Kategoria: kirjallisuus

Kapean nauhan aika I

·

Viime päivinä on sattunut silmään parikin lehtijuttua, jotka ovat sivunneet omia muistojani äänittämisestä ja äänittämisen välineistä, C-kaseteista.

Etelähelsinkiläisessä paikallislehdessä oli tänään pitkä juttu Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen kirjasta Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa. Olen itsekin osa otantaa, sillä osallistuin jokunen vuosi aihetta käsittelevään kyselyyn. Itse kirjaa en ole nähnyt, mutta arvelisin että minun muistoni ja kokemukseni osaltaan noudattelevat monien muiden kasettiaikoja, mutta ovat toisaalta hyvinkin etäällä.

Meidän perheeseen tuli kasettinauhuri varsin aikaisin, jo 1960-luvun lopulla, sillä toimittajavanhempani käyttivät sitä haastattelujen äänittämiseen. Varsin nopeasti minä kekkasin että sillä voi äänittää myös musiikkia radiosta: tuohon aikaan radiosta tuli minulle mieleistä musiikkia niin harvoina tunteina viikosta, että popmusiikin tarvetta oli hyvä jatkaa tallenteiden avulla.

Äänitystekniikkani oli pitkään perin primitiivinen: asetin nauhuriin kytketyn muovisen mikrofonin matkaradion kaiutinta vasten ja juontajan ilmoittaessa mieluisasta (tai kiinnostavasta) kappaleesta – tai kappaleen alkutahtien jo soidessa – kytkin äänityksen päälle mikrofonin rungossa olevasta liukukytkimestä. Tämän vuoksi useimpien kappaleiden alussa ja lopussa kuului pieni nirskahdus kun tartuin mikkiin vääntääkseni kytkintä. Toisinaan aluissa ja lopuissa kuului vielä tavu tai pari juontajan juontoa.

Äänitysinto aiheutti lievää pahemman konfliktin vanhempien kanssa. Eihän minulla, kymmenvuotiaalla ollut varaa ostaa kalliita kasetteja, joten otin käyttöön pöytälaatikoissa pyöriviä epämääräisiä kasetteja ja äänitin niillä olleen puheenlöpinän päälle. Ne olivat vanhempieni haastattelutallenteita, ja osan niistä he olisivat halunneet säilyttää… siirryinkin kohtuullisen pian kuluttamaan viikkorahojani omiin, iskemättömiin nauhoihin. Jonkin aikaa myös numeroin kasetit. Sain tädiltäni syntymäpäivälahjaksi siihen aikaan kohtuullisen suositun englantilaisen laulajatähden  David Bowien uuden albumin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, jonka selkään kirjoitin numeron ”5”.

Joitakuita vuosia ja kymmeniä kasetteja myöhemmin perheemme hifistyi sen verran, että meille tilattiin postimyynnistä komeat Ferguson-merkkiset stereot. Oli huikea kokemus, kun musiikki kuului (kahdesta) aivan eri paikasta kuin missä levy pyöri tai kasetti surrasi. Tähän aikaan aloin äänittelyn ohella lainailla kasetteja kirjastostakin ja yritin perehtyä sitä kautta mm. Beethovenin musiikkiin (mutta en kovin hyvällä menestyksellä). Lukiovuosina levyjen lainailu kavereilta ja niiden äänittäminen kasetille tulivat mukaan kuvaan. Radiosta äänittäminen kuitenkin jatkui aika pitkään – itseasiassa niinkin pitkään kuin vapunaattoon 1985, jolloin Radio City aloitti. Nyt radiosta tuli monipuolista rock- ja muuta musiikkia enemmänkin kuin vain muutaman tunnin viikossa, ja sitä paitsi Cityn lähetyssignaali surisi ja kohisi sen verran ettei sieltä viitsinyt äänitellä. Kavereiden levyjen äänittely kyllä jatkui, ja lienee minulla edelleenkin tallessa jokunen äänite Rockradion jokavuotisista Härmärock-konserteista. Fergusonit olivat jo hyvän aikaa sitten siirtyneet romukoppaan ja olin, monen sen ajan opiskelijan tavoin, onnistunut hommaamaan ihan kohtuullisen laadukkaat ”erilliset” stereolaitteet, kasettidekin, viritinvahvistimen, levysoittimen ja kaksivuotiaan lapsen korkuiset kaiutinkaapit. (Sittemmin toisenkin kaiutinparin, kuten taannoin selostin.) Monet näistä komponenteista olin hankkinut käytettyinä.

Korvalappustereo- eli pipodiskokauteen siirryin varsin myöhään, vasta vuonna 1989, jolloin päädyin siviilipalvelusmieheksi kuudensadan kilometrin päähän kotoani. Helsingin ja Muhoksen välisillä junamatkoilla oli runsaasti aikaa, eikä koko aikaa jaksanut lukeakaan. Lisäksi juna pysähtyi Seinäjoella puolisen tuntia, ja siinä ajassa ehti näppärästi piipahtamaan aseman lähellä olevan Sokoksen (jos oikein muistan) musiikkiosastolla penkomassa tarjouskasettilaaria. Näiden viiden tai kymmenen markan nauhojen kautta muistan tutustuneeni ainakin Mory Kanten musiikkiin, joka avasi osaltaan korvia pian syttyvälle laajemmalle maailmanmusiikki-innostukselleni.

Pian sivarin päättymisen jälkeen hankin ensimmäisen cd-soittimeni – käytetyn Philipsin kannettavan, jota ei kuitenkaan kannattanut kuljettaa mukanaan, koska a) se oli sen verran iso ettei mahtunut minkään takin taskuun ja b) se söi pattereita niin miehekkäästi että yhdellä satsilla saattoi juuri ja juuri kuunnella yhden levyn läpi ja c) sillä oli taipumusta hyppiä ja sekoilla kävellessä. Kirjoitellessani levyarvosteluja Rumbaan (tai kun olin muuten hommannut jonkun uuden ja paneutumista kaipaavan levyn) 1990-luvulla minulla olikin tapana nauhoittaa levyt kasetille ja kuunnella kasetteja pipodiskossa: minulla oli muutama vakiokävelyreitti, jotka kuljin sopivasti läpi puolessatoista tunnissa ja näin ollen saatoin kuunnella C90-kasetin molemmat puolet kaikessa rauhassa. Ehdin kuluttaa hajalle pari–kolme kasettipipodiskoa, kunnes 1990-luvun lopulla sain lopulta hankittua sellaisen kannettavan cd-soittimen, jota tosiaan pystyi kuuntelemaan myös kävellessä. Siinä vaiheessa lainattujen levyjen kopioiminenkin oli siirtynyt digitaaliaikaan ja kasettidekki alkoi jäädä varsin vähäiselle käytölle. Kyllä minä sellaisen edelleenkin omistan, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana sitä on käytetty lähinnä silloin, kun olen digitoinut omia tai tuttavien vanhoja äänitteitä cd-levyille poltettaviksi.

Minun piti jatkamani tähän perään vielä muistoja neliraitakasettinauhureista ja oman musiikin äänittämisestä, mutta tekstiä on jo sen verran ja olen sen verran flunssaväsynyt että taidan mieluummin kirjoittaa lähipäivinä tähän tarinaan kakkososan.

Paperinen välitila

·

Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään.
Niin sanoi cowboy, kun minä astuin sisään unen piiriin. Epämääräisen komeana, keskittyneen lakonisena hän keikkui klaffituilillaan ja nojaili taakse niin, että Stetsonin lieri hankasi aution kahvilan harmaanruskeaa ulkoseinää…

Suomennoksen alku saa tekstin kuulumaan mielessä puhuttuina sanoina, kirjailijan äänellä, kirjailijan nuotilla.* Lupaava alku.

Ei, sillä että olisin tarvinnut erityisempää vakuuttelua. Patti Smith on, tunnetusti, sankareitani ja Antti Nylén teki kohtuullisen asiallista työtä Ihan kakaroita -kirjan suomennoksessa, joten oli perusteltua odottaa että myös Smithin tuore M Train – Elämäni tiekartta (Siltala 2015) on hyvää jälkeä. Pääosin se onkin vallan luettavaa, rullaavaa tekstiä, mutta siellä täällä silmiin sattuu kankeita lauserakenteita. (Meinasin niuhottaa muutamista nimistä, mutta ainakin Wikipedian mukaan Suriname-nimisen valtion nimessä on myös suomeksi nykyään ”e” ja Aleksandrian muinaisen Serapeion-temppelin nimestä voidaan käyttää myös latinan kautta kierrätettyä ”Serapeum”-muotoa. Joten niuhotan vain Aleksandrian kaupungin nimen kirjoittamisesta ”x”-kirjaimella.)

Jos Patti Smith kirjoittaisi blogia siitä, millaista on kuusikymppisen, hyvin toimeentulevan vaihtoehtoleskirouvan elämä New Yorkissa, tulos saattaisi hyvinkin olla jotakin sellaista mitä M Train on. Teksti lomittaa arkipäivän tekemisiin ja lukuisiin kahvilassaistumisiin unia, mielikuvitus- ja todellisia matkoja, paikkojen ja tapahtumien mieleen tuoneita muistoja (etenkin liian nuorena kuolleesta aviomiehestä Fred ”Sonic” Smithistä), vierailuja kirjailijoiden ja runoilijoiden haudoilla tai heidän elämiensä merkkipaikoilla, tekstien tuottamia ajatuksia. Smith kertoo lempikahviloistaan ja kuvaa, kuinka ostaa purkukuntoisen hometalon edes käymättä sen sisällä juuri ennen kuin Sandy-myrsky tuhoaa Rockaway Beachin kulmakunnan rantakadut ja puistot. (Hänellä on riittävästi varaa palkata työmiehiä laittamaan paikka sittemmin asumiskuntoon.) Hän käy puhumassa Alfred Wegenerin muistoa kunnioittavan, hieman mystisen Continental Drift Clubin kokouksissa sekä erilaisten tahojen järjestämissä seminaareissa. Hän istuu kotona ja hotellihuoneissa katsomassa televisiosta skandinaavisia rikossarjoja. Hän ruokkii kissoja. Hän tuntuu elävän jonkinlaista välitilaa projektien välillä. Hän kirjoittaa, jonkin verran joskaan ei kovin tavoitteellisesti, mutta ei puhu oikeastaan lainkaan toisesta ammatistaan musiikista.

Smith on riittävän taitava kirjoittaja tekemään toimivan kokonaisuuden joka päättyy samaan uneen josta alkoikin, ja joka kantanee monta lukukertaa. Teksti on huomattavasti huolellisempaa ja hiotumpaa kuin keskivertoblogiteksti. Siinä on jatkuvuutta sekä toistuvien teemojen että kirjoitustyylin kannalta. Hän osaa tehdä varsin toimivan ja luettavan kokonaisuuden ei-mistään.

Tekstiä täydentävät – tai ovat täydentävinään – joukko polaroid-valokuvia, jotka ainakin normaalille kirjapaperille painettuina näyttävät niin latteanharmailta, että niitä voisi käyttää todisteena analogisen kuvantallennuksen paremmasta laadusta uhoavien konservatiivien väitteitä vastaan. Smith on loistava kirjoittaja, muusikko ja lauluntekijä, mutta valokuvaajana, vintage-kamerastaan huolimatta, korkeintaan näpsäviitostasoa.

___
* Minulla on ollut suuri ilo olla toistakymmentä vuotta sitten seuraamassa Patti Smithin spoken word -keikkaa Roskilden festivaaleilla, ja hyllystä löytyy runokokoelmien vierestä jokunen hänen lausuntalevytyksensä, joten hänen puheilmaisunsa on varsin tuttua.

Laitamanterelaisia Keski-maassa

·

Historiallisehkon romaanin kirjoittamiseen hyödyllinen lähdemateriaali löytyy joskus oudoistakin suunnista. Faktat on hyvä saada kohdalleen, mutta pelkkä normaali tietokirjallisuus ei välttämättä tarjoa kaikkea sellaista mitä tarvitaan. Tarvitaan tunnelmia, mielikuvia, joskus ennakko- ja harhaluulojakin.

Luin varhaisessa (ja jotakuinkin myöhäiskypsässä) nuoruudessa hyvinkin mielelläni Armas J. Pullan kirjoja. Tarkoitan ennen kaikkea sellaisia leppoisia historiallishenkisiä pakina- tai esseekokoelmia kuin mainonnan (ja propagandan) historiaa luotaileva Keisari kuninkaan vatsassa (1965) tai muodin historian kummallisuuksille hymähtelevä Kuusivarpaisesta kuninkaasta hameen mytologiaan (1966). Pullan kaunokirjallisesta tuotannosta en niin välittänyt – tiesin kyllä Ryhmy ja Romppanen -kirjojen olemassaolosta, mutta eivätpä ne kutkutelleet edes sitä puolta mielestäni jota sotahistoria kiinnosti. En myöskään tullut koskaan tarttuneeksi nimimerkki ”Kapteeni Leo Rainion” teoksiin, vaikka osan nimimerkin kirjoista oli kirjoittanut Pullan kanssa yhteistyössä Mika Waltari, jonka Sinuhe egyptiläinen oli minulle hyvinkin tärkeä romaani.

Tuskin olisin Rainioon tarttunut nytkään, ellei Lempeä korvanleikkaaja (1933) sijoittuisi Kiinaan – tai ainakin kuviteltuun Kiinaan sellaisena kuin edes jonkin verran uutisia seuraavat suomalaiset Kiinaa pitivät 1920–30-lukujen taitteessa. Historialliset faktat Kiinan kulttuurin pitkästä iästä ja monissa suhteissa korkeammasta sivistystasosta vielä barbaarisiin eurooppalaisiin verrattuna ovat kohdallaan, mutta Pulla-Rainion ajankohtaisten asioiden tiedot näyttävät jämähtäneen 1920-luvun kaoottisen sisällissodan, sotaherrojen ja kaaoksen tienoille. On hupaisaa verrata tämän romaanin klisee-kiinalaisia nykyisen mediakäsityksen klisee-kiinalaisiin: kiinalaiset ovat laiskoja, likaisia, raakoja, petollisia ja maa on yhtä kaaosta, vailla minkäänlaista keskus- tai esivallan  kunnioitusta. Maan väestö onkin vain kulissia parin suomalaisen, yhden englannittaren ja muutaman muun eurooppalaisen hauskan jännittäväksi tarkoitetulle kohellusseikkailulle jossakin kuvitteellisessa maakunnassa jossain Jangtsen yläjuoksulla. Hauskimmillaan kirja on itse asiassa vinoillessaan Euraasian toisella laidalla sijaitsevan juuri ja juuri teini-ikäisen Suomen tasavallan sisäpolitiikalle, kirjallisille piireille ja entiselle yhteistyökumppanille Waltarille. Niistä asioista Pulla on tiennytkin jotain.

Toisen 1930-luvun tunnetun nimimerkkikirjoittajan Serpin teos Kiinassa kuukin on kummempi (1935) on sitten aivan toinen juttu. Kokenut toimittaja, kirjailija sekä elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittaja Serp eli Seere Salminen asui Shanghaissa 1931–33 konsulimiehensä Akseli Salmisen kanssa, minkä lisäksi hän matkusteli myös (nykyisessä) Malesiassa ja Japanissa. Kirjaan on koottu alun perin eri aikakauslehdissä julkaistuja pakinoita parivuotisen rupeaman ajalta: tuokiokuvia, tarinoita, vaikutelmia. Mukaan otetut valokuvat ovat ajan painotekniikan vuoksi kovin karkealla rasterilla painettuja, olisi mukava päästä näkemään parempilaatuisia kopioita.

Serp myöntää moneen kertaan, ettei ”Idän Pariisi” Shanghai ollut tuolloin (lieneekö vieläkään?) kovinkaan edustava palaneen Kiinaa: eri länsimaiden läänityksiin jaetussa kaupungissa saattoi eurooppalainen elää vallan hyvin olematta juurikaan tekemisissä kiinalaisten kanssa, pakollisena elämään kuuluvaa palvelusväkeä lukuun ottamatta. Serp tuntuu itse uskaltautuneen, peloitteluista huolimatta, myös kiinalaisten pariin, mutta hän myöntää kyllä että kommunikaatio on jäänyt vajavaiseksi heikon kielitaidon vuoksi. Shanghain ulkopuolisten matkakohteiden valikoima jäi myöskin vähän rajalliseksi: hän ehti parin vuoden aikana käydä lähinnä maan (silloin) uudessa pääkaupungissa Nanjingissa ja eurooppalaisten kesähelteillä suosimassa vuoristolomakaupungissa Kulingissa.

Toisaalta Kiinaa likipitäen ryöstöhyödyntänyt eurooppalaisyhteisö on sekin kiinnostava palanen 1930-luvun alun historiaa, ja Serpillä on riittämiin älyä ja viisautta pohdiskella asioita paljon monenlaisemmilta puolilta kuin ylimielinen ja omahyväinen Pulla. Hän on myös kirjailijana valppaampi ja taitavampi siirtämään lukijansa vieraan kaupungin kaduille, asuntoihin ja puoteihin. Kiinassa kuukin on kummempi on sympaattinen pieni teos, jota näyttää löytyvän kirja kerrallaan -uusintapainoksena useammaltakin nettikauppiaalta.

Mestarin jälkeenjääneet bambuliuskat

·

Jotkut kirjat kestävät aikaa. Jotkut kirjat kestävät aikaa kauemmin kuin niiden ehkä olisi syytäkään. Joidenkin kirjojen sisältämät ajatukset putkahtavat ilmoille satoja vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, tuhansia vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, kerran toisensa jälkeen. Joistakin kirjoista ei kerta kaikkiaan päästä eroon vaikka ehkä olisi syytä. Joitakin kirjoja valtio, uskonnolliset instituutiot tai toisinajattelijat tunkevat viattomien kansalaisten kurkusta alas vaikka väkisin.

Ns. länsimaissa tuollaisia teoksia on montakin – tulee mieleen vaikkapa Euklideen Alkeet, jonka antiikin viimeiseksi filosofiksi tituleerattu aleksandriatar Hypatia ilmeisesti toimitti lopulliseen muotoonsa ja jota sitten käytettiin matematiikan perusoppikirjana hyvän matkaa toista tuhatta vuotta. Mutta se on vielä pientä. Mestari Kongin eli Kongfuzin eli Kungfutsen (552 e.a.a.– n. 481 e.a.a.) puheista koottu pieni kokoelma Keskustelut*
 putkahtelee keskusteluun Itä-Aasiaa ja Kiinaa sivuavissa keskusteluissa tuon tuostakin. Mestari Kongista tuli yhtenäisen Kiinan keisarikunnan virallinen filosofi Han-dynastian alusta (206 e.a.a.) aina Kiinan tasavallan syntyyn 1911 asti. Hänen ja hänen oppilaidensa/tulkitsijoidensa ajatuksia ovat käyttäneet hyväksi myöhemmin myös tasavaltalaiset ja kommunistit. Hyvän klassikon tavoin myös mestari Kongia voidaan tulkita monin tavoin, etenkin kun Keskustelut on koottu raamattumaiseen tapaan kauan mestarin kuoleman jälkeen muistinvaraisista katkelmista ja silloinkin (kiinalaisten suurta keksintöä paperia edeltäneille) bambuliuskoille, joita puolestaan yhdisteltiin kokonaisuuksiksi vielä paljon myöhemmin.

Siinä missä mestari Kongin aikalaisen, taolaisuuden myyttisen perustajahahmon Laozin (eli Laotsen) ajatuksia on julkaistu uusina suomalaisina käännöksinä tuon tuostakin, vähemmän myyttinen ja kaikesta yliluonnollisesta irtisanoutunut mestari Kong on saanut paljon kylmempää kättä. Hyllystäni löytyvä Toivo Koskikallion suomennos 1950-luvulta on ollut harvinainen poikkeus. Jyrki Kallion suomentama ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) paikkaa aukkoa komealla tavalla.

Visuaalisesti tyylikäs teos käsittää paitsi Keskustelujen uuden kriittisen suomennoksen, myös runsaita katkelmia tärkeimpien kungfutselaisten muiden filosofien teksteistä aina klassisista Mengzistä ja Xunzista aina Kiinan kommunistiliikkeen syntyyn ja ajatteluun vaikuttaneeseen Kang Youweihin (1858–1927) ja moderneihin Kong-tulkkeihin asti. Koska Keskustelut on alkukielellä vieläkin kompaktimpi teos kuin suomeksi, alkuteksti (tosin nykyaikaisilla kirjoitusmerkeillä) on voitu sekin sisällyttää teokseen kokonaisuudessaan:

Kungfutselaisuutta on – osin ihan aiheellisesti – syytetty keisarillisen kiinan jähmeästä konservatiivisuudesta, joka tuotti maassa tuhoa monet monituiset kerrat aina silloin kun eteen tulevat ongelmat eivät olleetkaan sellaisia joita mestari Kongilla oli ollut edessään yhtenäisestä, keskusjohtoisesta valtakunnasta vasta haaveilessaan pienen Lu-nimisen pikkuvaltion virkamiehenä. Kungfutselaisuutta on – taaskin ihan aiheellisesti – syytetty naisen heikosta asemasta, sitä on syytetty – pitkälti virheellisesti – kiinalaisten esi-isien palvonnasta, sitä on syytetty yleisestä takapajuisuudesta ja ties mistä. Toisaalta kungfutselaisen ajattelun on kiitetty tehneen Kiinasta (pitkälti) aatelissäädyttömän meritokratian jo ennen kuin Eurooppa oli päässyt edes omaan keskiaikaansa: virkamiestutkintoihin saattoi osallistua kuka (mies) tahansa, sukutaustasta riippumatta – vaikka on selvää, että rikkaiden kakaroilla oli silloinkin paljon helpompi hankkia lukutaito, kirjoja ja käyttää aikaa niiden tankkaamiseen kuin katukauppiaan lapsilla. Tämän ajattelun ansiosta kahden suuren keisaridynastian – Hanin (206 e.a.a. – 220 j.a.a.) ja Mingin (1368 – 1644) – perustajat saattoivat nousta talonpoikaissäädystä.

Kungfutselaisuudesta, ennen kaikkea Mengzin tulkitsemana, on noussut myös periaate, jota maan vallanpitäjät ovat enimmäkseen yrittäneet painaa mahdollisimman paksulla villaisella: Mikäli hallitsija ei toimi hyveellisesti, hän menettää oikeutensa valtaan – kunnian miehillä on tällöin oikeus, ellei suorastaan valvollisuuskin, suistaa kelvoton valtias istuimeltaan. Kiinalainen ruhtinas ei siis ollut mikään eurooppalaistyylinen lakien ja tapojen yläpuolella oleva ”Jumalan voideltu”, vaan vain tekojensa summa. Ja mitä jumaliin tulee, niistä mestari Kong ja hänen seuraajansa pitäytyivät pitkälti erossa. Vaikka kungfutselaisuudelle on historian sivu pystytetty temppeleitä ja mukana on paljon uskonnollisuuden piirteitä, kyseessä on yksi maailman monista jumalattomista uskonnoista – ellei maassa perinteisesti palvottuja esi-isiä pidetä jonkinlaisina jumaluuksina.

(Sivuhuomautuksena: kiinan kieleen tuli ”uskontoa” tarkoittava sana, zongjiao, vasta 1800-luvun loppupuolella ja silloinkin käännöslainana japanista. Se voidaan kääntää ”esi-isäin opiksi”. Sanalle tuli tarvetta vasta kun molemmat kulttuurit joutuivat tekemisiin eurooppalaisten paljon ahtaamman ja yksisilmäisemmän uskontokäsitteen kanssa.)

Mestari Kongin keskustelut on tavattoman hyödyllinen kirja kaikille Kiinasta ja sen historiasta kiinnostuneille.

___
* Jotkut ovat kutsuneet kirjaa nimellä Analektit sille vakiintuneen englanninkielisen nimen (Analects, ”katkelmia”) mukaisesti.

Avaruuden saaret ovatkin pesusieniverkosto

·

Yritin aktiivisesti välttää kovin monien kirjaostosten tekemistä Turun kirjamessuilla – hyllytilaa, lukuaikaa ja rahaa on rajallisesti – mutta jotakin sentään ehti tarttua hihaan.

Heikki Ojan tuoretta Galaksit-teosta (Ursa 2015) olin jo tovin katsellutkin, ja Ursan jäsenyyden tuoma alennus auttoi ostopäätöksen tekemisessä.

Olen ainakin puolella silmällä seurannut tähtitieteen tapahtumia ja löytöjä 1970-luvun puolivälistä alkaen, ja oikeastaan vasta näin jälkikäteen tulee tajunneeksi, miten valtava myllerrys alalla on näinä vuosikymmeninä tapahtunut – osin pikku hiljaa, suuremman julkisuuden hämärissä nurkissa. Galakseja koskeva tutkimus on siitä oiva esimerkki. Kun aloin lueskelemaan Tähdet ja avaruus-, Astronomy- ja Sky and Telescope -lehtiä ynnä Gunnar Larsson-Leanderin pahamaineista Johdatus tähtitieteeseen -kirjaa,* käsitys galakseista oli aikamoisen staattinen ja pysähtynyt: galaksit olivat avaruuden saaria, valtavan kaukana toisistaan, vailla sen suurempia mahdollisuuksia vuorovaikuttaa toisiinsa, elämässä omaa elämäänsä omia aikojaan. Toki maailmankaikkeuden oli tiedetty jo hyvän aikaa laajentuneen pienestä alusta nykyisiin valtavin mittoihinsa, mutta tämä laajeneminenkin oli ilmeisesti hidastumassa. Olihan tässä ajattelussa ongelmiakin: tiedettiin esimerkiksi Linnunradan ja sen naapurigalaksien tähtien liikkeitä mittaamalla, että galakseilla täytyi olla huomattavan paljon enemmän massaa kuin se mitä syntyi ynnäämällä yhteen kaikkien tähtien ja muun havaittavissa olevan romppeen massa. Mutta yleisesti ottaen syntyi vaikutelma suhteellisen hyvin ymmärretyistä kohteista, joiden suhteen tarvittiin vain pientä hienosäätöä ja lisähavaintoja että kaikki olisi hanskassa.

Osittain kysymys oli yleistajuisemman tieteellisen kirjallisuuden luomasta vahingollisesta illuusiosta. Siihen aikaan suurelle yleisölle ei erityisen mielellään kerrottu, että tässä teoriassa on isoja aukkoja, tuon syistä ei ole harmainta aavistustakaan tai että on paikkoja, aikoja ja tilanteita, joissa mikään tuntemamme fysikaalinen malli ei kertakaikkiaan toimi. Tässä suhteessa on edistytty melkoisesti: Heikki Oja – joka kirjoitti tähtitieteen yleistajuisia kirjoja jo 1970-luvulla – myöntää Galakseissa moneen kertaan, että aika monessa kohtaa on perustellusti syytä olla oikeasti ymmällään. Tässä suhteessa tietokirjallisuuden asenne on muuttunut tieteellisemmäksi.

Hyvin paljon asioita on tietysti saatu selvillekin. Meillä saattaa olla jonkinlainen aavistus siitä, mitä galaksien ylimääräinen massa saattaisi olla, vaikka tästä pimeästä aineesta ei oikein ole onnistuttukaan tekemään kuin epäsuoria havaintoja. Galaksit tai galaksijoukot eivät ole enää mitään saarimaailmankaikkeuksia, vaan solmukohtia koko maailmankaikkeuden kokoisessa valtavassa, pesusienimäisessä ainerihmastossa, jossa ne vuorovaikuttavat toistensa kanssa välillä varsin vauhdikkaastikin – galaktisessa mittakaavassa, siis. Aika moni galaksi on päätynyt nykymuotoonsa useamman galaksin yhdistyessä toisiinsa tai nielaistessa toisiaan: oma Linnunratammekin ”sulattelee” kaiken aikaa erinäisten kääpiögalaksien riekaleita, ja tulee sitä paitsi törmäämään muutaman miljardin vuoden päästä lähimpään isoon naapuriimme Andromedan galaksiin. Eikä maailmankaikkeuden laajeneminen ole suinkaan hidastumassa, vaan kiihtymässä.

Osin vauhdikkaat edistysaskeleet ovat uusien ja parempien havaintomenetelmien ansiota: avaruustekniikan kehittymisen ansiosta kaukoputkia ja muuta havaintolaitteistoa on saatu nostettua kauas ilmakehän aiheuttaman tehosuodatuksen yläpuolelle, joten ympäristöä pystytään nykyään tarkkailemaan monilla sellaisilla taajuusalueilla jotka eivät maanpinnalle asti pääse: 70-luvulla oltiin käytännössä näkyvän valon ja radiotähtitieteen varassa, nyt havaintoja pystytään tekemään myös gamma-, röntgen-, ultravioletti- ja infrapunataajuuksilla. Automatiikka on puolestaan auttanut valtavien tietomäärien käsittelyssä. Ehkä myöskin lapsellinen ”kaikki keskeiset asiat tiedetään jo” -asenne on rapissut, tai ainakaan sellaista ei kehdata (edes) suuren yleisön edessä esittää. Onneksi, sillä tieteessä on oleellista ja kiehtovaa juuri se, että ei tiedetä läheskään kaikkea. Että ollaan vasta aloittelijoita, uteliaita ja kärkkäitä.

Ojankin kirja epäilemättä vanhenee parissakymmenessä vuodessa vähän koomiseksi kuriositeetiksi – sitten tiedämme taas paremmin. Mutta vielä muutaman vuoden ajan se on hyvin esitetty summaus siitä mitä galakseista tiedetään tällä hetkellä. Komea kuvitus ja onnistunut taitto tekevät siitä sitä paitsi miellyttävän katselukirjan. Osa kuvista olisi toiminut tosin paremmin, jos kirja olisi taitettu isompaan sivukokoon.

Oikeastaan ainoa, mikä minua hieman tökki kirjassa on mittayksikkö. Tähtitieteessä käytetään hyvin runsaasti pituuden mittayksikkönä parsekia siinä missä yleistajuisessa kirjallisuudessa puhutaan kernaammin valovuosista. Molemmat ovat tavallaan täysin naurettavia yksikköjä sikäli, että ne liittyvät hyvin vahvasti erään pikkuriikkisen planeetan rataan erään vähän keskikokoista isomman tähden ympärillä – ne ovat perin nurkkakuntaisia yksiköitä verrattuna jopa kilometriin. Valovuosi on kuitenkin, tavallaan, vähän luontevampi ja järkeenkäyvämpi pituuden mittayksikkö: se liittyy erääseen oleelliseen luonnonvakioon ja toisaalta muuhun yksikköjärjestelmään paljon luontevammin kuin parsek. Oja käyttää paljon parsekia ja myönnän joutuneeni monessa kohtaa miettimään että ”siis niinku valovuosina kolme pilkku jotain kertaa tuo luku”. Toisaalta mustetta ja paperia säästyy kun kirjoitetaan ”kiloparsekeista” tai ”megaparsekeista” eikä ”tuhansista valovuosista” tai ”miljoonista valovuosista”.

___
* Gaudeamus-kustantamon vuonna 1974 julkaiseman yliopistollisen oppikirjan pahamaineisuuteen oli paljolti syynä kirjan ala-arvoinen suomennos, jonka tehnyt vanhan polven professorinplanttu halusi jääräpäisesti pitäytyä ennen sotia oppimassaan sanastossa ja puhui siten esimerkiksi ”tähtimodelleista” ja ”efektiivisistä temperatuureista”, koska sellaiset sanat kuin ”malli” ja ”lämpötila” olivat hänen mielestään pelkkää turhanaikaista muotihapatusta.

Epätavallista kirjailijaelämää

·

Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehdessä siitä, millaista kirjailijan on käydä kirjamessuilla ihan vain turistina, esiintymättä missään, myymättä mitään. Pääsen tätä itsekin kokeilemaan tänä syksynä. Tänä vuonna ei ole sovittuna mitään esiintymisiä ensi viikonlopun Turun messuille tai lokakuun loppupuolen Helsingin messuille. Ensimmäistä kertaa jotakuinkin viiteentoista vuoteen en edes ole päivystämässä Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla, koska erosin liitosta viime vuoden lopussa.

Mutta näillä näkymin minut voi joka tapauksessa bongata sekä Turun että Helsingin messuilta, turistina. Introverttiudesta ja ujoudesta huolimatta en ole koskaan pahemmin ahdistunut väkijoukkojen seassa, ja messuilla voi tavata monia tuttuja joita ei ainakaan livenä juuri muuten näe. Saattaa hihaan tarttua jokunen kirjakin, joskin hyllytilan rajallisuus rajoittaa ostoinnokkuutta.

Kiusaan teitä tälläkin viikolla laulunväkermälläni. ”Tavallista elämää” sai ensiesityksensä viime lauantaina vaimoni Sarin viisikymmenvuotisjuhlissa, ei tosin tänä sovituksena: paikan päällä oli minun (laulu ja resonaattorikitara) lisäkseni soittamassa pianisti Oskari Jakonen, mies mm. tuossa sivupalkissakin mainostetun A Glance Beyond Naturen takana. (Siskon- ja kummipoikani on voinut bongata myös MoonTV:n Kaikkien aikojen karsinnat -ohjelmista.) Tämän äänitysversion soitoista, lauluista, ohjelmoinneista ja sovituksista vastaan yksin minä.

Tuo introssa ja säkeistöjen välissä kuultava ujellus ei muuten tule mistään syntetisaattorista tai thereministä. Sen minä soitin akustisella resonaattorikitaralla, slide-putkella ja EBow’lla.

.

Lauantaina Loviisaan

·

Pieni muistutus vain: Olen ensi lauantaina 19. syyskuuta Sonja Ilvetsalon haastateltavana Loviisan Kirjakahvilassa kello 13. Paikka on Hotel Degerby Bar Café osoitteessa Brandensteininkatu 17, 07900 Loviisa.

Pääasiallinen puheenaihe on edellinen romaanini Alas, mutta eiköhän juttua tule muustakin tuotannosta, tehdystä ja tulevasta.