Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Ateljeekriitikko on aarre

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä – osan aikaa. Ennen pitkää tulee vaihe, jolloin kultaakin kalliimpaa on kaveri, jolle kilauttaa.

Useimmat meistä kirjoittavat muillekin kuin itselleen. Niinpä on tärkeää selvittää jo ennen (mahdollista) julkaisua, miltä teksti muiden silmissä näyttää. Muuten kirjoittajalle tulee helposti pelko, onko pitkän työn tuloksena ainoastaan vähän monisanaisempi versio All work and no play makes Jack a dull boysta.

Kaikkien ateljeekriitikoiden ei tarvitse lukea tekstiä punakynän kanssa ja korjata lyöntivirheitä. Arvokasta on myös kertoa tekstin herättämiä tunnelmia ja mielikuvia. Nämä auttavat kirjoittamaa tarttumaan tekstissään siihen, mikä toimii ja hengittää, ja nostamaan sen paremmin esiin.

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Elä sellaista elämää, että kirjoja syntyy

Ei ole olemassa mitään sellaista kokemuksien kokoelmaa, joka toimisi pääsykokeena kirjailijuuteen. Perinteisesti kirjailijan vakuuttavuutta lukijan silmissä on kuitenkin katsottu nostavan, jos hän kykenee esittämään kirjoittavansa omista kokemuksistaan: tämän lukijakoulukunnan (koulukuntien) mielestä prostituutiosta kykenevät kirjoittamaan vakuuttavasti vain prostituoidut/prostituoitujen asiakkaat, mielenterveysongelmista vain sekopäät, sodasta vain sodan käyneet miehet, syrjäytymisestä vain spurgut, väkivallasta vain raiskauksen uhrit tai muuten nivusiin potkitut. Omassa onnellisessa hyvinvointikuplassaan pientaloalueen ja henkilöauton rikkumattomassa turvakuplassa tai äidinperintönä saadussa eiralaishuoneistossa kirjoittelevat ovat yhtä vakuuttavia kuin Johanna Iivanainen tulkitessaan heleällä tyttösen äänellä ”Lumi teki enkelin eteiseen” -itsemurhalaulua.

Tämä on tietenkin täyttä roskaa. Ihmisen pään perustavanlaatuisimpia ominaisuuksia on kyky asettautua toisen nahkoihin. Ilman tätä taitoa emme olisi keksineet edes napanöyhtää ja koko helkutin lajimme olisi kuollut sukupuuttoon viisisataatuhatta vuotta ennen kuin joku kaveriporukka kehitti hyvässä toverihengessä kirjoitustaidon – auttaakseen toisen nahkoihin asettumista.

Jotakin on silti hyvä elämässään kokea – se helpottaa toisen nahkoihin asettumista. Omia kokemuksia on sitä paitsi hauska upottaa tarinan sekaan, sinne tai tänne, ja katsoa sitten, tunnistavatko edes paikalla olleet todellisen tilanteen fiktioitua versiota.

(Spekulatiivisen fiktion hyviä puolia tosin on, etteivät kaikki edes huomaa päässeensä mukaan tarinaan. Olen kyllä itse kerran varmuuden vuoksi pyytänyt asianosaiselta lupaa käyttää tapausta eräässä kirjassani.)

Mutta tähän liittyy muutakin. Kuten reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläinen on todennut, elämän pitää olla sellaista että (todellisten tai myötäelettyjen) kokemusten paperille saattamiseen on tilaa ja aikaa. Ei ole mikään ihme, että pienten lasten äideistä kasvaa loistavia lyyrikkoja, tiiviin sanomisen mestareita. Leveää ja laveaa proosaa kirjoittavat helpommin ne, joilla ei ole jatkuvaa huomiota vaativia läheisiä (tai etäisiä) ympärillään, tai jotka ovat riittävän monomaanisia kyetäkseen jättämään nämä huomiotta. Tai joiden unentarve on niin vähäinen, että he kykenevät kirjoittamaan iltaisin, lasten nukkuessa sievissä pikku röykkiöissä. Tai joilla on sellaisia superkeskittymis- ja luomiskykyjä, joista me tavalliset kuolevaiset voimme vain haaveilla. Ihan totta, sellaisia ihmisiä on.

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä, täytyy miettiä ja kehitellä. Aloitetaan vaikkapa tällä:

• Itsepähän rupesit kirjailijaksi

Ei sinua kukaan pakottanut kirjoittamaan kirjoja, novelleja, käsikirjoituksia, mitä sitten olekaan kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa. Kyse on omasta valinnastasi. Näin pienellä kielialueella ei kannata ruveta tekemään kaunokirjallisuutta rahan takia, vaan käytännöllisesti katsoen jokainen suomalainen kaunokirjailija on harrastaja (<-harras), amatööri (<-rakkaus). Joten hommasta on parasta nauttia.

Kirjoita, älä vain aio kirjoittaa. Muusikon soittotaito ei pysy kuosissa, jos hän ei soita, harjoittele, esitä. Kirjailijan kirjoitustaito ei pysy kuosissa, jos hän ei kirjoita.