Kategoria: (henkilökohtaista)

Lomps

· 2 kommenttia ·

Vanha kansa sanoo, että kirjallisuuden kääntäjä on lomilla silloin, kun käännöstyö on lähetetty kustantajalle eikä seuraavalla ole vielä kiire.

Lähetin eilen kustantajalle suomennokseni Jonathan Tropperin romaanista This Is Where I Leave You. En tiedä, minkäniminen suomalaisesta versiosta tulee, Lähdön paikka on yksi kustannustoimittajan kanssa pyöritellyistä ehdotuksista, mutta suurikuu.fi näyttää mainostavan sitä nimellä Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Olen suomentanut Tropperia ennenkin (Kuinka lähestyä leskimiestä, Karisto 2009), ja tämä uutukainen pyöritteli osittain samanlaisia teemoja, samanlaisissa kuvioissa: lähiomaisen kuolemaa, perheen dynamiikkaa ja perheenjäsenten vanhoja kaunoja, ihmissuhdeongelmia. Vaikka Leskimieskin sijoittui Yhdysvaltain itärannikon juutalaisyhteisön piiriin, tässä uudessa juutalaisuus on paljon vahvemmin esillä. Koko kirja tapahtuu shivan eli shevan eli suruviikon aikana, joka alkaa minähahmo Judd Foxmanin isän hautajaisista, jolloin perhe ja maailmalle jo toistakymmentä vuotta sitten muuttaneet neljä lasta perheineen kokoontuvat viikoksi vanhaan kotitaloon muistelemaan, ottamaan vastaan tuttavien ja sukulaisten surunvalitteluja – ja setvimään omia ja keskinäisiä ongelmiaan (joita riittää, etenkin Juddilla, joka on juuri eronnut vaimostaan siksi, että tällä oli suhde Juddin esimieheen, joten samalla meni työpaikkakin). Juutalaisia rituaaleja käsitellään sen verran, että sanaston oli aiheellista olla sähköposti- ja puhelinyhteydessä Helsingin juutalaisen seurakunnan ihmisiin, joille iso kiitos!

Suomensin tätä isän kuoleman jälkeisestä tilanteesta kertovaa romaania oman isäni kuolemaa seuranneiden kuukausien aikana.

En voi ainakaan tässä vaiheessa väittää, että yhdistelmä olisi ollut erityisen traumaattinen, mutta ei erityisen terapeuttinenkaan. Kyllä, Tropperin tekstistä ja päähenkilön ajatuksista löytyi paljonkin sellaista, joita saatoin hyvin peilata omaan isäsuhteeseeni, joka ei sekään ole aina ollut todellakaan ongelmaton. Ehkä kirjasta saattoi jokin ajatus tarttua. Omaan surutyöhön menee kuitenkin vuosia, se on tehtävä itse eikä lukemalla (mitä suomentaminenkin monessa suhteessa on).

Kirjan loppupuolella on kyllä pari kohtausta, joita huomasin suomentavani jotakuinkin tippa linssissä, mutta ne liittyivät enemmänkin kirjan muihin teemoihin ja juonisäikeisiin. Yksi niistä toi vahvasti mieleen Miesten vuoro -elokuvan. Tunteiden patoaminen sisälle ja ristiriitojen puolittainen, viitteellinen selvittäminen ei ole mikään suomalaisten yksinoikeus.

Tropperia on verrattu joskus Nick Hornbyyn, ja on tuossa jotakin samaa – minun ensimmäinen Hornby-suomennokseni Juliet, riisuttuna ilmestyy sekin ensi keväänä. Sellaista ajoittain mustankin huumorin ja pohtimisen arvoisten ajatusten ryydittämää, sujuvasti luettavaa ihmissuhdeproosaahan nuo.

Käännös on siis jätetty, ja seuraava dedis on huhtikuun lopussa. China Miévillen The City and the City on keskimääräistä työläämpää tekstiä, mutta silti hommalla ei ole vielä kiire. Loma? Periaatteessa kyllä. Tekemistä kyllä riittää. Puolisentoista vuotta pikku hiljaa äänitelty A Glance beyond Nature -projekti kaipaa lopullisia basso-osuuksiaan ja miksaustaan. Omiakin lauluja olisi mukava rakennella, ja alan vähitellen päätyä ratkaisuun siitä, minkä kahdesta suunnitteilla olevasta soitinrakennusprojektista valitsen seuraavaksi työn alle. Olen myös lupaillut Jerrmanin Tonille työstää erästä novelli-ideaani (työnimellä ”Vapaat ihmiset”), erään varsin mainion novellin käännöksenhän minä viime kuussa teinkin Tähtivaeltajaa varten. Ja Muurahaispuutakin pitäisi toki suunnitella. Sen vuoro on nimittäin Miévillen jälkeen, eikä kevääseen ole enää kovin pitkä aika.

Ystävä piti viime lauantaina 50-vuotisbileet (tai kahdennetkymmenennetneljännet 27-vuotisbileet, kuten hän mieluummin itse sanoo) Juhlien musiikin ja pukeutumisen teemana oli 80-luku (enemmänkin siltä suomalaisemmalta ja punkimmalta laidaltaan, tosin), ja lauantaina tuli tavattua montakin siihen aikaan tärkeää ihmistä ensimmäistä kertaa kymmeneeṇ tai kahteenkymmeneen vuoteen. Tämä kaikki pani minut ainakin pienessä mitassa sukeltamaan siihen, mitä itse olin 1980-luvulla. En osaa arvioida, miten paljon olen itse muuttunut noista ajoista (ja joskus tuntuu siltä, että kypsymistä ja aikuistumista olisi saanut tapahtua vähän enemmänkin), mutta tiedän kyllä, että olen päätynyt monessakin suhteessa sellaisiin hommiin, sellaiselle alalle, josta tuohon aikaan haaveilin. Varsin hämmästyttävää, etenkin ottaen huomioon, että välissä ollut 1990-luku työttömyyksineen ja masennuskausineen oli viemässä minua ihan toisaalle. Vieläkin hämmästyttävämpää on se, että tämä muinoinen haave-elämä kulttuurin monitoimiammattilaisena on osoittautunut melkoisen mukavaksi tosielämässäkin. Ei voi kuin toivoa, että se tuntuu siltä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin.

Arjemmaksi

·

Palasimme lauantai-iltana isäni nykyisestä kotikaupungista Antibesista kahden viikon reissulta. Tämänkertaiset joulunpyhät kuluivat siis tavallista lämpimämmässä ilmastossa: Ranskan Rivieralla mittari pysytteli enimmäkseen nollan yläpuolella, välillä plus kymmenenkin yläpuolella, ja rankkasateitakin oli vain muutamina päivinä. Lunta kyllä näkyi Nizzanlahden toiselta puolelta kajastavilla vuorilla… ja toisinaan kukkuloilta kaupunkiin tulleiden autojen katoilla. Côte d’Azur on sekä ilmastollisesti että kulttuurihistoriallisesti vähintään yhtä paljon Italiaa kuin Ranskaa.

Ja iso osa alueen vanhoista kaupungeista on tietenkin kreikkalaisten perustamia: Antipolis (Antibes), Nikaia (Nizza), Monoikos (Monaco)…

Pariviikkoinen poissa kotikuvioista teki todella hyvää. Vuodesta 2009 muodostui monessa suhteessa odotettua rankempi. Karstan kirjoitusprosessi venyi ja vanui hermostuttavalla tavalla keväällä. Tulokseen olen tyytyväinen, mutta en siihen millaiseksi kirjoitusvaihe muodostui – osittain turhan kevyeksi jääneen ennakkosuunnittelun vuoksi. Syksyksi tulin ottaneeksi liikaa käännöstöitä, ja vietin marraskuun jokseenkin kaiken valveillaoloajan tässä työpöydän ääressä kääntämässä, kääntämässä, kääntämässä.

Syksyn rankkuuteen vaikutti tietysti myös äidin kuolema kesällä, ja siitä seurannut kuolinpesän asioiden hoitaminen, asunnon tyhjentäminen, kaikki muu. Surutyö. Myös äidinäitini, etäisempi mutta yhtä kaikki paljon etenkin lapsuudessani kuvioissa ollut ihminen, kuoli vähän ennen joulua.

Tarvetta lepoon siis oli. Kahdelta aikaisemmalta matkalta tuttu pienehkö kaupunki sopi tarkoitukseen mainiosti. Tuttuuden ansiosta ei tullut pakonomaista tarvetta näkeä ja kokea kaikkea mahdollista mitä lomalla kerkeää. Saattoi viettää kaikessa rauhassa löhöpäivän, tai parikin. Nukkua pitkään, käväistä lähikaupassa hakemassa tuoretta leipää aamiaiselle ja harkita sitten seuraavat tunnit, minne päin lähtisi illalliselle. Katsella ihmisiä, tai vain ikkunasta ulos. Lukea.

Yritän tässä pitää pientä klassikoilla itseni sivistämisen kautta. Reissun aikana loppuun päästyistä Defoesta ja Borgesista ehdin kirjoitellakin, nyt on kesken Laurence Sternen Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet, varsin vinkeä romaani. Eräällä kirjan henkilöistä sattuu olemaan päähänpinttymä linnoitustekniikan suhteen, ja siinä mielessä Antibes oli suorastaan ihanteellinen lukupaikka: ikkunastamme avautuvaa maisemaa hallitsi 1600-luvun kuuluisimman linnoitusarkkitehdin markiisi Vaubanin suunnittelema Fort Carré.

Tristram Shandysta lisää sitten, kun olen päässyt tuon leppoisan, mutta silti yli viisisataasivuisen vuodatuksen loppuun. Samoin Kristina Calrsonin Herra Darwinin puutarhurista, jonka luin kertaalleen mutta joka vaatii vielä toisen lukukerran.

Nyt palailen töiden pariin, mutta rauhallisempaan tahtiin. Nyt on aikaa myös viimeistellä tuo syksyinen kitaranrakennusprojekti, ja aloittaa uutta. Ja tehdä musiikkia.

Loma

·

Lähetin perjantaina kustantamolle toisen kahdesta tämän syksyn kirjakäännöksestäni, Philip K. Dickin Dr. Bloodmoneyn (jonka suomenkieliseksi nimeksi tullee yksinkertaisesti Tohtori Veriraha).  Toinen, Marc Spitzin Bowie-elämäkerta, oli lähtenyt puolitoista viikkoa aikaisemmin.

Tein tänä syksynä ensi kertaa niin, että minulla oli yhtä aikaa työn alla kaksi käännöstyötä: toivon mukaan tällaista ei tarvitse harrastaa useammin. Ajatus ei, tämän kokemuksen perusteella, tunnu erityisen hyvältä, vaikka en suoranaisesti yrittänytkään mitään erityisen lomittaista kääntämistä, vaan aloitin ensin kääntämään Dickiä, pistin sen jossakin vaiheessa tauolle, tein Bowien kokonaan ja sitten Dickin loppuun. Suurin ongelma tänä syksynä on ollut kuitenkin yksinkertaisesti liian suuri työmäärä, etenkin kun kirjahankkeiden aikatauluissa on ollut minusta(kin) riippumattomia viivästyksiä. Eikä käännössopimusta allekirjoitettaessa ollut tietoa siitä, että alkusyksyllä aikaani söisi melkoisen paljon myös äidin kuolinpesän asioiden hoito ja hänen asuntonsa tyhjentäminen.

Toisaalta tällainen tiivis toimintaterapia on ehkä ollut tässä tilanteessa hyväksikin, kenties? Surutyötä on tietysti vielä tehtäväksi pitkäksi aikaa, ja muutama tunti sitten sain kuulla, että sitä on tiedossa vielä lisää, vaikka kyse ei ollutkaan aivan niin läheisestä ihmisestä. Äidinäitini, jota kävimme sisareni kanssa tapaamassa viikko sitten, on kuollut rauhallisesti. Tämäkään ei ollut odottamaton uutinen. Aino-mummin fyysinen ja henkinen terveys on rapistunut tasaiseen tahtiin viime vuosina. Ehkä oli parasta että hän pääsi pois nyt, kun hän tuntui olevan hyvässä sovussa eletyn elämänsä kanssa.

Joka tapauksessa nyt on aika viettää lomaa – ainakin siinä mitassa kuin freelancer lomaa koskaan voi viettää. Seuraavan sovitun käännöksen deadline on vasta huhtikuulla, joten talvesta ja keväästä näyttäisi olevan tulossa ainakin jossain määrin rauhallisempitahtinen kuin syksystä. Nyt minulla on, harvinaista kyllä, jopa taloudellisesti varaa tehdä töitä vähän rauhallisempaan tahtiin. En luultavasti edes lue läpi tuota Nick Hornbyn Juliet, Nakedia ennen kuin vasta joskus ensi kuun puolenvälin tienoilla. Helmikuulla voisi alkaa jo kääntämään. Kirja vaikuttaa lukemani ja koekääntämäni alun perusteella mainiolta.

Ehkä keväällä jaksaa myös harrastaa muita iltamenoja kuin järjestövelvoitteiden aiheuttamia pakollisia. Olisi korkea aika päästä näkemään ystäviä muuallakin kuin Facebookissa. Olisi korkea aika päästä viimeistelemään taloyhtiön maanalaisessa nikkaritilassa lakkaustaan monta viikkoa kuivatellut kitara, ja aloittelemaan tämän talven ”varsinaista” soitinrakennusprojektia, baritonikitaraa. Olisi korkea aika aktivoitua myös musiikintekijänä. Syksyllä aika ja energia riittivät lähinnä toimimaan äänittäjänä, tuottajana ja basistina Oskari Jakosen pikku hiljaa etenevässä äänitysprojektista, josta tullee tässä vähitellen jonkinlainen parikymmenminuuttinen minialbumi. On kyllä ollut hieno kokemus olla mukana jonkun toisen hankkeessa. Oman studion kirjoittajaminä on ilahtunut myös siitä, että on lopultakin päässyt oikeasti äänittämään rumpuja ja flyygeliä – ja että kirjaan kirjatut opit tuntuvat toimivan käytännössäkin.

On myös aika – ja aikaa – lukea. Muun muassa muutaman klassikon haluan saada lopultakin käytyä läpi. Pikku hiljaa lukulistalle tulee myös tulevien kirjahankkeiden lähdemateriaalia. Varsinaista kirjoitustyötä aion käydä harrastamaan vasta joskus vuoden päästä, korkeintaan, ellen sitten innostu työstämään paria mieleen juolahtanutta novelli-ideaa. Toinen novelli-idea tosin on tässä ehtinyt jo kehittyä jonkinlaiseksi pienoisromaani-ideaksi, joka vaatisi painotuotteen olemukseen erään hieman, eh, epäkonventionaalisen ratkaisun. Ei mitään sellaista joka nostaisi painokuluja, mutta kuitenkin saattaisi saada kustantamon miettimään.

Mutta ensin lepoa, flunssanpoikasen parantelua, kauden viimeiset pikkujoulut ja juhlapyhät. Niin, ja vielä yksi pieni työasia: Olen torstaina 17. joulukuuta kello 16 puhumassa Helsingin Postitalon Kunnon kirjallisuuden joulumyyjäisissä Karstasta. Tulkaa moikkaamaan.

Liikkuu ja käy Likefestiin

·

Aika on mennyt kääntäessä ja äidin kuolinpesän asioita järjestäessä. Järjestelyjä on kuolinpesäksi huomattavan vähän, joten ei voi kuin järkyttyneenä kuvitella millaista puuha voisi vähänkään enemmän pahimmillaan olla – tai millainen viidakko odottaisi äidin kotona, jos hän olisi kuollut vähän yli vuosi sitten, ennen kuin muutti pois asunnosta johon hän oli ehtinyt kerätä tavaraa vuodesta 1981 alkaen.

Mutta on tässä muutakin keritty puuhaamaan. Piskuinen taloyhtiömme järjesti bileet naapureille ja tuttaville, bileissä esiintyi noin neljien harjoitusten jälkeen taloyhtiön oma bändi, tällä kertaa tosin muutamalla ulkopuolisella täydennettynä. Hauskaa oli sekä soittaa että bilettää, kun sääkin suosi. Tämän vuoden Muusikoiden.netin tapaamisen osalta se esitys johon olin lupautunut laulamaan peruuntui soittajavajausten vuoksi, joten pääsen lähtemään tapahtumaan tavallista pienemmällä stressillä. Mukavaa. Alkaa olla aika edistää paria muuta, äänityksellisempää musiikkihanketta.

Kirjallisella puolella ei kuulu muuta kuin että viimeisten taittokorjausten jälkeen Karsta on lähdössä näinä päivinä painoon. Pehmeäkantinen viipyy siellä parisen viikkoa. Perjantain Likefestissä ei ole vielä siis esitellä painotuotetta, mutta bileistä on tulossa muuten maininot:

LikeFest 2009
jälleen perjantaina 28.8. klo 21:00—3:00
Ravintolalaiva Wäiskissä (Hakaniemenranta 11, 00530 Helsinki) Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo
God Given Ass
Vanity Beach
The Atomic Blast
Monday Box
Hail Chant
AIDS86
dj olenko

Seuraava kirjaprojekti, työnimeltään Muurahaispuu, on sekin tavallaan astunut askeleen eteenpäin. Olen nimittäin kirjoittanut tänään kolmekin apurahahakemusta, joiden työsuunnitelman keskeisenä osana tämä kirjahanke on. Kirja vaatii aika paljon pohjatyötä mm. 1900-luvun helsinkiläisen historian ja kaupungissa vuosisadan alussa vaikuttaneen melkoisen monikulttuurisen yhteisön katoamisen selvittelyssä, joten valmista jälkeä ei kannata odottaa ihan äkkiä. Veikkaisin, että tämän hankkeen osalta puhutaan suunnilleen syksystä 2011. Toivottavasti kustantamo sopeutuu siihen mennessä ajatukseen, että tällä kertaa kirjan kanteen ei (näillä näkymin) ole mahdollisuuksia painaa sitä SciFi-sanaa.

Saattaa olla, että minut tapaa vielä tänä alkusyksynä jonakin kauniina arkipäivänä Kontulan/Kurkimäen ja Myllypuron välisessä metsikössä etsimässä, josko se kirjan nimeä innoittanut muurahaispuu olisi sittenkin olemassa. 70-luvulla kävin usein koiran kanssa katsomassa sitä: lähellä hiekkakuoppaa seisoi komea, kolmihaarainen koivu, jonka tyvi oli täynnä käytävänaukkoja ja niissä vilisti muurahaisia. Voi olla, että käytäväverkosto tuhosi puun, voi olla että Kivikon teiden rakentaminen. Niillä kulmilla asuva kollega ei ainakaan ole löytänyt kuvailemaani puuta.

(Saatan piipahtaa myös asuntoesittelyssä eräässä tietyssä kontulalaistalossa, jos sattuu sopiva kohdalle ja minun annetaan valokuvata.)

Siinä sivussa voin sitten keräillä ideoita siihen kirjahankkeeseen, jonka työnimeä en missään nimessä halua lopulliseksi kirjannimeksi: Alshain II on korni. Ja sitä paitsi tykkään näistä yksisanaisista, lyhyistä nimistä. Jossakin vaiheessa pallottelin työnimeä Paluu, jolle saattaisi olla juonessa vähän perusteitakin, mutta ei se oikein svengaa. No, sen suhteen voi ruveta stressaamaan tuonnempana. Parin vuoden päästä.