Kategoria: ”391”

Kotistudio 10 v.

·

Huomasinpa tuosssa, että Kotistudio-kirjan ilmestymisestä tulee tässä kuussa kuluneeksi pyöreät kymmenen vuotta.

Kirjan syntyhistoria on kerrottu kerran jos toisenkin, joten pieni pikakertaus: Musiikin tekemisen harrastajana ostin ensimmäisen neliraita-kasettinauhurini vuoden 1985 tienoilla demotakseni bändille biisi-ideoita. Bändin hajoamisen jälkeen kotiäänittely jatkui, laitteita tuli ja meni, tietoakin tuli hankittua lehdistä ja ulkomaisista kirjoista. Yhtään suomenkielistä alan opasta ei vain ilmestynyt. Wannabe-kirjailijana syntyi ajatus tehdä moinen itse. Ensiaskel oli perustaa Rumbaan satunnaisesti ilmestyvä ”Kotistudion keittokirja” -palsta, jossa sopi jakaa vinkkejä ja ideoita musiikkinsa äänittäjille. Kivi Larmola, jonka olin tavannut kerran tai pari aikaisemmin, soitti eräänä päivänä, kertoi kuulleensa kirjaideasta ja ilmoittautui sen kuvittajaksi. Siinä vaiheessa ei ollut enää luopumisen mahdollisuuksia. Palsta loppui Rumban uudistuksiin ja ryhdyin vääntämään jo julkaistujen artikkelien pohjalle kirjan kässäriä. Monissa kohdin mietin itsekseni, tiedänkö minä asiasta itse asiassa lainkaan: jotkut kohdat tuntuivat syntyvän miltei automaattikirjoituksella. Ehkäpä teoria oli hallussa, vaikka käytännön äänitysosaamisessa olikin (ja on edelleen) isoja puutteita. Ja olihan minulla sentään osaavia ihmisiä lukemassa tekstiä läpi: Kivi on graafikon hommien ohella tehnyt studiotyötä ammatikseen, samoin toinen esilukijani Virpi, joka silloin teki AV-alan koulutuksensa työharjoittelua, nousi muutamaa vuotta myöhemmin samaisen studion toimitusjohtajaksi ja siirtyi sittemmin tekemään managerihommia mm. Hanoi Rocksille, Michael Monroelle ja Von Hertzen Brothersille. Sain vielä puhuttua – suuren maailman tyyliin – kirjan esipuheen kirjoittajaksi Anssi Kelan, jonka Nummela-esikoissooloalbumi oli sekin saanut alkunsa kotistudioprojektina.

Kirja ilmestyi, sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Jossakin vaiheessa Kotistudio oli kuulemma Liken nettikaupan myydyimpiä kirjoja – kaikki muut kärkiteokset olivat silloisen Sötem-alamerkin suojissa julkaistuja ns. aikuisten sarjakuvia. Toiseen painokseen tehtiin korjauksia ja täydennyksiä, se sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Tässä vaiheessa ajattelin jättää homman muille enkä ajatellut kirjaa muutamaan vuoteen, mutta kukaan muu ei tehnyt suomenkielisiä äänitysoppaita, joten työstimme Kiven kanssa vuonna 2009 vanhan materiaalin pohjalta laajemman, parannellun ja paremman version nimeltä Oma studio ja äänittämisen taito.

En ole vieläkään ihan varma, että tiedän mitä kirjoitin. Äänitin itse ensi kertaa rumpusettiä – ja flyygeliä – vasta Oman studion ilmestymisen jälkeen A Glance Beyond Naturea varten. Ihan hyvää jälkeähän tuosta tuli…

Huomasin, että kovalevyltä löytyi skannattuna jokunen valokuva Kotistudion kirjoittamisen aikaisesta työhuonestudiostani. Pikaisesti vilkaisten nykypajassani ei ole käytössä  kovinkaan montaa sen aikaista laitetta. Rickenbackerin basso, johon tosin on nykyään laitettu nauhat takaisin. Hyllyllä nököttävä kasettidekki. Kännykkäteline. Räkin mustimmassa kohdassa piileskelevät Korg A3 -multiefektilaite ja Korg DRM-1 -rumpukone, joita en ole tosin käyttänyt aikoihin ja jotka voisin hyvin myydä, jos joku on niistä kiinnostunut. Muistakin silloisista laitteista hyvä osa on varmaankin yhä uusien omistajien käytössä.

Tässä samassa työpisteessä syntyi seuraavana vuonna ensimmäinen versio 391:n käsikirjoituksesta. Sen editointi tapahtui jo nykyisen asuntomme työhuoneessa, tämän saman pöydän ääressä ja samassa kohtaa jossa tälläkin hetkellä kirjoitan.

Shimo shummaa

·

Puolentoista viikon päästä koittavan Turconen-tapahtuman kunniaksi Shimo Shuntila on lukenut kaikki viisi romaaniani. Niiden herättämiä ajatuksia löytyy hänen Routakoto-blogistaan mainioiden raapaleiden lomasta:

391
Alshain
Nedut
Karsta
Muurahaispuu

Tulee jotenkin niin kuin vaikutelma, että Shimo ikään kuin tykkäsi kirjoista… mutta kehumisen ohessa hän myös nostaa esiin vallan mainioita huomioita ja pointteja kirjojen teemoista. Joten tässäpä mainio ”mistä aloittaa” -opas muillekin kuin kommentoija-Kostille.

Ja muistakaa tulla Turcoseen.

Minä ja kustantamoni, uusintana

·

Like kustannus täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Paljon on sinä aikana tapahtunut. Olen ollut tekemisissä firman kanssa jotakuinkin alusta alkaen, ja kirjoitin asiasta vanhaan blogiin aikoinaan Liken ollessa vasta yhdeksäntoistavuotias. Pistetäänpä vielä tännekin. Tästä tulee pitkä blogahdus…

(Korjasin ja päivitin pari silmiin sattunutta asiaa. Mutta pääosin teksti on kuuden vuoden takaa.)

Tarina alkaa 80-luvun puolivälissä Helsingin Kirkkokatu 6:n sittemmin puretussa tiilisessä piharakennuksessa, joka eräiden aikalaiskommenttien mukaan näytti ”ulkopuolelta navetalta, sisäpuolelta kaatopaikalta”. Nykyisessä Tieteiden talossa kadun varrella pidettiin mm. fysiikan ja matematiikan laskuharjoitustunteja, piharakennuksessa majaili matematiikan, fysiikan ja tietojenkäsittelyopin opiskelijoiden ainejärjestön Limes ry:n toimisto ja kirjapaino. Painon tuotantoon kuului omien ja muiden järjestöjen lehtiä, luonnontieteiden oppikirjoja, punk-fanzineja sekä jokunen elokuva-alan julkaisu, joita LImeksen ElokuvaKErho eli LIEKE toteutti. Tuohon aikaan elokuvakirjoja ei pahemmin suomeksi julkaistu, joten kerholaiset ystävineen katsoivat, että tässä olisi ns. sosiaalinen tilaus. Olin samaa mieltä Liekkeen elokuvailtojen vakiokävijänä. Notkuin toimistolla välillä miltei päivittäin, vaikka en aina mitään erityisen hyödyllistä järjestömme eteen tehnytkään, kahvinjuontia lukuun ottamatta.  Olin kuitenkin hyvää pataa painohommista huolehtivien Pablon ja Hannun sekä toimistopäivystäjien kanssa, joten ei minua kai kauhean pahalla siellä katseltu. Olinhan minä ollut joka tapauksessa Limeksen hallituksessa ja kulttuurisihteerinä, sekä kirjoitellut ja piirrellyt Sykloidi-lehteen.

Kahvin ja satunaisten talouskonjakkihuikkien lomassa oli kehittynyt ajatus kustannusyhtiön perustamisesta elokuva- ja musiikkikirjojen sun muun sellaisen tekemiseen. Se syntyi vasta vuonna 1987, jolloin olin parisuhdeteknisistä syistä jättänyt toimistossa notkumisen vähemmälle. Kuulin firman perustamisesta vasta jälkikäteen enkä siis päässyt perustajaosakkaaksi. Virallisesti tulin mukaan vasta vähän myöhemmän osakeannin myötä, mutta heittelin kyllä sitäkin ennen (pyytämättäkin) kaikenlaisia ideoita siitä mitä pitäisi julkaista. Tein myös joitakin pikkuhommia, mm. kirjoitin konekirjoitusliuskoilta tietokonelevykkeelle Raine Werner Fassbinderin elämäkerran filmografiaa. (Se opetti käyttämään WordPerfectin makroja: Fassbinderin työryhmässä oli monia hankalannimisiä jäseniä, kuten Hanna Schygulla ja Xaver Schwartzenberger.) Sittemmin olin muutaman vuoden yhtiön hallituksen varajäsenenäkin 90-luvun alussa.

Silloin tuore kustantamo oli jo joutunut luopumaan alkuperäisestä Lieke-nimestään. Ensimmäinen isompi lehtijuttu Hesarissa oli poikinut puhelinsoiton tamperelaista Liekkeen sukua edustavalta juristilta. Sukunimi oli suojattu, joten sitä ei saanut noin vain käyttää kaiken maailman epämääräisten firmojen nimissäkään. E-kirjain tipautettiin pois, ja Like oli syntynyt.

Minulla on aina ollut taipumusta päähänpinttymiin. Yksi niistä oli, että Peter Guralnickin lyhyt, mutta loistava elämäkerta Searching for Robert Johnson pitäisi saada suomennettua. (Robert Johnson -fiksaatio ei ollut mitenkään harvinaista meidän bluesista kiinnostuneiden kohdalla. Ensimmäinen cd-muodossa ostamani levytys oli Johnsonin Complete Recordings -boksi. Toinen oli klassikko sekin, eli Kari Peitsamon & Ankkulin Jatsin syvin olemus.) Puhuin hankkeesta Likellä moneen kertaan, ja jonkinlaisia tiedustelujakin lähetettiin. Kun olin 90-luvun alussa onnistunut hankkimaan ensimmäisen oman tietokoneeni ja työttömäksi päädyttyäni minulla oli aikaa, naputtelin jopa ihan oman suomennokseni. Annoin sen luettavaksi parille Likessä pyörivälle tyypille ja sain tekstistä kiitoksiakin, mutta asia ei johtanut mihinkään. Vielä…

* * *

1990-luvun puoliväliin mennessä Liken toiminta oli kasvanut ja ammattimaistunut. Limeksen nurkista oli muutettu ensin Vironkadulle (siihen nykyiseen notkelmakohtaan, joka vielä 1800-luvulla tunnettiin nimellä Paskalampi) ja sitten Kulmakadulle. Suurin osa firman perustaneesta, opiskelleesta kaveriporukasta oli hajautunut muille aloille duuniin. Hannu oli edelleen täysipäiväisesti (ja vähän ylikin) mukana, samoin Timppa. Firmaan tuli töihin nuorempaa väkeä, viihtyi pari vuotta, jätti jälkensä toimintaan ja siirtyi sitten muualle. (Esimerkiksi sittemmin kirjailijana menestynyt Katja Kallio ja televisiotoimittajanakin vaikuttanut Henrik Laine.)

Osakkaana pidin firmaan yhteyttä, kävin yhtiökokouksissa ja bileissä, tein joskus sekalaisia hanttihommiakin. Joskus vuoden 1995 lopussa Hannu yllättäen soitti ja kysyi minua kääntämään Cristopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkertaa. En tiedä, mistä olin tullut hänen mieleensä. Olin toki kirjoittanut musiikista paljonkin Rumbaan. Luulin silloin, että hän oli nähnyt muutamaa vuotta aikaisemmin väkertämäni Robert Johnson -käännöksen, mutta myöhemmin selvisi ettei hän ollut tiennyt mitään sen olemassaolosta.

No, puolityötön toimittajanretku (jota hommaa inhosin: se geneettisestä ammatinvalinnasta) oli tietenkin halukas heittäytymään toisenlaiseen duuniin. Haaste osoittautui paljon hankalammaksi kuin olin osannut kuvitellakaan ja vei tolkuttomasti aikaa. Mutta syntyi lopulta, ja ensimmäinen käännöstyöni julkaistiin syyskuussa 1996, vähän yli kymmenen vuotta sitten. Rokkitähtielämäkerrat eivät olleet tähän aikaan kovinkaan yleisiä ja Cobainin kuolemasta oli vain kaksi vuotta, joten kirja sai melkoisesti huomiota, jota säteili kääntäjäänkin. Minua haastateltiin Radiomafiaan ja Jyrkiin. Arvostelijat eivät olleet erityisen ihastuneita kirjasta eivätkä sen käännöksen laadusta, mikä tipautti sopivasti maan pinnalle. Ura oli kuitenkin urkenemassa, ja työstin parhaillaan ensimmäistä Philip K. Dick -suomennostani kirjasta Time Out Of Joint, joka kulki pitkään pressitiedotteissa nimellä Nyrjähtänyt aika. Onneksi ennen kirjan valmistumista minulle selvisi että kyseessä oli sitaatti Hamletista, joten painettuun versioon saatiin nimeksi paljon asianmukaisempi On aika sijoiltaan.

Julkaisuja alkoi tulla lisää: muusikkoelämäkertoja, lisää Dickiä,… välillä kirjojen kääntäminen jäi sivutoimeksi, kun onnistuin saamaan ”oikean” työpaikan silloisessa Brossco Systemsissä, missä käänsin ja lokalisoin manuaaleja, ohjelmia ja mainosmateriaalia mm. Applelle ja Adobelle. Oikean, hyvähenkisen työyhteisön jäsenenä oleminen oli upeaa vaihtelua kotona yksin nyhjäämiselle – ja säännöllisemmät tulot auttoivat kummasti purkamaan kasautuneita velkoja. Elämäntilanteeni alkoi olla muutenkin muuttumassa toisenlaiseksi. Kun Hannu soitti minulle kevättalvella 1999, kyse ei ollutkaan taas yhdestä käännöshankkeesta: hän tarvitsi konttorille taittajaa ja kustannustoimittajaa. Niitä hommia olin tehnyt ennenkin satunnaisesti, nyt oli tarjolla pysyvämpi kiinnitys. Siirtyminen ”omaan” firmaan ja mieluisammat, vaihtelevammat hommat saivat sanomaan kyllä.

* * *

Viihdyin Liken konttorihommissa parisen vuotta. Tein kirjojen taittoja (pari kanttakin), kustannustoimitin, luin käsikirjoituksia, toimin mikrotukihenkilönä ja niin edelleen. Viihdyin mukavassa työyhteisössä. Muutaman kerran jäin kuitenkin ”virkavapaalle” täysipäiväiseksi kääntäjäksi ja huomasin viihtyväni vieläkin paremmin. Elämäntilanteeni oli nyt perin toisenlainen kuin aikaisemmin – olin vastikään mennyt naimisiin ja eräänlainen virtuaalityöyhteisö oli syntynyt myös kääntäjäkollegoiden kesken – joten lopulta ”virkavapaa” piteni epämääräisen mittaiseksi ja palasin konttorihommiin vain kuukauden ajaksi paria vuotta myöhemmin, kun taittotyöhön tarvittiin heinäkuun sesonkikaudeksi kiireapulaista.

Konttorilla istuessa oli tullut Hannun kanssa puhetta Robert Johnsonista, ja minulle selvisi että hänelle selvisi vasta nyt, että käännös tosiaan oli olemassa. Minä puhaltelin työstäni pölyt, editoin sitä parhaan taitoni mukaan ja Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä saatiin painoon. Eräs ympyrä sulkeutui käännösurani osalta, ja melkoisen hyvin kaupaksi käynyt teos avasi ehkä osaltaan markkinoita myös myöhemmille bluesin ja muun juurimusiikin tekijöihin liittyvälle kirjallisuudelle.

Freelancer-kääntäjänä en tietenkään ole sidottu tekemään työtä vain yhdelle kustantajalle, ja pikku hiljaa töitä alkoi tulla muualtakin. Nemo oli tarjonnut Jalokivivarkaan tunnustuksia ensin Lindholmin Jussille, joka kuitenkin oli sillä hetkellä täystyöllistetty. Niinpä Jussi ilmestyi Kirjan ja ruusun päivänä Espalla SKTL:n kojulle, jossa minä olin päivystäjänä, ja vei minut Nemon kojulle neuvottelemaan. Kuulin bändikaverilta, että Johnny Kniga etsi rockia tuntevaa suomentajaa Red Hot Chili Peppersin historiikille, lähetin sähköpostia Jaskalle, ja tuttu mies palkkasi minut hommaan. Kariston väki etsi Sean Stewartin Kehä-romaanille sf:ää ja rockmusiikkia tuntevaa suomentajaa SKTL:n jäsenhakemistosta ja löysi minut. Useimmat näistä ovat poikineet myös myöhempiä hankkeita. Jossakin vaiheessa huomasin, etten ollut tehnyt Likelle yhtään käännöstä pariin vuoteen. Ei sillä etteikö muutamista projekteista olisi käyty keskusteluja, ne eivät vain aikataulu- tai muista syistä olleet johtaneet sopimukseen.

Omat 2000-luvun kirjani ovat kuitenkin kaikki ilmestyneet Likeltä. Se tapahtui oikeastaan varsin luonnostaan enkä oikeastaan edes ajatellut lähteä etsimään kustantajaa muualta. Paitsi että minulla oli lafkaan vanhoja yhteyksiä ja paljon tuttuja ihmisiä, se oli muun tuotantonsa ja profiilinsa osalta myös erinomaisen sopiva taho sekä Kotistudiolle että tieteisromaaneille.

* * *

Keväällä 2003 olin tehnyt päätöksen ryhtyä lopultakin kirjoittamaan mielessä pitkään (perusidealtaan itse asiassa kymmenkunta vuotta) pyörinyttä romaani-ideaa. Tällä kertaa tosissaan. Niin, että oikeasti varaan sille aikaa tehdä homma täysipäiväisenä työnä. Hyvin etukäteen suunnitellen, niin ettei juttu taas kerran nyykähdä ensimmäisen luvun jälkeen: ”Äh, ei tää oikein toimi.”

Samaan aikaan kehittelin strategiaa saada kirja julkaistua – mieluiten ilman tavanomaista vuoden (tms.) odottelua käsikirjoituspinossa. Joten tuumasta toimeen. Liken konttorilla käydessäni näin kotimaisesta kirjallisuudesta siihen aikaan vastanneen Artsin. Kuulumisten kyselemisen lomassa heitin sitten: ”Niin, mun on muuten tarkoitus kirjoittaa tossa kesällä tieteisromaani. Mä voisin tuoda sulle vähän alkua sitten kun sitä alkaa olla kasassa, ja sä voisit kertoa että tuntusko juttu toimivan.” Artsi myöntyi, vaikuttipa jopa jossain määrin kiinnostuneelta. Kotimaista scifiä ei silloin julkaistu senkään vertaa kuin nykyään, mutta Artsilla ei ollut myöskään erityisempiä ennakkoluuloja lajityyppiä kohtaan.

Kesäkuun mittaan väsäsin kuusi ensimmäistä lukua. Aivan ensimmäinen luku lopullisia alkusanojaan myöten (”Sinä kiusaat minua.”) oli itse asiassa ollut olemassa jo vuoden – siitä oli ollut tulossa yksi lisää pöytälaatikon kymmenien ensimmäisten lukujen seuraan. Nyt minulla oli kuitenkin Suunnitelma, jonka varassa sain hommaa eteenpäin. Lykkäsin kuusi lukua Artsille ja palasin jatkamaan kirjoittamista. Pari viikkoa myöhemmin Artsi soitteli: ”Nii, ootsää ajatellu millaista aikataulua tän julkaisulle?” Puhuimme aikataulut selviksi. Puhelun jälkeen kesti hyvän tovin ennen kuin pystyin jatkamaan kirjoittamista.

Kirjoitustyö alkoi olla loppuvaiheissaan kun minut pyydettiin kesätaittajaksi Liken konttorille. Harkitsin hetken, mutta toisaalta – olin väkertänyt omaa tekstiä jo toista kuukautta, kevään käännöstarkoituksiin saadut kirjastoapurahat oli jo kulutettu ja rahalle tarvetta. Uskoin pystyväni jatkamaan kirjan loppuun sivutoimisestikin. Itse asiassa joitakin pätkiä kirjoittelin töissäkin, kun muun porukan silmä vältti ja oli muutenkin rauhallisempi hetki. Flow pysyi mukavasti päällä. Artsi lykkäsi jossakin vaiheessa kommentoimansa alkuosan. Kuudennen luvun loppuvaiheissa oli oikeastaan ainoa suurempi muutospyyntö: ”Tässä vois olla vähän lisää äksöniä.” Pähkäilin tuota tovin, ja upotin lukuun pienen erillisen tarinanpätkän, ja vähän myöhempään kohtaan sitten toisen, joka sitoi edellisen kokonaisuuteen (ainakin omasta mielestäni).

Tässä vaiheessa kirjalla ei ollut vielä nimeä. Olin itsekseni kutsunut sitä puolivitsinä ”Aleksandria-romaaniksi”, mutta ajattelemattakaan että sitä voisi missään nimessä pitää lopullisena. Ensimmäinen vakavampi idea oli ”Aleksandria 391 jKr.”, mutta sekin näytti kornilta. Lopulta en keksinyt muuta kuin jättää numeron ympäriltä krumeluurit pois. Niin siitä tuli 391. Arvelin, että kannentekijä ilahtuisi lyhyestä nimestä.

Syksyllä sopimusta tehdessä Artsi kysäisi, oliko minulla mitään kansi-ideaa. Ilmoitin, että voisin jotakin heittää hänelle sähköpostitse. Väkersin pikaisesti kokoon dramaattisen mustapohjaisen kansikuvan Aleksandrian kartasta, Trajanuksen riemukaaren valokuvasta ja de Havilland Mosquito -tiedustelukoneen varjokuvasta. Kirjan nimi erottui kannesta läpitunkevan turkoosina. Seuraavan kerran konttorilla käydessäni näin kuvan printin Artsin käsikirjoitusnivaskan päällä ja tajusin kauhukseni, että tuosta oli hyvää vauhtia tulossa kirjan lopullinen kansikuva. Näytin kuvaideaa muutamalle ystävälle ja pyysin kommentteja. Sitä pidettiin kovin uhkaavan dramaattisena – mitä kirja itse ei välttämättä ollut, ja aivan tarkoituksella Muutin karttapohjan kellervän pergamentin väriseksi, täydensin yhdelmää ns. Antikytheran laitteen asteikolla, tein päälle tekstuurin. Kannen viimeisteli sitten Tommi konttorilla, mutta ratkaisut olivat kirjasimia lukuun ottamatta aika pitkälti minun tekosiani. Se erottui komeasti muiden sf-kirjojen seasta jo maanläheisiltä väreiltään – erottui ehkä turhankin paljon, niin ettei sf-romaania etsivä välttämättä tarttunut tuollaisennäköiseen kirjaan.

Kirjan julkaiseminen suhteellisen aikaisin keväällä ei sekään välttämättä ollut hyvä idea: arvostelut ja sitä kautta julkisuus ilmestyivät vasta loppukeväällä, jolloin kevään kirjanostosesonki oli jo ohi. Mutta sillä tavalla sentään vältyin jäämästä syksyn supertähtien jalkoihin. Ja pääsin Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin jo samana vuonna. Se nosti itsetuntoa: minut on laskettu Oikeaksi Kirjailijaksi! (Sitä tietysti laski se, ettei Hesari katsonut minua aiheelliseksi ehdokkaaksi omalle esikoiskirjailijapalkinnolleen. No, ei kaikkea voi saada…)*

Ei Kolmeysiykkösestä myyntimenestystä tullut, mutta kriittinenkin palaute sisälsi niin positiivisia aineksia, että seuraavaa romaania oli hyvä suunnitella. Artsi lähti Likeltä muihin hommiin ja Alshainin käsikirjoituspino päätyi sitten aikanaan Stellan pöydälle. Konttorilla pyöri nyttemmin paljon minulle uutta väkeä. Tavallaan putosin pois siinä vaiheessa, kun minulla kauan roikkunut Liken sisäinen sähköpostiosoite lakkasi olemasta voimassa – mikä oli ihan asiallista, eihän konttorin sisäinen kommunikaatio minulle kuulunut. Markkinoin tietysti omaa kirjaani rahkeiden mukaan, pyörin bileissä ja pikkujouluissa sekä yhtiökokouksissa. Nyttemmin Like oli jo niin vakavarainen firma, että kerran vuodessa tilille kilahti jopa pikkuisen osinkoa. Piipahdin Meritullinkadun kellarissa kuitenkin silloin tällöin tekemässä asiaa. Avainkin minulla oli edelleen. Siitä jouduin (jälleen aivan asiallisesti) luopumaan kustannuspuolen siirtyessä uusiin tiloihin Liisankadulla. Satuin tulemaan konttorille dramaattisella hetkellä: henkilökunnalle oli juuri hetkeä aikaisemmin ilmoitettu Liken kustannustoiminnan myynnistä Otavalle. Ylimääräinen yhtiökokouskutsu löytyi seuraavana iltapäivänä postilaatikosta.

Kokouksen myötä hahmottui sitten tämä juridis-taloudellinen kuvio: vanha Oy Like Kustannus Ltd., jonka osakas olin, muutti nimekseen Rosebud Books Oy. Otava perusti uuden, kokonaan omistamansa yhtiön nimeltä Like Kustannus Oy, jolle vanhan Liken kustannustoiminta (ja suurin osa henkilökuntaa) siirtyi. Rosebud huolehtii edelleen Like-kirjakaupoista ja messujen kirjamyynnistä. Joten kustantamo-osakkaan sijaan olen nykyään kirjakauppafirman osakas.

Muuten muutokset olivat kustantamon puolella – ainakin minun nähdäkseni – varsin vähäisiä. Syyskauden avajaiset jatkuivat edelleen Kirjalla, mikä on sääli: funkkissalin akustiikka on luokattoman kehno. Pidin ehdottomasti enemmän aikaisempien vuosien Tervasaaren bileistä. Sitä paitsi Terviksessä pystyttiin kuulakisojen ohella pitämään myös neppiskilpailu. Viimeisen järjestetyn skaban voitin minä, joten olen edelleenkin Liken hallitseva neppismestari. (Kulttuurihistoriallisena anekdoottina lisättäköön, että samaiseen kisaan osallistui myös Pentti Holappa, joka joutui valitettavasti keskeyttämään. Neppaamisen vaatima kumartelu ei tehnyt hyvää veteraanin selälle.) Alshainin markkinointiin on ehkä enemmän varaa, joskin kaikissa mainoksissa (ja useimmissa arvosteluissa) on edelleenkin kirjan kannen varhaisversio, jonka (tällä kertaa) väkersin jo ennen kuin kirjoitin itse kirjaa. Mielenkiintoinen oli Liken ilmoitus eräänviikkoisessa Vihreässä langassa: lehden profiiliin sopivan poliittisen kirjallisuuden lomassa oli ainoana kaunokirjallisena teoksena Alshain: ”Iso vihreä mies kirjoittaa ihmisläheistä scifiä!” Ja perässä sitaatti Langan toimittajakuntaan kuuluvan Vesa Sisätön KirjaIN-lehteen kirjoittamasta arviosta.

Ja bonuksena vielä artikkeli ”Minä ja toinenkin kustantamoni…

Kääntöpiiri syntyi samoihin aikoihin Liken kanssa 1980-luvun loppupuolella julkaisemaan nais- ja kehitysmaa-aiheista kirjallisuutta. Itse päädyin firman kanssa tekemisiin aluksi lähinnä siksi, että sen perustajiin kuuluneen Leena Reimanin aviomies oli isäni vanha työkaveri ja naapuri. Minut palkattiin sitten pystyttämään vuoden 1990 tienoilla tietokonelaitteistoa, jolla tehtiin sittemmin myös Kääntöpiirin kirjojen toimitustyötä ja taittoja. Siihen aikaan skannerin ja taitto-ohjelman saaminen toimimaan ongelmitta keskenään ja kaiken muun kanssa oli vieläkin hankalampaa kuin nykyään. Uskokaa pois. Kaiken lisäksi systeemiin tuli ongelmia juuri Kiinan-matkalle lähtöäni edeltävänä iltana, joten singahdin Korsosta Kumpulaan selvittämään asiaa. Jos oikein muistan, saimme homman suurin piirtein selvitettyäkin, peräti, muutaman tunnin ähellyksen jälkeen.

Kääntöpiirin alkuperäiseltä porukalta alkoi muiden töiden ja tekemisten vuoksi veto loppua 1990-luvun lopulla ja firma oli vajoamassa pöytälaatikkoon. Naiskustantamon avuksi tuli kuitenkin jonninmoista yhteistyötä koko ajan harrastanut mieskustantamo Like, ja osti yhtiön.

(Liken pitkäaikainen maine ”mieskustantamona” perustuu erään tarinan mukaan erääseen tapahtuma-ilmoitukseen, jonka loppulauseeksi oli kirjoitettu ”Kaikki halulliset tervetuloa!” – paitsi että lyöntivirheen takia siinä lukikin ”Kaikki kalulliset tervetuloa!” Tarinan mukaan kyseisen ilmoituksen laatija oli Liken alkuaikojen puuhamies ja nykyinen elokuvamoguli Mika Siltala.)

Kääntöpiiri pysyi muutamia vuosia erillisenä yhtiönä, ja sitä vetänyt kustannustoimittaja Kaisa organisoi toimintaa ja kirjoja ideoimaan osin Liken porukasta ja osittain muista kiinnostuneista koostuneen työryhmän, joka kokoontui parin kuukauden välein juttelemaan, kehittelemään ideoita ja kommentoimaan luettaviksi saamiaan potentiaalisia käännöshankkeita. Tämän työryhmän aikoja muistelen vilpittömällä kaiholla. Ajatusten ja ideoiden heittely kiireettömässä, paineettomassa ja hengeltään upeassa porukassa viinin ja pikkupurtavan lomassa oli juuri sellaista, mitä kulttuuritoiminta voi parhaimmillaan olla: usein puhe johti myös tekoihin. Olin muuten parin vuoden ajan myös Kääntöpiiri Oy:n hallituksen puheenjohtaja, mikä kuulostaa komeammalta kuin onkaan. Papereihin tarvittiin nimi ja minä olin – Liken silloisena taittaja/kustannustoimittajana – näppärästi paikalla.

Näiden aikojen hankkeita oli myös suomentaa Alison Bechtelin mainiota sarjakuvaa Dykes To Watch Out For, johon ystäväni Eva oli tutustuttanut minut vähän aikaisemmin. Käännös ei ollut omani (Stina Grönroos teki taatusti parempaa työtä kuin mihin minä olisin pystynyt) mutta minulla oli panokseni sarjan ensimmäiseksi tarkoitetun albumin materiaalin valinnassa. Niin, ja albumin suomenkielisessä nimessä, jota pallottelimme Evan kanssa sähköpostitse, kunnes päädyimme molempien mielestä kelvolliseen versioon. Pitkäänhän pressimateriaalissa pyöri nimiversio Varokaa! Lesboja liikkeellä! joka on ehkä jossain määrin väärin tulkittu väännös alkuperäisestä nimestä: ensimmäiset DTWOF-piirroksethan olivat yksittäisiä ”muotokuvia”, joissa oli sitten nimi ja runonsäe. Tältä pohjalta parempi suomennos olisi ehkä ollut Huomionarvoisia lesboja, mutta sekään ei tuntunut sitten oikein toimivalta. Pallottelumme päätyi sitten nimeen Lepakkoelämää, mitä on ihmetelty myös Alison Bechtelin blogissa, ja missä nimen merkitys on myös selitetty. Albumi ei sitten myynyt kovinkaan hyvin, mikä on sääli. DTWOF on hieno sarjakuva. Onneksi sitä on pystynyt seuraamaan Alison Bechtelin blogin kautta.

Kääntöpiirin nimissä julkaistiin muutakin, erittäin laadukasta kirjallisuutta Liken hoivissa tapahtuneen muutaman vuoden mittaisen uudelleen elpymisen myötä. Vähitellen toiminta kuitenkin hiipui ja yhtiö sulautettiin lopullisesti Likeen. Harmi, mutta minkäs teet. Firman molempien toimintakausien kirjoja on kuitenkin edelleen saatavissa Liken kautta, joten Kääntöpiirin kohtalo on sentään vähän parempi kuin monella muulla pienkustantamolla. Alkuperäisen Kääntöpiirin puuhaihmisiin kuulunut Leena Reiman pyörittää nykyään hienoa Pieni Karhu -lastenkirjakustantamoa, jolle minäkin Liken konttoriaikoinani tein jonkin verran taittohommia. (Aivan erityisesti on jäänyt mieleen Shel Silversteinin kirja Antelias puu, jota taitoin pala kurkussa ja kyynel silmässä. Kirjan lukeneet kyllä tajuavat, miksi.)

___
* Minullekin selvisi vasta taannoin, että Hesarin esikoiskirjailijapalkintokilpailuun pitää kustantajan erikseen ilmoittaa jokainen siihen mukaan haluttava teos.

Divari

·

Ensimmäiset muistikuvani antikvaarisista kirjakaupoista ovat 60–70-lukujen taitteessa. Meidän perheellämme oli (noin neljän vuoden ajan) vene, eikä noin kuukauden mittaiselle, mahdollisesti perin kostealle kesälomareissulle saaristoon oikein kehdannut ottaa matkalukemiseksi kirjaston kirjoja. Niinpä teimme aina ennen lomaa isän kanssa divarikierroksen. Tapa jatkui vielä senkin jälkeen, kun veneet oli myyty (äitini kieltäytyi lopulta erään vaaralliseksikin muuttuneen reissun jälkeen astumasta veneisiin). Hyllyssäni on edelleenkin näiltä isän kanssa tehdyiltä divarikeikoilta hankittuja kirjoja: esimerkiksi Tarzanin paluu Taikajousen hienona, valkoiseen kangasselkään sidottuna laitoksena (joka tosin on ehtinyt viimeisten kolmenkymmenenviiden vuoden mittaan nuhjaantua pahan kerran), samoin jokunen muu poikakirja, kuten siihen aikaan vielä sanottiin.

(Vielä seitsemänkymmentäluvulla piti tosin olla tarkkana: iso osa Helsingin ”antikvaarisista kirjakaupoista” myi aivan muuta kuin poikakirjoja, ja jos niillä sattui olemaan tiskin alla poikakirjoja, poliisi takavarikoi ne ratsiassa. Pornon jakelu ja kulutus oli tarkkaan säädeltyä, eikä yksikään pornokauppa kutsunut itseään pornokaupaksi.)

Sekä kirja- että levydivarit ovat sittemmin olleet ennen kaikkea spontaaneja poikkeilupaikkoja: ”Tässä on vähän aikaa ennen kuin pitäisi olla siellä, mitäs tekisi, menisikö kahville… hei, tuossahan on divari.” (Tämä on kyllä ehdottomasti paljon kalliimpi ajanviettotapa kuin kahvittelu…) Kun musiikki-innostus iski 70-luvun lopussa ns. kybällä, aloin harrastaa levydivareita paljon enemmän kuin kirjadivareita. Molempiin olen kyllä myös vienyt paljon kirjoja, silloin kun niitä on ollut liikaa ja rahaa liian vähän: Hakaniemen Black & White sai Rumba-aikoina minulta hyllyynsä monia entisiä arvostelulevyjä. Kirjojen myynnissä etenkin Torkkelinkadun divarin edesmennyt Kaarle Ervasti jäi mieleen reiluna kauppakumppanina.

Istuin toissa iltana Kruunuhaan Laterna Magicassa kuuntelemassa, kun Laternan vetäjä Aapo Pekari, Anssi Arohonka ja keskustelua johtanut elokuvaohjaaja Claes Olsson keskustelivat antikvaarisen kirjakaupan nykytilasta. Ilahduttavaa kyllä, divareilla tuntuu menevän varsin hyvin huolimatta kirjallisuuden kentän muista kriiseistä ja murroksista. Nettikirjakauppa ei ole syönyt ihmisten tarvetta tehdä odottamattomia löytöjä, vaikka myös divarikirjojen täsmähaku onkin siirtynyt nettiin jo vuosia sitten. Divarit ovat sitä paitsi muuttuneet epämääräisten kirjakasojen täyttämistä ahtaista loukoista jokseenkin monipuolisiksi kulttuuritiloiksi. Laterna itse on tästä hyvä esimerkki, sillä sen takahuone ja (kirjojen varastointiin soveltumaton) kellaritila toimivat taidegalleriana.

Huomasin olevani täydellinen esimerkki siitä, miksi ”oikea” myymälädivari toimii. Tulin tilaisuutta järjestäneen tahon edustajana paikalle etuajassa, ja jo ennen tilaisuuden alkua hihaan oli tarttunut neljä kirjaa: kaksi sellaista joihin olen halunnut tutustua jo pitkään, yksi sattumanvarainen löytö ja yksi korvauskappale kirjalle, jonka olen hukannut monta vuotta sitten – tai, jos tarkkoja ollaan, luulin hukanneeni. Etsiessäni uudelle kappaleelle hyllypaikkaa huomasin vanhan kappaleeni nököttävän kaikessa rauhassa ylähyllyllä, hieman epäloogisella paikalla (jonne se on tullut sijoitettua loogisen paikan hyllyväliä suuremman kokonsa vuoksi), itsestään erityisemmin melua pitämättä… jotenkin tällaiset tapaukset kyllä kuuluvatkin täydelliseen divarikokemukseen.

Kädessäni kävi monta muutakin odottamatonta löytöä, jotka olin vähällä ostaa.

Tulin myös vilkaisseeksi antikvaaristen kirjakauppojen tarpeisiin julkaistua kirjojen hinta-arvioluetteloa. Ainoa sen sivuille päässyt oma romaanini on 391, jonka painos myytiin loppuun viime vuonna. Divarimyyntiin perustuva arviohinta näytti olevan kahdeksan euroa.

Paluu lordi Elginin rikospaikalle

· 2 kommenttia ·

Olen viimeksi käynyt Ateenassa kesällä 1968. Olin kuusivuotias, menossa (vuoden verran alaikäisenä) kouluun ja oppinut lukemaan jonkin verran aikaisemmin, joten ensimmäisiä koskaan lukemiani kirjoja oli Kreikan matkaopas. Erotan yhä edelleen doorilaisen, joonialaisen ja korinttilaisen kapiteelin toisistaan, enkä minä ollut se joka pitkän matikan lukioluokan historiankokeessa puhui pylväiden yhteydessä ”epiteelistä”.

Muistaakseni Akropoliilla oli pyörryttävän kuuma. Muut matkan muistot sekaantuvat helposti äitini (kuvassa pikkusiskoni kanssa) matkasta kertomiin juttuihin, joten en ole aina ihan varma mikä on oikeasti koettua ja mikä äidin mehevöitetty tulkinta asiasta.

Matkan ajankohta oli tietysti nolo: edellisvuotisen raa’an sotilasvallankaappauksen johdosta kaikki selkärankaiset suomalaiset(kin) tietenkin jättivät Kreikan moneksi vuodeksi väliin. Siitä syystä matkoja sai halvemmalla – vaikka kalliita ja harvinaisiahan ne olivat silti. Siihen aikaan ei niin vain piipahdettu kaupunkilomalle pitkän viikonlopun ajaksi, kuten nykyään.

Joka tapauksessa Akropolis oli edelleen vaikuttava paikka, ja Parthenon melkoinen jötkäle raunioksensa. Vanhan arkeologi-wannabe-hasbeenin pakkokäyntikohteisiin kuului tietysti Akropoliin lisäksi upouusi Akropolis-museo ja perinteikäs Ateenan arkeologinen museo.


Toisin kuin Sami Kosken, Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen sinänsä tavattoman ansiokas ja tarpeellinen Hävityksen historiaa väitti, vain vähän vajaa kaksituhatvuotias Parthenon ei ollut mitenkään priimakunnossa vuonna 1687, jolloin venetsian armeijan kaksi mörssäriammusta räjäytti rakennukseen jemmatun turkkilaisten ruutivaraston. Koko temppelin kattava katto oli palanut jo vaivaiset kuutisensataa vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen. Sen jälkeen tuho- ja tihutöitä olivat jatkaneet historian luultavasti ahkerimmat ja säälimättömät kulttuuriperinnön tuhoajat: kristityt. Parthenon palveli monta sataa vuotta kirkkona, ja kaikki pakanajumaluuksien kuvat moukaroitiin irti seinistä ja katoista. Kun kirkko muutettiin sittemmin moskeijaksi, se sai ilmeisesti olla suhteellisen entisellään, lähinnä kait siksi että kaikki Abrahamin lasten uskonto(j)a vastaan julistava oli ehditty tuhota jo kauan sitten. Loisteliaan ulkopylväikön sisäpuolelle pystytetty kirkontorni vain muutettiin minareetiksi.

Akropoliin historia ja jylhän linna- ja temppelikukkulan arkeologia ovat kauniisti esillä aivan lähelle rakennetussa upouudessa Akropolis-museossa. Loistavan sijainnin ja runsaiden lasiseinien vuoksi yksi keskeisiä näyttelyesineitä on itse Akropolis: Kreikan ilmastossa yletön lasiseinäisyys ei ole niin järjetöntä ja epäfunktionaalista täällä arktisessa ilmastossa.

Lasia on käytetty seinien sijaan myös lattioissa.

Idea on saanut alkunsa ilmeisesti siitä, että museon perustuksia kaivettaessa löytyi runsaasti raunioita varhaiskristillisen ajan Ateenasta – missäpä Attikassa voisi taloa tehdä paikkaan jossa ei ole alla entisten talojen kerrostumia! – jotka piti säilyttää tutkimusta varten, ja osaksi museota. Kaivaukset jatkuvat lasikaton alla, ja museokävijät pääsevät katselemaan työn tuloksia lasilattian läpi. En kärsi mitenkään pahasti korkean paikan kammosta, mutta kieltämättä lasilattioilla kävely aiheutti… tuntemuksia. Ideaa on sovellettu museon muissakin sisätiloissa niin että monessa kohtaa voi ylemmän kerroksen näyttelyesineistöön tutustuessaan vilkaista samalla alaspäin mitä alakerrassa on samassa kohtaa. Bonuksena saleihin saadaan runsaasti luonnonvaloa: kun patsaat sun muut on vielä sijoitettu niin että yleisö pääsee kävelemään niiden ympäri, esineistöä on mahdollista nähdä kohtuullisen hyvin sellaisena kuin miten ne on aikanaan tarkoitettukin katsottavaksi. Yhdellä erolla, tietysti: antiikin aikana marmoriveistokset maalattiin kirkkailla väreillä, nyky-yleisö joutuu tyytymään kiven omaan, vuosituhansien kellastuttamaan väriin.

Museon ylin, muuhun museoon nähden hieman vinoon käännetty kerros on varattu Ateenan suojelusjumalan Pallas Athenen temppelille, Parthenonille. Keskeisellä sijalla ovat tietenkin temppelin seinä- ja kattorakenteiden loisteliaat korkokuvat ja friisit. Tai olisivat, ellei pahamaineinen rautakankea heilutellut vandaali lordi Elgin olisi repinyt kaikkea mielestään arvokasta väkivalloin irti seinistä – ja samalla tuhonnut yhtä ja toista mielestään arvottomampaa taidetta – ja rahdannut kotilinnaansa Skotlantiin. (Sittemmin ne päätyivät British Museumiin, missä Lontoon saastunut ilma ja puhdistamisyritykset aiheuttivat lisävahinkoa.) Niinpä Ateenan museossa on lähinnä kipsijäljennöksiä.

Siitä huolimatta uusi Akropolis-museo on ehdottomasti näkemisen arvoinen: kyse on hienosti toteutetusta modernista museosta.

Ateenan arkeologinen museo puolestaan oli loistelias esimerkki erinomaisesta vanhanaikaisesta museosta. Ei multimediahärpäkkeitä (no, oli yhdessä salissa varovaisia kokeiluja), vain paljon tavaraa vitriineissä ja kaksikieliset selostukset vieressä.  Toisaalta harvassa maailman museossa on niin paljon niin kuuluisia esineitä. Emme luultavasti käyneet täällä vuoden 1968 matkalla, luultavasti kyllä muistaisin muuten ainakin Heinrich Schliemannin Mykenestä löytämän ns. Agamemnonin kuolinnaamion. Antikytheran laitteesta kiinnostuin vasta myöhemmin, ja sen asteikko on yksi elementeistä 391:n kannen kuvayhdistelmästä. Kirjassa on kyse aikamatkustuksesta, ja mitä ihmettä Antikytheran laite sitten alkuaan tekikin, niin ainakin sillä oli tekemistä ajan kanssa.

Livenä vekotin – tai sen kaksituhatta vuotta meressä maanneet jäännökset – on vielä odotettuakin vaikuttavampi siksi, että se on niin pieni: isoimman kappaleen ison rattaan halkaisija ei ole edes vaaksaa. Siihen nähden hienomekaanisen laitteen pikkutarkka mekaniikka on aivan mielettömän hienoa työtä. Ei ihme, että joissakin huippuyksilöuskovaisissa piireissä laitetta on epäilty legendaarisen Arkhimedeen tekoseksi.

Lisäksi Ateenasta löytyi hieno M. C. Escherin taiteen näyttely, ja bysanttilaisen museon kellarista toinen, jossa pyrittiin (vähän kömpelösti) linkittämään Andy Warholin teoksia hänen itäeurooppalaiseen taustaansa ja ikonimaalausperinteeseen. Ajatus on tietysti aivan pätevä, ja yhtäläisyyksiä on helppo nähdä. Minulle näyttelyn ahaa-elämys tapahtui kuitenkin pienten Mao-kuvien sarjan äärellä (se ei ollut tämä, mutta samantapainen). Sali oli tyhjä, joten kehtasin työntää nenäni lähelle kuvaa ja kokeilla katsoa sitä stereokuville tarkoitetulla kierosilmätekniikalla. Näkymä oli hurmaavan moniulotteinen ja kiehtova. Täytyy kokeilla toistekin.

Pari ukk:ta

· 4 kommenttia ·

Kirjamessuilla toistui jokunen kysymys useampaankin kertaan, joten tässäpä niihin viralliset vastaukset:

– Oletko jo saanut palautetta Karstasta?

Jonkin verran. Ainoa minun silmääni sattunut ”varsinainen” arvostelu on ollut Kirjavinkkien ylistys ja joku on antanut Risingshadow.netin kirjatietokannassa kolme tähteä viidestä. Suusanallista palautetta on tullut jonkin verran, enimmäkseen varsin positiivista.

– Onko Neduille tulossa jatkoa?

En tiedä. Minulla on muutama idea mahdolliseen itsenäiseen romaaniin, joka sijoittuu samaan maailmaan (ts. noin nykyhetken Korsoon, jossa on neandertalinihmisiä meikäläisten seassa), mutta niitä on toistaiseksi vielä liian vähän ja ne ovat liian irrallisia, että osaisin antaa niille edes omassa mielessäni minkäänlaisen ”projektin” statuksen. Mutta en minä asiaa mahdottomana pidä. Odotellaan ja katsellaan.

Sama tilanne oikeastaan toisinaan kysellyn 391:n maailmaan palaamisen suhteen. Itselläni on tähän kiinnostusta jonnin verran, mutta irtoideat vaatisivat melkoista perehtymistä Nuubian historiaan varhaiskristillisellä ajalla: kyseessähän on seutu, jossa faaraoiden valta jatkui vielä pitkään senkin jälkeen kun (pohjoisempi) Egypti oli joutunut ensin vähäaasialaisten ja sitten eurooppalaisten miehittäjien vallan alle.

Karstan maailmaan kuvittelisin (tällä hetkellä) palaavani ehkä joissakin novelleissa. Yritän aktivoida itseäni ainakin vähän myös novellikirjoittajana. Viime talvena Tähtivaeltajaan tehty (ja Karstan maailmaan sijoittuva) ”Kolmekymmentä vuotta” oli sen verran mukava kirjoituskokemus että olisi kiva jatkaa.

– Millaisia muita kirjaprojekteja on odotettavissa?

Minulla on pari projektia jonkinlaisessa aktiivisessa kehittelyvaiheessa. Aikataulut ja ryhtymiset riippuvat freelance-suomentajalla tietysti hyvin paljolti siitä miten ja milloin varsinaisia palkkatöitä on – samoin tietysti apurahoista – joten liukumat suuntaan ja toiseen ovat erittäin mahdollisia.

Romaani numero viisi kulkee työnimellä Muurahaispuu. Siitä olisi (näillä näkymin) tulossa ensimmäinen ei-scifiaiheinen romaanini, joskin on hyvin mahdollista että siinä on maagis-realistisia ja vaihtoehtohistoriallisia aineksia. Tarina sijoittuu nykyajan Kontulaan (joka on kotiseutuani, jos joku ei tiennyt) ja vaatii paljon pohjatyötä Suomen ja Helsingin 1900-luvun historiasta ja erinäisistä muista asioista. Kirjamessuilta ostettu Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria on ensimmäinen hanketta varten (varta vasten) hankittu lähdeteos. En kuvittele ryhtyväni varsinaiseen kirjoitustyöhän kuin aikaisintaan vuoden 2011 alussa, joten aikaisin mahdollinen ilmestymisaika on saman vuoden syksyllä. (Sain eilen tietää saaneeni tätä hanketta varten apurahaa Alfred Kordelinin säätiöltä, joten siinä yksi lisäinnoste.)

Romaani numero kuusi kulkee toistaiseksi työnimellä Alshain II, mutta yritän kyllä keksiä sille(kin) napakan yksisanaisen ja kaksitavuisen nimen. Itsenäinen romaani sijoittuu (arvattavasti) Alshainin maailmaan, luultavasti parisenkymmentä (Maan) vuotta myöhäisempään aikaan. Muutamia ykkösen henkilöitä tavataan uudelleen ja joitakin ykkösessä alkaneita tapahtumaketjuja on kehittynyt edelleen, mutta muuta tuosta en tällä erää voi sanoa kun en itsekään tiedä. Aikataulu… sitä ei vielä ole. Tulee kun tulee.

Aloittaessani 391:n kirjoittamisen minulla oli suhteellisen hyvät perusideat romaaneihin kaksi ja kolme, joista sittemmin tuli Nedut ja Alshain (vaikka kirjoitusjärjestys muuttuikin matkan varrella). Nedujen alkaessa kirjoittua minulla alkoi olla suhteellisen hyvät perusideat romaaneihin neljä, viisi ja kuusi, joten näköjään nämä kehittyvät kolmen satseissa. Sattuneista syistä nyt on kyllä jossakin mielen pohjalla muotoutumassa myös kirjahanke numero N, jonka muodosta (onko se romaani vai tietokirja) tai mistään muustakaan minulla ei ole vielä aavistustakaan. Sille on kuitenkin (vitosen ja kutosen tapaan) hyllyssä valmiina mappi, jonka selässä lukee Zhongguo yi (mikä on suunnilleen kirjallisen kiinantaitoni ylärajoilla) ja joka sisältää toistaiseksi äidin kanssa tekemämme Kiinan-matkan kuutisensataa diaa ja negaa. Samaan pakettiin kuuluu toistaiseksi talon ullakolle sijoitetut kaksi isoa muuttolaatikollista materiaalia Kiinasta ja Kiinassa 1930- ja 1940-luvuilla toimineista suomalaisista lähetyssaarnaajista. Äitini keräsi aineiston toistakymmentä vuotta sitten suunnitellessaan kirjaa lähetyssaarnaaja-kummitätini (ja oman tätinsä) Helvi Södermanin päiväkirjojen perusteella, mutta sairaus vei voimat. En tosiaankaan tiedä mitä materiaalilla teen, tuleeko siitä mahdollisesti romaani, henkilöhistoria tai jonkinlainen välimuoto. Aika näyttää.

– Tosi hieno t-paita! Mistä noita saa?

Joskus 1990-luvun loppupuolella törmäsin Roskilden festivaaleilla australialaisia, aboriginaalien taiteella koristeltuja t-paitoja myyvään kojuun. Ostin ensin yhden ja seuraavana vuonna toisen. Jälkimmäinen on yhä ehjä ja näyttää hyvältä yli kymmenen vuoden runsaan käytön jälkeen (punamusta kuvassa vasemmalla). Pari vuotta sitten rupesin etsimään nettikauppaa joka myisi samanlaisia ja löysin Australian Native T-Shirtsin. Sieltä olen tilannut pariin otteeseen lisää. En ole koskaan käynyt Australiassa, mutta noissa disaineissa on minun silmääni jotain sen verran yleismaailmallisen muinaista, että tykkään. Jos muilta kulttuurialueilta löytyy yhtä hienoja paitoja, vinkkejä saa kertoa!

Keskiaukeaman tytöt

·

Oikeastaan kyse on kyllä pikemminkin aikuisista naisista kuin tytöistä. Jarmo Papinniemi pohdiskeli taannoin omassa blogissaan, kuinka suureen osaan kirjojen aloitukset ja lopetukset on nostettu – mutta mitä tapahtuu täsmälleen kirjan puolessavälissä, keskiaukeamalla? Pitihän tuota sitten kaivaa omatkin kirjat esiin ja tutkia.

391 pääsee keskiaukeamalla itse asiaan. Nimetön päähenkilö, ”minä”, ja kirjan toinen keskeinen hahmo, ”sinä”, ovat ekaa kertaa sillai. Myöhempiä kertoja ei taida sitten loppujen lopuksi olla kovin montaa.

Alshainissa on keskiaukeamalla luvunvaihto. Edellisen luvun lopussa on puhe naisesta, (Maan vuosissa mitaten) noin nelikymppisestä kotihoitajasta, jota kertojavanhus kutsuu ”Sormustytöksi”. Seuraavan luvun alussa vanhus löytää väkivaltaisesti kuolleen miehen. Alshain on tosiaankin (ainakin toistaiseksi) ainoa romaanini, jossa on myös dekkarimainen sivujuoni.

Nedut puhuu keskikohdassaan sekin naisesta – tai pitäisikö sanoa naaraasta. Kyseinen henkilö kun ei satu kuulumaan Homo sapiens -lajiin, vaikka onkin lähisukua. Päähenkilö astelee portaat alas tutkimaan kellaria, jossa kyseinen naaraspuolinen henkilö majailee, mutta ei ole juuri silloin paikalla. Päähenkilö pohtii myös viimeiaikaisia uniaan, jotka eivät kuitenkaan ole (suoranaisesti) seksuaalisia. Ehkä se johtuu siitä, että Nedujen Jolle taitaa olla tähänastisista romaanieni päähenkilöistä ainoa, jolla on suunnilleen koko kirjan tapahtumajakson ajan säännöllistä ja suhteellisen tyydyttävää iho- ja sukupuolielämää?

Karsta ei ole vielä valmis joten keskiaukemana lopullisesta paikasta ei vielä ole lopullista varmuutta. Sain kuitenkin eilen valmiiksi sellaisen version (joka minun tylsässä merkintätavassa kulkee tunnuksella ”2.8”), jossa on otettu huomioon ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan korjausehdotukset ja kommentit. Tapani mukaan huitaisin tekstin InDesign-taitto-ohjelmaan ennen kuin lähetin sen sähköpostilla takaisin kustannustoimittajalle. Puolivälin aukeamalla 160-161 pohditaan siinäkin naisasiaa: tässä tapauksessa ihmetellään erään kertojan lähipiirin henkilön varsin… eh… värikästä menneisyyttä ja ihmetellään, saisiko se tämän kyseisen henkilön käyttäytymään itsetuhoisesti. Hmmm, oikeastaan tässäkin kirjassa tosiaan voisi sanoa olevan jonkinlainen dekkarihko juonne mukana.

Vaikuttaa siltä, että keskiaukeamien suhteen olen jokseenkin… tasalaatuinen kirjailija. ”Sinä” on suunnilleen kolmekymppinen ja Nedujen Efisddan ikää voi vain arvailla, mutta sekä Sormustyttö että Karstan Hwan ovat nelissäkymmenissä. Eivät siis varsinaisesti enää tyttöiässä. Mutta otsikko on tuollai jotenkin fraasimpi.