Kategoria: reilu peli

Mestarin jälkeenjääneet bambuliuskat

·

Jotkut kirjat kestävät aikaa. Jotkut kirjat kestävät aikaa kauemmin kuin niiden ehkä olisi syytäkään. Joidenkin kirjojen sisältämät ajatukset putkahtavat ilmoille satoja vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, tuhansia vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, kerran toisensa jälkeen. Joistakin kirjoista ei kerta kaikkiaan päästä eroon vaikka ehkä olisi syytä. Joitakin kirjoja valtio, uskonnolliset instituutiot tai toisinajattelijat tunkevat viattomien kansalaisten kurkusta alas vaikka väkisin.

Ns. länsimaissa tuollaisia teoksia on montakin – tulee mieleen vaikkapa Euklideen Alkeet, jonka antiikin viimeiseksi filosofiksi tituleerattu aleksandriatar Hypatia ilmeisesti toimitti lopulliseen muotoonsa ja jota sitten käytettiin matematiikan perusoppikirjana hyvän matkaa toista tuhatta vuotta. Mutta se on vielä pientä. Mestari Kongin eli Kongfuzin eli Kungfutsen (552 e.a.a.– n. 481 e.a.a.) puheista koottu pieni kokoelma Keskustelut*
 putkahtelee keskusteluun Itä-Aasiaa ja Kiinaa sivuavissa keskusteluissa tuon tuostakin. Mestari Kongista tuli yhtenäisen Kiinan keisarikunnan virallinen filosofi Han-dynastian alusta (206 e.a.a.) aina Kiinan tasavallan syntyyn 1911 asti. Hänen ja hänen oppilaidensa/tulkitsijoidensa ajatuksia ovat käyttäneet hyväksi myöhemmin myös tasavaltalaiset ja kommunistit. Hyvän klassikon tavoin myös mestari Kongia voidaan tulkita monin tavoin, etenkin kun Keskustelut on koottu raamattumaiseen tapaan kauan mestarin kuoleman jälkeen muistinvaraisista katkelmista ja silloinkin (kiinalaisten suurta keksintöä paperia edeltäneille) bambuliuskoille, joita puolestaan yhdisteltiin kokonaisuuksiksi vielä paljon myöhemmin.

Siinä missä mestari Kongin aikalaisen, taolaisuuden myyttisen perustajahahmon Laozin (eli Laotsen) ajatuksia on julkaistu uusina suomalaisina käännöksinä tuon tuostakin, vähemmän myyttinen ja kaikesta yliluonnollisesta irtisanoutunut mestari Kong on saanut paljon kylmempää kättä. Hyllystäni löytyvä Toivo Koskikallion suomennos 1950-luvulta on ollut harvinainen poikkeus. Jyrki Kallion suomentama ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) paikkaa aukkoa komealla tavalla.

Visuaalisesti tyylikäs teos käsittää paitsi Keskustelujen uuden kriittisen suomennoksen, myös runsaita katkelmia tärkeimpien kungfutselaisten muiden filosofien teksteistä aina klassisista Mengzistä ja Xunzista aina Kiinan kommunistiliikkeen syntyyn ja ajatteluun vaikuttaneeseen Kang Youweihin (1858–1927) ja moderneihin Kong-tulkkeihin asti. Koska Keskustelut on alkukielellä vieläkin kompaktimpi teos kuin suomeksi, alkuteksti (tosin nykyaikaisilla kirjoitusmerkeillä) on voitu sekin sisällyttää teokseen kokonaisuudessaan:

Kungfutselaisuutta on – osin ihan aiheellisesti – syytetty keisarillisen kiinan jähmeästä konservatiivisuudesta, joka tuotti maassa tuhoa monet monituiset kerrat aina silloin kun eteen tulevat ongelmat eivät olleetkaan sellaisia joita mestari Kongilla oli ollut edessään yhtenäisestä, keskusjohtoisesta valtakunnasta vasta haaveilessaan pienen Lu-nimisen pikkuvaltion virkamiehenä. Kungfutselaisuutta on – taaskin ihan aiheellisesti – syytetty naisen heikosta asemasta, sitä on syytetty – pitkälti virheellisesti – kiinalaisten esi-isien palvonnasta, sitä on syytetty yleisestä takapajuisuudesta ja ties mistä. Toisaalta kungfutselaisen ajattelun on kiitetty tehneen Kiinasta (pitkälti) aatelissäädyttömän meritokratian jo ennen kuin Eurooppa oli päässyt edes omaan keskiaikaansa: virkamiestutkintoihin saattoi osallistua kuka (mies) tahansa, sukutaustasta riippumatta – vaikka on selvää, että rikkaiden kakaroilla oli silloinkin paljon helpompi hankkia lukutaito, kirjoja ja käyttää aikaa niiden tankkaamiseen kuin katukauppiaan lapsilla. Tämän ajattelun ansiosta kahden suuren keisaridynastian – Hanin (206 e.a.a. – 220 j.a.a.) ja Mingin (1368 – 1644) – perustajat saattoivat nousta talonpoikaissäädystä.

Kungfutselaisuudesta, ennen kaikkea Mengzin tulkitsemana, on noussut myös periaate, jota maan vallanpitäjät ovat enimmäkseen yrittäneet painaa mahdollisimman paksulla villaisella: Mikäli hallitsija ei toimi hyveellisesti, hän menettää oikeutensa valtaan – kunnian miehillä on tällöin oikeus, ellei suorastaan valvollisuuskin, suistaa kelvoton valtias istuimeltaan. Kiinalainen ruhtinas ei siis ollut mikään eurooppalaistyylinen lakien ja tapojen yläpuolella oleva ”Jumalan voideltu”, vaan vain tekojensa summa. Ja mitä jumaliin tulee, niistä mestari Kong ja hänen seuraajansa pitäytyivät pitkälti erossa. Vaikka kungfutselaisuudelle on historian sivu pystytetty temppeleitä ja mukana on paljon uskonnollisuuden piirteitä, kyseessä on yksi maailman monista jumalattomista uskonnoista – ellei maassa perinteisesti palvottuja esi-isiä pidetä jonkinlaisina jumaluuksina.

(Sivuhuomautuksena: kiinan kieleen tuli ”uskontoa” tarkoittava sana, zongjiao, vasta 1800-luvun loppupuolella ja silloinkin käännöslainana japanista. Se voidaan kääntää ”esi-isäin opiksi”. Sanalle tuli tarvetta vasta kun molemmat kulttuurit joutuivat tekemisiin eurooppalaisten paljon ahtaamman ja yksisilmäisemmän uskontokäsitteen kanssa.)

Mestari Kongin keskustelut on tavattoman hyödyllinen kirja kaikille Kiinasta ja sen historiasta kiinnostuneille.

___
* Jotkut ovat kutsuneet kirjaa nimellä Analektit sille vakiintuneen englanninkielisen nimen (Analects, ”katkelmia”) mukaisesti.

Korvat kylässä

·

Viikonlopun Maailma kylässä -festivaalit Helsingin Kaisaniemessä olivat taas kerran mainio tilaisuus avata mieltä ja korvia monenlaisille asioille. Perinteiseen tapaan minulta jäi aika pitkälti väliin tilaisuuden laaja kattaus kirjallisuuteen, politiikkaan ja ihmisoikeuskysymyksiin liittyvää keskustelua ja informaatiota, kun keskityin imemään näitäkin aiheita sisääni musiikin kautta.

Ramy Essam, Kairon Tahrir-aukion tällä hetkellä maanpaossa Ruotsissa asuva vallankumoussankari, on tietysti tässä suhteessa erinomainen esimerkki ja artisti. Essam aukaisi mieltä myös musiikillisesti.

.

 

Livenä Essam kuulosti ensikorvallisella vieläkin epä-egyptiläisemmältä kuin ensimmäisellä julki pääseellä levyllään Mamnoualla: taustalla oli suomalaisen basistin ja rumpalin ohella egyptiläinen kitaristi, ja musiikki oli äänekästä, särmikästä, terävää hard rockia. Vaikka kyllähän egyptiläisen populaarimusiikin pitkä ja loistelias perinne kuuluu rytmiikassa.

Vastaavalla tavalla korvia aukaisi sunnuntaina esiintynyt beirutilainen Mashrou’ Leila.

 

Libanonilaisen musiikin tuntemukseni on tähän asti rajoittunut lähinnä Fairuzin vanhojen hittien kokoelmalevyyn. Mashrou’ Leila jatkaa tavallaan perinnettä ja tekee modernia poprockia,* jossa libanonilaisuus kuuluu enemmän rivien välissä kuin ensimmäisenä korville hyppivänä aineksena.

.

Haen tässä takaa sitä, että kovin usein melkoisen laaja-alaisesti musiikkia harrastavakin pääsee kuulemaan ns. muiden kulttuurien musiikista vain varsin kapeaa siivua, ja vaikka kuinka tykkäänkin esimerkiksi muslimimaiden perinteisen popin vahvoista rytmeistä ja nakuttelevista darbuka-kompeista, on erittäin terveellistä tajuta ettei sielläkään eletä missään umpiossa. Mashrou’ Leilan pojat ovat kuunnelleet uukakkosensa ja coldplaynsä ja käyttäneet niitä aineksia mielensä mukaan tehdäkseen itsensä näköistä musiikkia – samalla tavoin kuin vaikkapa… no, Juice aikoinaan yhdisti suomalaiseen rillumarei- ja iskelmäperinteeseen Bob Dylania ja Neil Youngia.

Joskus emme vain antaisi muille oikeutta kuunnella jotakin, joka meidän mielestämme ei kuulu heidän kulttuuriinsa. Tämä on ärsyttänyt minua siitä lähtien, kun luin muinoin (sinänsä arvostettavan musiikintekijän) Ry Cooderin haastattelua, jossa tämä ylisti Buena Vista Social Clubin kuusikymmentä vuotta vanhaa musiikkia haukkumalla kuubalaisnuorisoa, joka haluaa tehdä… rappia. Siksi olikin virkistävää löytää kolmetoista vuotta sitten Kuubasta levyllä (pari vuotta aikaisemmin Roskildessa livenä näkemän) Orishasin ”537 Cuba”, jolla rap-nuoriso tarttuu BVSC:n tunnussävelmään ”Chan Chaniin” ja potkaisee sitä. Kuubalaisilla muusikoilla on aivan yhtä suuri oikeus ottaa aineksia rapista kuin saksalaistaustaisella Cooderilla kuubalaisesta tai meksikolaisesta musiikista. Beirutilaisella rockbändillä on oikeus ottaa aineksia ”länsimaisesta” popista.

.

Toisaalta minua on kiusannut hieman joidenkin suomalaisten monikultturimusiikkibändien kova into ottaa turhan paljon vaikutteita jazzista: hyvä meininki ja railakas meno laimentuu kovin usein ylipitkiin ja muutenkin turhanaikaisiin instrumenttisooloihin. Ei, minä en ole yleensä kovin suuri instrumentaalimusiikin ystävä, eikä musiikillinen laajakatseisuuteni ole niin täydellistä etteikö pari malkaa mahtuisi omaankin korvaan.

Joka tapauksessa onnistuin nauttimaan Tsuumi Sound Systemin reipashenkisestä ja komeasti rullaavasta instrumentaalimusiikista, pitkistä ja turhanaikaisista instrumentaalisooloista huolimatta. Pisteet bändille myös siitä, ettei se pienistä säikähdä. Kun basistin lavakoroke vahvistimineen romahti kesken biisiä, bändi jatkoi soittoa sen kummemmin kakomatta, ja basisti soitti ilman vahvistinta sen aikaa että roudarit saivat hänen sähkönsä taas toimimaan. Basso ei kuulunut, mutta näkyi kyllä.

Oli Kaisaniemessa sentään minullekin ennestään tuttua ja odotettua musiikkia. Sahrawilaista laulaja/lauluntekijää Aziza Brahimia on tullut tänä keväänä kuunneltua parin levyllisen verran. Hänen musiikkiaan on kutsuttu ”aavikkobluesiksi”, ja mikäpä ettei: mukana on samoja perinneaineksia kuin toisella mantereella myöhemmin kehittyneessä bluesissa, ja bluesukkojen tavoin hänkin on yhdistänyt musiikkiinsa mielekkääksi kokemiaan moderneja aineksia.

Tällä keikalla Brahimin bändin kitaristit pysyttelivät kevyesti helkkyvissä elektroakustisissa kitaroissa, eikä levyille vähän enemmän särmää tuoneita sähkiksiä kuultu. ”Normaalin” sähköbasson ja rumpusetin komppaama, mukavasti rullaava musiikki toimi kuitenkin mainiosti aurinkoisessa iltapäivässä oikein mainiosti, odotusten arvoisesti.

Ulkoilmafestivaalit ovat minulle myös mukava tilaisuus harjoitella valokuvaamista, kuten näkyy. Klubeille tai sisätilakonsertteihin ei oikein kehtaa raahata isoa järkkäriä ja puolitoistavaaksaista zoom-objektiivia, eikä se usein ole luvallistakaan (paitsi erillisluvan saaneille ammattilaisille). Joten innokkaan amatöörin on tyytyminen tällaiseen satunnaiseen festarivalokuvaamiseen.

___

* Tykkäsin bändin keikasta hyvinkin paljon, mutta siinä minua hieman kiusasi sama asia joka riepoi aika pahasti lauantaipäivän lämmittelyesiintyjän Jannan keikalla: ”taustanauhojen” käyttö. Tämä on tietenkin perin yleistä nykypoppareilla, mutta minusta aivan turhaa. En näe mitään järkeä yrittää toisintaa levyjen soundia joka yksityiskohdaltaan, kun konserttitilanteessa on niin paljon monipuolisempia kommunikaatiokeinoja kuin pelkästään äänittettä kuunneltaessa. Mashrou’ Leilan säilyketausta olivat onneksi aika hienovaraisia eivätkä kangistaneet bändin erinomaista groovea. Jannan keikalla yletön äänimassa tukki äänikuvan kokonaan ja teki kaikista kappaleista tasapaksua mössöä. Sääli. Hänellä olisi erinomainen bändi tuottamaan sävykästä musiikkia ihan ns. oikeasti.

Alipalkattujen edustaja

·

Kokoomuksen kansanedustaja Sampsa Kataja on avautunut julkisesti kansanedustajien heikosta palkkatasosta. Useiden lehtien julkaisemien sitaattien mukaan kahdeksantuhatta euroa kuussa – tai ”lähempänä kuuttatuhatta”, kuten herran uudemmat selittelyt kuuluvat – on kuulemma perin vähän.

Tähän voisi tietysti heittää ilkeästi, etten minäkään Kokoomuksen ja heidän rahoittajiensa aatteita suostuisi niin vähällä rahalla ajamaan, myisi sieluani niin halvalla.

Kysymys on tietysti täysin teoreettinen: kukaan ei ole tarjonnut minulle koskaan edes kuuden tonnin kuukausipalkkaa minkään asian ajamisesta. Jos oikein laskeskelen, paraskin kuukausipalkkani on jäänyt – jopa rahan arvon muutoksiin suhteutettuna – alle kahteen tuhanteen. Entä jos joku tarjoaisi joskus? Tässä sinulle peräti neljäksi vuodeksi kunnon kuukausipalkka ja pitkät lomat vastineena tiettyjen ryhmien mielipiteiden kuuntelemisesta herkällä korvalla ja samalla julkisena sylkykuppina olemisesta? Sitäkin kansanedustajan työ on, ryhmästä, vakaumuksesta ja aatteen palosta riippumatta, ja kovaa työtä. Valiokunta- ja täysistuntotyö vaativat jumalattoman tietomäärän ahmimista joka ikinen päivä ja viikko. Ei mikään ihme että toisinaan kansanedustaja huomaa äänestäneensä päätöksiä, jotka ovat, kun joku kiinnittää asiaan huomiota, järjen, tolkun, vakaumuksen ja hyvän(kin) tarkoituksen vastaisia.

Olisiko se sen arvoista? En tiedä. Onhan työssä mahdollista ajaa myös itselleen tärkeitä asioita, ja jos onnistuu siinä, tulokset voivat olla isoja ja tärkeitä, eivät pelkkää pikkupuljunäpertelyä.

Kataja on taustaltaan juristi, ja juristit joutuvat ns. oikeissa töissäänkin tarttumaan usein epämiellyttäviin asioihin omien vakaumustensa vastaisesti. Oikeusvaltiossa jokaisella on esimerkiksi oltava oikeus ammattiapuun oikeudenkäynnissä, oli sitten tehnyt miten vastenmielisiä asioita tahansa. Jonkun on hoidettava homma. Silloin kohtuullisen korkea palkka- ja palkkiotaso on ymmärrettävä: ansaitseehan siivoojakin kunnollisen likaisen työn lisän.

Pystyisinkö minä siihen? Tai muuhun vastaavaan työhön, joka sotisi luontoani, ajatteluani ja ajatusmaailmaani vastaan? Pystyisinkö siihen, jos siitä tarjottaisiin kunnon palkka ja määräaika, niin että sen jälkeen pystyisin säästöön jääneillä ja sijoitetuilla rahoilla jatkamaan (vaikkapa) kirjailijan työtä monta vuotta vailla taloudellisia huolia, vailla jatkuvaa stressiä apurahojen hakemisesta? Eläkekin ehtisi neljässä vuodessa karttua paljon enemmän kuin viidentoista vuoden palkkioista maksetuilla YEL-eläkemaksuilla ja apurahoista viimeiset viitisen vuotta maksetuilla MYEL-maksuilla.

En tiedä, mutta epäilen. Minun kokemukseni epämiellyttävillä työpaikoilla, huonosti toimivissa työyhteisöissä työskentelystä ovat perin huonoja. Masennuksella on taipumusta putkahdella silloin pintaan, ja masentuneena olen melkoisen heikkotehoinen työntekijä. Hyväpalkkainen kausi ei ehkä kestäisi edes sitä neljää vuotta, jos rahoittajat kiinnittäisivät saamattomuuteen huomiota.

Voi olla, ettei minua ole tarkoitettu Sampsa Katajalle kärsimystä aiheuttavan kaltaisille nälkäpalkoille. Itse kyllä harkitsisin vakavasti alalla jatkamisen mielekkyyttä.

Ovi

· 2 kommenttia ·

Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon liittyminen oli minulle toistakymmentä vuotta sitten iso ja tärkeä askel. Olin aloittanut kirjallisuuden suomentajan uran ikään kuin kadulta reväistynä amatöörinä, jolla ei ole alan koulutusta. Liittoon pääseminen tarkoitti, että minusta oli vähitellen tullut ammattilainen muidenkin kuin itseni mielestä. Tutustuin sitä kautta moniin alan pitkän linjan ammattilaisiin – joista osa oli ollut aikaisemmin tuttuja niminä kääntäjien avuliailta postituslistoilta – ja aloin ymmärtää, että moni muukin kirjallisuuden suomentaja on opetellut ammattinsa käytännön työssä. Liiton ykkösjaoston – kirjallisuuden kääntäjien jaoston – kuukausittaiset kokoukset ovat olleet mainio tapa tavata kollegoja, oppia uutta esitelmistä ja yrittää (toisinaan varsin epätoivoisest) parantaa kääntäjien asemaa tai edes pitää sitä yhtä vähän huonona kuin ennenkin. Liiton kautta olen saanut myös ammatillista koulutusta.

Kirjallisuuden kääntäjät ovat kuitenkin vain yksi osa SKTL:n jäsenkuntaa: meitä on nelisensataa liiton paristatuhannesta jäsenestä.* Järjestötovereitamme ovat olleet asiatekstikääntäjät, av-kääntäjät, tulkit sekä opettajat ja tutkijat. Heidänkin joukostaan on löytynyt loistavia tyyppejä, kavereitakin. Monet alan ongelmat ovat yhteisiä: toimeksiantajat ovat yhä kitsaampia maksamaan sellaisia palkkioita joilla kääntäjä tulisi toimeen, oli kyse sitten asiakirjasta tai kirjasta. He palkkaavat mieluummin (hah!) kadulta reväistyjä amatöörejä tai opiskelijoita, jotka osaavat vielä vanhoja kääntäjiäkin vähemmän pitää huolta oikeuksistaan tai vaatia sellaisia palkkioita, joilla Suomessa pystyy elämään. SKTL on sääntöjensä mukaisesti kulttuurialan järjestö, joten sillä ei ole ammattiyhdistyksen (heikkoja) mahdollisuuksia neuvotella kollektiivina. Suuri osa alalla toimivista on yksityisyrittäjiä, joilla ei ole muutenkaan sellaisia oikeuksia neuvotella palkkio- tai muista asioistaan joukolla. Juuri tästä syystähän isot yritykset ovat nykyään niin innokkaita ”ulkoistamaan”, toisin sanoen maksamaan vähemmän samasta työstä.†

Ehkä tämä(nkin) alan tekijöiden tilanteen yleinen kiristyminen on osaltaan johtanut myös välien kiristymiseen liiton sisällä.

Kirjallisuuden kääntäjät ovat ehkä itsekin suhtautuneet itseensä jonkinlaisena eliittiporukkana: SKTL perustettiin aikanaan nimenomaan kirjallisuuden kääntäjien toimesta, ja pitkään liiton puheenjohtajaksi valittiin aina – hyvässä sovussa – nimenomaan kirjallisuuden kääntäjä. (Tässä oli se käytännön järki, että liiton puheenjohtaja joutuu olemaan alan kasvo myös julkisuudessa, kommentoimaan ja edustamaan, ja iso osa kääntämiseen liittyviä julkisuusasioita liittyi nimenomaan kirjallisuuden kääntämiseen.) Ehkäpä tästä on seurannut muissa jaostoissa huonoja fiiliksiä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että me kirjallisuuden kääntäjät olemme kokeneet saavamme viime vuosina omasta liitostamme perin kylmää kättä. Tämä tuli selväksi viimeistään parin viikon takaisessa syyskokouksessa, jossa kirjallisuuden kääntäjät saivat  kuulla olevansa lähinnä kiukutteleva kuluerä.**

Kiukuttelua ja kulujen aiheuttamista on ollut muun muassa toivomus, että kirjallisuudenkääntäjille tärkeiden Mikael Agricola- ja J.A. Hollo -palkintojen kärkiehdokkaiden julkistamistilaisuuteen voitaisiin saada rahaa muualtakin kuin jaostokokousten järjestämiseen tarkoitetusta jaoston ”kahvikassasta”. (Lopullisten voittajien palkintosummat tulevat toisaalta.) Lyhytlistoista tiedottamista ei myöskään saa missään nimessä sälyttää liiton palkkaaman tiedottajan harteille, vaan sen joutuvat hoitamaan jaoston palkattomat amatöörit.

Rahasta tuli riitaa myös Kirjailija-lehden alkusyksystä valmistunutta, kirjallisuuden kääntämistä monelta kantilta tarkastellutta numeroa tehtäessä. Kyseinen numero oli tarkoitus rahoittaa SKTL:n ja Kirjailijaliiton yhteisvoimin, mutta SKTL:n hallitus yritti pitkään torpata koko hanketta liian kalliina ja siksi, että sehän ei niinku hyödytä koko jäsenkuntaa, ainoastaan kirjallisuuden kääntäjiä. Lehteä oltiin lopulta kuitenkin juuri saamassa painoon, kun vedostiedostot nähnyt SKTL:n puheenjohtaja soitti päätoimittajalle ja ilmoitti, ettei SKTL maksa osuuttaan, mikäli lehdessä julkaistavasta kolmen kääntäjän keskustelusta ei poisteta paria viimeistä kappaletta. Jutun kirjoittaja kielsi poistamasta pätkää: siihen hänellä on jutun tekijänoikeuksien haltijana tietenkin oikeus. Valitettavasti hänen sananvapauttaan lopulta rikottiin, ja viimeiset kappaleet puuttuvat painetusta lehdestä.

(Tekstissä oli ollut jotakin niin kamalanhirveää kuin maininta siitä, että joukko kirjallisuudenkääntäjiä perusti viime keväänä Journalistiliiton alaisuuteen Kääntäjien ammattiosaston eli KAOSin yrittämään auttaa kääntäjien tukaloituvaa asemaa SKTL:n rinnalla.)

Sananvapaus on, niin kuin sen pitää ollakin, kirjallisuuden toimijoille äärimmäisen tärkeä asia. Puheenjohtajan ilmeisesti kenenkään kanssa neuvottelematta tekemän tempauksen vuoksi SKTL on menettänyt ainakin yhden kirjallisuuden alan kansallisen luottamustehtävän ja vahingoittanut välejään mm. Kirjailijaliittoon. Kirjallisuuden kääntäjien jaoston kokous piti tällaista sananvapauteen puuttumista niin vakavana, että hyväksyi lokakuun kokouksessaan epäluottamuslauseen puheenjohtajaa kohtaan. Samaisen henkilön muuhunkin toimintaan lopullisesti ryytynyt jaoston toimikunta oli jo aikaisemmin ilmoittanut, ettei se jatka tehtävässään eikä SKTL:n jäseninä.

Viime vuoden syyskokous, jossa useampikin kirjallisuuden kääntäjä oli ilmaissut tyytymättömyyttään liiton viimeaikaista toimintaa kohtaan, oli pyytänyt ykkösjaostolta parannusehdotuksia. Jaoston nimeämä kolmihenkinen työryhmä – jossa minäkin olin mukana – laati muistion kehitysehdotuksista, jonka ykkösjaoston kokous hyväksyi. Keskeisiä ehdotuksia oli jaostojen itsenäisyyden vahvistaminen, eräänlainen sateenvarjo-organisaatiomalli, ja toivomus siitä että jäsenkunta tietäisi paremmin, mitä kukin kolmesta toimistohenkilöstä tekee ja kenen puoleen kannattaa milloinkin kääntyä. Muistiota ei otettu syyskokouksen esityslistalle, koska se oli kuulemma sävyltään niin ”negatiivinen”. Sittemmin ykkösjaoston puheenjohtaja lähetti moneen kertaan ykkösjaostossa käsitellyn ja hyväksytyn muistion ykkösjaoston sähköpostitiedotuslistalle, jonka jälkeen häneltä peruutettiin oikeudet käyttää ykkösjaoston tiedotuslistaa. Kun tieto tästä levisi muuta kautta, nousi sen verran haloota että oikeudet palautettiin muutaman päivän päästä.

Nyt kirjallisuuden kääntäjien jaosto on melkoisen hankalassa tilanteessa. Sillä ei ole puheenjohtajaa, sihteeriä eikä edustajaa liiton hallituksessa – koska toimikunnan jäsenet ovat eronneet liitosta – ja ainakin aktiivisemmista jäsenistä moni on ilmeisesti päättänyt äänestää jaloillaan. Tavallaan tämä on, kaikessa ymmärrettävyydessäänkin, typerää: juuri nyt tarvittaisiin aktiivisia toimijoita neuvottelemaan, sovittelemaan, vipuamaan liittoa sellaiseen suuntaan, että se pystyisi jatkossakin toimimaan kääntäjien ja tulkkien yhteisönä, julkisivuna, sananvapauden edistäjänä ja laadukkaan kääntämisen kellokkaana. (Ammattijärjestöhän se ei ole, eikä omien sääntöjensä mukaan voikaan olla.) Samalla kuitenkin tiedän itsestäni, että minulla ei ole henkistä kanttia siihen savottaan, etenkin kun niin monta niin uuraasti vapaaehtoistyötä tehnyttä toveria, kaveria ja ystävää on, enemmän tai vähemmän, ilkeilty, kiusattu ja vittuiltu liitosta ulos.

Niinpä luovun vuodenvaihteesta alkaen itsekin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäsenyydestä.

Toistaiseksi.

___
* Tarkka lasku on vaikeaa, koska yksittäinen liiton jäsen voi kuulua useaan eri jaostoon. Asiatekstinkääntäjien kakkosjaosto on suurin, mutta sen jäsenillä on luullakseni muita enemmän jäsenyyksiä myös muissa jaostoissa. Etenkin ns. harvinaisten kielten kääntäjät – ja ”harvinainen kieli” tarkoittaa melkein kaikkea muuta kuin englantia ja skandinaavisia kieliä – tekevät melkein säännönmukaisesti asiakirja- sun muita käännöstöitä kirjojen lisäksi, etenkin kun ei-englannista ja ei-ruotsista suomennetaan tolkuttoman vähän kirjallisuutta.
† Yrittäjällehän yrityksen ei tarvitse myöskään maksaa ns. sivukuluja, kuten eläkevakuutuksia. Yrittäjä maksaa ne itse, paljon kalliimmalla, siitä pienemmästä palkkiosummastaan, minkä lisäksi yrittäjä joutuu tietysti hankkimaan itse myös työvälineensä.
** Juuri näitä sanoja ei kukaan käyttänyt, mutta mm. liiton uuden varapuheenjohtajan kokouksessa esittämien kommenttien ilmapiiri oli nähdäkseni jotakuinkin tämänhenkistä.

Lainauskorvausta vain

·

Tänään on moni kirjailija- ja kääntäjäkaveri ollut sosiaalisessa mediassa iloisella mielellä. Sanasto ry. nimittäin tilitti tänään viime vuoden lainauskorvaukset.

Lainauskorvaus on siitä harvinainen raha, että sitä jaettaessa kääntäjät ovat tasaveroisia kirjailijoiden kanssa. Jos suomennetulla kirjalla on yksi kirjoittaja ja yksi kääntäjä, lainauskorvaukset jakautuvat puoliksi.* Suomentajien julkaisuluetteloilla on usein paljon enemmän pituutta kuin kirjailijoilla, joten heidän korvaussummansa saattaa olla hyvinkin paljon muhkeampi – ja apurahojen, arvostuksen ja muun suhteen heikommassa asemassa olevat ”viihteen” suomentajat (ynnä kirjailijat) saattavat kerätä isoimman potin, sillä trillereitä, jännäreitä ja dekkareita lainataan hyvin paljon.

Tämä tietysti pännii pahemman kerran niitä kirjallisuuden ystäviä, tutkijoita ja kriitikkoja, joiden mielestä raha menee aina väärille ihmisille, oli kyse sitten apurahoista, kirjanmyyntirojalteista tai lainauskorvauksista. Niinhän ne menevätkin, mutta koska ei ole olemassa mitään absoluuttista kirjallisuuden laatuasteikkoa,† raha menisi väärille ihmisille silloinkin jos nämä kirjallisuustulonjakokriittiset pääsisivät asiasta päättämään. Joka tapauksessa lainauskorvausten jakauma on toisenlainen kuin apurahojen jakauma, joten niillä voi katsoa olevan edes jonkinlaista eriarvoisuutta tasaavaa vaikutusta. Pieniä ovat apurahat eivätkä isoja ole lainauskorvauksetkaan – Suomen viranomaiset suostuivat ylipäänsä koko lainauskorvausjärjestelmään vain siksi että oli pakko EU-lainsäädännön myötä, ja siltikin asian kanssa vitkuteltiin tolkuttoman kauan. Lainauskorvausten taso on edelleenkin hävettävän pieni esimerkiksi muihin Pohjoismaihin** verrattuna.

Oma pottini oli tällä kertaa reilut kaksi ja puoli tuhatta,‡ vallan mukava summa. En ole tullut pyytäneeksi Sanastolta erittelyjä korvausten jakautumisesta käännösten ja omien kirjojen suhteen – eikä posti vielä tänään tuonut muutenkaan tilityspapereita – mutta olettaisin että valtaosa tulee käännöksistä. Jos koko summa olisi omista kirjoista, se olisi viitisen kertaa enemmän kuin kustantajan viime vuodelta tilittämät kirjanmyyntirojaltit kirjoittamieni kirjojen myynnistä. Siinä tapauksessa kirjojen kirjoittamisesta saamani vuositulot nousisivat jo suomalaisten ammattimaisten kirjailijoiden keskimääräiselle tasolle. Reilulla kolmella tuhannella eurolla vuodessa ei osteta kovinkaan paljoa tonnikalaa ja vessapaperia sen jälkeen kun sähkölaskut, vuokrat ja vastikkeet sun muut kulut on maksettu pois päältä, joten ei ole mikään ihme että useimmat suomalaiset ammattikirjailijat tekevät yleensä vähintään yhtä muutakin työtä ja/tai odottelevat sydän syrjällään apurahapäätöksiä. Pienelle kielialueelle ei mahdu kovinkaan montaa painosten kuningatarta tai kuningasta.

Kirjailijoiden ja suomentajien lisäksi näitä nykyään hienosti ”itsensä työllistäjiksi” kutsuttuja työlainsäädännön väliinputoajia on toki muitakin, etenkin kulttuuri- ja media-alalla. Linkitänkin tähän perään pari pitkää äänitettä viimekeväisestä ”Itsensä valjastajat” -tilaisuudesta, jossa puhuttiin näistä asioista ja ongelmista monen eri alan ihmisen ja järjestön voimin.

Itsensä valjastajien manifesti näkyy videokonversiossa vähän epäselvänä, joten siihen kannattaa käydä perehtymässä Journalistiliiton sivuilla.
___
* Sanasto varaa rahat myös niitä ulkomaalaisia kirjailijoita varten, jotka ovat oikeutettuja lainauskorvauksiin ja jotka kenties haluavat sellaisia saada. Tietääkseni tähän mennessä kukaan ulkomaalainen ei ole Suomen lainauskorvausjärjestelmään ilmoittautunut. Sekä ulkkarien että suomalaisten saatavat vanhenevat kolmessa vuodessa, jonka jälkeen varattu summa palaa yhteiseen pottiin, ja kasvattaa tasaisesti kaikkien lainauskorvausjärjestelmässä olevien saatavia.
† Paitsi tietysti aika. Viidenkymmenen–sadan vuoden päästä voidaan ehkä arvioida, mitkä 2000-luvun alun kirjat olisivat olleet tukemisen arvoisia: joukossa tulee varmasti olemaan sekä  vakavamielisten kirjallisuudenystävien arvostamaa ”laatukirjallisuutta” että jokunen menestynyt ”viihdekirja”, jonka kaikki olisivat kuvitelleet kadonneen mielistä ja hyllyistä viimeistään parissa kvartaalissa. Taiteen historia ei ole useinkaan oikeudenmukainen, ja vielä vähemmän se on ennustettavissa.
** Muissa Pohjoismaissa lainauskorvausta on sitä paitsi maksettu jo vuosikymmeniä ilman EU:ta tai muutakaan ulkopuolista painostusta.
‡ Summasta viitisensataa oli itse asiassa minun osuuteni edesmenneen isäni lainauskorvauksista. Tekijänoikeushan tunnetusti on periytyvää omaisuutta, tosin vain määräajaksi periytyvää omaisuutta.

Valoisaa juhannusta!

·

Minulle juhannus on aina ollut pikemminkin kesän alun kuin keskikesän juhla. Yleensä säät alkavat vasta lämmetä kesäkuun lopussa: toivotaan että niin käy nytkin, vaikka onhan tässä ehditty jo muutamasta leppoisamman helteisestä päivästä nauttia aikaisemmin keväällä.

Omaan juhannukseemme kuuluu perinteisesti muun muassa piipahdus Kivinokan juhannusjuhlissa (mistä yllä oleva kuvakin on otettu). Tänä vuonna paikalle saapuneiden tunnelma lienee tavallistakin hyväntuulisempi: kaupunginhallitushan päätti alkukuusta, että Kivinokka säilyy vastakin kaupunkilaisten yhteisenä virkistysalueena.

Sille kyllä kelpaa skoolata.

Tila–isuus

·

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Kirjailija kotiin, musiikkia maailmalle

·

Palasimme aamupäivällä Irlannista. Hieno maa, jonne menee mielellään uudestaankin käymään – ehkei sentään asumaan, vaikka kyllähän maisemat ja talot aika lumoavia olivat. Maassa vallitseva katolinen versio sharia-laista (joka vaikuttaa mm. naisen asemaan ja koulutukseen, jossa valtio maksaa ja kirkko päättää) ei oikein tunnu länsimaiseen sekularismiin tottuneelle kovinkaan viehättävältä. Mutta hieno maa käydä.

(Ei, kuva ei ole väärinpäin. Juuri noin päin minä sen otin maatessani Dun Aonghasan muinaislinnoituksen muurittoman puolen reunalla… paikka antoi uutta perspektiiviä teatteritermille ”neljäs seinä”.)

Eilinen iloinen perhetapahtuma näkyi Irlannissakin, yllättävän paljon: irlantilaisilla on sentään yli kahdeksansataa vuotta syytä inhota englantilaisia ja erityisesti englantilaisia kuninkaallisia, joiden luvalla Irlantia ja sen kansaa on ryöstetty, runneltu ja tapettu paljon kovakouraisemmin kuin ruotsalaiset tai venäläiset ovat koskaan porsastelleet Suomessa. Ja monet mieltävät viime vuosien finanssikriisinkin pitkälti englantilaisten tekosiksi.

Korkeasta työttömyydestä ja (pikku hiljaa helpottavasta) asuntokriisistä huolimatta maa tuntuisi olevan selviämässä vaikeuksistaan kunnialla ja pysyvän EU:ssa edelleen nettomaksajana, johon asemaan se pääsi 1990-luvulla muutamankymmenen vuoden nettosaajan aseman jälkeen.

Mitä kuninkaalliseen jälkeläiseen tulee, en ole suinkaan ainoa joka on (ainakin mielessään) pöyristellyt tämänkin kuninkaallisen lisääntymistapahtuman aiheuttamaa hässäkkää. Uusi kansalainen nimittäin syntyy elämään, jollaisen tarjoamista lapselle jossakin muussa maassa kuin vauraassa länsimaassa me länsimaalaiset paheksuisimme jyrkästi. Hänellä ei tule koskaan olemaan tilaisuutta päättää omasta elämästään, ei mahdollisuutta hankkia omia kykyjään ja kiinnostuksiaan vastaavaa ammattia. Hänellä ei tule olemaan yksityiselämää eikä välttämättä erityisen hyviä mahdollisuuksia edes valita seurustelukumppaneitaan tai puolisoaan. (Vaikka tässä suhteessa tilanne on luultavasti entisestään parantunut siihen mennessä kun hän pääsee iho- ja sukupuolielämäikään.) Jos hän kuuluisi kotimaassaan johonkin ns. etniseen vähemmistöön, valtaväestö luultavasti vaatisi viranomaisten puuttumista asiaan. Joitakin kirjojani lukeneet tietävät, että tämä aihe on yksi monista keppihevosistani ja paasauksenaiheistani. En aio lopettaa asiasta puhumista vastakaan.

Nyt kun päästiin kirjailijantyöhön, mainittakoon että reissulla tapahtui muuan ennalta suunnittelematon kohtaaminen, jolla saattaa olla mielenkiintoisia seurauksia. Ehkä. Mutta siitä lisää kun siitä on lisää kerrottavaa.

Musiikintekijä-Mäkelän asiat edistyivät matkan aikanakin, sillä nyt Finnconissa julkistettua Studio Yrttimaa -levyä on saatavana ladattavana versiona iTunesin ja Amazonin kaltaisista nettikaupoista. Sen pitäisi olla myös kuunneltavissa Spotifyssa ja jos ei ole, on pian. Fyysistä cd-levyä kaipaavien kannattaa ottaa yhteyttä minuun, niitä on vielä myytäväksi asti.