Kategoria: ympäristö

Rikkailla on varaa mennä halpaan

Wikipediakin sen jo tietää: Olkiluoto-kolmonen on maailman kuudenneksi kallein kapine. Juutinrauman sillan, avaruussukkulan, Burj Khalifan ja Large Hadron Colliderin kaltaiset halparimpulat jäävät kauas taakse.

Jo nyt. Voisin vaikka lyödä vetoa, että O3:n sijoitus listalla paranee vielä muutaman sijan. Ei näytä siltä, että kustannusarviot tai aikataulut olisivat yhtään sen realistisempia kuin tähänkään asti.

Olisi varmaan korkea aika ruveta lyömään vetoa siitäkin, valmistuuko koko helkutin vekotin ikinä, vai keräävätkö vilunkimiehet vain tyhmiltä rahat ja jättävät nämä sitten ihmettelemään ikuisesti keskeneräistä rakennustyömaata, josta ei ole kuuna päivänä tuottamaan edes milliwattia energiaa.

(Greenpeacen sivuilta löytyy näköjään linkkiä Olkiluoto kolmosen rahoitusasioiden julkaistuihin dokumentteihin.)

Tarinoiden synty

Tarinoiden – sekä faktan että fiktion – kertominen, ja taide ylipäänsä, on osa kaikkia tunnettuja ihmiskulttuureja, ja mahdollisesti ainutlaatuista juuri ihmisille. Tämä tosiasia on antanut aiheen uusiseelantilaiselle Nabokov-tutkijalle Brian Boydille kehitellä ajatusta evolutionäärisestä kirjallisuudentutkimuksesta. Tuloksena on teos On the Origin of Stories (Belknap/Harvard 2009).

Kirjan nimi viittaa tietenkin Darwiniin, ja Boyd lähteekin kehittelemään ajatuksiaan kertaamalla evoluutioteorian perusteita (sellaisena kuin ne tätä nykyä ymmärretään) ja sovittamaan fiktion kehittymisen ajatusta ihmislajin pärjäilykamppailuun viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana. Boyd on liian fiksu ja tietää evoluutiosta aivan tarpeeksi ollakseen menemättä halvimpaan evoluutiohalpaan: ”Hyvä tarinankertoja saa enemmän pesää, ts. enemmän jälkeläisiä.” Ei homma niin yksinkertaisesti mene tällaisella eläinlajilla, jonka yhteisöllisyys lähentelee muurahaispesän tiiviyttä ja jonka elämässä ja hengissäselviämisessä altruismi on aivan oleellinen piirre. Boyd liittää fiktion kehityspsykologien suosimaan ”mielen teorian” käsitteeseen: siihen, kun lapsi tajuaaa että muillakin ihmisillä on samantapainen mieli kuin hänellä itsellään.

Jos tarinoiden kertominen parantaa mielen teorian tajuamista yhteisön jäsenissä, myös yhteisön kyky selviytyä paranee: ruoanetsintä on koordinoidumpaa, puolustautuminen petoja ja muita luonnonvoimia kohtaan tehokkaampaa. Boyd ei taida missään vaiheessa kirjaa mainita sanaa ”meemi” (vaikka viittaakin kyllä Dawkinsiin useita kertoja), mutta hieman samanlaista ideaa on ilmassa.

Boydin tavoite ei ole kuitenkaan pelkästään esitellä teoriaa tarinoiden synnystä, vaan hän rakentelee evoluutioteoriaansa nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen ja -kritiikin tarpeisiin. En tunne näiden alojen keskustelua tai perinnettä kovin hyvin, joten kirjan loppupään lukeminen meni aika kursoriseksi. Sitä ennen Boyd kuitenkin pohtii evoluutiokirjallisuusteoriansa pohjilta Homeroksen Odysseiaa ja Dr. Seussin lastenkirjaa Horton hears a Who!, ja herätti minussa melkoisen kiinnostuksen poimia niistä ainakin edellinen hyllystä ja lukea, lopultakin, läpi.

*  *  *

Mitä taustatyön tekemiseen tulee, Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Timo Paukku esitti tämänaamuisen lehden Tiede & Luonto -osion tiedehenkistä musiikkia käsittelevän pääjutun tapauksessa äärimmäisen huonoa esimerkkiä olemalla vaivautumatta tarkistamaan ennen kaikkea lauluntekijänä tunnetun matematiikan lehtorin Tom Lehrerin (1928-) kohdalla edes hänen nimensä oikeinkirjoitusta. Hyi olkoon! Ja kyllä Lehrerillä on muitakin hienoja lauluja kuin tuo Gilbert & Sullivan -melodiaan perustuva kertakäyttövitsi ”The Elements” (jonka alkuaineista osa on sitä paitsi keksittyjä), jopa muita tiedehenkisiä lauluja. Oma suosikkini on aina ollut kaunis kevätballadi ”Poisoning Pigeons in the Park”, mutta koska nyt on syksy, niin laitettakoon tähän valitettavasti edelleenkin ajankohtainen ”Pollution”:

Raatajat rahanalaiset, syytetyt sysimustat

Science Daily -verkkotiedelehti uutisoi saman asian, josta New Scientist kirjoitti jo tovi sitten: ihmiskunta on saattanut hyvinkin vaikuttaa Maapallon ilmastoon jo tuhansien vuosien ajan.

Tällä kertaa kysymys on ennen kaikkea Suomessakin perinteisestä kaskiviljelystä. Sitä harjoitetaan nykyään onneksi suhteellisen vähän, mutta harjoitetaan silti (mm. Amazonasin alueella). Ideanahan on polttaa metsäalue niin että palon tuottamat ravinteet saavat tilalle kylvetyn viljan kasvamaan ilman muita lannotteita kohtuullisen hyvin – muutamia vuosia. Sitten on raivattava ja poltettava uusi kaskipelto. Ymmärrettävästi tämä tuottaa aika jumalattomasti kaikenlaisia kasvihuonekaasuja – itse asiassa melkoisen paljon enemmän per syöjä kuin modernimmat ruoankasvatusmenetelmät.

Aikaisemmin on uskottu, että ihmiskunnan väkiluku olisi ollut menneinä aikoina liian pieni, että tällaisenkaan ilmastoterrorin vaikutus olisi mitenkään voinut näkyä koko planeetan mittakaavassa. Nyttemmin tutkijat eivät ole enää niin varmoja.

Vaikuttaa siis siltä, että ne meistä jotka elävät vielä edes muutamia vuosikymmeniä, joutuvat siivoamaan paitsi isiensä ja isoisiensä sukupolvien tyhmyys- ja ahneuspäissään aiheuttamia sotkuja, myös paljon kaukaisempien esivanhempiensa tihutöitä. Ties kuinka monenteenkymmenenteen polveen asti.

Kirjoituksiani – ja kirjojani – pidempään lueskelleet saattavat arvella, että minun mielestäni ihmiskunnan kaikkien ongelmien juuri ja alkusyy on maanviljelyn keksiminen noin kuutisentuhatta vuotta sitten. Vaikuttaa yhä ilmeisemmältä, että kyllä se jokseenkin ainutlaatuisen lyhytnäköinen ja harkitsematon keksintö olikin. Silloisissa muuttuvissa ilmasto-olosuhteissa se tosin oli ilmeisesti ainoa tapa, jolla päättymässä olleen vehreänkostean paratiisikauden jälkeen kasvaneet ihmispopulaatiot saatiin pidettyä hengissä. Mutta maanviljelyksen keksimiseen pätee aivan sama kuin muihinkin hätäratkaisuihin: pitkän aikavälin seurauksia ei pahemmin fundeerattu.

Vieras kulttuuri keskuudessamme

Taisin olla noin kymmenvuotias, kun jouduin muurahaisten järjestelmällisen hyökkäyksen kohteeksi. Tapahtumapaikka oli (silloisen?) Vuosaaren venekerhon satama Pikku-Kallahdessa kauniina kevätpäivänä. Olin saanut vanhan optimistijollan ja vietin sitten päivääni istumalla kuivalla maalla olevassa jollassa ja raaputtamassa siitä vanhaa maalia pois tylsällä skraballa. Työ ei ollut siinä iässä kovinkaan innostavaa, joten viihdytin itseäni läiskimällä hengiltä jollaan eksyneitä kekomuurahaisia. (Moraalitonta puuhaa, tiedän. Vetoaan lapsellisuuteeni ja tyhmyyteeni.)

Jossakin vaiheessa iltapäivää huomasin, että satunnaisesti vaeltelevien muurahaisten tilalle oli tullut jollan kylkeä kohoava, hyvin järjestäytynyt ja määrätietoinen marssirivistö. Kaikki marssijat olivat kääntäneet takaruumiinsa jalkojensa väliin. Syy selvisi, kun ensimmäinen muurahaistaistelija laukaisi myrkkyrauhastensa ruiskauksen minun suuntaani. Se ei osunut, eivätkä seuraavatkaan. Marssirivistö osoittautui sitä paitsi taktisesti huonoksi ratkaisuksi, kun jätttiläisvihollisella sattuu olemaan asenaan skraba, eli molemmista päistään teroitettu (ja toisesta päästään taivutettu) pätkä lattaterästä. Sillä sai läiskäistyä hengiltä melkein vaaksan verran rivistöä kerrallaan.

En muista, miten konfliktimme päättyi. Luullakseni suhtauduin jollani naapurustossa asustelevaan kulttuuriin sittemmin hieman kunnioittavammin. Myöhemmin, kun perheeseemme tuli koira, jäin monella metsäkävelyretkellä tuijottamaan Kontulan ja Myllypuron välisen metsäalueen (nykyisen Kurkimäen) muurahaispesiä. Hienoin oli kolmihaaraiseen koivuun majoittunut yhdyskunta: luulen, että koloverkosto puun sisällä oli jonkin muun lajin kaivama, mutta pienet mustat muurahaiset olivat ottaneet sen käyttöönsä.

Sama laji (luulisin) hallitsee myös nykyisiä kotikulmiamme. Yleensä niiden pesät pihan alla huomaa vain niinä kesäpäivinä, jolloin tulevat kuningattaret ja niiden pikapanot päästetään lennolleen. Muutama kesä sitten makoilin monena päivänä pihanurmikolla suunnittelemassa toista romaaniani Alshainia. Ruohonkorsissa kiipeilevien muurahaisten toiminta vaikutti perin sattumanvaraiselta, mutta toisinaan tulin katsoneeksi nurmikkoa niin, etten tarkentanut katsetta mihinkään erityiseen kohtaan. Silloin ruohikon lomassa vilahtelevien muurahaisten liikkeet vaikuttivat miltei pelottavan järjestelmällisiltä. Tätä tunnetta yritin valottaa sitten kirjassa ja siinä esiintyvässä Traorea-eliössä.

Mutta viehätys ”parviälyn” ajatukseen on pyörinyt mielessä jo pidempään, kuten vuonna 1994 kirjoittamani novelli ”Jättiläinen” paljastaa. Parviälyolentoja esiintyy myös tämän vuoden ensimmäiseen Tähtivaeltajaan kirjoittamassani ”Kolmekymmentä vuotta” -novellissa.

Bert Hölldoblerilta ja E. O. Wilsonilta on suomennettu vuonna 1994 palkittu Muurahaiset-teos, jota en ole lukenut. Sen sijaan tulin hankkineeksi tutkijakaksikon tänä vuonna ilmestyneen näyttävän teoksen Superorganism: The Beauty, Elegance, and Strangeness of Insect Societies (Norton), joka käsittelee kohdettaan juuri yhteisöllisyyden ja parviälyn kannalta.

Kirja keskittyy pitkälti juuri muurahaisiin, käsittelee jonkin verran mehiläisiä ja mainitsee termiitit muutaman kerran. Aiheen kannalta tämä on tietysti perusteltua: muurahaisyhteisöt ovat melkoisen paljon monimuotoisempia kuin niiden myrkkypistiäissukulaisten pesäkunnat. Ne ovat – toisinaan – myös isompia: yhdessä lehdenleikkaajamuurahaisten pesässä saattaa asustella miljoonia yksilöitä. Toisaalta on muurahaislajeja, jotka elelevät vain muutaman sadan yksilön pesissä.

Muurahaisyhteisöjen käsittämätön monimuotoisuus tulee kirjasta selväksi. Muurahaiset ovat keksineet esimerkiksi viljelykulttuurin ja karjanhoidon miljoonia vuosia ennen ihmistä, mutta moni yhteisö elelee edelleen vallan mainiosti metsästys- tai keräilytaloudessa. Koulussa opittu jokseenkin yksioikoinen käsitys muurahaisyhteisön rakenteesta osoittautuu sekin vääräksi: monien lajien pesässä saattaa olla monia kuningattaria, oman kuningattaren kuoltua pesä saattaa adoptoida jonkun ei-sukulaisen lajitoverikuningattaren, tai sitten kuningattaren korvaajiksi ryhtyy työläisiä, jotka alkavat munia. Kovinkaan monen lajin muurahaistyöläinen ei itse asiassa ole peruuttamattomasti steriili. Monen lajin kohdalla tunnetaan myös käsite ”married worker” eli työläinen, joka on paritellut urosmuurahaisen kanssa ja saattaisi tarpeen tullen siirtyä kuningattaren seuraajaksi.

Kiehtovinta on kuitenkin muurahaisyhteisöjen hajautettu päätöksentekojärjestelmä ja ilmeisesti hyvinkin monipuolinen ja -syinen kemiallinen kommunikaatio. Ilmeisesti (ainakin joidenkin lajien) muurahaisyksilöt tunnistavat ainakin omat kemialliset viestinsä pesätovereistaan, joten niillä voinee kai laskea olevan jonkinlainen ”minän” tai yksilöllisyyden käsitys.  Kai.

Kuulun itse eläinlajiin, jota voidaan perustellusti pitää myös eräänlaisena parviälynä, joten muurahaiset kiehtovat tavattomasti siinäkin mielessä. Jos minulla olisi mitään mahdollisuuksia heittäytyä opintotuen varaan seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, voisin hyvinkin kuvitella opiskelevani myrmekologiksi.

Tosin en tiedä, olisiko minulla enää sydäntä katkoa muurahaiselta jalkoja selvittääkseni, mittaako se kulkemaansa matkaa askelina. Tai valaa muurahaispesää täyteen sementtiä tai alumiinia saadakseni valumallin sen käytäväverkoston rakenteesta. Hölldoblerille ja Wilsonille tuollaiset tutkimusmenetelmät eivät tunnu tuottavan omatunnontuskia.

Oikeus yöhön

Vanhana tähtitieteen harrastajana haaveilen tuon tuostakin kunnon kaukoputkesta. Hyvät tosin maksavat melkoisesti: on vaikeaa arvioida, monenko illan ilo hyväkään putki olisi vuoden mittaan. Ilmastonmuutos tuskin ainakaan lisää pilvettömien öiden määrää.

Toinen hankala ongelma on pimeiden paikkojen puute. En tiedä oikeastaan yhtään lähiseudun paikkaa, jossa olisi edes kohtuullinen rauha kaikkialle pursuavasta valosaasteesta.

Teininä Kontulassa kävin usein tarkkailemassa tähtiä läheisellä urheilukentällä, jonka valot sammutettiin kymmenen tienoilla illalla. Vielä parempi paikka oli niin sanottu Alppipuisto. Tontille kasatut jätemaakumpareet peittivät sopivasti lähikatujen ja -talojen valot. Siellä otin muutamia tähtikuviakin – tavallisella kameralla ja tavallisella jalustalla sekä kolmesataamillisellä kauko-objektiivilla, joten tähtösistä tuli jo minuutin valotusajalla melkoisia viiruja, kuten oheisesta Plejadien kuvasta näkyy.

Urheilukentän ympärillä, ihan vieressä, on nykyään Kurkimäen taloja. Alppipuisto tunnetaan Kontulan Kelkkapuistona ja sinne on rakennettu katuvalaistus.

Sitä paitsi Kontulaan olisi nykyiseltä kotiseudultani vähän turhan pitkä kävelymatka, etenkin jos pitäisi raahata kaukoputken kaltaista möykkyä. Töyrynummen lähikulmilta en tiedä oikeastaan yhtään sopivan pimeää, katuvalotonta paikkaa. Pohjantähdenpuisto Keravanjoen rannalla on mahdollinen – ehkä sieltä löytyisi paikka, jossa on edes pikkaisen rauhaa kävelyteiden katuvaloilta. Tai sitten pitää lähteä anoppilaan Kiihtelysvaaraan. Kuun kuva tuossa vieressä on parin viikon takaa – käsivaralta, talon etuportailta.

Pointti on ensinnäkin siinä, että tällainen minua kiusaava valosaaste ei hyödytä ketään. Teiden turvallisuutta tai niillä kulkevien mielenrauhaa ei lainkaan paranna, että katuvalaistus räikyy suurimman osan tehostaan taivaalle. Kysymys on yksinkertaisesti typerästä energian haaskaamisesta. Kunnon heijastimilla kaikki lampun valo saataisiin suunnattua sinne mihin se on tarkoitettu.

Pointti on toiseksi siinä, että valosaasteesta on harmia muillekin kuin meille tähtitieteen ystäville. Valosaaste, etenkin heijastusten myötä polarisoitunut valosaaste, on vahingollista valon perusteella suunnistaville eläimille. Ihmisten kohdalla valosaaste sotkee vuorokausirytmiä, huonontaa unen laatua ja sotkee hormonitoimintaa, mikä saattaa jopa lisätä syöpäriskiä. Valosaaste riistää ihmisiltä myös erään tärkeimmistä ihmiskunnan kulttuuriperinnöistä: tähtitaivaan. Se on innoittanut rakentajia jo kivikaudella, se on innoittanut korkeakulttuureja, se on innoittanut taidetta ja tiedettä. Ei mikään ihme: pilvetön yötaivas valosaasteettomassa, pimeässä paikassa on henkeäsalpaava kokemus.

Niinpä onkin korkea aika alkaa kiinnittää asiaan huomiota. Kansainvälisen tähtitieteen vuoden 2009 teemoihin kuuluu myös Dark Skies Awareness -kampanja valosaasteen hillitsemiseksi. Koska Helsinginkin yötaivas on yhtä upea kuin valosaastetta rajoittavassa Flagstaffissa?