Kategoria: ”Karsta”

Novelli Tähtivaeltajassa

· 2 kommenttia ·

Vuodenvaihteessa kirjoittamani ja blogissakin mainitsemani novelli on nyt julkaistu. ”Kolmekymmentä vuotta” löytyy uudesta Tähtivaeltajasta, joka kopsahti postilaatikkoon tänään. Kuten Toni toteaa lehden pääkirjoituksessa, novelli sijoittuu Karstan maailmaan, tosin noin kaksikymmentäviisi vuotta myöhäisempään aikaan.

Odotin jännityksellä millaisen otsikkokuvan novelli saa. Tähtivaeltajalla on kuvituksen suhteen tunnetusti, öh… tyyli. Tällä kertaa kuva on sentään suhteellisen hillitty, ihan ookoo.

Olen viime aikoina paiskinut töitä melkoisen tiiviisti, joten blogikirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Työt ovat tosin olleet muuta kuin Karstaa. Rahatilanteenkin takia on ollut pakko välillä paiskia (edes huonosti) palkallisia käännöstöitä, minkä lisäksi Kotistudio-kirjan uusi versio, nimeltään Oma studio, lähtee näinä päivinä painoon. Tämä tahdinmuutos tarkoittaa sitä, että Karstan käsikirjoituksen valmistuminen lykkääntyy luultavasti huhtikuun loppupuolelle. Saa sitten nähdä, kerkiääkö se Finnconiin vai jääkö julkaisu syksyyn. Riippuu ennen kaikkea siitä, miten paljon toimitustyötä teksti sitten lopulta vaatii.

A->B->…Q?

· 3 kommenttia ·

Kirjoitin perjantaina romaaniin kohtauksen, jossa kaksi epämiellyttävää ihmistä riitelee ruokapöydässä ja kirjani kertoja tuskailee tilannetta: hän on molempien esimies eikä tunne pystyvänsä ratkaisemaan tällaisia tilanteita.

Lauantaina tulin kirjoittaneeksi – oikeastaan etukäteen kauheasti suunnittelematta – seuraavan luvun alkuun tilanteen, jossa kaikkien muiden läsnäolijoiden hämmästykseksi kaksikko pyytää seuraavana päivänä toisiltaan anteeksi ja alkaa käyttäytyä sivistyneemmin toisiaan kohtaan.

Sunnuntaiaamuna heräillessäni tunsin keksineeni hyvän syyn tähän välien korjautumiseen, ja toiselle henkilöistä vieläpä sellaista taustaa joka selittää hänen asennettaan: hänelle on ollut jo tähän asti suunniteltuna varsin mielenkiintoinen henkilöhistoria, tämä idea lisää sen lomaan yhden myrskyisän elämänvaiheen.

Nyt illalla alkaa tuntua siltä, että aamulla keksitty hyvä syy saattaisi olla samalla ratkaisu ongelmaan, jonka olen jo hyvän aikaa tiennyt joutuvani kohtaamaan kirjan loppuratkaisun tietämissä: kertoja on saatava joutumaan tiettyyn suljettuun paikkaan yksin (kuten hän ensin luulee), vaikka hänen ei missään nimessä pitäisi olla siellä päinkään yksin – tai jos olisi, kolmisenkymmentä muuta henkeä tietäisi hänen olevan siellä yksin ja seuraisi tilannetta tarkkaan.

Joskus romaanihenkilöt ottavat tapahtumat omiin käsiinsä. Toisinaan sitä on syytä toppuutella, mutta toisinaan heille voi antaa vapauksia. Rupean toppuuttelemaan vasta joskus ensi kuun lopussa, kun tarina pitäisi saada päätökseensä ja kokonaisuuden pitäisi pysyä edes jotenkin kasassa.

Vanhasta uudempaa

·

Olen viime päivinä kuunnellut Pekka Strengin uutta albumia Unen maa. Levy herättää kieltämättä hieman ristiriitaisia tunteita. Kysehän on Streng-vainaan 60-70-luvuilla monomankalle tekemistä demoista, joihin on viime vuonna yhdistetty muita soittajia. Soitannollisesti lisätty musiikki on epäilemättä haluttu ja onnistuttu saamaan varsin lähelle Strengin elinaikanaan julkaiseman kahden albumin tyyliä – joskin paikka paikoin studioon on kyllä päästetty aivan liikaa soittajia.

Soundimaailma on asia erikseen. Strengin osuuksissa nauhoitusten ikä, kotiäänittäjän kokemattomuus ja äänityskaluston halpa laatu kuuluu melkoisen selvästi (mutta eihän niitä ollut tarkoitettujaan julkaistavaksi). Olympia-orkesterin osuudet ovat puolestaan ammattilaisten laatulaitteistolla äänittämiä – ja kuulostavat siltä. Taustojen soundimaailmaa ei ole oikeastaan edes yritetty sovittaa demojen soundeihin. Epäilemättä tämä on tietoinen ratkaisu, jolla on haluttu antaa kuulijan erottaa selvästi mikä on Strengin omaa ja mikä muiden lisäämää.

Homman olisi tietysti voinut tehdä toisinkin. Vanhana Daniel Lanois -fanina en voi olla pohtimatta, miten tämä tummien, mystisten sävyjen mestari olisi kokonaisuutta sävyttänyt. Ehkäpä samaan tapaan kuin hienon Shine-sooloalbuminsa (2003) kappaleella ”As Tears Roll By”, jonka komppikitaraosuuden soittaa 1920-luvun lopulla kuollut blueslegenda Charley Patton.

* * *

Unen maa saa tietysti pohtimaan myös minun hyllystäni ja meidän kellaristamme löytyviä lukemattomia demoäänityksiä viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Mitä niille aikanaan tapahtuu? Cd-r- ja dvd-r-levyille tallennettu materiaali saattaa hapertua lukukelvottomaksi, mutta kasettinauhoitukset säilynevät paremmin. Katsooko joku joskus, että niiden päälle voidaan rakentaa uusia sovituksia? Pitäisikö varmistaa jo etukäteen, ettei niin missään tapauksessa käy?

No, minusta tuskin tulee Pekka Strengin kaltaista legendaa. Ainakaan musiikin alalla.

* * *

Jostakin syystä suodatinpussitelineet ovat nykyään kiven alla. Olemme kierrelleet käsityöliikkeitä ja kyselleet, mutta myyjien mukaan niitä ei saa mistään – kysyntää kyllä olisi. Lopulta S antoi ymmärtää, että kun minä kerran tykkään puutöistä, suodatinpussiteline voisi olla mieluisa tuotos. Asian pohtiminen otti aikansa, mutta tuollainen siitä sitten tuli. Livenä kapine on vähän rosoisempi (ja massiivisemman näköinen) kuin imartelevassa kuvassa: suunnitelma eli matkan varrella eikä viimeistely ole ihan täydellinen.

Disainin lähtökohtana oli raakamateriaali: pyöreä(hkö) liimakuusilevy, joka oli jäänyt jäljelle nelisen vuotta sitten rakentaessani bassokaappia ja sahatessani sen etulevyyn reikää viisitoistatuumaiselle kaiutinelementille.

* * *

Suodatinpussitelineestä voimaantuneena olen jatkanut nikkarointia nauhattomalla bassokitaralla, kuten taannoin kerroinkin. Projektin etenemistä voi seurata sen omalla sivulla.

* * *

Fyysinen tekeminen – uinti, kävely ja nikkarointi – tuntuu voimaannuttavan myös henkiseen tekemiseen. Kotistudiokirjan alustava taitto on luettavana,* joten nyt on taas aika edistää Karstaa. Viime päivinä se on edistynytkin vallan mukavasti. Paljon, paljon tekemistä on silti edessä.

Ja minun on kohta aika lähteä taas syvään etelään, Vironniemelle,  hoitamaan luottamustehtäviäni.

—

* Kirja on myös saanut nimen: OMA STUDIO ja äänittämisen taito.

”Jupiter on aina ollut suosikkini.”

· 2 kommenttia ·

Otin varaslähdön.

Olin aikatauluttanut Karstan ensimmäisen luvun kirjoittamisen aloittamisen huomiseen. Mutta Alshain-tyyliin tulinkin kirjoittaneeksi pari kappaletta ensimmäisen luvun alkua jo tänään. Ja ei, melkein kaksi vuotta sitten ideoimani alkulause ei kestänyt aikaa. Se tuntui turhan lässytilässytiltä, jahkailulta ja selittelyltä. Kertojan tapa kertoa pitää esittää ja perustella paremmin kuin pistämällä hänet heti alkuun selittelemään, miksi kertoo niin kuin kertoo.

Saa sitten nähdä, kestääkö tuo yllä oleva aloituslause lopulliseen kirjaan asti.

Vastoin tapojani kuuntelin tuota alkua kirjoittaessani myös musiikkia. Kate Bushin varhaistuotanto ei ollut mitenkään etukäteen mietittyä tunnelmanluojaa, vaan käteen osunut levy. No, ”Wow” on edelleen vaikuttavan, mielettömän hieno sävelteos. Joulu aiheutti pipodiskokulttuuriini melkoisen muutoksen (siitä lisää jatkossa) ja se saattaa vaikuttaa hyvinkin myös siihen miten kuuntelen musiikkia päivän kirjoitusurakkaan valmistautuessani.

Uusi kirja, uudet rutiinit.

Sen tiedän, että alkuun kirjoittaminen etenee hitaasti: osa pohjaksi haluamastani lähdemateriaalista on vielä lukematta enkä, vastoin vanhoja tapojani, ole vielä edes printannut valmiiksi mietittyä lukusuunnitelmaa. Pari ensimmäistä lukua on kuitenkin aika pitkälle mietittyjä, joten suunnitteluvaiheen voi toteuttaa loppuun samalla kun kirjoittelee niitä kaikessa rauhassa. Ehkä tällä tapaa onnistun välttämään Nedujen alkulukujen odotettua hitaamman väkertämisen aikaisen stressaantumisen? Aika näyttää.

Ja ei, aloituslause ei ole omaelämäkerrallinen. Minun oma suosikkini on aina ollut Plejadit.