Kategoria: ”Karsta”

Lea Karvonen(kin) kävi tuolla

· 2 kommenttia ·

Kirjamessut on sitten messuttu tältä erää. Etenkin nyt viikonloppuna Messukeskus oli sen verran täynnä väkeä että herkempiä hirvitti, mutta omalta kohdaltani ei valittamista. Esiintymiset menivät hyvin, Karsta ja aikaisemmat kirjat saivat hyvää lukijapalautetta, oli kiva nähdä monia vanhoja (ja uusia) tuttuja.

Perinteiseen tapaan onnistuin pitämään kääntäjä- ja kirjailijaminäni messuilla esillä eri päivinä. Tällä kertaa Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton kojulla ei ollut perinteistä ”kääntäjä työssään” -esitystä jossa minä tai joku muu kollega käänsi tekstiään yleisön katsellessa. Tällä kertaa yleisö pääsi itse töihin. Osastolla oli tarjolla käännettäväksi iso joukko klassikkoromaanien alkuja, joita halukkaat saattoivat sitten vääntää suomeksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Avuksi oli sanakirjoja – ja halukkaille myös julkaistut käännösversiot samoista teksteistä. Parhaimmillaan osastolla istui kolmekin henkeä pähkäilemässä omia tulkintojaan. Osallistuneiden kesken arvotaan myöhemmin kirjapalkinto.

Oman käännöksensä Camus’n Sivullisen (tai Vieraan tai Muukalaisen) alusta kävi, kilpailun ulkopuolella, jättämässä myös pitkän linjan ammattilainen: Lea Karvonen.

Kuten monet tietävätkin, 1940-90-luvuilla toiminut tuottoisa suomentaja ”Lea Karvonen” ei ole todellinen henkilö, vaan salanimi jota käyttivät lukuisat nimekkäät(kin) kirjailijat ja kääntäjät sellaisissa töissä, joihin he eivät, syystä tai toisesta, halunneet tai kehdanneet omaa nimeään pistää. Nyt joukkoon tuli yksi lisää.

Kirjamessuaikataululiitukausi

·

Ensi viikonloppuna ovat sitten vuorossa Helsingin jo perinteiset kirjamessut. Vastikään julkaissut tieteiskirjailija Mäkelä on tietysti paikalla moneenkin otteeseen, esimerkiksi seuraavasti:

* * *

Lauantaina klo 15:00 Louhi-lavalla:

Isomäki Risto, Hyvönen Viivi, Leinonen Anne, Mäkelä J. Pekka:
Miten kuvata kuvaamatonta?

Poikkeaako tieteis- ja fantasiatarinoiden kirjoittaminen tavallisesta kirjailijantyöstä? Mistä fantastiset ideat ovat peräisin? Miten kuvata asioita, jotka puuttuvat arkitodellisuudstamme? Alan kirjailijat vastaavat ja ehkä myös paljastavat, mitä kirjoittavat parhaillaan.

(Tämän jälkeen, kello 16, olen jututettavissa pienimuotoisemmin sf-seurojen osastolla kaffeklatschin muodossa. )

* * *

Sunnuntaina klo 14:30 Louhi-lavalla
Mäkelä J. Pekka
Karsta
Mäkelän neljännessä scifiromaanissa ihmiskunnasta on jäänyt jäljelle vain yhteiskunnan hylkiöt. Heidän tehtävänään on siivota sankareiden jäljet ja oppia elämään toisenlaiseksi muuttuneessa maailmassa.

(Hmmm, tästä lyhytesittelystä saattaisi joku herkkäuskoisempi kuvitella, että pidän ei-sankareita hylkiöinä. Asiahan on pikemminkin päinvastoin: mitä sukkelammin kaikenlaiset sankaruusgeenit ja -meemit juuritaan pois lajimme perimästä, sitä paremmat selviämismahdollisuudet meillä on.)

* * *

Tämän lisäksi olen perjantaina kello 14-20 päivystämässä Suomen Kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla. Tällä kerralla ei järjestetä perinteistä live-käännösesitystä, vaan pannaan yleisö töihin: osastolle voi tulla yrittämään klassikkoteosten ensimmäisten kappaleiden suomentamista.

* * *

Ai niin, ensimmäinen minun silmiini sattunut Karsta-arvostelukin on ilmestynyt. Tällä kertaa ensimmäisenä ehätti mainio Kirjavinkit-sivusto. Kovin arvostelevaisesta arvostelusta ei ollut kyse – mutta ehkäpä kirja nyt vain sattuu olemaan oikeasti erinomainen?

Karstaa korviin

· 2 kommenttia ·

Karstaa pitäisi olla nyt kaupoissa. Sen kunniaksi lukaisin pienen pätkän ensimmäisen luvun alkua ”nauhalle” (toisin sanoen kovalevylle):

Kuuntele: Karsta – ensimmäisen luvun alku

Yksikin mikrofoni olisi riittänyt, mutta käytin tilaisuutta hyväkseni ja kokeilin, miten neljä eri mikrofonit reagoivat ääneeni. Neljästä kolme tuotti vallan käyttökelpoista tulosta, yksi – se joka on tarkoitettu bassorummulle – kohisi turhan paljon näin hiljaisella puheäänellä.

Pian, pian

·

Perjantaina kustannustoimittajani Stella tekstaroi: ensimmäiset Karsta-kappaleet olivat saapuneet Liken konttorille. Omat kirjailijankappaleeni saapuvat alkavalla viikolla.

Asian kunniaksi tein pientä päivittelyä Yrttimaa.netin sivuille ja lisäsin Karsta-sivun. Jos sivuilta löytyy hölmöyksiä, korjausehdotuksia otetaan mielihyvin vastaan.

Liikkuu ja käy Likefestiin

·

Aika on mennyt kääntäessä ja äidin kuolinpesän asioita järjestäessä. Järjestelyjä on kuolinpesäksi huomattavan vähän, joten ei voi kuin järkyttyneenä kuvitella millaista puuha voisi vähänkään enemmän pahimmillaan olla – tai millainen viidakko odottaisi äidin kotona, jos hän olisi kuollut vähän yli vuosi sitten, ennen kuin muutti pois asunnosta johon hän oli ehtinyt kerätä tavaraa vuodesta 1981 alkaen.

Mutta on tässä muutakin keritty puuhaamaan. Piskuinen taloyhtiömme järjesti bileet naapureille ja tuttaville, bileissä esiintyi noin neljien harjoitusten jälkeen taloyhtiön oma bändi, tällä kertaa tosin muutamalla ulkopuolisella täydennettynä. Hauskaa oli sekä soittaa että bilettää, kun sääkin suosi. Tämän vuoden Muusikoiden.netin tapaamisen osalta se esitys johon olin lupautunut laulamaan peruuntui soittajavajausten vuoksi, joten pääsen lähtemään tapahtumaan tavallista pienemmällä stressillä. Mukavaa. Alkaa olla aika edistää paria muuta, äänityksellisempää musiikkihanketta.

Kirjallisella puolella ei kuulu muuta kuin että viimeisten taittokorjausten jälkeen Karsta on lähdössä näinä päivinä painoon. Pehmeäkantinen viipyy siellä parisen viikkoa. Perjantain Likefestissä ei ole vielä siis esitellä painotuotetta, mutta bileistä on tulossa muuten maininot:

LikeFest 2009
jälleen perjantaina 28.8. klo 21:00—3:00
Ravintolalaiva Wäiskissä (Hakaniemenranta 11, 00530 Helsinki) Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo
God Given Ass
Vanity Beach
The Atomic Blast
Monday Box
Hail Chant
AIDS86
dj olenko

Seuraava kirjaprojekti, työnimeltään Muurahaispuu, on sekin tavallaan astunut askeleen eteenpäin. Olen nimittäin kirjoittanut tänään kolmekin apurahahakemusta, joiden työsuunnitelman keskeisenä osana tämä kirjahanke on. Kirja vaatii aika paljon pohjatyötä mm. 1900-luvun helsinkiläisen historian ja kaupungissa vuosisadan alussa vaikuttaneen melkoisen monikulttuurisen yhteisön katoamisen selvittelyssä, joten valmista jälkeä ei kannata odottaa ihan äkkiä. Veikkaisin, että tämän hankkeen osalta puhutaan suunnilleen syksystä 2011. Toivottavasti kustantamo sopeutuu siihen mennessä ajatukseen, että tällä kertaa kirjan kanteen ei (näillä näkymin) ole mahdollisuuksia painaa sitä SciFi-sanaa.

Saattaa olla, että minut tapaa vielä tänä alkusyksynä jonakin kauniina arkipäivänä Kontulan/Kurkimäen ja Myllypuron välisessä metsikössä etsimässä, josko se kirjan nimeä innoittanut muurahaispuu olisi sittenkin olemassa. 70-luvulla kävin usein koiran kanssa katsomassa sitä: lähellä hiekkakuoppaa seisoi komea, kolmihaarainen koivu, jonka tyvi oli täynnä käytävänaukkoja ja niissä vilisti muurahaisia. Voi olla, että käytäväverkosto tuhosi puun, voi olla että Kivikon teiden rakentaminen. Niillä kulmilla asuva kollega ei ainakaan ole löytänyt kuvailemaani puuta.

(Saatan piipahtaa myös asuntoesittelyssä eräässä tietyssä kontulalaistalossa, jos sattuu sopiva kohdalle ja minun annetaan valokuvata.)

Siinä sivussa voin sitten keräillä ideoita siihen kirjahankkeeseen, jonka työnimeä en missään nimessä halua lopulliseksi kirjannimeksi: Alshain II on korni. Ja sitä paitsi tykkään näistä yksisanaisista, lyhyistä nimistä. Jossakin vaiheessa pallottelin työnimeä Paluu, jolle saattaisi olla juonessa vähän perusteitakin, mutta ei se oikein svengaa. No, sen suhteen voi ruveta stressaamaan tuonnempana. Parin vuoden päästä.

Se on siellä.

·

Karstan lähes valmis taitto lähti eilen sähkökustin polkemana kohti kustannustoimittajaa. Tästä seurasi tietenkin myös kirjahyllyjärjestyksellinen toimenpide.

Koska minä käsittelen (toivon mukaan) tekstiä seuraavan kerran vasta katsellessani sitä valmiiksi painetun kirjan sivuilta, kirjan materiaalia ja printtejä sisältävä mappi siirtyi käden ulottuvilta kirjahyllyn etäisimpään nurkkaan edellisten kirjojen mappien seuraksi.

Kirjan suhteen on kyllä vieläkin töitä edessä. Takakansiteksti pitää viimeistellä, ja varmaankin saan hyväksyttäväkseni myös uusimman kansiversion viimeistellyn version ennen kuin se lähetetään painoon. Kansi ei nimittäin olekaan tuo viereisessä laatikossa komeileva Verne-henkinen työ, vaan vallan toisenlainen. Ei huonompi, mutta erilainen ja modernimmin scifimpi – jos sanonta sallitaan. Tykkään siitäkin, ja Martinahon Lassen viivapiirros elää kyllä kirjan sisäsivuilla.

Seuraavaksi pitäisi varmaankin ostaa uusi harmaa mappi. Oikeastaan kaksi: toisen selkään nimi Muurahaispuu ja toisen selkään epävalmiimman tuntuinen Alshain II. Kumpaakaan en rupea täyttämään millään suurella kiireellä. Tämän hetken kaavailujen mukaan minulta ilmestyy vuonna 2010 korkeintaan novelli tai pari – tykästyin ajatukseen niiden kirjoittamisesta Tähtivaeltajassa julkaistun ”Kolmekymmentä vuotta” -tarinan myötä, joten koetan ideoida muutaman lisää. Romaaniprojektit viisi (Muurahaispuu) ja kuusi (seuraava Alshain-maailman kirja) saavat kypsyä kaikessa rauhassa. Tai jos ideoita rupeaa syntymään kovaa vauhtia ja käännöstöiden lomaan sopii muutaman kuukauden palkaton periodi, niin sitten kirjoitetaan ideat pois.

Versio 3.1

· Yksi kommentti ·

Karsta alkaa lähestyä valmistumistaan. Kustannustoimittajan tämän kierroksen kommentteja on ollut varsin niukalti, ja niistäkin kohtuullinen osa on ollut pikataiton tavutusvirheitä. En tiedä osaanko itse suhtautua tekstiin millään tavoin objektiivisesti, mutta tauon jälkeen teksti tuntuu oikeastaan ihan hyvältä. Eri asia sitten, onko se sitten hyvä vai huono merkki.

Sekaan on tässäkin vaiheessa ilmestynyt pariin kohtaan lyhyen kappaleen verran uutta tekstiä. Ei mitään oleellista, vain pieniä anekdoottimaisia detaljeja, jotka tuntuvat siltä että kertojahahmoni saattaisi juuri sillä kohtaa mainita asiasta. Luultavasti tällaisia mieleenjuolahduksia tulee vielä sittenkin kun kirja on lähtenyt painoon. Tavallaan minua harmittaa edelleenkin, että mieleen juolahti vasta Alshainin ollessa painossa idea lisätä tekstin sekaan yksi tieto, joka ei kyseiselle kirjalle olisi merkinnyt oikeastaan mitään – se olisi ollut vain yksi pieni turha tieto siinä missä kyseisen aurinkokunnan kahden sisemmän planeetan nimet – mutta olisi tehnyt helpommaksi aloittaa seuraavan Alshain-maailmaan sijoittuvan romaanin rakentaminen. Kyseessä olisi ollut, Tšehovin kielikuvaa käyttäen, sopiva ensimmäisen näytöksen seinällä roikkuva haulikko, jolla olisi voinut sujuvammin ampua seuraavassa näytöksessä. Nyt on selvittävä ilman.

Ensimmäisen kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden nähtäville päätyneen Karsta-version ensimmäinen luku päättyi virkkeeseen ”Näkemiin, äiti.” Vaikka en vielä silloin tiennytkään mitä kesällä tulee tapahtumaan, sanan olisi pitänyt olla kirjan asiayhteydessäkin ”Hyvästi”. Kirjan kertoja on erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä, hän on menettänyt oman äitinsä poliittiselle vainolle vuosia aikaisemmin. Minun äitini oli jälleen kerran lupautunut ateljeekriitikokseni ja hän sai käsikirjoitusnipun mukaansa joutuessaan taas kerran sairaalaan toukokuun lopussa. Tällä kertaa lukeminen ei kuitenkaan onnistunut, ja kirjoittaminenkin osoittautui hyvin vaikeaksi. Syyksi osoittautui sittemmin verisuonitukos vasemmassa aivopuoliskossa ja siitä seurannut lievä oikeanpuoleinen halvaus, muiden pitkäaikaisten sairauksien lisäksi. Karsta jäi häneltä lukematta.

Taakse jätetty, pöydältä löydetty

·

Kustannustoimittaja lähetti aamulla sähköpostia. Karstan versio 2.8 on saapunut onnellisesti hänen tietokoneelleen.

Finnconissa selitinkin tuota vähän noloa ja nörttiä versionumerointiani. Perusidea on se, että versio 1.0 syntyy siinä vaiheessa kun kirjoitan ensimmäisen kerran pisteen kirjan viimeisen virkkeen perään. Korjauskierrokset kasvattavat desimaalia: ensimmäinen printtaamani versio taisi olla 1.2, kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille lähti versio 1.4. Alkaessani kuun alussa käydä pikku hiljaa läpi heidän kommenttejaan ensimmäinen uusi versionumero oli 2.0, siitä edettiin vähitellen eteenpäin, kymmenys kerrallaan.

Tähän systeemiin on parikin syytä. Ylettömän omanarvontuntoisena kirjailijana haluan tietenkin, että elämäntyöstäni tulevaisuudessa tutkielmia tekevillä opiskelijaparoilla on mahdollisuus vähän paremmin tutustua tekstien synty- ja muokkautumisprosessiin: kovin montaa versionumeroa en printtaa, mutta ne ovat olemassa erillisinä tiedostoina. (Eri asia sitten, miten kauan ne pysyvät luettavassa kunnossa dvd-r- ja kovalevyillä…) Toinen on ns. kantapääviisautta: tekstinkäsittely- ja taitto-ohjelmilla (tässä tapauksessa Word 2007:lla ja InDesignilla) on toisinaan taipumus kompastua omaan nokkeluuteensa niin pahasti, että ne samalla sotkevat työn alla olleen tiedoston täysin lukukelvottomaan kuntoon. Mitä useampi erillinen versio tiedostosta on tallessa, sitä pienemmän lisätyön sotku aiheuttaa.

Juu, on minulla kaikesta myöskin varmuuskopioita kokonaan erillisillä kovalevyillä jotka eivät ole työtietokoneeni kuorien sisällä – yksi sijaitsee itseasiassa yrttimaa.netin palveluntarjoajan tiloissa jossakin Espoon suunnassa – mutta näissä asioissa kannattaa olla enemmän kuin vain vähän neuroottinen. Tietysti työn hukkaaminen voisi tehdä kirjalle hyvääkin – kuten Pirkko Saision Punaisen erokirjan kohdalla saattoi käydä – mutta minulla ei ole yksinkertaisesti varaa ottaa vielä paria kuukautta käännöspalkkiotonta aikaa koko roskan uudelleenkirjoittamiseen.

Jälleen kerran on tullut todistettua, miten korvaamattoman arvokkaita ateljeekriitikot ovat kirjailijalle – ainakin minulle. Kukin heistä lukee tekstiä omalla tavallaan, kiinnittää huomiota eri asioihin. Kaikki eivät välttämättä pidä lainkaan tarinasta tai sen ihmisistä, toiset ovat niistä innoissaan enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. Karstan tapauksessa pari 1.4:n ongelmaa nousi esiin useammankin kommenteissa: X:n kyseenalaisten toimien tapauksessa hänen ystäväpiiriinsä kiinnitettiin huomiota merkillisen vähän. Y puolestaan oli käsittämättömän hyvässä psyykkisessä kunnossa ollakseen viettänyt viimeiset viisi vuotta yksin – mutta hänen kertojan kanssa käymänsä pitkät keskustelut ovat toisaalta oleellisia kirjan tarinalle ja sen taustoille. Kertojan asenne Z:aan puolestaan muuttuu yllättävän totaalisesti yhden ainoan keskustelun jälkeen. Ensimmäisen ongelman ratkaisin irrottamalla X:n ystäväpiiristään: tämä tavallaan myös toi hänelle motivaatiota toimia kuten toimi, vaikka asiaa ei suoraan tekstissä sanotakaan. Y:n tapauksessa nostin kysymykseksi sen, onko hän todellakin ollut yksin – ja jos ei, niin missä muut ovat? Z:n (kertojan mielestä) epämiellyttäviä puolia alkoi näkyä lisää myös tarinan myöhemmissä vaiheissa.

Lisäksi vähensin ”ilmalukko”-sanan esiintymismääriä jokseenkin puoleen. Osittain tosin sillä keinolla, että nimesin uudelleen tietyntyyppiset ilmalukot ”paineoviksi” ja ”välikammioiksi”.

Olen huomannut ennenkin, että jossakin vaiheessa (alkuperäisversion) kirjoitusprosessia on pakko ruveta ajattelemaan: ”No, tää on nyt vaan tällainen välityö. Tehdään tää vauhdilla loppuun niin sitten pääsee suunnittelemaan niitä monitasoisempia ja hienompia romaaneja.” Karstan tapauksessahan minä pidin vielä reilun kuukauden tauon kesken kaiken, kun piti tehdä valmiiksi syksyllä aloitettu käännöstyö: sekin osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi. Paikoillaan jahnannut juonenkuljetus ja kirjoitusrytmi saivat aivan uutta vauhtia tauon jälkeen.

Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat onneksi löytäneet tästä ”välityöstäkin” myös tasoja, ja muuan jopa piti sitä tähänastisista parhaana kirjanani. Itsekin olen tykännyt tarinasta paljon enemmän palattuani sen ääreen pitkän tauon jälkeen. Versionumeroiden kasvaessa on myös sattunut silmiin sopivia paikkoja tuikata pikku detaljeja: esimerkiksi mitä juuri sillä aamiaisella syödään tai millaista uima-asua kertojahahmo käyttää. Minulla on jonninmoinen vastenmielisyys kuvailla ihmisten asuja tai esimerkiksi heidän ulkonäköään: edellinen on minusta liian fantsuu, ja jälkimmäinen tökkii muuten. Jos kertoja esimerkiksi  pitää jotakin henkilöä kauniina, kuvitelkoon lukija omasta mielestään kauniin ihmisen. Poikkeuksiakin on: Alshainin Omara Poitakin olemus kaksivärisiksi värjättyine hiuksineen ja kainalokarvoineen on peräisin eräästä unestani, ja päätyi siksi kirjaan asti. (Unihahmossa tosin oli enemmän piirteitä eräästä ystävästäni kuin mitä Omarassa – tai Leonin suhtautumisessa Omaraan.)

Viime päivinä olen palannut omaan, aiemmin kirjoitettuun tekstiini toisellakin tavalla. Päätin käännätyttää Tähtivaeltaja-lehdessä keväällä julkaistun ”Kolmekymmentä vuotta” -novellini englanniksi tutulla suomalaisen kirjallisuuden englannintajalla. Ideana on saada näytetekstiä Finnishwriters-sivustolle ja mahdollisesti muuhunkin vastaavanlaiseen promokäyttöön. Olen käynyt viime päivinä läpi Owen Witesmanin mainiota käännöstä ja samalla omaa tarinaani, joka onkin nyt aivan jotakin muuta kuin omaa tekstiäni. Kielenvaihdoksen myötä ”30 More Years” vaikuttaa vallan kiinnostavalta tarinalta: olisi mukava lukea tältä lupaavalta tieteiskirjailijalta lisääkin…

Viime aikoina on tullut myös harrastettua musiikin kanssa pläträämistä, ja hieman toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Olen kirjoittanut sekä Kotistudioon että Omaan studioon hyviä neuvoja rumpusetin äänittämisestä, vaikka en ole koskaan itse äänittänyt rumpusettiä. Nyt olen menettänyt poikuuteni siinäkin lajissa.

Minulle tyypilliseen tapaan noudatin (omia) vinkkejä tiettyyn pisteeseen asti ja käytin uusimmassa kirjaversiossa kuvailtua neljän mikin ”Glyn Johns -asettelua”, joka toimikin aivan niin hyvin kuin viisaammat ovat kertoneet. Tosin minulla ei ollut kahta identtistä isokalvoista kondensaattorimikrofonia, mutta onneksi venäläisen Oktavan (musta mikki pystyssä lattiatomin oikealla puolella) ja australialaisen Røden (korkeassa telineessä) epäsuhtainen pari on taajuusvasteeltaan riittävän lähellä toisiaan. Sain myös päähäni pistää ylimääräisen (halvan nauha-) mikin katonrajaan osoittamaan kohti virvelirumpua, ja siitä tietokoneelle tallentunut raita osoittautui ihan käyttökelpoiseksi. Äänityspaikka oli kyllä sitten sitäkin vääräoppisempi: entisen kasvihuoneen lasiseinät tuottivat kuitenkin vallan mainion, napakan rumpusoundin. Ongelmallisinta oli tilan heikko äänieristys: naapurustokin taatusti kuuli, että lähistöllä soitettiin rumpuja, joten sessiota ei olisikaan voinut järjestää muuten kuin arki-iltapäivänä. Muuten miltei idyllisen tilan toinen huono puoli alkoi näkyä iltapäivällä, kun aurinko rupesi paistamaan: sille on syynsä, miksi ”kasvihuoneilmiötä” kutsutaan ”kasvihuoneilmiöksi”…