Blogi on ollut joulukuussa perin hiljainen. Kirjoittamisenergia ja -ideat ovat menneet Hunanin työstämiseen. Käväisin viime viikolla vielä Anttolassa toiseksiviimeisellä TYK-kuntoutusjaksolla, ja vietin sielläkin pimeitä iltoja romaanikäsikirjoituksen parissa. Tekemistä riittää. Mutta koska lupasin käsikirjoitusta kustantajalle tammikuun loppupuolella, aktivoitunee blogikin sitten kun tämä savotta on päässyt huilausvaiheeseen.

Sitä odotellessa on kuitenkin aika toivottaa

Kerrassaan erinomaisen mukavaa
ja
levollista joulua

kaikille lukijoille.

.

Ja niin päättyi vuosi 2014, ja niin päättyi myös yhden vuoden apurahakausi. Hunanin tekeminen ei puolestaan pääty, ei vielä hyvään aikaan.

Vuoden verran säännöllisiä tuloja on näissä hommissa eksoottinen ja harvinainen kokemus. En voi todellakaan kiistää nauttineeni ajasta hyvin paljon. Koska apurahan lisäksi tilille kilahti reilu vuosi sitten hieman isän perintörahojakin (kuolinpesän selvittely on kestänyt erinäisiä vuosia), on ollut myös mahdollista matkustella tavallista enemmän ja kauemmaksi. Keväinen Barcelonan reissu oli silkkaa lomailua, kesäinen matka Vienanmerelle Solovetskin saarille vähän siltä väliltä – mieltä reissu avasi monessakin suhteessa, vaikka sen herättämät ajatukset eivät suoranaisesti kesken olevaan kirjaprojektiin liitykään. Syksyinen matka Kiinaan liittyi siihen sitäkin vahvemmin, enemmän kuin lähtiessä oikeastaan osasin odottaakaan. Matkalaukussa oli palatessa paljon maisemia, tunnelmia ja ajatuksia. Niitä tuli myös Anttolan TYK-kuntoutuksessa.

Apurahan syy ja tarkoitus, Hunan-romaani, ei valmistunut vuodessa. Konkreettisia tuloksia on siis vain yhden valmistuneen suomennoksen verran – Manu Chao -elämäkerta ilmestyy näillä näkymin huhtikuussa – ja suomennostyöhönhän apurahaa ei ollut tarkoitettu. Mutta Hunankin on edistynyt melkoisesti. Tiesin alusta alkaen, että tässä on kyseessä aikaisempia romaanejani paljon mutkikkaampi rakennustyö siitäkin huolimatta, että pohjana on valmis tarinarunko, aito päiväkirja 1930–40-luvuilta. Päiväkirjaan merkityt tapahtumat ja ajatukset ovat pelkkä luuranko, jonka ympärille joudun, kreationistisesti, kokoamaan esteettisesti miellyttävän ja toiminnallisen eliön.

Jo ennenkin kehumani Scrivener-kirjoitusohjelma on osoittautunut tässä hankkeessa vallan mainioksi kapineeksi. Olen aikaisemmin kirjoittanut kaikki romaanini samassa järjestyksessä missä teksti on lopullisessa teoksessa, mutta Hunanin työmetodi on erilainen: tarina rakentuu fragmentteina, näkökulmahenkilö kerrallaan. Scrivenerissä tämänkaltainen näperteleminen on helpompaa, sillä käyttöliittymä pitää esillä kaikkien projektin tiedostojen tekstit, niiden välillä on helppo liikkua ja samaan liittymään saa myös ympättyä lähdeaineistoa, ideoita, henkilöhahmojen kuvauksia tai vaikka valokuvia – tavaraa jota ei ole tarkoituskaan saada lopulliseen kirjaan, mutta joka on hyvä olla käsillä kirjoittaessa. Suurin Scrivenerin puute on suomen kielen koneoikoluvun puuttuminen, joten käsikirjoitus siirtyy perinteisempään tekstinkäsittelyohjelmaan siinä vaiheessa kun versio 1.o on kasassa. Mutta siihen vaiheeseen menee vielä hyvä tovi.

(Toinen yllä olevassa kuvassa, oikeanpuoleisella näytöllä näkyvä näppärä kirjoittajaohjelma on Aeon Timeline, joka nimensä mukaisesti on tarkoitettu aikajanan rakentamiseen. Scifi- ja fantasiakirjoittaja hyötyy siitäkin että ohjelmassa aikajana on mahdollista rakentaa itse kehitellylle kalenterille. Tässä nimenomaisessa hankkeessa tarvitsen tapahtumien ja eri henkilöiden vaiheiden kirjaamiseen kuitenkin ihan normaalia gregoriaanista.)

Työ siis jatkuu apurahakauden päättymisen jälkeenkin. Yritän saada kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettävissä olevan version kasaan toukokuuksi: kirjan julkaisuhan on suunniteltu alkuvuodeksi 2016, ja toimittaminen vaatii tovin.

Näissä hommissa on harvinaista herkkua, että asioita voi suunnitella ja miettiä rauhassa, ja pitää toisinaan lomaakin tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi tehdä jotakin ns. hyödyllistä. Yritän pitää asian mielessä jatkossakin, ja ihan harjoituksen ja asian muistamisen mielessä vietän vielä tänään joululomaa. Huomenna on sitten taas työpäivä, joka alkaa – kuten monet lomapäivätkin – kävelyretkellä Malmin uimahalliin ja kolmen kilometrin kroolaamisella. Liikunnasta tulee näemmä vuosi vuodelta tärkeämpi ja mieluisampi osa viikko- ja päivärytmiä, kun aivottomaan kilpailuhenkeen ja kilpaurheilijaskouttaukseen keskittyneen koululiikunnan aiheuttamat traumat ja inhot hiipuvat. Olen tyytyväinen, että näin on tapahtunut ennen kuin mikään paikka on kunnolla ehtinyt hajota. Viime vuoden saldona on 202 yli kahden kilometrin mittaista reipasta kävelyretkeä, yhteensä 871,4 kilometriä, sekä 296,2 kilometrin uimamatka 114 osassa. Painokin on hieman pudonnut, sekä liikunnan että varsin mukavaksi rytmiksi osoittautuneen 5:2-pätkäpaastoilun ansiosta. Joulupukki toi vielä hienon urheilukello-sykemittari-aktiivisuusranneke-yhdistelmähärpättimen, joten olemisia, menemisiä ja tekemisiä on entistä helpompi seurata ja kirjata.

S. on ollut opintovapaalla, joten meillä on ollut normaalia paljon enemmän yhteistä aikaa. Se on toisaalta merkinnyt myös sitä, että minulla on tullut pläträttyä musiikin tekemisen ja äänittämisen kanssa aikaisempaa vähemmän – jonkun soitinosuuden työstäminen, treenaaminen ja eiku-pohjainen äänittely on sivullisista uskoakseni sen verran rasittavaa puuhaa, että teen sitä mieluiten vain silloin kun olen yksin kotosalla. Olin kyllä mukana White Siren -duon euroviisubiisikandidaatin äänitys-, tuotanto- ja sovituspuuhassa (tällä kertaa en soittanut enkä laulanut äänitteellä mitään), mutta hieno laulu ei valitettavasti päässyt alkukarsinnoista eteenpäin. Musiikin tekeminen on kuitenkin sen verran terapeuttista puuhaa, että jatkan sitä edelleen, sammumattomalla innolla, ihan jo omaksikin ilokseni. Sama pätee soittimien rakentelemiseen.

Tekemistä kyllä piisaa. Raha on sitten ihan eri asia: nythän minulla ei ole sovittuna uusia käännöshankkeita tai muuta ns. tuottavaa työtä. Täytyy vain toivoa, että apurahojen jumalat luovat minuun jatkossakin joitakin suotuisia katseita ja siskon kanssa omistamamme perintöasunto käy lopultakin kaupaksi.