Tämänvuotinen Finncon helteisessä ja välillä miltei aavemaisen hiljaisessa Turussa on päättynyt, ja tämäkin conivieras on kotiutunut ja setvinyt kameransa ja kännykkänsä muistikorttien sisällön.
Itse conipaikalla Turun yliopiston Natura- ja Quantum-rakennuksissa ei ollut hiljaista. Väkeä riitti ymmärtääkseni runsaasti suunnilleen kaikkiin ohjelmanumeroihin. Ei voi kuin ihailla, miten hyvin tapahtumaa hallinnoiva conitea ja muut vapaaehtoiset saivat homman tälläkin kertaa toimimaan. Iso käsi, hatunnosto ja kolminkertainen kowtow. Siinä porukassa on todellisia sankareita.
Ihailematta ei voi olla myöskään monien conivieraiden näkemää vaivaa pukujensa suhteen. Perinteiset naamiaiset jäivät minulta tällä kertaa väliin, mutta käytävillä ehti kyllä nähdä vähintäänkin vilaukselta aikamoisen joukon vaikuttavia ilmestyksiä.
Itse olin tällä kertaa ohjelmassa mukana kahdessa paneelikeskustelussa. Lauantaina keskusteltiin otsikolla ”Elääkö kirjoittamisella?” Saara Henrikssonin johdolla. Sain paneelin jälkeen kiitosta siitä että leväytin dataheittimen valkokankaalle omat lainauskorvauslaskelmani viime vuodelta: toivon mukaan se(kin) antoi hieman realistista kuvaa minkälaisista summista on kyse – vaikkakin minä olen lainauskorrvausten suhteen eräänlaista kultapossukerhoa: summia laskettaessa nimittäin kääntäjä lasketaan tasaveroiseksi tekijäksi kirjailijan kanssa, joten isoimmat lainauskorvauspotit osuvat käytännössä sellaisille kääntäjille, joiden nimissä on paljon runsaasti lainattuja nimikkeitä.
Kirjailijan toimeentulosta puhuttaessa mietimme Saaran sekä muiden panelistien Helena Wariksen, Maria Turtschaninoffin ja Jani Saxellin kanssa, annoimmeko kirjailijan pärjäämisestä liian synkän tai liian valoisan kuvan. Totta on, että oikeastaan me kaikki viisi olemme onnistuneet pärjäämään aika hyvin yhdistämällä (vain muutaman tonnin vuodessa tuottavaan) kirjailijuuteen esimerkiksi toimittajan, opettajan tai kääntäjän töitä. Totta on myös, että suurin osa ammattimaisiksikin lasketuista kirjailijoista saa päätoimeentulonsa muualta eikä välttämättä kuulu meidän laillamme apuraha-kultapossukerhoon.
Kun Saara paneelin aluksi halusi meiltä yhden sanan vastaukset keskustelun otsikkokysymykseen, oma vastaukseni olikin ”Toisinaan”.
Mietin etukäteen, olisiko minulla oikeastaan mitään sanottavaa sunnuntain ”Kuuluisuuden kirot” -paneelikeskustelussa, jossa minun lisäkseni Mirka Ulannon tentattavina olivat paljon suurempaa valtavirtahuomiota saaneet Johanna Sinisalo, Magdalena Hai ja Tuuli Hypén. Mutta paneelista muodostui luultavasti toiseksi hauskin keskustelu missä muistan coneissa koskaan olleeni. (Vuoden 2006 Paasitorni-conin ”Vikings in Space” -keskustelu on edelleen aikalailla ylittämätön.) Asiaakin puhuttiin muun muassa siitä miten kukakin katsoo aiheelliseksi sijoittaa rajoja julkisuudelle – otetaanko perhe mukaan, päästetäänkö kuvaajat kotiin?– ja siitä onko kaikki julkisuus sittenkään hyvästä.
Tästä oli hyvä jatkaa kuuntelemaan Tiina Raevaaraa, Anu Holopaista, Marko Hautalaa ja J. S. Meresmaata, jotka keskustelivat yhtä lailla hyvässä ja rennossa hengessä kirjailijuuden iloista ja suruista, yllätyksistä ja opetuksista.
Eero Suoranta piti erittäin kiinnostavan esitelmän kiinalaisen scifin historiasta ja nykypäivästä aina keisarivallan loppuajoista nykypäivän nettikirjailijoihin. Tämä merkitsee sitä että ”näihin kirjailijoihin pitäisi perehtyä” -pino kasvoi saman tien Han Songilla, Wang Jinkangilla ja He Xillä, kunhan olen saanut ensin luettua loppuun ”neljän suuren nimen” länsimailla tunnetuimman tekijän Liu Cixinin Hugo-palkitun trilogian – jonka ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema muuten ilmestyy syksyllä suomeksi Aula & Co:n kustantamana ja Rauno Sainion suoraan kiinasta suomentamana. Suomennoksen lukeneena voin vakuuttaa että kirja on erinomainen ostos, eikä vain sen takia että englanninkielinen kirjallisuus dominoi aivan liikaa Suomen käännösmarkkinoita.
Minulla oli tällä kerralla tilaisuus olla conissa mukana juhlistamassa myös vastajulkaistua kirjaa, jonka kekoon kannoin omankin korteni. Pasi Karppasen toimittama Valitut – Suomen presidenttien salainen historia (Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti) on eräänlainen jatkuvajuoninen novellikokoelma, jonka kahdestatoista kirjoittajasta kukin perehtyi yhden presidentin tekemisten lisäksi toistensa novelleihin niin, että kirjan halki kulkee vissin spefistinen jatkumo. Itse tulin aikoinaan valinneeksi kohteekseni Mannerheimin, osittain kiinnostuksesta hänen vuosisadan alussa tekemäänsä parivuotiseen Aasian-ratsastukseen, jonka sitten ujutin oleelliseksi osaksi pikku tarinaani vanhenevan presidentin viimeisestä työpäivästä.
Illanvietto – tai illanvietot, jos tarkkoja ollaan – on oleellinen osa conia, paikka todeta olevansa keskellä omaa heimoaan, jossa voi spekuloida kaikenlaisella kummallisella ja kiinnostavalla ilman että saa syrjäsilmällä kummallisia katseita, oppia uusia asioita alasta jos toisestakin, sekä ennen kaikkea tutustua uusiin ihmisiin ja tavata pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Panimoravintola Koulun pihaterassi oli tukahduttavan päivän jälkeen leppeän lämmin ja suloisen varjoinen, joten siellä kelpasi istua, kierrellä ja keskustella hyvän matkaa sunnuntain puolelle saakka.
Kun Finncon 2018 päättyi, oli häkellyttävää kävellä hälisevän conikansan keskeltä kaupunkiin, jossa ei tuntunut liikkuvan ainoatakaan ihmistä, autoista puhumattakaan. Edes jalkapallon loppuottelu ei ollut vielä alkanut. Vain joenrannan puistoissa oli muutama ihminen nauttimassa kelistä.
Jotenkin tuntuu, että minun coniraporttini ovat vuodesta toiseen onnellisia vuodatuksia tyyliin ”siellä oli hienoa, harmi jos et ollut paikalla, mutta tule ensi vuonna”. Juttu vain on niin, että minulla on ollut coneissa jotakuinkin aina tosi mukavaa ja tällainen ujo introverttikin voi siellä tuntea olevansa osa heimoa – ja kirjailija/suomentajana vieläpä kohtuullisen arvostettu osa heimoa. Ei sille mitään voi, kyllä se itsetuntoa hivelee.
Siitä syystä lienen mielihyvin paikalla ensikin vuonna. Jyväskylä-conin kunniavieraslista on ainakin vaikuttava: Kersti Juva, Raine Koskimaa, Cheryl Morgan & Charles Stross.
