Kategoria: tekniikka

Virallisesti vihreä Viite

·

Kerroin viime marraskuussa olleeni perustamassa uutta valtakunnallista Vihreää järjestöä. Kyseinen järjestö, VIITE eli tieteen ja teknologian vihreät on nyt virallisesti rekisteröity ja virallisesti hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi. Kuten esittelysivun tekstissä todetaan:

Yhdistyksemme tarkoituksena on tarjota jäsenistönsä asiantuntemusta Vihreiden käyttöön päätöksenteon tueksi, tuoda vihreitä arvoja tieteeseen ja tutkimukseen sekä kohottaa Vihreiden profiilia tieteen ja teknologian asiantuntijoiden parissa.

Viitteen virallistuminen tarkoittaa myös sitä, että siihen voi nyt liittyä jäseneksi. Tervetuloa!

Pipodisko

·

Muun muassa Neduissa tavallisesti korvalappustereoiksi kutsutusta laitteesta käyttämäni sana ”pipodisko” on hämmentänyt joitakuita. Todettakoon, ettei se ole omaa, öh, tuotantoani. Poimin sen joltakulta Rumban levyarvostelijalta varmaankin jo 80-luvun lopulla, kauan ennen omia avustaja-aikojani. Sana svengaa minun korvaani paremmin kuin kömpelö ”korvalappustereo”.

Ensimmäisessä julkaistussa suomennoksessani, Christopher Sandfordin Kurt Cobainissa, käytin levykansien kirjoituksista termiä ”hihanuotti”, joka tuntui herättäneen joidenkin lukijoiden pahennusta. Tämä ”sleeve noten” tahallinen väärinsuomennos tuli niin tutuksi Soundin ja vastaavien lehtien vanhan kaartin toimittajien teksteistä, etten oikeastaan edes etukäteen tajunnut, että sanassa on jotakin kummallista.

Itse suhtauduin korvalappustereoihin pitkään hyvin epäluuloisesti. Vaikka siihen aikaan kuuntelinkin kotosalla varsin paljon taustamusiikkia, ajatus pakonomaisesta tarpeesta täyttää myös liikkeelläoloaika taustamusiikilla ympäristön äänien sijaan tuntui… vähän epäterveeltä. Annoin periksi vasta vuonna 1988, jolloin lähdin suorittamaan siviilipalvelusta kuudensadan kilometrin päähän kotoani. Hommasin kohtuullisen asiallisen kasettipipodiskon, joka osoittautuikin vallan miellyttäväksi junaseuralaiseksi. Koko matkaa ei aina jaksanut lukea, etenkin kun käytin usein yöjunia.

Sittemmin opin kuuntelemaan musiikkia myös kävelyretkillä. Korsossa 90-luvulla asuessani minulla oli muutamia vakiokävelyreittejä, joiden ”suorittaminen” kesti noin puolitoista tuntia. C-90-kasetti pipodiskoon ja menoksi: kasetti päättyi sopivasti siinä vaiheessa kun kotitalo alkoi lähestyä. Kun sittemmin rupesin avustamaan Rumbaa, levyarvostelujen tekemisen rutiiniin kuului äänittää arvosteltava levy ensimmäisellä kuuntelukerralla kasetille ja sitten selvittää myös, miten musiikki toimi jaloitellessa tai bussissa istuessa.

Itse laitteiden suhteen olen ollut jokseenkin konservatiivinen. Ensimmäinen kasetti-walkman kesti melkein kymmenen vuotta, ja sen lopulta hajottua hankin saman valmistajan uuden kasettimallin, joka palveli aina 90-luvun loppuun asti. Ensimmäinen omistamani cd-soitin oli sekin tosin kannettavaksi tarkoitettu, mutta ensimmäisen polven cd-laitteena se imaisi kuusi patteriaan tyhjäksi yhden tupla-cd:n kuuntelun kuluessa, joten se pysyi yleensä kiltisti kotosalla stereoihin kytkettynä, ja kesti sekin toistakymmentä vuotta. Vasta sen hajottua joskus vuosituhannen vaihteessa suostuin siirtymään cd-aikakauteen myös liikkuvassa kuuntelussa. Ensimmäinen cd-walkman toimi mainiosti kolmisen vuotta, kunnes putosi hattuhyllyltä kuolemaansa. (Yritin kyllä korjata, mutta murtunut kohta oli täysin toivoton muoviosa.) Seuraajansa on vieläkin toimintakuntoinen.

Mp3-aikakauteen siirtymistä hidasti pinttynyt epäluulo – tai itse asiassa omien korvien kertoma kuulohavainto – tiedostomuodon heikosta äänenlaadusta: kun on kerran oppinut kuulemaan sen missä kohti häviöllinen pakkaus tuo toistoon skröbyä, sitä on vaikeaa olla enää kuulematta. Sen jälkeen symbaalien vääristyneet äänet ja pätkivät kaikujen hännät pomppaavat korvaan aina. Näitä laatuongelmia voi tietenkin vähentää suhteellisen korvinkuulumattomiksi käyttämällä riittävän hyvää laatua: vaikkapa 256 kb/s -tason emppukolmoset ovat jo vallan kuunneltavia. Kun Sippi sai mp3-soittimen sisältävän työpuhelimen, hänen pikkuinen erillinen soittimensa jäi minun käyttööni ja siirtyi sen suuremmitta seremonioitta erinäisten aamuisten uimahallille kävelyretkien seuralaiseksi. Se mahtui taskuun huomattavan paljon sujuvammin kuin cd-soitinmöykky. Vähän myöhemmin vaihdoin itsekin kännykkää, ja yksi keskeinen valintakriteeri oli juuri mp3-soitin. Ynnä erillinen muistikortti.

Parin gigan muistikortin kapasiteetti on kuitenkin varsin vaatimaton silloin, jos äänenlaadun pitää kelvollisena. Valikoima on kuunneltu läpi varsin pian. Kasettien ja cd-levyjen kuuntelu oli tavallaan väistämättä albumikeskeistä, vaikka polttelin kyllä itselleni muutamankin greatest hits -levyllisen eri suosikkiartisteiltani. Mp3-kuuntelu painottuu taas väistämättä yksittäisiin kappaleisiin. Suurimman osan ajasta soittimessa – tai puhelimessa – olikin jonkinlainen yksityinen hittikimarasoittolista: biisejä, jotka tiesin jo valmiiksi mielialaan sopiviksi tai mielialaa sopivalla tavalla kohottaviksi. Mielialan muuttuessa valikoima piti vaihtaa. Lisäksi Nokian kuulokevahvistin oli jokseenkin heikkotehoinen, jolloin eri levytysten masterointien äänenvoimakkuuserot korostuivat turhan paljon: kun vehjettä oli pakko kuunnella täydellä teholla eikä reservejä ollut, vähän vähemmän lyttyyn limitoidut kappaleet kuulostivat selvästi hiljaisemmilta.

Jouluna minun pipodiskokulttuurissani alkoi sitten aivan uusi vaihe, kun kiltti kiltti joulupukki toi 120 gigatavun kovalevyllä varustetun hedelmätehtaan laitteen. Äänenlaatu parani melkoisesti, äänenvoimakkuusongelma ratkesi ja kuuntelutapa on muuttunut. Laitteen häviöttömällä (jee!) pakkaustavallakin levylle mahtuu sen verran musiikkia, että sitä pystyy kuuntelemaan tauotta yhteensä kahdeksisen päivää ennen kuin kaikki on kuultu.

Vehkeen musiikilla täyttämiseen käytetty ohjelma sitä paitsi asennoituu cd-levyiltä kovalevylle ja sieltä pipodiskoon ladattavaan musiikkiin albumin mittaisina kokonaisuuksina. Tämä antaa toisaalta mahdollisuuden kuunnella musiikkia taas samaan tyyliin albumi kerrallaan kuin kasetti- ja cd-pipodiskojen aikana. Toisaalta iso kapasiteetti mahdollistaa myös satunnaiskuuntelun, joka tuo korviin muutakin kuin vain niitä jo ennestään hyväksi havaittuja lauluja. Vaikutelma on vähän kuin kuuntelisi radiota, jossa äänetön, erinomaisen hyvällä musiikkimaulla siunattu* deejii arvuuttelisi: ”tunnistatkos, miltä levyltä tämä biisi on?” (En läheskään aina, mutta vehkeen näyttöä vilkaisemalla se selviää.) Olen cd-soittimien aikakauden alusta asti haaveillut sellaisesta monen levyn cd-laitteesta jolla pystyisi arpomaan yllättäviä kappaleyhdistelmiä peräjälkeen – jolloin olisi mahdollista löytää yllättäviä yhteyksiä tai yllättäviä eroja eri artistien ja musiikkityylien välillä – mutta ne ovat vieläkin turhan hintavia. Uusi pipodisko korvaa myös tämän puutteen.

Uudenlainen pipodiskon käyttötapa on johtanut kiehtoviin löytöretkiin omaan levyhyllyyn. Noiden reilun tuhannenkolmensadan cd:n joukossa on paljon kaikenlaista kivaa, jota ei ole tullut aikoihin kuunneltua: muun muassa kymmeniä Rumba-aikojen arvostelukappaleita, joista aikanaan tykkäsin sen verran, etten vienyt divariin arvion kirjoittamisen jälkeen. Nyt tuttavuus on mahdollista uudistaa.

(Hedelmännimisen yhtiön nettilevykauppaa tulee tuskin kovin kauheasti käytettyä. Vaikka samainen firma on lanseerannut pipodiskoihinsa häviöttömän pakkausformaatin, kaupasta saa vain häviöllisesti pakattua mp3-musiikkia. Ja iso osa näytti olevan vielä laadullisesti surkeaa 128 kb/s -pöperöä. Hyi.)

(* minulla on, kuten varmaan tiedättekin, itsellänikin erinomainen musiikkimaku. 😎 )

Optimismia

·

Eugene Mallove &  Gregory Matloff: Starflight Handbook. A pioneer’s guide to interstellar travel. John Wiley & Sons, Inc. 1989.

Tämän kirjan yhdeksäntoista vuoden ikä sekä näkyy että ei näy. Malloven ja Matloffin saadessa kirjansa valmiiksi ainoat siihenastiset asteroidivyöhykkeen tuolle puollen lähetetyt luotaimet Pioneer 10 ja 11 sekä Voyager 1 ja 2 olivat päässeet häthätää Pluton kiertoradan etäisyydelle Auringosta, Aurinkokunnan ulkopuolisista planeetoista ei ollut yhtään vahvistettua havaintoa ja Hubble-kaukoputki oli vain vähän enemmän kuin pelkkää pilkettä suunnittelijoidensa silmässä. Toisaalta tähtienvälisen matkailun menetelmien tutkimus ei ole tietääkseni tuonut juurikaan uusia ideoita – puhumattakaan siitä että ideoinnista olisi päästy mihinkään käytännön toteutuksiin. Tekijät toivovat esipuheessa, että kirja olisi plarattu loppuun ja vanhentunut jo nyt loppumaisillaan olevan vuosikymmenen alussa. Toive on kuitenkin osoittautunut turhan optimistiseksi.

Ongelmahan on siinä, että maailma – ja Linnunrata ympärillämme – on jotakuinkin pelkkää tyhjää tilaa, muutamaa harvakseltaan leijuvaa pientä ainekökkärettä lukuun ottamatta. Matkat kökkäreeltä toiselle ovat hillittömän pitkiä. Jos Aurinko kutistettaisiin sentin läpimittaiseksi palleroksi, Maa olisi kymmenesosamillin hiukkanen noin metrin etäisyydellä ja Pluto, tuo entinen planeetta ja nykyinen pikkuplaneetta, kiertäisi Aurinkoa muutamien kymmenien metrien päässä. Jos tämä systeemi sijoitettaisiin tuohon meidän etupihallemme Pohjois-Helsingissä, lähimmät tähdet sijaitsisivat jossakin Mikkelin, Pietarin, Vaasan ja Tukholman etäisyydellä. Pikkufiiatin kokoisen automaattivekottimen lähettäminen jollekin oman Aurinkokunnan kappaleelle maksaa miljardeja ja vie vuosia, joten voi kuvitella millainen panostus tarvittaisiin ihmisten viemiseksi (edes) lähitähdille. Automaattilaitteen käyttöarvo on planeettaluotaimia heikompi silloin kun radiosignaaleilta menee monta vuotta kulkea välimatka edes yhteen suuntaan. Ja vaikka tietotekniikka kehittyy, nopeutuu ja ehkä joskus jopa ”älyllistyy”, laitteiden kestävyys on samalla lyhentynyt melkoisesti.

Silti muitakin kuin meitä tieteiskirjailijoita kiinnostaa, miten homman voisi hoitaa jos siihen joskus oikeasti ryhdyttäisiin. Mallove ja Matloff esittävät tiiviin paketin erilaisia tekniikoita. Matematiikka ja fysiikka on erotettu erillisiin laatikoihin, joten kirjan voi lukea sujuvasti ilman niitäkin.

*

Optimistinen on myös taannoinen päätökseni aloittaa Karstan kirjoittaminen 2. tammikuuta. Vielä olisi hyvä perehtyä lähdemateriaaliin ja suunnitella pikku tovin, sekä tietysti piipahtaa anoppilassa Pohjois-Karjalassa. Otetaanpa uudeksi tavoitepäivämääräksi 15. tammikuuta. Eiköhän se siitä sitten lähde.

(Arkista) elämää avaruudessa

·

Robert Zimmerman: Leaving Earth. Space stations, rival superpowers and the quest for interplanetary travel. Joseph Henry Press, Washington DC, 2003.

Täytyypä tunnustaa, että tämä kirja kertoo sellaisesta avaruuslentojen historiasta josta olen tiennyt tavattoman ja nolon vähän. Yleensä historiikeilla on taipumus keskittyä heihin, jotka menivät jonnekin ensimmäisinä. Zimmerman kertoo heistä, jotka ovat viettäneet avaruudessa pisimpiä aikoja. Puolitoista vuotta arkipäiviä Maata kiertävällä radalla ei ehkä tunnu kovin mediaseksikkäältä, mutta Zimmerman kirjoittaa niin hyvin, että yli nelisataasivuinen kirja sujahtaa melkoisella vauhdilla.

Sujuvuuteen vaikuttaa epäilemättä myös jossakin mielessä varsin kapean näkökulman valinta: Zimmerman on kiinnostunut avaruusasemista lähinnä valmistelevina projekteina planeettainvälisille avaruuslennoille. Hän siteeraakin lopussa astronauttia, joka ehdotti puolipiloillaan, että kansainväliseen avaruusasemaan ISS:ään laitettaisiin pari moottoria lisää ja ohjattaisiin koko höskä kohti Marsia. Muu avaruusasemilla tehty ja tehtävä tutkimustyö jää suuren kysymyksen varjoon: Pystyykö ihminen elämään painottomassa avaruudessa riittävän kauan päästäkseen toisille planeetoille (ja takaisin), ja onko hän sellaisen matkan jälkeen toimintakuntoinen voidakseen toimia toisen planeetan pinnalla?

Amerikkalaiselle lukijakunnalle kirjoittava Zimmerman joutuu samalla kirjaamaan melkoisen määrän Neuvostoliiton viimeisten vuosikymmenien ja uuden Venäjän ensimmäisen vuosikymmenen historiaa – sillä avaruusasemien historia on hyvin pitkälti venäläisen avaruustutkimuksen historiaa. Lyhytikäisen Skylabin ja muutaman ISS-moduulin välisinä vuosikymmeninä Yhdysvaltain avaruushallinto NASA sai tällä alalla aikaiseksi vain puolivalmiita piirrustuksia Freedom-asemasta, joka ei koskaan lentänyt. Zimmermanille nykyinen NASA onkin hyvin neuvostoliittolaishenkinen virasto, joka ei kykene juuri muuhun kuin maksamaan palkkoja jatkuvasti paisuvalle virkamieskunnalleen ja vähättelemään ja peittelemään astronauttien kohtaamia melkein-katastrofeja. Hänen mielestään nyky-Venäjän (siis vuoden 2002) avaruushallinto ja -ohjelma ovat jo kauan toimineet paljon paremmalla pioneeri- ja yrittäjähengellä kuin byrokraattiset amerikkalaiset. Zimmerman on muutenkin yrittäjyyden, markkinatalouden (ns. ”vapauden”) ja muiden vanhan ajan amerikkalaisihanteiden horjumaton kannattaja, mutta sen ei kannata antaa häiritä mukavaa lukukokemusta, vaikkei itse olisikaan samaa mieltä. Avaruusasemien historia on joka tapauksessa ollut hyvin pitkän aikaa neuvostoliittolaisten ja venäläisten kirjoittamaa historiaa, hyvinä ja pahoina hetkinään.

Pohjatyö tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla Saljut-asemilla, joista osa oli ainakin alkuaan tarkoitettu sotilaskäyttöön: siksi Saljut 3 ja Saljut 5 ovat (toistaiseksi) olleet historian ainoat aseistetut, miehitetyt avaruusalukset: molempien runkoon oli rakennettu 23-millinen konetykki. Ainakin Zimmermanin tekstistä saa kuitenkin käsityksen, että sotilaallinen toiminta (lähinnä tiedustelu) jäi loppujen lopuksi aika vähäiseksi osaksi asemien toimintaa: kirjan painotukset huomioon ottaen aihe on ehkä vain sivuutettu muutamalla sivulauseella.

Varsinainen työn sankari ja ennätysten murskaaja oli tietenkin kaksikymmentä vuotta Maata kiertävällä radalla miltei koko ajan miehitettynä toiminut Mir. Tällä asemalla osoitettiin, että ihminen voi elää toimintakykyisenä painottomassa tilassa ainakin puolitoista vuotta ja pystyä toimimaan myös Maan painovoiman piiriin palattuaan. Aseman väki osoitti myös, että avaruusalus voidaan pitää toimintakuntoisena vuosikausia, ja – mikä tärkeintä – se on mahdollista myös korjata avaruudessa. Etenkin viimeisinä käyttövuosinaan Mirin historia tuntuu Zimmermanin kirjan mukaan olleen ennen kaikkea hengenvaarallisista läheltä piti -tilanteista selviämistä ja yhä nopeammin rapistuvan laitteiston hätäkorjauksia.

Zimmerman puhuu paljon myös avaruuslentäjien psykologisesta dynamiikasta sekä toisaalta aseman väen ja maahenkilöstön vuorovaikutuksesta. Hänelle asemat ovat ennen kaikkea valmistautumista vuosien mittaisiin avaruuslentoihin, joilla henkilökonflikteista on selvittävä samalla tavalla omin voimin. Hän murehtii myös sitä, että ISS:n väestä on tehty entistä riippuvaisempaa maahenkilökunnan laatimista minuuttiaikatauluista: vanhojen Saljutien ja Mirin alkuaikojen kosmonauttien vapaus ja päätösvalta vuorokausirytmiensä ja työtehtäviensä suhteen on mennyttä. Zimmermanille tämä heikentää asemien kykyä toimia planeettalentojen koelaboratorioina ja tekee niistä siten päämäärättömiä ja tavoitteettomia.

Historiankirjoituksensa lomassa Zimmerman muistaa myös puhua paljon avaruusasemien ja etenkin kansainvälisten avaruuslentojen propagandatavoitteista. Hänen mukaansa etenkin Leonid Brežnev ja Bill Clinton suhtautuivat avaruuslentoihin miltei yksinomaan propagandavälineinä. Hän muistaa mainita Clintonin hylänneen Freedom-asemasuunnitelman aivan liian kalliina, mutta suoltaneen sittemmin vähintään yhtä paljon rahaa venäläisille ja Mir-aseman toimintaa kansainvälisen yhteistyön nimissä. Zimmerman ei halua yhteistyötä. Hän haluaa kilpailua.

Saabismin kohtalonhetket

·

Aamun paikallislehti kertoi laajalti nykyään General Motorsin omistaman Saabin vaikeuksista. Automerkin tarina saattaa olla hyvinkin ns. tiensä päässä.

Ainoa auto, jonka olen koskaan omistanut – ja senkin puoliksi silloisen avovaimoni kanssa – oli Saab.

Kyseessä oli silloin kolmetoistavuotias Saab 99, paljon ajettu, kulunut ja jonkun luultavasti nuoren entisen omistajan (tai käyttäjän) vähän päältä tuunaama. Hän ei ollut selvästikään pitänyt kromista: listat oli joko poistettu tai maalattu mustiksi. Alkuaan ruskeasta autosta oli maalattu tumman metallinpunainen.

Kyseisen Saabin ajoista lähtien minun ensimmäinen mielikuvani auton omistamisesta on tämä: Pimeä pikkupakkasilta taloyhtiön parkkipaikalla, jota valaisee yksinäinen katulamppu. Katulampun sinertävässä hämyssä näkyy pystyyn nostetun konepellin varjo, konepellin alta näkyy ysiysin massiivinen kaksilitrainen moottori, äänettömänä ja elottomana, moottorin metallipintoja peittävä huurrekerros kimaltelee hiljaa valohämyssä. Minä yritän taskulampun valossa keksiä konepellin alta jonkin syyn sille, miksi moottori ei käynnisty.

Kyllä tuon kanssa pääsääntöisesti tultiin joten kuten toimeen, ja aikaa myöten minäkin – uudempiin automaattiryyppyautoihin sitä ennen tottunut – opin säätelemään ryyppyä niin ettei moottori tulvinut. Ainakaan kovin usein. Lopulta päätimme M:n kanssa luottaa autoon niin paljon, että lähdimme sillä kuukauden reissulle Keski-Eurooppaan. Sitä varten se oli hankittukin, kumpikaan emme tarvinneet (onneksi) autoa juurikaan muuhun työ- tai harrastustoimintaan. Jätimme kotiin takapenkin istuinosan, jolloin selkänojan kaatamalla perään saatiin tila patjalle ja kohtuullisen mukava nukkumapaikka kahdelle.

Reissu vei Unkariin, Itävaltaan, Liechtensteiniin, Saksaan tuttavien mökille ja sitten Roskilden festivaalien (yllätys yllätys) kautta kotiin. Vanha ysiysi kesti matkan rasitukset kohtuullisen hyvin. Vaduzissa palasimme kaupunkikävelyltä autolle ja huomasimme, että sen alta valuu pieni nestenoro – rutikuivana hellepäivänä. Pienen paniikin jälkeen kävi ilmi, että akku oli päässyt liikkumaan paikoiltaan ja painunut sylinteriryhmän kylkeä vasten, jolloin akun pintaan oli sulanut pieni kolo. Tämä ei aiheuttanut matkan aikana suurempia ongelmia, kunhan muistimme lisätä silloin tällöin tislattua vettä. (Aikaa myöten vuotanut akkuvesi tosin syövytti poikki akkua ja auton runkoa yhdistäneen maadoitusjohdon, mutta vasta kauan reissun jälkeen.) Itävallan Alpeilla, parin kilometrin korkeudessa, hyvin lämminnyt ja jo hyvän tovin ajettu kaasutin tulvi, minkä ei olisi pitänyt olla yllätys minulle, vanhalle Pirsig-fanille: pienempi ilmanpaine tietenkin muuttaa ilman ja bensiinin seoksen suhdetta juuri tuohon suuntaan. No, onneksi mahdollisuuksia moottorin käynnistämiseen alamäkilähdöllä oli ns. runsaasti…

Loppupäivän ajomatka alaspäin, miltei jatkuvalla moottorijarrutuksella, luultavasti rasitti kytkintä melkoisesti. Sylinteri jouduttiinkin vaihtamaan vähän myöhemmin, kun kytkinpolkimen tuntumakohta oli muuttunut mielenkiintoisen vaihtelevaksi: muutaman kerran tuli lähdettyä liikennevaloista hulppeasti renkaat ulvoen, kun veto välittyi moottoriin paljon nopeammin kuin olin odottanutkaan. M, vielä omaanikin tuoreemman kortin haltija, kieltäytyi kokonaan ajamasta ennen kuin kävimme saksalaiskorjaamossa. Matkailu avartaa lompakkoa, kuten Pahkasika asian laittamattomasti totesi.

Kaikesta huolimatta selvisimme suhteellisen kunnialla koto-Suomeen ja kotiin – melkein. Kytkin hajosi lopullisesti Itäväylällä, kolmisen kilometria ennen kotipihaa. Kuului pieni paukahdus ja helinää, eikä moottorin voima enää välittynytkään pyöriin asti. Onneksi liikenne oli hiljaista ja vauhtia oli sen verran, että auto saatiin tyylikkäästi liu’utettua tienlaitaan pois tieltä. Koska vuonna 1990 kenelläkään normaali-ihmisellä ei vielä ollut kännykkää, jouduin tekemään pikku kävelyretken Itäkeskukseen soittamaan hinausauton.

Autonomistajuus jatkui hieman pidempään kuin avoliitto: ysiysi ehti toimia saman vuoden loppusyksystä muuttoautonani Vuosaaresta Korsoon. Seuraavan vuoden alussa auto sai sitten lopulta uuden omistajan, jolla se näytti yhä olevan vielä 2000-luvun alkupuolella, kun tulin jostakin uteliaisuudenpuuskasta asiaa autorekisteristä vilkaisseeksi.

Itselläni ei sen jälkeen ole ollut tosiaankaan minkäänlaista halua omistaa autoa. Ei halua eikä onneksi tarvettakaan.