Kategoria: tekniikka

Viimeinen askelma on muita korkeampi

·

Vuosi ja pari päivää sitten istuimme hotellihuoneessamme Washingtonissa, kun tuli mieleen: ”Tänäänkö sen piti hypätä?” Netti toimi, ja kävi ilmi että ajatus oli tullut mieleen juuri oikeaan aikaan. Saimme yhteyden suoraan lähetykseen vain vähän ennen kuin Felix Baumgartner avasi ilmapallonsa paineistetun kapselin oven, astui pari askelmaa metallitikkailla ja hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta. Yhdeksän minuutin vapaapudotuksen ja laskuvarjojarrutuksen jälkeen hän laskeutui maanpinnalle.

Vaikuttava temppu, vaikka sen tieteellinen merkitys ehkä olikin suhteellisen vähäinen (kuten Bad Astronomy -blogin mainio Phil Plait toteaa). Vaikuttava on myös nyttemmin julkaistu hyvälaatuinen kypäräkameravideo, joka kannattaa suurentaa koko ruudun kokoiseksi:

.

.

Hyppyä vuosi sitten katsellessa Alas oli suunnittelupöydällä, ja vaikka peruslinjat olivatkin jo pitkälle hahmoteltuja, kaikki uudet ideanpoikaset olivat tervetulleita. Joten jos joku on tullut pohtineeksi, mahtoiko Baumgartnerin hyppy jotenkin vaikuttaa parin kirjan hahmon ratkaisuihin heidän elämänsä kriisitilanteissa, myönnän suoraan: kyllä vaikutti.

 

Ennen oli taidekin samanlaista

·

Taannoisella muutaman päivän Lontoon reissulla yksi kohteista oli British Museum. Koko reissun olisi tietysti voinut viettää tuossa lumoavassa talossa, kokonaisen kuukaudenkin reissun, mutta kyllä muutaman tunnin piipahduksestakin on iloa. (Etenkin kun sisäänpääsy – joitakin erikoisnäyttelyjä lukuun ottamatta – on nykyään ilmainen.)

Tällä kertaa jätimme väliin Kreikasta, Egyptistä ja Irakista varastetut tavarat, sillä halusin kokeilla mahtaisiko yksi ensimmäisen Lontoon-reissuni elämys aiheuttaa vieläkin elämyksen. Olin ennen tuota vuonna 1974 tehtyä reissua lukenut montakin arkeologiaa käsittelevää kirjaa, ja yhdestä niistä oli tarttunut mieleen ja silmiin suffolkilaisen Sutton Hoon angosaksisen ajan laivahaudan kuvaus. Oli aikamoinen elämys nähdä kirjan kuvista tutut esineet nenän edessä, oikeasti.

Vaikuttavia olivat esineet edelleenkin, sitten kun ne lopulta löytyivät väistötilasta (varsinainen näyttelytila oli remontissa). Samaisessa väistötilassa oli muitakin vitriinejä, ja huomasin ajautuvani väistämättä erään ääreen, jossa oli Sutton Hoon kultaan ja koristeisiin verrattuna varsin vaatimattoman näköisiä ja krumeluurittomia kiviä. Syy oli tietenkin, että tämän vitriinin käsikirveet sattuvat edustamaan sitä mitä on jäljellä neandertalilaisten huipputeknologiasta.

”Käsikirveeksi” kutsutut esineet ovat itse asiassa varsin monipuolisia työkaluja kaikenlaiseen viiltämiseen, kaapimiseen, leikkaamiseen, kaivertamiseen sun muuhun… mutta ei ehkä niinkään lyömiseen, mihin (vanhentunut) termi viittaa. Kapineet ovat nimittäin aikamoisen ohuita ja niiden kärki luultavasti katkeaisi yhtään jämäkämmästä iskusta mihinkään kovaan.

Vitriinin edessä mietiskellessä tulin myös pohdiskelleeksi, ettei tämän oman aikansa sveitsinlinkkarin* mistään järkevästä syystä tarvitsisi olla niin symmetrinen eikä ehkä ohutkaan. Tuon viereisen kuvan käsikirveen tyylikkäästi kiertyvä muoto lienee myös, periaatteessa, turha. Se kertoo siitä, että kapineen tekijällä on ollut a) runsaasti aikaa puuhaansa ja b) tietoinen aikomus tehdä käyttöesineestä myös, omasta mielestään, hyvännäköinen. Hän on luultavasti myös tehnyt näitä kapineita elämässään enemmän kuin mitä olisi omiin tarpeisiinsa tarvinnut, joten hän on osannut valita lopputulokseen sopivan kiven ja työstää siitä (meidän silmissämme) vaatimattomilla puu-, luu- ja kivityökaluillaan juuri sellaisen kun on halunnut. Hän on ehkä jopa ollut ammattilainen, tai innokas harrastaja, samaa heimoa kuin ne kanssaihmisemme, jotka jaksavat loputtomiin keskustella tietynmerkkisten yläjyrsimien, polkupyöränrunkojen tai sähkökitaroiden käyttö- ja näyttöominaisuuksista. Sellainen kunnon tyyppi, joskin vähän rasittava sellaisessa seurassa joka ei ole ihan yhtä innoissaan samoista asioista.

Tämän pohdiskelun jälkeen ei ollutkaan mitenkään yllättävää että museokaupasta tarttui hihaan jo päättyneen erikoisnäyttelyn vuoksi julkaistu Jill Cookin teos Ice Age Art: Arrival of the Modern Mind (British Museum Press, 2013).

Cookin kirja keskittyy pääosin suunnilleen aikaan 30 000 – 10 000 eKr ja käyttää esimerkkeinään pääosin näyttelyyn lainattua esineistöä, joten jääkautisen ajan taiteen tunnetuimmat teokset – Altamiran ja Lascaux’n kaltaisten luolien huikeat seinä- ja kattomaalaukset – jäävät vähemmälle. Painotus on oikeastaan ihan virkistävä, koska näin tulee esiin esimerkiksi juuri käyttöesinekoristelun kaltaiset asiat, jotka helposti jäävät wau-taiteen jalkoihin.

Alueellisesti Cookin teos keskittyy Euraasiaan ja ennen kaikkea muutamaan löytökeskittymään toisaalta Baikal-järven läheisyydessä ja toisaalta läntisessä Manner-Euroopassa Saksasta Pohjois-Espanjaan. Näiltä tämäntapaisia löytöjä on kieltämättä tehty ylivoimaisesti eniten. Osittain tämä taatusti johtuu siitä että kiinnostus vanhojen luolien tonkimiseen heräsi ensinnä juuri eurooppalaisen kulttuurin piirissä, mutta Cookin arvion mukaan ”moderni mieli” taiteen tarpeineen on nimenomaan syntynyt juuri Euroopassa kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin afrikkalaisperuinen nykyihminen niemimaallemme levisi ja syrjäytti ainoat oikeat eurooppalaiset eli neandertalilaiset. Mielenkiintoista kyllä Cook vähättelee erittäin voimakkaasti nykykäsitystä siitä että nykyihmiset ja neandertalilaiset olisivat olleet (jopa lihallisesti) toistensa kanssa tekemisissä** ja korostaa moneen kertaan, kuinka nedut (ja denisovalaiset) olivat kadonneet kultakin seudulta jo kauan ennen nykyihmisten saapumista.

Ehkä niin. Toisaalta tulee väistämättä mieleen, että lukemattomat taiteen ja tieteen kultakaudet näiden aikojen jälkeen ovat saaneet alkunsa kohtaamisista muunlaisten ihmisten kanssa: Voisihan olla, että ”moderni mielikin” on saanut ensimmäiset sytykkeensä tällaisista toiseuden tapaamisista. Kenties.

Miellyttävää kyllä, Jill Cook ei väitä tietävänsä mihin mitäkin pienoisveistosta ja muuta kapinetta on kenties käytetty. Ovathan ne voineet olla kulttiesineitä, ovathan ne voineet ihan vain koristeita, ovathan ne voineet olla jotakin aivan muuta: tekijät ja käyttäjät eivät voi enää kertoa. Melkoisen negatiivisesti Cook suhtautuu kyllä vanhaan ajatukseen pulleista ja povekkaista ”venusfiguureista” jonkinlaisena paleoliittisen ajan äijien pornografiana*** ja osoittaa, aivan järkeenkäyvästi, että hahmot näyttävät usein vain vähän tyylitellyiltä tulkinnoilta siitä miltä nainen näyttää ollessaan viimeisillään raskaana. Sukuelimiä ei korosteta eikä välttämättä edes ole esitetty ja hahmon kädet on kuvattu ristiin vatsan päälle.

Cook korostaa, moneen kertaan ja ilmeisen aiheellisesti, miten suurta taitoa yksinkertaisilta näyttävät kiviveistokset tai luukaiverrukset ovat vaatineet. Materiaalit eivät totisesti olleet helppoja työstettäviä etenkään kivi-, luu- ja puutyökaluilla. Hän ihailee monen tekijän taitoa luoda miltei kolmiulotteisia piirroksia muutamalla yksinkertaisella viivalla sekä eläin- ja ihmishahmojen ilmeikästä luontevuutta. Hiukan ehkä koomisesti hän vetää yhtäläisyyksiä näiden kivikauden säilyneiden teosten ja 1900-luvun ”modernin” taiteen tyylien välille – vaikka onkin jo ehtinyt tunnustaa, että etenkin Pablo Picasso oli erittäin tietoinen jo 1800-luvulla löydetyistä jääkautisista teoksista ja ihaili niitä avoimesti, eikä hän ollut suinkaan ainoa joka koki nämä muinaisen kultakauden löydöt elävämmiksi, rikkaammiksi ja ilmaisuvoimaisemmiksi kuin oman aikansa tunkkaisen romantiikan ja  realismin.

Kiinnostavasti Cook vihjaa abstraktimpien kuvien mahdolliseen symboliikkamerkityksiin (”soikea muoto näissä piirroksissa saattaa viitata lampeen tai lähteeseen”), mutta ei oikeastaan pohdi sen enempää, olisiko tässä mahdollisesti kyseessä jopa jonkinlaisen kirjoitusjärjestelmän alku.

***

Eilen tuli koettua vähän modernimpaakin taidetta, Kansallisteatterin Lavaklubin runsaasti huomiota saanut Näillä mennään -monologi. Kyseessähän on aikoinaan onnettomuudessa halvautuneen näyttelijän Pekka Heikkisen yksinpuhelu omasta tilanteestaan ja elämästään pyörätuoliin sitomisen jälkeen – ja samalla hänen paluunsa näyttämölle ensi kertaa onnettomuuden jälkeen.

Aihe olisi tietysti antanut mahdollisuuksia aikamoiseen tearjerkeriin, mutta siitä Heikkinen ja ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen ovat järkevästi pysytelleet poissa. Eipä moinen varmasti istuisikaan Heikkisen olemukseen, joka on pyörätuolista huolimatta perin äijämäinen. Äijämäisyyden kautta hommaa lähdetään purkamaan, ja puretaan koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Tämä on esityksen voima ja heikkous: homma pysyy koko ajan vähän kuivakkaan etäisenä, miten henkilökohtaisia asioita lavalta sitten puhutaankin. Äijä kertoo, ja varmasti kertoo rehellisesti ja alastomasti, mutta äijä ei kosketa.

Sinänsä Lavaklubin formaatti on erinomainen: baari salin takana (itse esityksen ajan suljettuna, tietenkin) ja riittävän kompakti esitys yhdellä viinilasillisella katsottavaksi. Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.****

___

* Mitä ei kuvista voinut hahmottaa oli että käsikirveet ovat pienempiä kuin ainakin omat mielikuvani: suurin pituus on tosiaan samaa luokkaa kuin modernilla linkkuveitsellä umpeen taiteltuna. Vaikka esivanhemmillamme lienee ollut hieman pienemmät kädet (koska he ovat muutenkin olleet meitä hieman pienikokoisempia, myös nedut jotka olivat aikansa nykyihmisiä vähän kookkaampia ja rotevampia), todellinen koko viestii vahvasti siitä että kyseessä on huolelliseen työhön tehty tarkkuustyökalu.
** Hän selittää eurooppalaisten ja aasialaisten neandertalilaisgeenit yhteisillä esi-isillä. Luulisi että samat geenit löytyisivät sitten myös afrikkalaisserkuiltamme, vai kuinka?
*** British Museumin vitriinissä oli myös pieni, sormenpituinen paleoliittinen kiviveistos, joka selvästikin esitti pariskuntaa yhdynnässä. Se oli aika kaunis ja romanttinen. (Luolamaalauksissa on kyllä esitetty paljon, eh, graafisempiakin kuvauksia seksuaalisuudesta, ei siinä mitään.)
**** Itse asiassa muinainen Provokaattori-monologimme (missä Matleena Kuusniemi esitti monologin ja minä säestin tekemällä bassolla äänitaustaa ja vähän, köh, laulahtamallakin) toimi aika samanlaisella konseptilla, vaikka sitä esitettiinkin taidegalleriassa klubin sijaan.

Liian vähän tai liikaa vettä

·

Science Daily -verkkotiedelehden mukaan vaikuttaisi siltä, etteivät Australiasta kymmeniä tai satoja tuhansia vuosia sitten kadonneet jättikokoiset pussieläimet (ns. megafauna) kadonneetkaan alueelle saapuneiden ihmisten masuihin. Megafaunan kellisti ilmastonmuutos: Sahuliksi sanottu muinaismantere (johon kuuluivat nykyisen Australian lisäksi Tasmanian ja Uuden Guinean saaret) alkoi aavioitua ennen ihmisten saapumista 40 000 – 50 000 vuotta sitten ja suurten eläinten toimeentulomahdollisuudet katosivat.

Eikä kivikauden ihmisillä ollut erityisen hyviä välineitäkään suurriistan tappamiseen. Tämä alkoi onnistua vasta myöhemmin, kun ihmiskunta keksi heittokeihään, atlatlin ja jousen kaltaisia ihmeaseita – ja ihmisyhteisöt kasvoivat riittävän isoiksi organisoituja metsästysretkiä varten. Pienemmät yhteisöt saivat ruokansa paljon helpommin, nopeammin, tehokkaammin ja ravitsevammin pikkueläimistä, kasveista ja vesieläimistä.

Australian alkuasukkaiden yli nelikymmentuhatvuotinen kulttuuri on kiinnostava tapaus monessakin mielessä. Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni jostakin tiedelehdestä jutun ”abojen” pitkälle kehitetystä loogisesta järjestelmästä, joka perustui matemaattispohjaisten operaatioiden sijaan sukulaisuusjärjestelmien pohjalle – ja ne ovat eri abo-kulttuureissa tietääkseni hyvinkin mutkikkaita. Jos jollekulle on sattunut kohdalle laajempi artikkeli tai kirja aiheesta, olen erittäin kiinnostunut.

Abot ovat hyvä muistutus myös niille, jotka olettavat automaattisesti, että mahdolliset maanulkopuoliset kulttuurit ovat kehittyneet (teknisesti) ihmistä paljon pidemmälle, jos ne ovat ihmiskuntaa vanhempia. Abo-kulttuurit ovat yli nelikymmentuhatvuotisen jatkumon tulosta (arkeologien mukaan) ja olivat sopeutuneet erittäin hyvin ympäristöönsä (sellaisena kuin se oli ennen eurooppalaisten ryöstelyä), mutta teknisten laitteiden osalta atlatlin australialaisvastine woomera oli edelleen huipputekniikkaa. Ja bumerangi, joka eri muunnelmineen toki onkin huikean nerokas laite. Maan kulttuureista teknisesti edistynein on se, joka on myös lyhytaikaisin, ja saattaa sellaiseksi jäädäkin. Voi olla, ettei tämän planeetan ulkopuolellakaan ole kovin montaa tälläistä vimpainintoista, radioaaltosaastetta ympäri avaruutta suoltavaa kulttuuria. Ehkä.

Sahulin kuivattanut ilmastonmuutos oli ns. luonnollinen ilmiö, ja voi olla etteivät noin neljän–viidentuhannen vuoden takaiset pienemmät muutoksetkaan johtuneet maanviljelyn ja (runsaasti kasvihuonekaasuja tuottavan) karjankasvatuksen synnystä, vaikka tästä asiasta onkin vielä vaikeaa sanoa edes mitään puolivarmaa. Vaikuttaa joka tapauksessa ilmeiseltä, että viimeisen sadan vuoden aikana kiihtynyt ilmaston lämpeneminen on, kiistattomasti, ihmisen tuotosta. Todisteet alkavat olla niin ilmeisiä, ettei vastaanväittäjissä ole enää juuri muita kuin foliohattuväkeä.

Viimeviikkoisessa New Scientistissä oli kiinnostava juttu (joka on luettavissa lehden maksullisilla sivuilla) ilmaston lämpenemisen aiheuttamasta jäätiköiden sulamisesta ja tämän aiheuttamasta merenpinnan noususta. Pohjoisnapajäätikkö ei ole tässä suhteessa ongelma – sehän kelluu meren päällä eikä oleellisesti vaikuta merenpinnan korkeuteen, vaikka sulaakin hyvää vauhtia (kuten Jäämerellä koeporauksia tekevät öljy-yhtiötkin uskovat). Ongelmapaikkoja ova Grönlanti ja Etelämanner, joiden jäätiköt ovat maanpinnalla ja joista vapautuva vesi nostaa merien pintaa – niin, miten paljon?

Vaikuttaa siltä, että merenpinnan odotettavissa oleva korkeus riippuu paikasta. Tähän asti jäätiköiden sulamisen vaikutusta on arvioitu lähinnä keskimääräisen merenpinnan kohoamisen mielessä. Tämä on kuitenkin huono idea, sillä meren pinta ei ole nytkään kovin monessa paikassa kovin keskimääräinen: toisissa paikoissa meri on korkeammalla kuin keskimäärin, toisissa paikoissa paljon matalammalla. Tähän on monia syitä, esimerkiksi se, ettei Maa ole sittenkään ihan pallonmuotoinen eikä tasalaatuinen: gravitaatio on eri seuduilla juuri sen verran eri suuruista, että se vaikuttaa pinnan korkeuteen. Meren lämpötilan ja merivirtojen aiheuttamat tiheysvaihtelut vaikuttavat nekin.

Jos Grönlannin jäätiköt sulavat nykyvauhtia, pohjoisatlanttinen merenpinta saattaa jopa laskea itse Grönlantia laajemmaltakin alueelta. Siellä nimittäin vaikuttaa myös Pohjanmaalta tuttu ilmiö: jään painosta vapautunut maanpinta kohoaa hitaasti korkeammalle. Koska sikäläinen jäätikkö sulaa tällä hetkellä nopeammin kuin Skandinavian muinainen jääkilpi, tämä ”ponnahdus” saattaa olla rajumpaa ja aiheuttaa seudulle myös maanjäristyksiä. Tässä skenaariossa merenpinta kohoaisi laskelmien mukaan eniten Etelä-Amerikan vesillä ja Tyynellämerellä.

Jos taas Etelämantereen länsiosien uhanalainen jäätikkö katoaisi ensimmäisenä, suurin pinnannousu tapahtuisi Intianvaltamerellä ja Länsi-Atlantilla, ja saattaisi jossakin New Yorkin tienoilla olla useita metrejä.

Eihän mikään tästä kaikesta tapahdu missään nimessä huomenna tai edes ensi vuonna. Sadan vuoden aikaskaalalla sen sijaan… no, niin paljon kuin tykkäänkin merenrannoista, en kyllä suosittelisi rantatonttien ostamista lastenlapsille perinnöksi jätettäväksi…

Suolansa arvoinen

· 2 kommenttia ·

Sähkökirjallisuudessa on puolensa. Muistilehtiön kokoiseen kapineeseen mahtuu valtava määrä netistä ladattua tavaraa ”tämä pitäisi joskus lukea”- ja ”tätä en olekaan aikoihin lukenut” -kategorioista, vaikka valikoiman rajoittaisikin vain yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksiin (jotka, tekijänoikeuksien vanhennuttua, ovat vapaasti ladattavissa vaikkapa Project Gutenbergin sivuilta). Mukana vaikkapa junamatkalle saa valtaisan valikoiman luettavaa kulloiseenkin mielentilaan sovitettavaksi.

Kipling_7261Rudyard Kiplingin (1865–1936) poikakirja Meren urhoja (Captains Courageous, 1897) kuuluu minun tapauksessani jälkimmäiseen kategoriaan ja on yksi niitä teoksia jotka synnyttivät minussa elinikäisen viehtymyksen purjelaivoihin.

Teoksen tarina on jotakuinkin suoraviivainen perinteisessä poikakirjain tervehenkisyydessään: pilalle hemmoteltu rautatie- ja kaivosmiljardöörin poika Harvey Cheyne Jr. putoaa Eurooppaan matkalla olevan matkustajahöyryn kannelta pian sen jälkeen, kun laiva on lähtenyt New Yorkista. Hänet pelastetaan pienelle matalikkokalastuskuunarille. Kuunarin kippari Disko Troop ei usko teinipojan sekavilta vaikuttavia jorinoita miljoonista ja siitä suunnattomasta palkkiosta, joka laivan väkeä odottaisi kunhan poika toimitettaisiin maihin: kalastuskausi on vasta alussa, eikä rantaan palaaminen löisi leiville. Pojalle annetaan ainoaksi mahdollisuudeksi jäädä kuunarille muutamaksi kuukaudeksi töihin kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkalla ja, yhden kunnon läimäytyksen ja yhden yön miettimisen jälkeen, poika suostuu. Hän alkaa ystävystyä kipparin pojan Danin kanssa ja kasvaa, aikuistua ja saada työmiehen kovettumia kämmeniinsä. Kun kuunari Tässä ollaan (We’re Here) sitten palaa kotisatamaansa, kippari-Troopia ja muuta miehistöä odottaa yllätys: hullun pojan jutut olivat sittenkin aivan tosia. Muutama kuukausi merellä kunnon töissä on kuitenkin muuttanut ja aikuistanut poikaa melkoisesti, niin että isällä ja hermoheikolla äidillä on totuttelemista kuolleista palanneesta pojastaan kuoriutuneeseen rehtiin merenkävijään.

Nyt, aikuisena lukiessa, Kiplingin tekstistä huomaa uusia tasoja. Nuorempana sitä ei osannut ajatella aikalaisromaanina eikä yhteiskunnallisena kommenttina. Kirjan tekemisen aikaan Yhdysvaltain Vermontissa asunut Kipling avaa keskiluokkaiselle, ”sivistyneelle” itärannikon lukijakunnalleen maailmaa, joka on aivan heidän vieressään mutta josta he eivät tiedä mitään. Merielämän tervehenkisen, rehdin toveriuden rinnalla aikuislukijan silmä huomaa kuvaukset ahdistavasta köyhyydestä ja särkkäkalastuskuunarien maailman hengenvaarallisuudesta – ja sivistyneistön maailman välinpitämättömyydestä tätä kaikkea kohtaan: matkustajahöyry ajaa sumun keskellä erään kuunarin upoksiin, eikä edes pysähdy auttamaan henkiinjääneiden pelastustyössä. Lopussa ollaan muistotilaisuudessa, jossa luetellaan päättyvän kalastuskauden aikana menehtuneiden gloucesterilaiskalastajien nimiä: pienestä satamakaupungista on menetetty toista sataa isää, poikaa ja aviomiestä. Rannalla odottavien vaimojen, äitien ja tyttärien osana on viettää suurin osa vuodestaan yksin kaivaten ja peläten meren viljaa pyytävien rakkaidensa hengen puolesta.

Niin eskapistisen viehättävältä ja romanttiselta kuin särkkäkalastuskuunarien maailma nykyään tuntuukin, on aivan hyvä että sellaista maailmaa ei enää kukaan joudu oikeasti elämään. Ainakaan täällä ns. länsimaissa. Muun maailman kalastajien tämän päivän elämän romanttisuus nähdään vasta seuraavien sadan vuoden kuluttua, jos silloinkaan.

Nyt, alkuteosta ensi kertaa lukiessa, huomio kiinnittyy siihen, että vuoden 1958 laitoksen suomentanut Hannes Korpi-Anttila on aika tavalla häivyttänyt alkutekstin gloucesterilaisten mehevää murteellisuutta, vaikka meritermistö onkin ollut aivan hyvin hallussa: tässä hengessä nuortenkirjoja tietysti aina  suomennettiin ennen kuin murteiden käytöstä tuli hyväksyttyä vuosikymmeniä. (Minua on kyllä aina viehättänyt kirjassa laivan perästä käytetty sana ”tyvipää” – en tiedä onko se ”oikea” meritermi missään suomen murteessa, mutta asiayhteydessään se toimii oikein hyvin.) Joku voisi palkata vaikkapa Tapio Koivukarin työstämään uutta suomennosta, joka tekisi lopultakin oikeutta Kiplingin kielelle. Raumalaishenkinen jaaritus sopisi loistavasti tämän kirjan särkkäkalastajien suuhun.

Venenäyttely II

·

Sisko lähetytti poikansa välityksellä muutamia purjehduskuvia Hong Niang -džsonkistamme, joten julkaistakoon niistä pari kappaletta parin päivän takaisen ”oletteko nähnyt näitä veneitä?” -bloggauksen jatkoksi. Ensin keulan suunnasta, mistä kyljillä olevat sivukölit erottuvat hyvin (molemmat on nostettu yläasentoon, koska myötäiseen purjehtiessa ne vain hidastaisivat):

Sitten sivulta:

Molemmissa kuvissa perää pitävä, otsapantainen ja kiusallisen hoikka pitkätukkahippi olen muuten minä.

Venenäyttely

· 5 kommenttia ·

Helsingin Venemessut alkavat perjantaina. En ole käynyt Venenäyttelyssä – kuten tapahtumaa on meillä aina kutsuttu – luullakseni sitten 1970-luvun enkä luultavasti käy tälläkään kertaa. Tai ehkä pitäisi kokeilla? Venenäyttely oli lapsuudessa iso juttu, jossa kierrettiin isän kanssa innokkaasti tutkimassa veneitä ja niiden varusteita, joihin meillä ei yleensä ollut varaa.

Oli meillä kyllä veneitä, useampiakin, ja siitä syystä ajattelin pitää täällä blogin puitteissa pienen yksityisen venenäyttelyn. Osa näistä veneistä on nimittäin perin helposti tunnistettavia, ja olisi kiinnostavaa tietää, ovatko ne sattuneet jonkun toisenkin kohdalle joskus, tai tietääkö joku missä veneet nykyään ovat. (Jos ovat: epäilen, että osa niistä on luultavasti päätynyt juhannuskokkoon tai kaatopaikalle jo hyvän aikaa sitten alettuaan olla liian huonokuntoisia turvalliseen vesilläliikkumiseen.)

Meidän perheemme vene numero yksi oli omana aikanaan sen verran tavanomainen, että se olisi saattanut tulla myöhemmin omallekin kohdalle ilman että olisin itsekään kiinnittänyt asiaan huomiota. Skitariksi kutsumamme Sofa-merkkinen tuulilasivene oli meillä kesän 1970. Moottori oli 20-hevosvoimainen Johnson, eli juuri ja juuri niin pienitehoinen ettei venettä tarvinnut rekisteröidä. Vaalean turkoosi kansi, valkoinen runko. Tässä vene on laiturissa jossakin Sipoon tietämissä sijaitsevassa Ängsholmen-nimisessä saaressa, josta Tapu-enoni oli vuokrannut kesämökiksi vanhan puutalon. Tapu istuu todennäköisesti oikealla näkyvän kanootin takatuhdolla. Etutuhdolla olemme luultavasti minä ja pikkusiskoni Tuija.

(Kanootti oli Tapulla vielä monta vuotta, mutta lopulta hän kyllästyi sen kunnossapitämiseen ja antoi sen minulle nimipäivälahjaksi. Järkevää kyllä, annoin jo vähän vaarallisen huonokuntoisen kanootin jäädä lahoamaan enon mökin rantaan.)

Suomalaisvalmisteisia Sofa-veneitä oli 1970-luvun alussa liikkeellä paljonkin, mutta merkki sai pian huonon maineen – niin huonon, että Merenkulkuhallitus taisi jopa kieltää erään yhtiön mallin käytön ja/tai valmistamisen. Iso ongelma oli yhtiön omistaja ja perustaja, entinen huippukilpaveneilijä S. O. Fagerström, joka reagoi sekä viranomaisten, lehtien että veneilijöiden esittämiin laatuongelmiin lähinnä räyhäämällä, huutamalla, uhkailemalla ja väittämällä kaikkia kielteisiä tietoja valehteluksi. Yhtiö siirtyikin sittemmin valmistamaan laitureita.

Vene numero kaksi eli Ohukainen nähdään tässä seuraavana kesänä Kirkkonummen Elisaaren rantaruovikossa. Kannella istuu sisareni, minä seison pressun edessä. Ohukainen oli kahdeksanmetrinen ns. kalastajamallinen vene, mutta sirompi ja kapeampi kuin useimmat kaltaisensa. Siitä nimi. Monien kalastajamallisten tapaan siinä oli Vickström-merkkinen keskimoottori, mutta tuon ajan saaristo-soundtrackiin oleellisesti kuuluvien yksisylinteristen put-put-puttajien sijaan isompi, kolmisylinterinen malli. Kyse saattoi olla käyttäjäongelmasta, mutta meillä moottori ei koskaan toiminut erityisen luotettavasti (vaikka yksisylinterisillä oli  legendaarisen varmojen vehkeiden maine). Ohukaisella vietetyn kesälomareissunn jälkeen veneen lokikirjaan taisikin tulla ensimmäinen Tuijan lakoninen loppumerkintä: ”Ja sitten meidät hinattiin kotiin.”

Numero kolmonen, nimeltään Kaappari*, olikin sitten lievästi sanoen huomiotaherättävä vene. Kymmenmetrinen runko oli ollut alkuaan luotsien työvene, ja sen päälle joku oli rakentanut matalan keulakajuutan ja seisomakorkean peräkajuutan niin, että lopputulos yritti näyttää vanhan ajan galeonin* rungolta. Tuuli osui varsin tehokkaasti korkeaan peräkajuuttaan, ja kun leveän, kymmenen metriä pitkän ja painavan veneen voimanlähteenä oli varsin heikkokuntoinen, mutta sitäkin äänekkäämpi Bedford-kuorma-auton dieselmoottori (vieläpä alkuperäisen autovaihteiston kera), meno muistutti välillä enemmän ajelehtimista kuin tyylikästä kulkua. Molempina Kaappari-kesinä (1972 ja 1973) lomat kuluivatkin pääosin Elisaaren ja Stor-Svartön kaltaisten saarten rannassa lekotellessa. Tuuli osui peräkajuuttaan rannassakin, ja meidän kiinnitysköysiratkaisumme olivatkin yleensä melkoisia verkostoja.

Molempina kesinä meidät hinattiin takaisin, ja jälkimmäisenä tilanne oli pimeällä ja aallokkoisella selällä välillä sen verran pelottava, että äiti (joka kuvassa seisoo keskilaivan avotilassa konekopan vieressä) ilmoitti rantaan päästyämme, ettei enää astuisi minkäänlaisiin veneisiin. Hänen päätöstään ei käynyt pyörtäminen, ja isä hommasikin seuraavan veneensä vasta muutamia vuosia avioeron jälkeen 1980-luvun alussa.

Kaappari on näistä veneistä ainoa, jonka olen nähnyt senkin jälkeen kun se ei enää ollut meillä: 1980-luvun alkupuolella se oli monta kesää Helsingin Meriveneilijöiden laiturissa Kulosaaressa, aivan metrosillan vieressä.

Huomasin juuri, ettei minulla ole yhtään kunnollista kokokuvaa numero nelosesta, jonka nimi oli Hong Niang (kuten minä sen kirjoitin) tai Hongnjang (kuten isä sen kirjoitti), mutta jota yleensä sanottiin ”dšonkiksi”. Kaapparin lailla dšonkki oli jonkun (legendan mukaan oopperan lavastajan) idea, jossa entinen ”oikea” alus  muutettiin joksikin fantastisemmaksi.  Vanhaan puiseen pelastusveneeseen oli tehty ns. valaskansi, laitettu iso vannasperäsin ja kaksi mastoa, joissa oli kiinalaistyylinen dšonkkitakila. Vähän niin kuin tässä veneessä, jonka kuvasin vajaata kymmentä vuotta myöhemmin Hunanissa:

Meidän dšonkissamme oli kuitenkin kaksi mastoa ja kaksi punaista purjetta. Minulla ei ole kuvaa siitä purjehtimassa, joten lainaan tuohon viereen Bruce Roberts -nimisen venesuunnittelijan luonnosta, joka näyttää vähän samanlaiselta kuin oma dšonkkimme.

Dšonkkitakila on sinänsä loistava idea – tehokas ja helppo käsitellä pienelläkin miehistöllä*** – ja jos saisin päähäni rakennuttaa itselleni purjeveneen, saattaisin hyvinkin takiloituttaa sen samanlaisella rikillä. Mutta meidän dšonkkimme toteutus ei ollut suunnattoman hyvin mietitty tai toteutettu.

Lisäkimuranttius oli köliratkaisu. Pelastusveneen rungon alla oli vain yksi lisäpalkki, ja turkkilautojen alla, pohjalaudoituksen sisäpuolella, kuusi painavaa rautaharkkoa painolastina. Veneen molempiin kylkiin oli kiinnitetty vanhojen hollantilaisjahtien tyyliset kääntyvät sivukölit, joista suojanpuoleinen laskettiin alas pitämään alusta paremmin kurssillaan.

Kiinalaistyyliä korosti vielä pieni keulalevitys ja pystysuoraan keula- ja perävantaaseen kirjoitettu nimi, jonka tekstimallin käväisin kysymässä Kiinan suurlähetystön pihalla vastaan tulleilta sopivan näköisiltä herrasmiehiltä.

No jaa, ei se itse asiassa ihan huonosti purjehtinut, parhaimmillaan. Dšonkkitakila on tehokas tuulienergian hyödyntämismuoto. Hong Niangin toteutus oli tosin vähän kömpelö. Kömpelyys – ja mukana olleiden kokemattomuus – aiheutti vähän vaarallisen tilanteen palatessamme turhan kovalla tuulella Helsinkiin eräästä Limeksen tutorviikonlopusta Sipoon Norrkullassa. Painava, bambulatoilla jäykistetty isopurje luiskahti sitä laskiessa epämääräiseksi nipuksi, jonka toinen pää oli asiallisesti kiinni mastossa, mutta toinen pää roikkui meressä, hidasti ja väänsi kurssia sivulle. Eikä apumoottorikaan käynnistynyt. Onnistuimme ohjaamaan veneen Suomenlinnan ohi NJK:n venesatamaan Eteläsataman keskellä olevassa saaressa – tai itse asiassa mutamatalikolle vajaan kymmenkunnan metrin päässä laiturissa, mistä meidät sitten hinattiin rantaan (ja seuraavana päivänä omalle venepaikalle Mustikkamaalle).

Dšonkin aikoina olin oppinut tykkäämään veneen kevätkunnostuksesta, jota olin kymmenen vuotta aikaisempien veneiden aikana inhonnut. Kun vene sitten myytiin 1980-luvun puolivälissä, isä ja hänen vaimonsa katsoivat minun lunastaneen työnteolla veneestä kolmanneksen osuuden, joten myyntisummastakin osuuteni oli opintolainalla ja kesätöillä elävälle varsin mukava useamman tuhatmarkkasen potti. Jollen väärin muista, ostaja (olisikohan hänen etunimensä ollut Arioutsi tai jotakin vastaavaa?) ainakin aikoi viedä veneen Saimaalle, mutta tarkempaa tietoa minulla ei ole.

Mutta kuulisin mielelläni, jos jollekulle on sattunut tämän näköisiä paatteja kohdalle.

___

* Kuten kaikki tietysti tietävätkin ”kaappari” on (vähän) eri asia kuin ”merirosvo”. Kaappareilla oli jonkun maan, useimmiten ja kuuluisimmin Englannin, myöntämä ns. kaapparikirja, joka antoi heille luvan kaapata ja rosvota niiden maiden kauppa-aluksia, jotka olivat sodassa kaapparikirjan myöntänyttä valtiota ja hallitsijaa vastaan. Muut maat suhtautuivat kaappareihin merirosvoina – mikä tarkoitti kuolemantuomiota, usein ilman oikeudenkäyntiä – samoin omakin maa, jos kaappari oli rosvonnut vihollisen laivoja sen jälkeen kun maiden välille olikin ehditty solmia rauha. Tuohon aikaan laivat saattoivat olla merellä kuukausikaupalla vailla yhteyksiä mihinkään, joten tämä ei ollut mitenkään epätavallista. Mutta jos välttyi hirttotuomiolta, kaapparitoiminta oli melkoisen rahakasta bisnestä, etenkin Francis Draken ja Walter Raleighin kaltaisille espanjalaisten kultalaivojen ryöstelijöille.
** Seuraa meriterminologinen vuodatus: 1400-1500-luvuilla käytetyn laivatyypin nimitys galeoni maakrapukäännetään perinteisesti ”kaljuunaksi”, mutta oikeasti kaljuuna on 1400–1800-luvun purjelaivojen keulassa oleva uloke, joka käytettiin mm. keula- ja halkaisijapuomin purjeiden käsittelyyn ja miehistön käymälänä. Joissakin meritermistöissä galeoni-laivatyyppi suomennetaan muotoon kaljuuni, i:llä, mutta minä en kyllä suostu moista sanahirvitystä käyttämään. Pysyttäydyn galeonissa, jonka olen Björn Landströmin kirjoista nuorna oppinut.
*** Tapana on aina mainita, että kuuluisa yksinpurjehtija Herbert Hasler – joka kehitti monien yksinpurjehtijoiden(kin) käyttämän Hasler-tuuliperäsimen – ylitti Atlantin modifioidulla pohjoismaisella kansanveneellä, johon hän oli tehnyt dšonkkitakilan.

Onnea, pikku midinetti!

·

Nykymuotoisen internetin ohella näinä päivinä täyttää 30 vuotta myös muuan ammattilaiskäyttöön tarkoitettu digitaalinen tiedonsiirtostandardi, joka  on edelleen versionumeroltaan 1.0 ja jatkuvassa ammattikäytössä. Kyllä.

Musical Instruments’ Digital Interface eli MIDI esiteltiin musiikkialan amerikkalaisilla NAMM-messuilla tammikuussa 1983 ensimmäisenä valmistajariippumattomana järjestelmänä, jonka avulla vaikkapa Sequential Circuits -yhtiön syntetisaattorin koskettimistolla saattoi soittaa yksinkertaisella piuhalla siihen liitettyä Rolandin syntetisaattoria. Juuri tämä yhdistelmä saatiin toimimaan kyseisillä messuilla – joten kuten. Sequential Circuitsin pomon Dave Smithin ideoima standardi viimeisteltiin saman vuoden mittaan. Sillä on menty siitä lähtien.

No, jos tarkkoja ollaan, kyllä siihen on tullut sen jälkeen yhtä ja toista. 1.0-versioon jätettiin riittävästi kyynärpäätilaa täydennyksiin, joita on tullut. Ei kukaan vuonna 1983 luultavasti edes kuvitellut, että kukaan edes haluaisi ohjata midi-komennoilla vaikkapa teatterin lavavalaistusjärjestelmää, moniraitanauhuria, kitaran efektilaitetta tai… tietokonetta.* Nykyisten kotistudioiden ehkä yleisin midi-komentojen välityspiuhastandardi eli USB ilmestyi sekin maailmaan vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin. Alkuperäisen midi-piuhamallin päässä oli ja on vieläkin viisipiikkinen DIN-liitin, jäänne oikeastaan jostakin 1960-luvun tienoilta.**

Midi-johtoa pitkin kulkeva tieto on aika yksinkertaista. Ääntä siinä ei kulje, ainoastaan tieto tyyliin ”soita 3. oktaavin cis-sävelelle merkitty ääni voimakkuudella 120”. Kyse on eräänlaisesta digitaalisesta nuotinnoksen muodosta. Parempiakin järjestelmiä on kehitelty – esimerkiksi sellaisia, joissa sävelille on mahdollista saada hienovaraisempiakin dynamiikkavaihteluja kuin midin mahdollistamat 127 voimakkuusastetta – mutta midi on edelleen ainoa alan standardi.

Itselläni on ollut vuosien mittaan useitakin midi-liitännällä varustettuja rumpukoneita*** ennen kuin hankin ensimmäisen laitteen piuhan toiseen päähän: rumpukoneissa oli oma sisäinen sekvensseri, johon komppeja saattoi tallentaa, joten muita laitteita ei tarvittu, ellei halunnut varmuuskopioida vaivalla väkerrettyjä komppeja.**** Tietokoneen yhdistäminen hommaan toi kuitenkin mukanaan jotakin aivan uutta: tietsikan muistiin kykeni tallentamaan muutakin kuin pelkkiä yksittäisiä yhden-kahden tahdin kuvioita ja kompeista oli mahdollista tehdä luontevampia ja kehittyvämpiä… sitten kun niitä lopulta oppi tekemään.

Vähitellen ääntä tuottava midilaitteisto on hiippaillut kokonaan tietokoneen sisään gigatavujen kokoisiksi sample-kirjastoiksi ja virtuaalimukaelmiksi ”klassisista” analogisista ja digitaalisista syntetisaattoridinosauruksista. Mutta ei ihan. On ihan sympaattista, että oma ainoa ulkoinen synamoduulini sattuu olemaan juuri Dave Smithin nykyisen firman valmistama moderni, midin avulla hallittava mutta äänipuoleltaan analoginen moderni versio Sequential Circuitsin legendaarisesta Prophet 5 -syntetisoijasta.

___

* Vaikka digitaaliset MIDI-laitteet ovat kaikki pohjimmiltaan eräänlaisia tietokoneita. Myöskin ne, joissa itse äänentuotantopuoli toimii analogisen elektroniikan varassa. Analogiset tietokoneet keksittiin vuosikymmeniä ennen digitaalilaitteita.
** Ensimmäisessä erillisessä kasettidekissäni oli vielä DIN-liitin hoitamassa yhteyksiä vahvistinosastoon. Vahvistin oli sen verran moderni, että jouduin hankkimaan sovittimen sen takapaneelista löytyneisiin (silloin) moderneihin RCA-liittimiin. MIDI-standardissa mainittiin myös ammattikäyttöön tarkoitettu paljon kestävämpi liitinmalli, muistaakseni jonkinlainen XLR-liittimen muunnelma, mutta lieneeköhän sitä koskaan laitettu yhteenkään oikeaan laitteeseen?
*** Yamaha RX21, Roland TR-626, Boss ”Dr. Rhythm” DR-550 ja Korg DRM-1, joista viimeisen myin itse asiassa vasta viime vuoden loppupuolella. Ennen midi-aikaa oli vielä Bossin primitiivisin ”ryhtmitohtori” DR-110, jossa oli kyllä viisipiikkinen DIN-liitin, mutta jotakin yhtiön omaa standardia varten. Lisäksi minulla oli vähän aikaa joku äärimmäisen primitiimivinen ”synamoduuli” jonka valmistajankin olen unohtanut, sekä vähän kauemmin ihan oikea Yamaha DX27 -syntetisoija. Kaikenlaista kalustoa on tullut aikoinaan omistettua ja myytyä. Osa noista olisi nykyään vähän entistä arvokkaampia, ja jotkut olisi hauska omistaa edelleenkin, jos tilaa ja aikaa niiden kanssa leikkimiseen olisi.
**** Rolandissa oli nauhuriliitäntä, jolla varmuuskopioin sen muistia kasettidekille ja C-kasetille. Niitä C-5-kasetteja pyöri pitkään nurkissa ja kaapeissa senkin jälkeen kun Roland oli mennyt myyntiin.

Mystinen koski

·

Vanhemmat teistä saattavat muistaakin, hämärästi, että sain taannoin haltuuni isän 1970-luvulla kaveriltaan hommaaman 16-millisen filmikameran, ja että laitteen sisältä löytyi osittain kuvattu, kehittämätön filmikela. Kesti aikansa löytää 35 vuotta sitten vanhaksi menneelle filmille kehittäjä, ja kun sellainen lopulta löytyi, kesti aikansa ennen kuin kehitetty filmi ja DVD-kopiot pääsivät tänne asti homman hoitaneesta Filmrescue Internationalista. Sitten on mennyt vielä tovi, ennen kuin tulin virittäneeksi tietokoneeseen ohjelman, jolla pätkän saa tänne blogiin.

Vaikuttaa siltä, että meidän perheemme ei tosiaan kuvannutkaan kameralla yhtään metriä filmiä. Kehitetyllä filmillä oli pari minuuttia koskenlaskua kuvattuna eri kulmista (ilmeisesti tarkoitus on ollut leikata näistä yhtenäinen jakso). Koski ei ole tuttu, eivät myöskään filmillä vilahtavat ihmiset. Jos joku tunnistaa paikan tai tyyppejä, olen kiinnostunut ja kiitollinen. Videopätkä löytyy alla olevista linkeistä kahdessa formaatissa.

(Alkuperäinen filmi on ollut värillistä, mutta Filmrescue kehittää vanhat värifilmitkin mustavalkoisiksi. Ilmeisesti värikehitys vaikeuttaa asioita silloin kun kysymys on vanhentuneesta filmimateriaalista.)

Koskenlasku – flash

Koskenlasku – Windows Media

Ruutu filmiltä