Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Kirjoitin (kuten on uutisoitu), että CFC-ponnekaasujen (eli Freonien) kieltämisen jälkeen Maapallon otsonikerros on alkanut toipua. CFC-kaasujen korvaajaksi kehitetty HFC-32 eli difluorometaani ei vahingoita otsonia edeltäjänsä tavoin. On kuitenkin käynyt ilmi, että HFC-32:n valmistuksessa käytettyä helposti haihtuvaa ja karsinogeenistadikloorimetaania (CH2Cl2) pääsee valmistusprosessissa pakenemaan ilmakehään, ja se vahingoittaa otsonikerrosta. Tuho ei ole niin pahaa kuin CFC-yhdisteiden tapauksessa, mutta kyllä se otsonikerroksen toipumista hidastaa jopa vuosikymmeniä.
Eli tämäkin ratkaisu osoittautui eräänlaiseksi ”insinöörihätäratkaisuksi”, joka korjaa ongelman jota korjaamaan se kehitettiin, mutta aiheuttaa itse uusia ongelmia.
(Tekisi mieleni kirjoittaa loppukevennykseksi toinen kahdesta tietämästäni Veikko Neuvonen -vitsistä, mutta olette te sen kuitenkin jo kuulleet.)
Thomas Midgley Jr. (1889–1944) oli niitä ihmisiä, jollaisia nykytalouden johtohahmoiksi itsensä asemoivat kaipaavat tähänkin päivään: kiistämätön huippuyksilö, innovaattori jonka keksinnöt ratkaisivat vakavia pulmia ja jotka pystyttiin jotakuinkin saman tien muuttamaan patentoitaviksi, taloudellista voittoa tuottaviksi tuotteiksi.
Hänen tunnetuimmissa töissään oli myös piirre, joita minulla on pahana tapana kutsua ”insinööriratkaisuiksi”: näppäriä teknisiä toteutuksia, jotka ratkaisevat nokkelasti vaikean ongelman, mutta joiden sivuvaikutukset saattavat aiheuttaa uusia ja vielä pahempia ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen…
Midgleyn kahdesta suuresta keksinnöstä ensimmäinen ratkaisi autojen (ja muiden kulkuneuvojen) polttomoottoreiden tehoa ja hyötysuhdetta heikentävän polttoaineen epätasaisen palamisen (eli nakutuksen) ongelman. Midgley kehitteli puolentoistasataa erilaista yhdistettä, joiden lisääminen bensiiniin esti nakutusta. Eräs onnistuneimmista vaihtoehdoista oli viljasta tislattu etyylialkoholi, mutta lopulta Midgley työtovereineen valitsi suosikikseen tetraetyylilyijyn (Pb(C2H5)4): sitä tarvitsi lisätä bensiinin sekaan paljon vähemmän, se oli halpaa valmistaa ja, ennen kaikkea, se oli patentoitavissa.
Tetraetyylilyijy on myös hyvin myrkyllistä.
Asiasta varoiteltiin laajalti jo siinä vaiheessa kun Midgleyn ja muutaman amerikkalaisen auto- ja öljy-yhtiön perustama Ethyl-yhtiö alkoi markkinoida lisäainettaan öljy-yhtiöille 1920-luvulla, mutta Midgley ja öljy-yhtiöt vähättelivät uuden lemmikkikemikaalinsa ongelmia. Midgley itse pesi käsiään yleisön edessä yhdisteellään ja sanoi voivansa tehdä niin vaikka joka päivä ilman haittavaikutuksia. Hän ei tietenkään kertonut, että hän itse oli jo 20- ja 30-luvuilla ollut useaan otteeseen sairaslomalla lyijymyrkytysoireiden vuoksi. Useita yhtiön työntekijöitä kuoli lyijymyrkytykseen, minkä johdosta Ethylistä kehittyi vähitellen erittäin taitava ja turvallinen lyijy-yhdisteiden käsittelijä. Mutta autojen pakoputkista Ethylin myymä lisäaine tuprusi aina 1990-luvulle asti meidän kaikkien hengitysilmaan, veteen ja keuhkoihin. Lyijy-yhdisteet aiheuttavat suurina pitoisuuksina vakavia hermostovaurioita: liikenteen päästöt ovat kirkkaasti turvarajojen alapuolella, mutta lyijyllä on taipumusta kasautua elimistöön. 1980-luvulta alkaen tetraetyylilyijyn käytön kieltämistä alettiin vaatia yhä äänekkäämmin. Ethyl ja öljy-yhtiöt kiistivät tietenkin jyrkästi että aineessa olisi mitään vaarallista ihmisille tai eläimille – ja tilasivat useitakin arvovaltaisen oloisia tutkimuksia tukemaan kantaansa – mutta lopulta lyijy-yhdisteiden lisääminen polttoaineeseen kiellettiin (pienkoneiden käyttämää lentobensiiniä lukuun ottamatta). Eri puolilla maailmaa kaupunkilaislapsien verestä mitatut lyijypitoisuudet ovat sittemmin vähenneet kolmannekseen.
Midgley itse siirtyi 1930-luvulla ratkomaan General Motorsin omistaman Frigidaire-yhtiön kylmäkoneiden ongelmia. Jäähdytysjärjestelmien tarvitsemina nesteinä käytettiin tähän aikaan useita erilaisia kemikaaleja, jotka olivat joko erittäin myrkyllisiä tai tulenarkoja. Midgley kehitti uuden, edistyksellisen, myrkyttömän ja palamattoman – sekä, ennen kaikkea, patentoitavan – yhdisteen: dikloorifluorimetaani, tuotenimeltään CFC tai ”Freon”, osoittautui myöhemmin myös erinomaiseksi ponnekaasuksi toisen maailmansodan viidakkosotilaiden käyttämien DDT-pohjaisten hyönteismyrkkyjen spraypulloihin. Sodan jälkeen CFC-ponnekaasut levisivät deodorantteihin ja lukemattomiin muihin spray-pulloissa myytäviin aerosolituotteisiin.
Ei liene kenellekään yllätys, että aerosoliteollisuus kustansi isolla rahalla suuria ja näyttävästi julkistettuja tutkimuksia, jotka olivat osoittaakseen CFC-yhdisteet täysin vaarattomiksi. Lopulta rahakaan ei riittänyt todistamaan mustaa valkoiseksi, ja vuonna 1987 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus CFC-yhdisteiden käytön rajoittamisesta. Otsonikerroksen arvellan palautuvan entiselleen tämän vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä ympäristönsuojelullinen voitto on sittemmin antanut toivoa, että myös hiilivetypäästöjen aiheuttamalle ilmaston lämpenemiselle pystytään, kaikista takaiskuista huolimatta, tekemään jotakin.
”Yhden miehen ympäristökatastrofiksi” sanottu Thomas Midgley ei päässyt näkemään, kuinka hänen suurimmat keksintönsä muuttuivat siunauksista kirouksista. Hänen henkensä vei hänen kolmas oma innovaationsa. Hän oli sairastunut vuonna 1940 tuohon aikaan yleiseen tartuntatautiin polioon, joka teki hänen liikkumisestaan vaikeaa. Päästäkseen omin voimin vuoteesta pyörätuoliinsa tämä satojen patenttien mies kehitti nerokkaan köysi- ja taljajärjestelmän, johon kuristuneena keksijä löydettiin marraskuussa 1944.
Vuonna 1794 syntynyt ranskalainen suutarintytär Jeanne Villepreux ehti saada kuuluisuutta ompelijana ja erityisesti kuninkaallisten häähuntujen kirjailijana ennen kuin meni naimisiin vauraan englantilaiskauppiaan James Powerin kanssa. Perhe asettui Sisilian Messinaan ja lady Power kiinnostui merentutkimuksesta. Kalastajat alkoivat tuoda hänen kokoelmiinsa pyydyksiin tarttuneita erikoisuuksia, ja hän vuokrasi itsekin kalastusaluksia tutkimusretkiään varten. Näytteet hän keräsi, ajan tavan mukaan, lasiastioihin, ja hänen itse kehittämänsä säilöntäaineen kerrotaan säilyttäneen eläinten värit luonnollisen kirkkaina.
Hänen tieteellinen kiinnostuksensa ei rajoittunut pelkästään kuolleiden eläinten morfologian tutkimiseen, joten hän kehitti aivan uuden vesieläinten tutkimusmenetelmän: sen sijaan että lasiastiassa olisi ollut formaliinia säilömässä kuollutta eläinyksilöä, hän sijoitti isompaan lasiastiaan merivettä, jossa eläimet saattoivat uida ja elää, jolloin niiden käyttäytymistä ja elämää saattoi tarkastella ennennäkemättömällä tavalla: Jeanne Villepreux-Power oli kehittänyt ensimmäiset nykyaikaiset akvaariot.
Erityisen kiinnostunut Villepreux-Power oli pääjalkaisista. Tutkijat olivat kiistelleet jo satoja vuosia, valmistiko paperiveneeksi kutsuttu tursaslaji kauniin kuorensa itse vai oliko niillä vain tapana kaapata jokin tyhjä simpukankuori asunnokseen, kuten erakkoravuilla. Villepreux-Power kykeni uusien tutkimusmenetelmiensä avulla osoittamaan, että kuori oli paperiveneen omaa tekoa. Hän myös havaitsi, että lajin koiraat olivat kääpiökokoisia ja että ne kuolevat täytettyään siitostehtävänsä: siittiöt kehittyvät niiden kolmannessa lonkerossa, joka irtoaa hedelmöityksessä. (Tämä väite aiheutti halveksuntaa ajan muiden tutkijoiden keskuudessa, mutta on sittemmin osoittautunut paikkansapitäväksi.) Vähitellen itseoppineen tutkijan työn arvo tunnustettiin, ja Villepreux-Powerista tuli harvinaislaatuinen naisjäsen useissa tieteellisissä seuroissa.
Villepreux-Power kirjoitti myös arvostetun Sisilian matkaoppaan. Hän muutti miehensä kanssa Englantiin 1838, mutta korvaamattoman arvokkaita tieteellisten näytteiden kokoelmia kuljettanut rahtilaiva haaksirikkoutui matkalla. Vajaata kymmentä vuotta myöhemmin avattiin Englannissa ensimmäinen julkinen akvaario ja akvaarioinnostus levisi nopeasti, mutta Villepreux-Powerin pioneerityö alalla pitkälti sivuutettiin.
Viime vuosina tieteen historian unohdettuja naisia on onneksi nostettu ansaitsemaansa asemaan kansakuntain kaapin päälle, ja myös Villepreux-Powerin pioneerityö on saanut ansaitsemaansa arvostusta. Eräänlainen merkki siitä on Magellan-luotaimen Venuksesta löytämä kraateri, joka kantaa tämän meteoriittejakin tutkineen luonnontieteilijän nimeä.
Luonnontieteissä, monien muiden tieteiden tapaan, tarvitaan runsaasti suurten aineistojen analyysia. Havaintojen tuottama raakadata on käytävä perusteellisesti läpi, huomattava joukosta virheet, muutettava raakadata sellaiseen muotoon, että havaintotuloksia on mahdollista verrata teorioiden pohjalta laadittuihin hypoteeseihin ja niiden tuottamiin ennustuksiin, jotta hypoteesi (ja sitä kautta teoria) voidaan osoittaa oikeaksi, vääräksi tai säätöä (ja uusia hypoteeseja) vaativaksi. Raakadata ei välttämättä ole valmiita lukuarvoja, esimerkiksi tähtitieteessä aineiston analysointi voi tarkoittaa esimerkiksi satojen tai tuhansien valokuvalevyjen käymistä läpi, pistemäisten tähtien kirkkauden ja ja niiden (eri aikoina otettujen valokuvien) kirkkaudenvaihteluiden tai spektrien arvioimista.
Nykyään näitä operaatioita on mahdollista automatisoida tietokoneiden tehtäväksi, mutta tämä on suhteellisen uusi ilmiö: vielä suurimman osan 1900-lukuakin analyyseja tekivät taitavat matemaatikot ja taitavien matemaatikoiden muodostamat työryhmät, joita on (jälkijättöisesti) kutsuttu ”ihmistietokoneiksi”. Merkittävä osa näistä analyytikoista oli naisia.
Tähtitieteen historia tuntee lukuisia naisia, joiden analysointitaitojen ansiosta ala on hypähtänyt merkittäviä askelia eteenpäin. Annie Jump Cannonin yli sata vuotta sitten spektrien analyysin perusteella kehittämä tähtien pintalämpötiloihin perustuva luokitusjärjestelmä on pääpiirteissään edelleenkin käytössä, ja hänen ansiostaan meidän Aurinkomme tunnetaan ”G2-luokan tähtenä”.
Vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa Henrietta Swan Leavitt havaitsi ns. kefeidimuuttujien kirkkausvaihteluiden jakson pituuden ja tähden kirkkauden välisen suhteen, jonka avulla pystyttiin ensi kertaan osoittamaan, että galaksit ovat Linnunradan ulkopuolisia, tavattoman kaukaisia ”saarimaailmankaikkeuksia” eivätkä mitään Linnunradan sisäisiä tähtiryppäitä – ja kunkin galaksin etäisyys pystyttiin arvioimaan varsin luotettavasti. (Leavitt olisi saanut työstään vuoden 1926 fysiikan nobelin, ellei Ruotsin tiedeakatemialle olisi viime hetkellä selvinnyt, että hän oli ehtinyt kuolla muutamaa vuotta aikaisemmin.) Ilman Leavittin pohjatyötä Edwin Hubblella ei olisi ollut mahdollisuuksiaa tehdä niitä havaintoja, jotka osoittivat maailmankaikkeuden laajenevan.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin Cecilia Payne-Gaposchkin havaitsi vedyn olevan maailmankaikkeuden yleisin alkuaine. Työnsä ansiosta hänestä tuli Harvardin ensimmäinen tähtitieteestä väitellyt nainen ja myöhemmin yliopiston ensimmäinen naisprofessori.
Avaruuslentojen aamunkoitossa ”ihmistietokoneiden” tarve kasvoi aivan uusiin mittoihin. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin tietokoneiden tehot riittivät laskemaan avaruusalusten lentoratoja Maan (ja myöhemmin Kuun) gravitaatiokentän ja ilmakehän muodostamassa äärimmäisen mutkikkaassa järjestelmässä, ja kesti vielä kauemmin ennen kuin tietokoneiden tuottamat laskelmat olivat niin luotettavia, että niiden varassa uskallettiin lähettää ihmishenkiä hengenvaaralliselle matkalle (ja vielä kaiken lisäksi televisiokameroiden jatkuvassa tulituksessa).
Matemaatikko Dorothy Vaughan (1910–2008) kokosi NASA:n tutkimuskeskukseen Virginian Langleyyn armottoman taitavan naismatemaatikko- ja insinööriryhmän, jonka jäsenet – muiden muassa Mary Jackson (1921–2005) ja Katherine Johnson (s. 1918) – olivat, heidän johtajansa Vaughanin tavoin, amerikkalaisten perverssin ”rotuun” perustuvan luokittelujärjestelmän mukaan ”mustia”. Tämä tarkoitti, etteivät he saaneet esimerkiksi käyttää samoja vessoja kuin laitoksen muut (naispuoliset) työntekijät, ja luultavasti tästä syystä ryhmän olemassaolosta oltiin muutenkin enemmän tai vähemmän hys ja hys. Astronautit itse kyllä tiesivät, keiden työn varassa heidän elämänsä ja uransa oli, ja he arvostivat tätä korvaamatonta työtä. Ensimmäisenä Maapallon kiertäneen amerikkalaisen John Glennin (1921–2016) kerrotaan kieltäytyneen nousemasta Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”tyttö” – neljäkymmentäkolmevuotias Katherine Johnson – ”on tarkastanut luvut”. Sittemmin Johnson laski myös ensimmäisen kuulennon sekuntiaikataulut ja oli mukana vielä avaruussukkulaohjelmassa.
Katherine Johnson
Iloinen asia on, että nyt 98-vuotias Katherine Johnson on elänyt riittävän pitkään saadakseen nähdä, että hänen ja hänen työtoveriensa uurastus on lopultakin tuotu esiin ja palkittu. Barack Obama myönsi 2015 hänelle korkeimman siviilihenkilölle annettavan kunniamerkin, Presidentin Vapausmitalin. NASA:n matemaatikkoryhmästä on tehty myös tuore näytelmäelokuva Hidden Figures Margot Lee Shetterlyn samannimisen tietokirjan pohjalta. Toinen tuore kirja, Dava Sobelin The Glass Universe: The hidden history of the women who took the measure of the stars kertoo tähtitieteen ”naistietokoneista”. Itse olen kirjoittanut tämän bloggauksen New Scientistin tammikuun 21. päivän numero Katherine Johnsonia ja ”naistietokoneita” käsittelevien artikkelien (sekä Wikipedioiden) pohjalta.
Perjantaisessa kirjapiirissämme teemana olivat nuortenkirjat. Mieleeni tuli montakin minulle nuoruusvuosina tärkeää teosta, jotka olisi voinut esitellä – paha vain, ettei niitä enää ole juurikaan meidän hyllyssämme: kaikki on kierrätetty nuoremmille kauan sitten. Muistin kuitenkin neljän kirjan sarjan, jota luin moneen kertaan varhaisnuoruudessani ja jotka minulla ovat edelleen tallessa.
En tiedä kehtaisiko kukaan enää julkaista kirjasarjaa, joka on alaotsikkonsa perusteella suunnattu (vain) pojille. (Kirjapiirin kirjastonhoitajajäsenten mukaan ”tyttöjen kirjoiksi” nimettyjä sarjoja kyllä julkaistaan yhä.) Vielä 1970-luvulla asiassa ei ollut mitään ihmeellistä: harhainen yhtenäiskulttuuri kuvitteli kaikkien poikien (ja vain poikien) olevan kiinnostuneita samoista asioista. En tiedä millainen todellinen lukijakunta oli: minuun nämä kirjat vetosivat, ja nyt kun vuosikymmeniä myöhemmin selailin niitä, tajusin että aika moni myöhempi ja nykyinen kiinnostuksen kohteeni on saattanut hyvinkin saada alkusysäyksensä juuri näistä kirjoista.
Kolumbukset olivat valikoimia ja käännöksiä sveitsiläisestä nuorten vuosikirjasta Columbus – Unterhaltung und Wissen. Niitä julkaistiin suomeksi kahden vuoden välein ilmeisesti ainakin vuosina 1954–72. Kääntäjät olivat pätevää väkeä – muun muassa 60–70-lukujen nimekkäin tiedetoimittaja Pertti Jotuni – ja myös nimettömien tekijöiden artikkelit hyvin kirjoitettuja, asiallisia ja paljon monipuolisempia kuin muistinkaan. Keksintöjen, tekniikan, seikkailujen, urheilun, avaruusasioiden ja sen sellaisen lisäksi mukana on paljon kultuurihistoriaa, musiikkia, taidetta ja jopa kulttuuriantropologiaa. Vanhimmassa minun kokoelmani kappaleessa (1954) on myös muutama poikakirjamainen seikkailukertomus, mutta ne tuntuvat kadonneen kuusikymmenluvun loppuun mennessä. Erilaiset päättely-, nokkeluus-, kompa- ja muut tehtävät pysyivät kyllä mukana, samoin rakenteluprojektit: valokuvaus saa kaikissa kirjoissa paljon tilaa, ja lukijoita opastetaan tekemään itse valokuvien jälkikäsittelyssä tarvittava suurennuskoje sekä hyönteisten ja muiden pienten asioiden lähikuvaamisessa tarpeellisia loittoja.
Nyt, vuosikymmenien jälkeen pikavilkaisten, huomiota kiinnitää ”Avarasta maailmasta” -juttujen eksoottisten kansojen kuvauksien reilun neutraali asenne. Johtuneeko nimettömien kirjoittajien sveitsiläisyydestä, että tuon ajan suomalaisten kirjoittamien ”pakanakansojen” kuvausten hyveellisen ylimielisyys näyttäisi puuttuvan? Ehkä painotukset ja moraliset asenteet näkyvät siinä, mistä ei kerrota: vuoden 1971 painoksessa on kyllä laaja asia-artikkeli jazzista – jonka soittajat ”eivät ole, niin kuin usein sanotaan, mitään metelöitsijöitä tai puolivillejä” – mutta ajan näkyvimmät ja kuuluvimmat musiikilliset suuntaukset loistavat poissaolollaan. (Vuoden 1969 painoksessa kyllä kerrotaan modernin taidemusiikin erikoisista soittimista, kuten jarrurummuista ja hevosenkalloista.)
Tämäntyyppisiä kirjoja ei ole taidettu tehdä enää moneen vuosikymmeneen. Luullakseni 1970-luvulla alettiin etenkin ”avaruuden valloituksesta” julkaista niin paljon yhden aiheen kirjallisuutta, että tällaisten sinänsä paljon paremmin silmiä aukaisevampien kokoelmien markkina-arvo luultavasti laski. Myös joka kotiin kaupatuista uusista tietosanakirjasarjoista tuli värikkäämpiä, kuvitetumpia ja kevyemmin kirjoitettuja kuin aikaisemmin, joten kaikenlaisista asioista kiinnostuneet nuoret saattoivat lukea niitä. Myös muita ”nuorten tietokirjoja” ja ” nuorten tietosanakirjoja” alkoi ilmestyä, ilman sukupuolirajausta: ehkä tämä vanhanaikaisen pölyinen poikakirjamainekin söi Kolumbusten markkinoita. Ja nykyään meillä on netti, josta löytyy kaikilla kielillä artikkeleita, jotka eivät ole vuoden vanhoja suomennoksia kaksi vuotta vanhoista ulkomaisista jutuista.
Mutta on näillä kirjoilla viehätystä muutenkin kuin nostalgiamielessä. Ehkä pitää pitää sarjaa silmällä divareihin sattuessa, jos vaikka saisi sarjaa enemmänkin kerättyä. Eivät ainakaan netissä tunnu maksavan muutamaa euroa enempää.
”Siirsin sun fillaris sellaiseen paikkaan ettei se ole niin tiellä.” Yli kymmenen vuotta minun polkupyöräni oli yksinomaan kapine, jota taloyhtiön kellarissa siirreltiin pois tieltä. Olihan se tehnyt sitä ennen pitkän uran: ostin kohtuuhintaisen kotimaismerkkisen kuusivaihteisen retkipyöräni kesällä 1985, kolmekymmentäyksi vuotta sitten, ja vuosien mittaan sillä kyllä tuli poljettua ihan kohtuullisesti. Nykyiseen kotiin muutettuamme pyörä kuitenkin jäi kellariin. En oikein tiedä miksi. Ei huvittanut kaivaa sitä sieltä. Tykkään kävelemisestä. Fillarilla ajaessa ei voi kuunnella pipodiskoa.
Polkupyörän omistaminen sinänsä on aina ollut jotakuinkin itsestäänselvyys. Kontulan Elannosta ostetut pukkisatulaiset Stradat kuuluivat 1960–70-luvun taitteen lapsuus- ja varhaisnuoruusvuosiin. Muutamilla kavereilla oli pyörissään peräti kolme vaihdetta – sellaisia, joiden mekanismi oli rakennettu takapyörän keskiöön. Muistan nähneeni jossakin poikien tekniikkakuvakirjassa (siihen aikaan sellaiset teokset oli avoimesti sukupuolitettu) artikkelin ”Vaihteisto ilman vaihdelaatikkoa” ja ihmetelleeni kuvaa moneen kertaan, sillä en ollut koskaan nähnyt ulkoista ratasvaihteistoa.
Joskus 1970-luvun puolivälissä kävimme faijan kanssa Malmilla sijainneessa Agrumi-nimisessä putiikissa hankkimassa elämäni ensimmäisen vaihdepyörän. Se oli kahdeksanvaihteinen – kaksirattainen etuvaihde ja nelirattainen takavaihde – aitoa neuvostolaatua. Minkäänlaista ketjunsuojusta ei ollut, joten tuhosin erinäisiä lahkeita saamalla ne jumiin ketjun ja rattaan väliin. Vaihteiden vaihtaminen oli muutenkin aikamoista arpapeliä. Oli systeemissä sentään jonkinlaiset pidäkeruuvit, joilla vaihtajan sai olemaan tönimättä ketjua rataspakan ulkopuolelle. Joskus pidäkeruuvit jopa toimivat tarkoitetulla tavalla, ainakin siihen asti kunnes löystyivät pois asetuksistaan. Myöhemmin joku katseli pyöräni rataspakkoja ja totesi, että niiden tarjoamat välitykset olisivat parhaimmillaan ratakilpapyörässä.
Ymmärrettävästi neuvostopyörä ei lähtenyt mukaan, kun teimme faijan ja pikkusiskon kanssa useamman päivän pyöräretken Ahvenanmaalla kesällä 1978, vaan tyydyimme vaihteettomiin vuokrapyöriin. Ne toimivat niin kuin pitikin.
Neuvostopyörä jäi sitten 80-luvun alkupuolella erääksi talveksi solukämppätalon pyörätelineeseen ja katosi siitä kevään korvalla, eikä tullut ikävä. Ehdin muistaakseni olla vuoden verran fillarittomana ennen kuin kulutin kesätyörahojani uuteen ajokkiin. Itäkeskuslaisen kodinkoneliikkeen myyjä – sellaisista paikoista peruspyörät siihen aikaan ostettiin – esitteli ylpeänä sen vaihdevipua: siinä oli oikein merkityt pykälät niin, että vaihtaessa tiesi, mille rattaalle ketju siirtyisi. Uusi vaihdetekniikka oli niin tarkkaa. Eikä ketju lähtenyt rattailta.
Juuri sen pyörän kaivoin kellarista alkukesästä, vähän sen jälkeen kun olin tullut heräteostaneeksi pyöräilykypärän. (Näissä hommissa olevalla ihmisellä on väistämättä hyvä mielikuvitus ja kyky kuvitella kaikenlaisia skenaarioita, joten kypärään suojautuminen alkoi olla itsestäänselvyys.) Naapurin Dani laittoi säädöt ja öljyt kohdalleen. Ja niin alkoi minun uusi polkupyöräkauteni. Sopivia ajotaipaleita riittää: kauppaan, Kumpulan maauimalaan (ja nyt syksyllä Tikkurilaan viidenkymmenen metrin radan äärelle), laulutunnille Arabiaan tai Kallioon, kirjapiirin tapaamiseen Roihuvuoreen.
Kesän mittaan huomasin kuluttavani aina silloin tällöin muutamia kymppejä uusiin osiin tai varusteisiin. Enimmäkseen kyse oli modifioinnista: vaihdoin vanhan pukkitangon tilalle herrasmiesmäisemmän suoran ohjaustangon ja sitten oli pakko vaihtaa myös jarrukahvat ja -vaijerit. Kerran murtui poljinkampi, onneksi tilanteessa jossa vauhti oli jotakuinkin nolla, joten en päätynyt teho-osastolle ihmettelemään ruhjeita ja kuuden tunnin muistikatkoa kuin samanlaisen haaverin täydessä vauhdissa kokenut tuttavantuttava (joka ilman kypärää olisi luultavasti menettänyt henkensä). Alkoi itää ajatus, että kolmekymmentäyksi vuotta on riittävän pitkä aika yhdelle pyörälle. Niinpä, kerran kun lähdin kävelemään kauppareissulle Malmille, pakkasin reppuun kypärän ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja niin kävi, että kierrettyäni kaupunginosan kolme pyöräliikettä lähdin viimeisestä tuliterän, kohtuuhintaisen, kaksikymmentäneljävaihteisen hybridin selässä.
(Vanha Kulkuri on sittemmin kierrätetty viherpiiperotuttavan pojan opiskelupaikkakuntapyöräksi, viinipullon hinnasta.)
Uuden ajokin olemukseen on ollut tottumista. Suhtauduin – neuvostopyöräaikojen muistona – erittäin epäluuloisesti etuvaihteeseen, mutta siinäkin suhteessa tekniikka on kehittynyt ja jalostunut. Muutenkin vaihteita on tullut käytettyä vanhaa pyörää vilkkaammin, sillä vaihdevivut korvanneet painikesysteemit tekevät rattaiden vaihtamisesta huomattavasti helpompaa ja automaattisempaa. Ja koska pyörien laakereissa ei ole kolmenkymmenen vuoden kulumia, ajokki tuntuu rullaavan jotakuinkin itsestään ja nousevan mäkiä jotakuinkin vaivatta.
Tämänkesäiset seitsemisensataa kilometriä – kolmesataa vanhalla ja loput uudella – eivät ole vielä kovinkaan rautaperseistä polkemista, mutta hyvä alku. Ja luullakseni enemmän kuin olen koskaan yhdessä kesässä ajanut. Eikä kausi ole vielä lopussa ennen kuin maassa on aamuisin jäätä. Helsingin pyöräteiden puutteista valitetaan kovaan ääneen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että siihen tärkein syy on, että kantakaupungin ulkopuolella on sen verran hyvät väylät, että tasonpudotus keskustaan tullessa häiritsee.* Itse olen toistaiseksi keskustaa enimmäkseen vältellyt – en kävisi siellä muutenkaan muuta kuin silloin kun on työ- tai harrastussyistä pakko, ja suurin osa fillarireiteiltään kiinnostavaa pääkaupunkiseutua on joka tapauksessa häly- ja pakokaasukeskittymän ulkopuolella – joten olen ollut enimmäkseen tyytyväinen. Myös paljon parjatut röyhkeät autoilijat ja poukkoilevat jalankulkijat koirantalutushihnoineen tuntuvat olevan jossakin toisaalla, sillä olen saanut osakseni enimmäkseen kohteliasta ja huomaavaista liikennekäyttäytymistä. Olen yrittänyt nousta samalle tasolle, antaa muille tilaa ja kiittää kun minulle annetaan tilaa.
Seuraavat keväät, kesät ja syksyt näyttävät, onko tämänkesäinen pyöräilyinnostus pysyvämpää laatua. Ja kestääkö uusi ajopeli sekin kolmekymmentäyksi vuotta. Ainakin jonkin aikaa siihen lienee helpompi löytää vara- ja lisäosia kuin nykystandardien mukaan täysin vanhentuneeseen Kulkuriin.
___
* Järkevin toistaiseksi kohtaama kadunlaitapyörätie on tosin ollut Helsinginkadulla: siellä pyöräilyväylää ei ole järjettömästi erotettu olemattomalla viivalla jalkakäytävästä, vaan asianmukaisesti ajoneuvojen puolelta.
Lauantaisessa Finnconin ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esityksessä käyttämäni soittopeli herätti jonnin verran kiinnostusta, joten muutama sana siitä.
”Steampunk-kitarat” tunnetaan virallisemmin dobro– tai resonaattorikitara-nimellä, ja niiden historia alkaa 1900-luvun alkupuolelta, niiltä ajoilta kun nuoriso alkoi kuunnella meluisaa musiikkia: jazzia. Puhallinpitoisissa yhtyeissä komppaavat kitaristit* alkoivat jäädä pahan kerran jalkoihin äänenvoimakkuudessa. Ensin asiaa korjattiin samalla menetelmällä millä viuluista oli edellisen vuosisadan puolella saatu korviaraastavia kuulovaurionaiheuttajia: suolikielten tilalle vaihdettiin metallikielet.† Joku keksi soveltaa toistakin viulunrakennusideaa: viuluissa on kupera kansi, jonka alla ei tarvita jäykistävää tukirimoitusta tueksi, eivätkä kieletkään kiinnity kanteen, vaan erilliseen, soittimen perään kiinnittyvään kielenpitimeen. Tätä rakennetta noudattavia kitaroita – joissa on pyöreän kaikuaukon sijaan kannessa viulumaiset f-aukot – kutsutaan archtop– tai jazzkitaroiksi.
Böömistä eli jostakin nykyisen Tšekin tasavallan tietämistä Yhdysvaltoihin muuttaneet Dopera-nimiset veljekset alkoivat innovoimaan entistä äänekkäämpää kuusikielistä. Ajatuskulku meni jotakuinkin seuraavasti: Tavallinen kitara lähettää ääntä jotakuinkin yhtä suurella voimalla sekä eteen että taakse – soittajan vatsaa kohti. Entäs jos kitaran pohjasta tekisi niin jäykän, ettei se värähtele? Senhän voisi rakentaa paksummasta puusta tai jopa metallista. Puulevy on puolestaan aika jäykkä materiaali, entäs jos kitaran kanteen, tallan alle, saisi jotakin ohuempaa, kevyempää ja kerkeämmin värähtelevää? Vaikkapa modernia ihmemetallia alumiinia!
Doperan veljesten ensimmäisessä versiossa (ns. tricone-resonaattorikitara) tallan alla on T-kirjaimen muotoinen metallikappale, jonka jokainen kärki lepää pyöreän, kuperan alumiiniresonaattorin päällä. Resonaattorit muistuttavat kaiutinkartioita, ja niiden tapaan ne tietenkin liikuttavat ilmaa sekä etu- että takapuolelleen: nuo isot ritiläaukot kuvan vasemmassa laidassa toimivat samalla tavoin kuin kaiuttimien bassoreflektiaukot, ja ohjaavat tämän taka-aallon kitaran etupuolelle, kohti kuulijoiden korvia.
Myöhemmin kehitettiin myös edullisempi, yhdellä isolla resonaattorilla varustettu malli (sincle cone), jota pidettiin äänenlaadultaan hieman heikompana. Sellainen oli kuitenkin hieman helpompi rakentaa vaikka olemassaolevaan tavalliseen puukitararunkoon, kunhan muisti tehdä resonaattorin alle asianmukaisen tukirakenteen:
Erilaisia variaatioita syntyi jo 20–30-luvulla useita, ja etenkin refleksiaukkojen ulkonäkö vaihtelee melkoisesti. Valmistajana Doperan veljesten alkuperäisen yrityksen Dopera Brothersin (eli Dobron) rinnalle tuli ensin National, sitten muitakin, kuten losangelesilainen Regal. Resonaattorikitaroiden alkuperäistehtävä big bandien komppisoittimina katosi alta kuitenkin suhteellisen pian, kun sähköiset vahvistimet ja kitaramikrofonit yleistyivät 1930-luvulla. Samaan aikaan blues- ja kantrimuusikot huomasivat kuitenkin peltikeppien hyödyt: äänekäs, sähköä tarvitsematon soittopeli toimi oikein hyvin katusoitossa ja sähköttömien maaseutupaikkakuntien tansseissa. Tavallista kitaraa diskanttisempi sointi erottui hälyn keskeltä oikein hyvin. Erityisen paljon dobroon tykästyivät ne kitaristit, jotka soittivat instrumenttejaan metalli- tai lasiputkilla havaijilaismuusikoiden esimerkin mukaan, ja seuraavina vuosikymmeninä dobroja käyttivätkin lähinnä bottleneck– eli slide-kitaristit (ja akustisempaa bluegrassia tai kantria soittavat steel-kitaristit).
Siinä vaiheessa kun itse kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista, dobroista saattoi vain haaveilla: ne olivat julmetun kalliita ja harvinaisia soittimia. Kahdeksankymmentäluvun lopussa törmäsin soitinkaupassa tavallisesta kitarasta rakennettuun puukoppaiseen single cone -kitaraan, joka oli minulla monta vuotta kunnes myin sen (taas kerran rahapulassa) eräälle tuttavalle, jolla se tietääkseni on vieläkin. Yhdeksänkymmentäluvun puolessavälissä alkoi soitinkaupoissa näkyä edullisempia, Kaukoidässä valmistettuja historiallista Regal-merkkiä käyttäviä single coneja (myöhemmin muitakin merkkejä), ja silloin onnistuin ostamaan tuon kuvissa näkyvän puukoppaisen mallin, joka on minulla vieläkin: olen tapani mukaan modifioinut sitä jonkin verran, esimerkiksi kiinnittämällä siihen mikrofonin.
Edullisempia metallikoppaisia ja jopa tricone-malleja on alkanut ilmaantua kauppohin vasta viime vuosina, ja tätä uutta jäljitelmäpolvea on omakin messinkikoppainen, kuparinväriseksi käsitelty triconeni. (Sekin sattuu olemaan Regal, koska muutamasta kokeilemastani yksilöstä juuri tuo Regal sattui tuntumaan kädessä parhaalta.) On tietysti täysin yletöntä, että harvoin esiintyvällä amatöörillä on kaksi resonaattorikitaraa, mutta voihan niissä pitää eri viritystä.** Ja viehättäväthän nuo soittimet silmääkin aika tavalla.
Ainakin minun silmääni. Olen asentanut triconeenkin mikrofonin (sellaisen pienen pietsomikin tallan T-kappaleeseen), ja Finnconin setissä soittimen ääni eteni mikrofonin avulla multiefektipedaaliin laajojen, kaikuisten äänimaisemien tuottamista varten.
Koska täällä meillä kotona on tällä hetkellä liian meluista äänitellä yhtään mitään, soikoon näyte mieluummin oikeilta lajin mestarismiehiltä. Ensin blueslegenda Booker T. Washington ”Bukka” White:
Sitten nuorempi, edesmennyt virtuoosi Bob Brozman:
Lopuksi Greg Booth näyttää, miten homma hoidetaan kantriosastolla. Huomaa, että kantri-dobroja soitetaan yleensä lappeellaan kuten (sähköistä) steel- eli havaijikitaraa: kielet ovat korkeammalla otelaudasta ja kaula on paksu, kantikas palkki.
___
* Tähän aikaan kukaan ei edes kuvitellut, että niin vaisulla ja tylsällä soittimella kuin kitaralla kukaan edes haluaisi soittaa sooloja.
† Myöhemmin Martin-kitaratehdas rupesi tekemään kitaroita, joissa oli myös huomiotaherättävän isokokoinen koppa ja sitä myöten tumma, kumiseva ääni. Malli nimettiin sen ajan taistelulaivatyypin mukaan Dreadnoughtiksi, ja koska mallinumerot alkoivat D-kirjaimella, niitä kutsutaan nykyään myös D-malleiksi. Nykyään nämä isokokoiset ”western”-kitarat ovat yleisin kitaramalli, vaikka pienempikoppaiset, tasapainoisemmin soivat mallit ovat onneksi tehneet viimeisen vuosikymmenen aikana ilahduttavaa paluuta.
** Ainakin tällä erää tricone on viritetty ns. avoimeen D-duurivireeseen, single cone avoimeen G-duurivireeseen.
Hieman huonot kokemukset Glyn Johnsin omaelämäkerrasta eivät lannistaneet, vaan tartuin toiseen hänen aikalaisensa, kollegansa ja esikuvansa kirjaan. Katseltuani taannoin dokumenttielokuvan Produced by George Martin (2012) arvelin, että sir George Martinilla (1926–2016) saattaisi olla musiikin äänittämisestä, tuottamisesta ja brittiläisen kevyen musiikin 1960-luvun vallankumouksesta jotain muutakin kerrottavaa kuin pelkkiä anekdootteja ja päivämääriä. Ja kas: olin tällä kertaa oikeassa.
All You Need Is Ears (St. Martin’s Press) on ilmestynyt alkuaan jo vuonna 1979, jolloin George Martin oli vielä hyvinkin aktiivinen toimija perustamassaan AIR-yhtiössä, jolla oli tarjoamiensa tuotanto- ja levy-yhtiöpalvelujen lisäksi kaksi studiota, toinen Lontoossa ja toinen, vasta avattu, Montserratin saarella Karibianmerellä. Ajankohta oli kiinnostava myös sikäli, että alkamassa oli, George Martinin ajattelua lainatakseni, musiikin tallentamisen viides neljännesvuosisata. Digitaalinen äänittäminen teki vasta tuloaan, mutta Martin suhtautui hyvinkin optimistisesti ja toiveikkaasti – joissain suhteissa jopa profeetallisesti – sen mahdollisuuksiin.
Jeremy Hornsbyn kanssa toimitettu muistelmakirja on paljon sujuvampaa ja antoisampaa luettavaa kuin Glyn Johnsin teos, ja paneutuu paljon syvemmin ja pohdiskelevammin musiikin äänittämisen prosessiin ja filosofiaan. Teknistä jargonia Martin välttelee ja silloin kun hän puhuu jostakin teknisemmästä, hän myös selittää kohtuullisen yleistajuisesti, mistä on kyse. Johnsin lailla Martin oli kokemassa ja, ennen kaikkea, tekemässä musiikin äänittämisen vallankumousta: aikaisemmin äänite oli ollut jokseenkin suoraviivainen dokumentti todellisesta musiikkiesityksestä, mutta Martinin ja Johnsin (sekä tietenkin heidän äänittämiensä yhtyeiden muusikoiden) ansiosta ymmärrettiin, että studiotyöskentely ja studion mahdollisuudet voisivat olla myös yksi musiikillisen ilmaisun keino. Martinilla oli suuri onni saada työskentelykumppaneikseen yhtye, jolla oli paitsi hengenheimolaisuutta, ideoita ja suurta hinkua hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia joita heidän tuottajansa heille tarjosi, myös riittävästi menestystä saada levy-yhtiöltä tarpeeksi studioaikaa ja muita resursseja työstää ideoista teoksia: The Beatles.
Kirja valottaa Martinin henkilökohtaista historiaa oikeastaan vähemmän kuin dokumenttielokuva. Martinista tulee helposti jossain määrin yläluokkainen kuva etenkin verrattuna Liverpoolin työväenluokasta* ponnistaneisiin Beatleksiin, mutta itse asiassa hän on peräisin köyhästä, itälontoolaisesta työläisperheestä. Britanniassa puhetapa ja murre määrittelevät hyvinkin tarkasti henkilön sosiaaliluokan ja aseman, joten Martin opetteli nuoruusvuosinaan yläluokkaisemman puhetavan, joka epäilemättä avitti hänen suhteellisen nopeaa nousuaan konservatiivisen EMI-konsernin hierarkiassa Parlophone-alamerkin tuotantopäälliköksi sen jälkeen, kun hän oli ensin opiskellut klassista musiikkia sotaveteraaneille myönnetyn stipendin turvin.†
Parlophone oli konsernin pahnanpohjimmainen ja pärjäsi varsin kehnosti ennen kuin George Martin alkoi julkaista merkillä Goons-ryhmän, Spike Milliganin, Peter Sellersin ja kumppanien huumori- ja sketsilevyjä. Kuten hän toteaa, tämä oli yllättävänkin hyvää koulutusta ja valmistautumista myöhempiin studioteknisiin vallankumouksiin: siinä missä musiikkia tallennettiin mahdollisimman ”luonnonmukaisesti”, komediaan rakenneltiin efektejä ja äänimaisemia kaikin keinoin mitä käytettävissä oleva tekniikka ja mielikuvitus mahdollistivat: siihen aikaan ei valmiita efektilevyjä tai -kirjastoja ollut olemassa, joten kaikki piti kehitellä ja keksiä itse.
Martin on kirjassa aikamoisen katkera EMI-konsernille. Huolimatta hänen johtavasta asemastaan palkkaus oli äärimmäisen kehnoa, eivätkä miljoonamenestyksetkään tuoneet hänelle mitään lisätienestejä, rojalteja tai edes toimihenkilöille ja myyntipuolelle tarjottuja vuosibonuksia. Rojalteja hän alkoi saada vasta siirryttyään freelancer-tuottajaksi 1960-luvun puolivälissä, koska EMIn suurin rahasampo Beatles halusi yhä jatkaa yhteistyötä, mutta silloinkin, ja jatkossakin, huonosti sopimuksia lukenut (ja niitä turhan huonosti juristeilla luetuttanut) Martin sai kokea tulleensa huijatuksi monet kerrat, ainakin omasta mielestään.
Kirja keskittyy aika pitkälti Beatles-aikoihin ja sitä edeltävään vuosikymmeneen ja jättää Martinin 1970-luvun työskentelyn vähemmälle. Vuonna 1979 Martin ei myöskään suhtautunut erityisen lempeästi uusimpiin musiikillisiin tuuliin – toisin sanoen punkkiin – vaikka hän muuten osoittaakin ilahduttavan raikasta avomielisyyttä musiikin eri tyylisuuntia ja perinteitä kohtaan. Yhtä kaikki, All You Need Is Ears antaa monia hyviä vastauksia siihen, mikä tuottajan rooli äänilevyn synnyssä oikein on, ja miten tuottajan ja äänittäjän tehtävät poikkeavat toisistaan – ainakin silloin, jos kyseessä on kaksi eri henkilöä. Siinä missä Glyn Johns siirtyi tuottajan hommiin äänittäjän roolista, Martinilla oli aina ollut työparinaan ammattiäänittäjä eikä hän katsonut että mikrofonien sijoittelun tai elektroniikan ihmeiden kaltaiset seikat olisivat kuuluneet hänen toimenkuvaansa (vaikka hän kyllä ymmärsikin näitä asioita lopulta kohtuullisen hyvin). Siinäkin mielessä Martinin kirja on miellyttävää luettavaa niille joita kiinnostaa musiikin luominen, mutta ei niinkään äänitystekniikka.
___
* Muut paitsi John Lennon, joka kasvoi Mimi-tätinsä kohtuullisen vauraassa kodissa: hänen elämässään oli tosin sitten muita syitä niihin varsin vakaviin traumoihin joita hän pystyi selvittelemään vasta kypsässä aikuisiässä (jos silloinkaan).
† Hänet koulutettiin laivaston ilmavoimien konekivääriampujaksi, mutta sota päättyi ennen kuin hän ehti varsinaisiin taistelutoimiin.
Tämä on muuten tuhannes tässä seitsemän- ja puolivuotiaassa blogissa julkaistu päivitys, ja osuu kaiken lisäksi omaan viisikymmentäneljävuotispäivääni. Onnea me!
