Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Koska asiasta on tuolla Naamatun puolella kyselty, kerrottakoon Amerikan reissustamme vielä seuraavaa:
Kyseessä oli siis American Tours Internationalin organisoima bussireissu, joita Suomessa myy ainakin Suomi-Seuran Matkat. Liikkumavälineenä oli normaali charter-bussi – tai, jos tarkkoja ollaan, kaksi, mutta eivät bussit aina ihan samaa reittiä samalla aikataululla menneet – ja mukana oli kuskin lisäksi opas.
Seuraa sinistä viirua
Pikaisesti Google Mapsista kalkuloiden kokonaismatkaksi tulee noin 4200 kilometriä, keskimäärin 463 kilsaa per ajopäivä, mistä puuttuvat kiertoajelupäivät Washingtonissa ja New Orleansin lähiseudulla. Kokonaan bussittomia päiviä reissussa oli tulo- ja lähtöpäivien lisäksi – kentältä ja -lle ajoimme taksilla – vain yksi, se jona ajelimme taksilla Universalin teemapuistoon Orlandossa. Pisin yksittäinen päivämatka oli Pensacolan ja Orlandon välillä, 725 kilometriä. Lisäksi vielä meno- ja tulomatkan toistakymmentätuntiset lentomatkat (Helsinki–Amsterdam–Washington, Miami–Atlanta–Amsterdam–Helsinki).
Matkamotoristit valitsevat Vuoden rautaperseen. Ansaitsimmeko me tällä julkuneuvoissa istumisella edes kuukauden muoviperseiden arvonimen?
Kotona ollaan oltu jo melkein vuorokausi. Olisi pitänyt olla jo kahdeksan tuntia aikaisemmin, mutta matkaa ei viivyttänyt pahemmaksi yltynyt Sandy-hurrikaani (jolta onnistuimme välttymään Miami Beachin ja Key Westin sateisia ja tuulisia kelejä lukuun ottamatta) vaan sekä liian tiukaksi ajoitettu koneenvaihto Amsterdamissa että KLM:n tietojärjestelmän hikahdus, joka hukkasi jatkolentomme… asia kyllä hoidettiin niin sukkelasti kuin mahdollista, ja onneksi Amsterdamin ja Helsingin väliä liikennöidään vallan taajaan, eikä esimerkiksi kerran päivässä. Tai viikossa.
Miltä nyt tuntuu? Lievästi zombilta. Takana on erinäisiä tuhansia kilometrejä bussissa istumista. Kello kuuden aamuherätykset lähes jokaisena reissupäivänä vaativat veronsa, kun nukkumaan ei tullut kuitenkaan mentyä iltayhdeksältä. Lisäksi vielä yli puolivuorokautisen kotimatkan mittaan tuli nukuttua pari parin tunnin pätkää istuma-asennossa. Ja siihen vielä jetlag päälle. Ynnä ilmanalan muutos Miami Beachin pilvisestä ja sateisesta, mutta melkein saunanlämpöisestä kelistä kotomaan pikkupakkaseen. Pääsin kuitenkin jalkeille käyttämään äänioikeuttani ja hoitamaan päivystysvuoroni kirjamessuilla.
Oak Alley Plantation.
Mutta ei se mitään. Reissu oli hieno, ehdottomasti vaivan ja väsymyksen arvoinen.
Mikä oli parasta?
Hmmm. Paha sanoa. New Orleans oli huikea paikka, samoin Kennedy Space Center. Itse matkustustavassa oli yksi hyvä puoli: valmis tilausbussimatkapaketti käväisi matkan varrella paikoissa, joihin omin päin liikkuen ei olisi koskaan tullut edes menneeksi.
Oconalufteen museotila Appalakeilla.
Mikä oli ikävintä?
Tahti oli sen verran kiivasta, ettei ikävä juurikaan ehtinyt käväistä… monissa paikoissa olisi viihtynyt mielellään kauemminkin. Jotakuinkin päivittäinen 6–8 tunnin bussissa istuminen kävi perslihaksille. Emmekä kumpaineknaan ole lypsyaikaan heräämisen ystäviä. Muuten ei oikeastaan valittamista. Mitään epämiellyttävää ei tapahtunut, ja pysyimme molemmat terveinä.
Jos tylsimpiä asioita olivat laiha kahvi, kunnon teen puute ja ankeat hotelliaamiaiset, ei ole mennyt kovin huonosti. Ja muualta kyllä löytyi erinomaista ruokaa, vaikka keskimääräinen tarjonta oli – etenkin tienvarsikuppiloissa – suomalaiseen makuun vähän turhan kasvitonta ja rasvaista.*
Oconalufteen museotilan possu.
Minne haluaisit takaisin?
New Orleansiin, mielellään viikoksi tai pariksi. Myös Memphis – yksi soulin ja bluesin tärkeimmistä pääkaupungeista – on ehdottomasti yhtä iltaa pidemmän visiitin väärti. Key West olisi kiva ja mukavan leppoisa pikkukaupunki, ellei se olisi niin täynnä kännääviä turisteja. (Kännääviä turisteja on tietysti yhtä lailla New Orleansin Bourbon Streetillä, Memphisin Beale Streetillä tai Nashvillen Broadwaylla, mutta niiden paikkojen ympärillä on paljon muuta kiinnostavaa kaupunkia, joka ei muistuta ympärivuorokautista ja -vuotista rokkifestaria.)
Bourbon Street, New Orleans.
Yhdysvaltoihin kyllä matkustan mielellään uudelleenkin. Tässä raapaistiin varsin pientä osaa maasta. Voisin jopa kuvitella lähteväni samanlaiselle bussikiertueelle vaikka länsirannikkoa pitkin. Tai sellaiselle reissulle, joka kulkisi vaikkapa Montanasta etelään Kalliovuorten itäpuolta, ehkäpä Texasiin asti. Tony Hillerman -fani haluaisi nähdä navajoreservaattia ja juurimusiikkifani Austinin.
Yllätyitkö jostakin?
Eeen oikeastaan. Tällä pikavilkaisulla tämä osa Yhdysvaltoja oli oikeastaan aika lailla sellainen kuin olin kuvitellutkin. Hyvässä ja pahassa.
Paikallisen Prisman eli Walmartin urheilu- ja vapaa-aikaosastolla Mississippin Grenadassa.
Ehkä epämiellyttävä yllätys oli vieläkin pahempi viehtymys kertakäyttöroskaan kuin olisin osannut odottaa. Esimerkiksi kahvimaito tuotiin hienoissakin ravintoloissa pöytään sormustimen kokoisissa Coffee Creamer -muovipurkeissa, joita kului koko kupilliseen kahdesta neljään kappaletta. Walmartissa ostoksia pakattiin holtittomaan määrään pieniä ja ohkaisia höttömuovipusseja, juuri sellaisia joita eteläisen Ranskan tienvieret olivat aivan täynnä ennen kuin ranskalaiset tulivat järkiinsä jokunen vuosi sitten ja kielsivät ilmaismuovipussien jakelun kaupoissa. Yhdysvaltoihin sana ei ole vielä mennyt perille, ja Tyynessämeressä kelluukin Texasin kokoinen alue (enimmäkseen) amerikkalaisperäistä muovijätettä.
Yksityisautoiluriippuvaisuus oli sentään joissakin kaupungeissa vähäisempää kuin olisin kuvitellut. Siellä oli jopa kunnon jalkakäytäviä. Tiheään liikennöityjä bussi- ja ratikkalinjoja. Ja pyöräilijöitä: Miamin bussien keulassa oli monen fillarin vetoinen pyöräteline. Sellaisia myös Suomeen!
A streetcar named ”Riverfront”. (Kyllä, New Orleansissa pääsee ratikalla edelleen myös Desire-nimiseen kaupunginosaan.)
Suurten kaupunkien ulkopuolella tilanne on kuitenkin paljon surkeampi: autottomana eläminen on jotakuinkin mahdotonta. Siellä ihminen on liemessä, jos kortti lähtee alta tai bensa lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten nykyään (jopa Suomessa).
Tennesseessä Nashvillen ja Memphisin välisellä ”Music Highwaylla”.
Kiitos. Tämä oli hieno reissu. Tämä oli aivan mielettömän hieno viisikymmenvuotislahja. Siitä kiitos lahjaan osallistuneille eli Johannalle, Evalle ja Liisalle, Esalle, Tuijalle ja Jounille, Jaanalle, Eevalle, Irmalle ja Martille, Jarmolle, Terholle, Virpille, Marjolle, Anna-Maijalle, Annalle ja Kimmolle, Ellalle ja Tatulle, Katrille, Kaisalle ja Timolle, Tähtivaeltajalle, Minnalle ja Tonille, Juhanille, Kalelle, Sepolle, Sirkka-Liisalle, Marionille, Tintille ja Harrille sekä Onnille, Sadulle, Astalle ja Leolle, Leenamaijalle ja Sampolle, Jaanalle, Annelille, Heidille ja muille Pirhosille, Päiville ja Juliolle perheineen, Minnalle ja Anssille sekä Aarolle, Pirjolle ja Jannelle sekä Airille, Stellalle, Likelle, Kreettalle ja Juhalle, Maaritille, Siskolle, Jarille, Markulle, Paulalle ja Janille, Arskalle, Mikolle ja Paulalle, Ahokallioille, Jukalle ja Lauralle. Aivan mielettömän iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sarille, joka koko touhun ideoi ja organisoi.
Floridalainen puuvillapelto.
___
* Matkan aikana kehittelimme ajatusta vientituotteesta: suomalainen aamiainen. Ruisleipää, höylättävää juustoa, leikkeleitä, paljon leivänpäällyskasviksia. Kunnon vahvaa kahvia ja haudutettua teetä.
Lähtiessämme New Orleansista muutamia päiviä sitten näimme jälleen merkkejä siitä, ettei vuoden 2005 Katrina-hurrikaanista ole vieläkään toivuttu.
Uudisrakennuksia on syntynyt, mutta kaupungissa on edelleen paljon tulvaveden tuhoamia autiomörskiä. Six Flags -huvipuistokaan ei ole avannut tätä toimipistettään, vieläkään. Hidasta toipumista vaikeutti republikaanihallinnon töppöilyjen lisäksi Louisianan osavaltiossa(kin) rehottava korruptio, jota on ilmeisesti vähitellen saatu suitsittua, ainakin hieman.
Matkalla Floridaan poikkesimme kahdessa alabamalaisessa paikassa, kahta puolta Mobilen kaupunkia. Bellingrath Gardens on edesmenneen cocacolapullottajamiljonäärin ja hänen vaimonsa kotimuseo ja loistelias, laaja puutarha pienen järven rannalla. Miellyttävän rauhallinen poukama.
Paikallisten(kin) lisäksi ison puiston kokoisessa puutarhassa viihtyy eläimiä, muiden muassa reilun puolen vaaksan mittaisia heinäsirkkoja.
Äijämpi tutustumiskohde oli USS Alabama Memorial -puisto, jossa itse päähenkilö-taistelulaivan lisäksi nähtiin muutakin vanhaa sotakalustoa, muun muassa tämä SR-71 Blackbird -vakoilulentokone.
Itselläni oli etukäteen hieman vaikeuksia suhtautua matkan Florida-osuuteen: se tuntui jälkinäytökseltä kolmen musiikkikaupungin (melkoisesti univelkaa tuottaneen) putken jälkeen. Mutta hyvinhän täällä on viihdytty.
Koko reissun viimeinen yhden yön pysäkki sijaitsi Floridan ”Pannunkahvan” Pensacolassa, ”Redneck Rivieralla”, jossa pääsimme nauttimaan reissun ainoasta uimarantailtapäivästä. Miellyttävän rauhallinen parituntinen kului lojuessa ja uidessa, lintuja katsellessa. Näin minä vedessä rauskunkin: lajia en tunnistanut, sellainen arviolta puolitoistavaaksainen vaaleanruskea keho ja kaksi kertaa kehoa pidempi, tumma siimapyrstö. Mitat tietysti arviokauppaa veden pinnalta uimalaseilla alapäin, reilun metrin syvyyteen katseltuna. Tiedän minä rauskuista sen verran, etten mene sellaista kovin lähelle. Tämä yksilö suhtautui itseään seurailevaan uimariin lähinnä lievästi happaman näköisenä, siirtyi puuskittain vähän kauemmaksi aina kun aloin olla taas sen yläpuolella.
Seuraavana vuorossa oli Orlando, Yhdysvaltain suosituin lomakaupunki. Tai pikemminkin Orlandon lomailualue.
Teemapuistot kuuluvat tokikin jokaisen intelletkumatkailijan epäluulon kohteisiin, mutta päivä Universa-huvipuistossa oli vallan riemukas. Komeiden elokuvakaupunkilavasteiden lisäksi tuli nähtyä Blues Brothersin keikka ja käytyä ajelulla Men in Blackin, Terminaattorin ja muutaman muun elokuvan hengessä. Päivän hurjimmaksi kokemukseksi osoittautui kuitenkin Simpsons-ride. Suosittelen, mutten sydänvikaisille…
Orlandosta poistuessa poikkesimme vielä paikkaan, joka oli sittenkin yksi tämän reissun pääkohteita.
Kuva: Sari Eronen-Mäkelä
Olen seurannut avaruuslentoja 1960-luvulta alkaen, lukenut kirjoja ”avaruuden valloituksesta” (absurdi ilmaisu oli ihan normaalia kieltä ensimmäisten Kuussa piipahdusten aikoihin) ja haaveillut avaruuslennoista. Kennedy Space Center olikin näiltä pohjilta kertakaikkinen elämys.
Paikka on järjestetty näyttävästi, elämyksensä voi valikoida monesta eikä kaikkea ehdi puolessa päivässä: nyt jäi IMAX-filmien katselu väliin, kun käytimme ajan mieluummin avaruussukkula-lähtösimulaattorissa (joka ei ollut tosin ihan yhtä raju kuin Simpsons-ride, häh!) ja tutustumassa Apollo-lentoihin. Jälkimmäinen oli elämys numero yksi: ennen kaikkea omaan halliinsa varastoitu Saturn V -rakettikokonaisuus.
Se on nimittäin valtava.
Itse alusta täydensivät hyvin rakennetut multimediaesitykset.
Vuonna 1969 (tai 1970) jonotin isän kanssa Helsingissä tunnin–pari näyttelyyn, jonka ainoana näyttelyesineenä oli pari kivenmurenaa ja vähän hiekkaa: NASA:n suomalaistutkijoille luovuttamat erät Apollo 11:n tuomista kuukivinäytteistä. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pääsin katsomisen ohella myös koskemaan kuukiveä.
Kennedy Space Center on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka kaikille avaruustutkimuksesta kiinnostuneille. Itse asiassa sen vuoksi kannattaisi jo sinälläänkin matkustaa Yhdysvaltoihin. New Orleansin ja Memphisin ohella, tietenkin.
Matkaamme suosineet säät alkoivat näyttää eilen toista puoltaan, kun teimme reissun (toivottavasti) viimeisen bussimatkan niin etelään kun Yhdysvaltojen ”manneralueella” pääsee.
Karibianmerta jyräävä Sandy-hurrikaani teki Key Westistä ainoastaan tuulisen ja sateisen: pohjoisen asukille oli jo sinänsä kiinnostava kokemus, että tuulinen, sateinen ja pimeähkö päivä saattoi olla silti kuuma. Käydessämme kymmenen vuotta sitten pari sataa kilometriä etelämpänä Kuubassa sikäläistä säätilaa luonnehdittiin ”kuin huonosti lämmitetyksi saunaksi”, ja sama päti Key Westissä.
Itse Key West on viehättävä pikkukaupunki, jota tosin hämmentävät runsaslukuiset turistilaumat, joille paikka on bailukaupunki siinä missä New Orleanskin. Täällä pukeutumisen suhteen on vielä vähemmän tarkkaa, ja kaikenlaisia puolipukuvirityksiä tuli nähtyä… säästän silmiänne niiltä parilta, jotka tarttuivat muistikortille. Ne eivät olleet välttämättä erityisen kauniita eivätkä edes suunnattoman seksikkäitä. Katselkaa sen sijaan vaikkapa tätä pelikaania, joka hetkeä myöhemmin syöksähti mereen nappaamaan kalan.
Kahden viimeisen yömme majapaikasta, Miami Beachista, ei ole tullut paljon nähtyä. Yksi asia kuitenkin pistää täällä silmään, tai paremminkin korvaan: tämä on espanjankielinen kaupunki. Suur-Miamin asukkaista on ilmeisesti seitsemisenkymmentä prosenttia espanjankielisiä, ja se kuuluu kadulla, ravintoloissa ja Key West -retkibussin kuljettaja/oppaan nuotissa.
Mutta tämä alkaa olla tässä. Menen pakkaamaan laukkuni ja jännittämään Sandy-hurrikaanin reittiä: tällä hetkellä se näyttäisi kiertävän Miamin riittävän kaukaa ollakseen sotkematta lentoliikennettä, mutta…
Matka on edennyt yhteen maailman järjettömimmistä paikoista rakennettuun kaupunkiin. Kyseessä on tietenkin New Orleans Mississippin suistossa, keskellä soita ja patovalleja, jotka yrittävät suojata suurelta osin vedenpinnan tason alapuolella sijaitsevaa kaupunkia.
Jo matka kaupunkiin on vaikuttava. Moottoritietä ympäröivät bayout, suot, järvet ja lammet, maailma jonka asukit, edelleen puolittain ranskankieliset cajunit, ovat tuttuja ainakin zydeco-musiikin kautta.
Itse moottoritiekin kulkeebayoun päällä. Välillä alla on soista maata, välillä soista järveä.
New Orleans (eli N’awlins, kuten paikalliset nimen tavaavat) on Yhdysvaltain virallinen bailukaupunki. Siinä missä Nashvillen Broadway ja Memphisin Beale Street tuntuivat ympärivuotisilta ja -vuorokautisilta rokkifestareilta, New Orleansin ranskalaiskaupunginosan (French Quarter) Bourbon Street ympäristöineen on Broadway ja Beale yhdessä potenssiin… jotakin. Etelän herkkuja ja moninaisia rytmejä tarjoavia soittoruokaloita täydentävät vielä stripparipaikat ja muu vähän enemmän seedy meininki.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö häät parvekkeella vastapäätä stripparipaikkaa, kännisen yleisön huudellessa kadulta, voisi olla ikimuistoisen romanttinen kokemus.
Neworleansilainen keittiö on syystä kuuluisa. Alligaattorimakkaraa, jambalayaa, gumboa, paistettuja vihreitä tomaatteja, kilpikonnakeittoa,… herkkuja on siellä monenlaista, eikä ylipainoisenkaan matkailijan vatsa vedä vuorokaudessa edes murto-osaa siitä mitä olisi tarjolla.
Bailukatujen ulkopuolella French Quarter on suorastaan idyllisen rauhallisia katuja ja maalauksellisia taloja parvekkeineen.
Ranskalaiskaupungin pohjoispuolella piti tietenkin käydä kunnioittamassa paikkaa, jossa länsimainen musiikki – sellaisena kuin sen nykyään tunnemme – sai alkunsa.
Nykyään Louis Armstrongin puistossa sijaitseva Congo Square oli paikka, johon orjilla oli sunnuntaisin lupa kokoontua viettämään aikaa keskenään, soittamaan, laulamaan ja tanssimaan: täällä rumpujakaan ei ollut orjilta kielletty, kuten muualla etelävaltioissa. Nämä afrikkalaiseen musiikkiperinteeseen ja osin länsimaisiin soittimiin pohjaavat bilejammailut muodostivat pohjan sille mistä myöhemmin tuli dixielandia, jazzia, bluesia, zydecoa, rockia, soulia, hiphoppia,…
Orjilla oli ennen Ranskalle kuuluneessa Louisianassa muutenkin hivenen paremmat olot kuin muualla Yhdysvalloissa. Orjaperheitä ei saanut myydä erikseen, orjilla oli oikeus omistaa (vähän) maata ja niin edelleen.
Etelän talous perustui täysin orjuuteen, joten ei ihme että sisällissodan aiheuttama orjuuden lakkauttaminen oli taloudellinen katastrofi. Vanhojen aikojen loistosta oli tilaisuus nähdä vilahdus Oak Alley -nimellä nykyään tunnetussa plantaasimuseossa.
Komea kartano Mississippin patovallien kupeessa syntyi 1830-luvulla ja kukoisti hetken sokeriruo’on viljelyllä. Orjuuden päättyminen ja talonväen kykenemättömyys sopeuttaa elämäntapaansa uuteen, niukempaan aikaan vei konkurssiin.
Huolellinen restaurointi ja kaluston keräily ympäri etelää antavat jonkinlaista kuvaa, millaista Oak Alleyssa on ehkä ollut sen lyhyeksi jääneinä loiston päivinä.
Orjilla oli tietenkin aika paljon niukempaa. Heidän asuntoloidensa jäljennöksiä ollaan parhaillaan rakentamassa plantaasin alueelle.
Elävää musiikkia kuullakseen ei New Orleansissa tarvitse kuin kävellä kadulla. Aina jossakin on joku bändi lauteilla. Olisi tietysti ollut kiva nähdä joku kaupungin suurista pojista – Neville Brothers, Dr. John, Sonny Landreth,… – livenä kotikulmillaan, mutta kaikkea ei voi saada. Eilen illalla pääsimme sentään näkemään Howlin’ Wolf -klubilla kiinnostavaa ryhmää nimeltä Beats Antique.
Lavalla Zoe Jakesin tanssi, puvut ja naamiot tietenkin kiinnittävät eniten huomiota, mutta kyllä musiikissakin on seurattavaa etenkin tällaiselle vanhalle Transglobal Underground -fanille: samoilla vesillä soudellaan.
New Orleans on paikkana jotakin sellaista kuin kuvittelinkin: kaoottinen, hurmaava, pelottava, vähän rähjäinen ja samalla loistelias sekoitus kaikkea mahdollista: todellinen, aito ja ajan patinoima monumentti monikulttuurisuudelle. Onkin aivan sopivaa, että kaupungissa todella on monumentti siirtolaisille.
Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Matka jatkuu aamulla kohti itää ja Floridaa.
Piti vielä sanomani cherokee-reservaatista: silmään pisti kuppiloiden ja hotellin työntekijöiden omanarvontuntoinen, kohtelias ja asiallinen, mutta turhia makeilematon asenne. Siitä tuli mieleen suomalainen palvelu parhaimmillaan: sellainen, joka osaa asiansa ja saa homman sujumaan, mutta ei tyrkytä itseään eikä ole sellaista suorastaan epätoivoisen tekopirteää yliyrittämistä kuin tämän maan normi tuntuu olevan. Cherokeiden ei ole pakko olla töissä, he tekevät sitä koska haluavat tehdä. Niin pitäisi olla.
1800-luvun museopientila Great Smoky Mountainsin laaksossa.The Great Smoky Mountains
Vuoristo saa tällaisen tasamaan asukin polttamaan käsittämättömiä määriä filmiä – onnekksi nykyään vain muistikortteja täyttämällä. Ruska teki maisemista entistäkin komeampia. Ja ei, kuvat eivät tee oikeutta.
Olemme nyt siirtyneet Pohjois-Carolinasta Tennesseehen, Appalakkien länsipuolelle. Seesteisten vuoristomaisemien jälkeen Pigeon Forgen pikkukaupunki oli sitäkin järisyttävämpi kokemus.
Sattui nimittäin niin, että muuan pigeonforgelainen köyhän perheen tyttö muutti laulajaksi ja lauluntekijäksi Nashvilleen ja, useimmista kaltaisistaan poiketen, osoittautui paitsi lahjakkaaksi ja taitavaksi myös onnekkaaksi. Dolly Partonista tuli miljonääri, ja hän halusi käyttää rahojaan myös kotikylän hyväksi. Ensin syntyi Dollywood-huvipuisto ja sitten muukin Pigeon Forge muuttui joksikin, joka… no, ainakin se työllistää paikallisia.
Nashville vaikutti tämän jälkeen jokseenkin normaalilta kaupungilta.
Broadway-kadun toinen pää on jonkinlainen ympärivuotinen ja -vuorokautinen musiikkifestivaali. Muutaman korttelin mitalla on kymmenittäin kapakoita, joissa soittaa tusinoittain bändejä, enimmäkseen kaikkia kahta musiikkityyliä: countrya ja westerniä. Nykykantri tosin on lähellä suomalaista nykyiskelmää sikälikin, että siinä on vaikutteita parhaimmillaan jopa hard rockista.
Kävimme kuolaamassa kitaroita Gruhn’s Guitarsissa, nappasimme livemusiikkisäesteiset yhdet vieressä Jimmy Buffet’s Margaritavillessä ja notkuimme vähän aikaa kadulla ennen kuin siirryimme hyvämaineiseen 12th & Porter -klubiin.
Paikka vaikutti aika opiskelijavetoiselta sekä miljöönsä että asiakaskuntansa suhteen. Mustaksi maalattu miljöö ja kovalla soiva, konemusasävytteinen vaihtoehtorock saivat odottamaan, että lavalle nousisi goottihenkistä mustahuuliryhmää eikä sellaista alt.folkia, mitä olimme tulleet kuuntelemaan. Äänenvoimakkuus kuitenkin laski ja musiikki muuttui akustisemmaksi kun bändit aloittivat settinsä. Monen päivän bussimatkailu ja lyhyet yöunet kävivät kuitenkin käpälään sen verran, ettemme jaksaneet notkua koko iltaa.
Torstaipäivän kohteista yksi tärkeimpiä oli joki.
Mississippi on yksi maailman suurimpia jokia ja vuosituhantinen tärkeä kauppaväylä. Sen rannalle syntyi Pohjois-Amerikan kaupungistunein intiaanikulttuuri, ns. Mississippi-kulttuuri, jonka taudit ja muut luonnononnettomuudet ehtivät tuhota jo ennen kuin eurooppalaiset pääsivät paikalle viimeistelemään hävitystä. Musiikin historian kannalta joki on myös korvaamattoman tärkeä, eikä bussin äänilaitteista soitettu Showboat-musikaalin ”Old Man River” ollut lainkaan poissa paikaltaan.
Musiikilla olikin melkoinen osa Memphisissä viettämässämme päivässä ja illassa, mutta ensin oli syytä käydä tutustumassa toisenlaiseen muistomerkkiin.
Lorraine-motelli, jonka parvekkeelle Martin Luther King Jr. murhattiin, on nykyään kansalaisoikeusmuseo.
Voisi ajatella, että on ajanhukkaa käyttää Memphisin kaltaisessa blues- ja soulkaupungissa puoli iltapäivää Elvis Presleyn ylettömään kotimuseoon. Mutta kyllä Graceland on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen väärti – eikä pelkästään siksi, että minä olen aikoinani suomentanut Peter Guralnickin Elvis-elämäkerran. Itse kartanorakennus on viehättävä, joka paikoin kaunis. Ylettömyys on ennen kaikkea kadun toisen puolen täyttävässä turistirysässä näyttelyineen, Elviksen automuseoineen, hänen kaksine lentokoneineen, ravintoloineen ja myymälöineen. Pyörryttävä kokemus, suorastaan.
Nashvilleen verrattuna Memphis vaikuttaa huomattavasti sympaattisemmalta kaupungilta. Onhan täällä rähjäiset, hoitamattomat kulmansa – ja joillakin alueilla melkoisen vakavia ongelmia järjestäytyneen rikollisuuden suhteen – mutta miljöö on silti viehättävämpää. Ja täällä on jotakin mitä kovin monessa Yhdysvaltain kaupungissa ei ole: kunnollinen julkinen liikenne.
Hurmaavinta ovat ikivanhat, lonksottavat ratikat, joista tulevat mieleen ne hurmaavat kulkupelit, jotka turkulaiset poistivat käytöstään 1970-luvulla, mitä he eivät kyllä saa minulta vieläkään anteeksi.
Siinä missä Nashvillessä on Bropadway, Memphisissä on ympärivuotinen ja -vuorokautinen kävelykatu-musiikkifestivaali nimeltä Beale Street. Erinomaista ruokaa ja tasokasta musiikkia täälläkin, ja enemmän minun makuuni kuin Nashvillen sisäsiisti kantri-iskelmä. Yhden illan otoksen perusteella paras talobändi näyttäisi olevan B.B. Kingin bluesklubilla.
Mutta nyt nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys, ja pitkä matka alas Mississippin viertä.
Palataan vielä hetkeksi Washingtoniin. Alla oleva kännykuva imartelee melkoisesti kaupungin (reittien ja junatiheyden puolesta erinomaisen) metroverkon asemia. Oikeasti ne ovat hyvin paljon hämärämpiä ja ankeampia. Kuvasta kyllä näkyy, että sikäläisestä metrosta puuttuu jotakin, jota on näkynyt kaikkien muiden metrokaupunkien asemilla, joissa olen käynyt.
Aivan niin, mainokset. Ehkä siksi ei ole varaa valaista kunnolla?
Joka tapauksessa metrolla pääsi sinne minne pitikin, kunhan oppi käyttämään perin hankalia lippuautomaatteja. Palasimme toisena Washingtonin iltanamme samaan Howard-teatteriin kuin vuorokautta aikaisemmin. Tällä kertaa lavalle nousi yhtyeineen kaupungin oma tyttö, huikea basisti, laulaja ja lauluntekijä MeShell NdegeOcello. Hänen omia biisejään ei nyt kuultu, sillä setti oli kunnianosoitus Nina Simonelle. Tähän tyyliin:
Normikokoinen, pitkämensuurinen bassokitara ehkä näyttää vähän koomiselta pienikokoisen NdegeOcellon käsissä, mutta kyseessä on yhtä kaikki huikea huippumuusikko: kuunnelkaa klipistä, kuinka groove muuttuu ja alkaa elämään, kun bassokulkua alkaa soittaa kiipparistin sijaan Basisti. Keikka oli kertakaikkisen hieno.
Maanantaiaamuna alkoi varsinainen bussireissu siirtymisellä Potomac-joen yli Virginiaan, etelävaltioiden puolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Colonial Williamsburg, 1700-luvun puolivälin siirtokuntakaupungin ennallistus.
Chuck Pahlahniukin Tukehtumisen suomentajalle tämä oli hupaisa tutustumiskohde, sillä kirjan päähenkilöhän oli palkkatöissä joko juuri täällä tai samanlaisessa ennallistuspaikassa, missä hän esitti irlantilaista velkaorjarenkiä (ja inhosi koko juttua).
Etelän tuntua alkoi näkyä enemmän kun bussiretkueemme käväisi amerikan prismassa eli Walmartissa kaupungissa nimeltä Farmville – kyllä, sellainen on olemassa Facebookin ulkopuolellakin! Oppaan juttu Potomac-dieetin tehokkuudesta nimittäin osoittautui perin todeksi: ihminen, joka on Potomacin pohjoispuolella ylipainoinen onkin sen eteläpuolella ihan keskiverto.
Ameriikan tuntua saatiin kummasti silloinkin, kun päätimme tehdä iltakävelyn hotelliltamme puolen kilsan päässä olevalle Tangelwoodin ostoskeskukselle. Matka ei ollut pitkä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että joku haluaisi kävellä niillä teillä. Tämä maa on ns. liemessä siinä vaiheessa kun öljy lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten se on nyt sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.
Tiistai on ollut upeiden maisemien päivä. Tanglewoodista bussi jatkoi Appalakeihin kuuluvan Blue Ridge Mountainsin halki pujottelevalle tielle, josta saimme ihailla vaikkapa Roanoken laaksoa:
(Ei, tämä ei ole se Roanoke, josta Babylon 5:ssä esiintynyt avaruusalus sai nimensä. 😎
Litteänpuoleisen Suomen rannikkoseutujen asukki on aina vähän tohkeissaan päästessään vuoristomaisemien ääreen. Ennen paloi filmiä, nykyään täyttyy muistikortteja.
Upeiden maisemien sarja jatkui Mabry Millin entistettyjen pajojen, vesimyllyn ja muun 1800-luvun tekniikan keskellä.
Olisi voinut kuvitella, että matkan jatkuminen Cherokee-reservaattiin olisi ollut luonnollinen jatko tälle menneen maailman tunnelmalle, mutta käytäntö osoittautui toiseksi.
Cherokeiden ”itäinen haara” – ne joita ei onnistuttu aikanaan pakkosiirtämään Oklahomaan ”Kyynelten polun” toiseen päähän – on eräänlainen menestystarina. Turismin ohella reservaattiin tuo rahaa valtava kasino, tuo niin paljon että jokainen täysi-ikäinen cherokee saa osansa heimon tuloista – heidän kansalaispalkkansa on suurempi kuin keskivertokirjallisuuskääntäjän vuositulot. Itsetuntoa löytyy, ja katukylteissä tiennimi lukee sekä englanniksi että cherokeeksi. Cherokeet tuntuvat satsaavan kestävään kehitykseen (hieman) enemmän kuin keskivertoamerikkalaiset. Kansalaispalkka ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että palkkaorjuudesta vapautetut nuoret käyttäisivät leivänrepimisestä vapautuvaa aikaa itsensä kehittämiseen tai luovaan toimintaan. Kuulemma paikallisilla liikkeillä on vaikeuksia saada työntekijöitä: reservaatin lain mukaan palkkalistoilla pitää olla cherokeita, mutta kun cherokeita ei aina kiinnosta tehdä duunia…
Sitä paitsi reservaatin turistikeskustaajaman rihkamakaupat olivat kyllä aika masentavia silkassa rihkamuudessaan.
Mutta on aika painua nauttimaan cherokeiden hotellin vuoteesta. Aikaisin huomisaamuna matka jatkuu sinne, minne Appalakeilta(kin) on vuosikymmenien mittaan muuttanut melkoinen määrä luovuutta, intoa ja tekemisen tahtoa.
Johan tässä onkin oltu jo kaksi iltaa ilman elävää musiikkia.
Siinä vaiheessa kun pääsimme Howard-teatterin pöytään illallisen ja konsertin ääreen kello oli täälläkaupungissa kahdeksan illalla, mutta suomikotona ja elimistössä kolme yöllä. Olimme olleet valveilla noin 23 tuntia, siitä merkittävän osan lentokoneissa. Mutta kun kerran liput oli hankittu, niin lähdimme nukkumisen sijaan seikkailemaan Washingtonin metrojunilla kohti konserttipaikkaa.
Howard-teatterin konserttityylin soisi yleistyvän Suomessakin: siihen olen kotomaassa törmännyt vain Tampereen musiikkiteatteri Palatsin vähän koreampana ja kalliinpana versiona. Salissa on pöydät, esityksen alla (tai sen aikana) voi syödä hyvin ja juoda kaikessa rauhassa, jos siltä tuntuu. Joratakin voi, jos siltä tuntuu. Rock on jo kauan sitten ollut niin keski-ikäisten musiikkia, että sitä voisi ainakin jossain panna esille myös tyylikkään keski-ikäisesti… ja kissakala oli hyvää, ja S:n hampurilaisen mukana tulleet ranskikset todella hyviä.
Illan ensimmäinen esiintyjä Thom Chacoin soitti sympaattisen vanhakantaista singer/songwriter-protestikamaa. Pääesiintyjä, Los Lonely Boys, on (minun korvalleni) eräänlainen nuorempi ja aavistuksen verran popimpi versio Los Lobosista – tai, toisaalta, soittaa aika lailla samanoloista musiikkia kuin Los Lobos 1980-luvulla ennen akustista La Pistola y El Corazón -levyä ja sitä seurannutta kokeilevampaa kautta. Livenä Los Lonely Boys oli vallan toimiva trio, joka tosin sortui vähän turhan monta kertaa tylsähkön pitkiin sooloiluihin.
Ja koska täällä on sunnuntai vielä monta tuntia, saatte sunnuntaivideon Los Lonely Boysilta.
Sikeästi nukutun yön ja pikaisen aamiaisen (hotellin pikakahvilan croissantin rasvalla olisi saanut voideltua useammankin ompelukoneen) oli vuorossa kunnon turistitoimintaa: Washington-kiertoajelu.
Kuva: Sari Eronen-Mäkelä
Tämän kaupungin nähtävyyksiin on välillä vähän vaikea suhtautua: ne ovat teeveestä (ja elokuvista) niin tuttuja. Valkoinen talo. Lincoln Memorial -monumentti. Capitol. Oveliskimainen Washington-monumentti. Valkoisen talon edessä oli pakko sanoa ääneen: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington”. Ja Arlingtonin sotilashautausmaan kivirivistöjä katsellessa alkaa väistämättä soimaan päässä ”Let the Sunshine In” Milos Formanin Hair-elokuvatulkinnasta.
Arlingtonin sotilashautausmaalla. Kuva JPMTämä oli kiinnostava silmiin sattunut hautakivi: naispuolinen toisessa maailmansodassa mukana ollut ilmavoimien everstiluutnantti. Anne W. Tinges varmaankin yleni everstiluutnantiksi varmaan vasta sodan jälkeen – silloin Yhdysvaltain ilmavoimatkin erotettiin omaksi aselajikseen, sodan aikana oli vain laivaston, merijalkaväen ja armeijan alaiset ilmavoimat – mutta jotakin hänen on täytynyt sodankin aikana tehdä. Nettikään ei löydä kuin tiedon hautakiven paikasta ja toisen ihmettelijän.
Washington on miellyttävän väljän oloinen, puistojen täyttämä kaupunki. Sellainen, mihin on helppo sijoittaa romanttisen elokuvan ulkokohtauksia (median luomista mielikuvista ei pääse eroon paikan päälläkään). Kaupungissa on ilmeisen erinomaisesti toimiva metroverkosto, mutta asemat ovat kyllä todella ankean oloisia, hyvin hämärästi valaistuja betonihalleja. Vielä ankeampaa arkkitehtuuria kuin VR:n kehnoimmat lähijuna-asemat Helsingin seudulla, ja se on jo aika ankeaa…
Korean sodan muistomerkkiä ei olisi tullut käytyä katsomassakaan ilman että opas olisi vienyt sinne. Onneksi vei, kyseessä on vaikuttava teos. Pelokkaan näköisiä (eri aselajien, eri etnisiä ryhmiä edustavia) sotilaita etenemässä pienen metsikön läpi, heijastumassa kiiltävästä kiviseinästä, johon on kaiverrettu kasvoja ja kuvia sodasta. Pohjakaavaltaan kolmiomaisen monumentin kärkeen kirjoitettua lausetta ”Freedom is not free” voi allekirjoitella, vaikkei olisikaan (aina) samaa mieltä siitä, onko vapautta mahdollista yrittää tavoitella väkivallalla.Lincoln-monumentin portailla Martin Luther King herätteli amerikkalaisia ”I Have a Dream” -puheellaan. Eikä vain amerikkalaisia.Vietnamin sodan aikanaan melkoista keskustelua herättänyt monumentti on yksinkertaisempi: kiviseinä, johon on kaiverrettu kaikkien sodassa kaatuneiden amerikkalaisten nimet.
Sellaista täällä tänään. Huilaamme vielä tovin ja käväisemme kahvilla. Reissun konserttiputki jatkuu tänä iltana, itse asiassa aivan samassa salissa kuin eilinenkin keikka. Lisää kuvia ja kertomuksia, jahka keritään ja jaksetaan.
Viime yönä kustantamo sai sähköpostia, kun suomentaja lähetti sinne Peter Wattsin romaanin Blindsight suomennoksen: näillä näkymin suomenkielisen version nimeksi tulee Sokeanäkö ja kirjan pitäisi olla lukijoiden saatavilla ensi heinäkuussa, kun Watts tulee kunniavieraaksi Helsingin Finnconiin. Koska myös kirjan suomentaja sattuu olemaan samaisen tapahtuman kunniavieras, ohjelmaan tulee varmasti keskustelua teoksen kääntämisestä.
Sokeanäkö on kiinnostava kirja, luultavasti ”kovinta” suomentamaani scifiä – siis siinä mielessä kuin sanaa ”kova” näissä yhteyksissä käytetään: ei uhon ja machismon mielessä, vaan tiukan tieteellisiin teorioihin pohjaavan spekuloinnin merkittävän roolin vuoksi. En välttämättä ole aina samaa mieltä Wattsin (tai hänen käyttämiensä lähteiden) tai hänen kirjansa henkilöiden havaintotuloksista ja/tai malleista tekemistä johtopäätöksistä, mutta eipä minun tarvitsekaan. Minun tehtäväni oli välittää tarina ja sen ajatukset mahdollisimman luontevalle ja ymmärrettävälle suomenkielelle. Tässä suomennoksessa on enemmän tieteellistä sanastoa ja ns. vierasperäisiä sanoja enemmän kuin keskivertoromaanissa, mutta se kuuluu kirjan ja sen henkilöiden maailmaan.
Tieteisromaaniksi Sokeanäkö on kiinnostava sikälikin, että se on luullakseni yksi hyvin harvoista tieteisromaaneista, jossa esiintyy vampyyreja (joiden olemassaolo ja historia esitellään myös tieteelliseltä pohjalta). Ennen kaikkea yksi vampyyri, jolla sattuu olemaan suomalainen nimi. Ilmeisesti Watts halusi hahmolle nimen, joka olisi yhtä aikaa eksoottinen (englanninkieliselle lukijalle) että herättäisi, sikäli kuin lukija nimen alkuperää tunnistaa, mielikuvan jostakin hyvin vaaleaihoisesta. Niinpä hän (kuulemma) kysyi nimiehdotusta suomalaistuttavaltaan, joka keitti sen kokoon yhdistelemällä kahden oman kaverinsa nimet.
Tämä aiheutti minulle lievän mielikuvaongelman kirjaa kääntäessä. Satun nimittäin itsekin tuntemaan molemmat henkilöt, eikä kumpikaan kauhean hyvin vastaa sellaista mielikuvaa, jota Watts vampyyrille halusi. Mutta se haittasi korkeintaan minua (eikä minuakaan itse suomennostyön suhteen), ei niitä lukijoita jotka eivät tunne ko. tyyppejä.
Käännöksen deadline olisi ollut itse asiassa vasta ensi vuoden puolella, mutta omaksi dediksekseni olin jo pitkään ottanut tämän perjantain. Syynä on se, että halusin työn ehdottomasti pois käsistäni ja mielestäni ennen kuin lähdemme ensi yönä parin viikon reissulle Yhdysvaltoihin. Matkareitti kulkee bussikyydillä Washington DC:stä mutkitellen kohti ns. etelävaltioita, New Orleansia ja sitten Floridaa. Matkakertomusta on tarkoitus kirjoitella ja valokuvata blogiin sitä myöten kun nettiyhteydet hotelleissa antavat myöten. Don’t touch that dial.
Lomaa tarvitaankin, sillä Sokeanäkö on viime viikkoina syönyt jotakuinkin tehokkaasti kaiken valveillaoloajan. Tiedän tekeväni hyvää työtä silloin kun dedis painaa päälle, mutta monta kertaa sormien käydessä näppiksen pinnalla jo vaikkakuinkamonetta tuntia tulee kyllä mieleen, että olen oppinut luottamaan liikaakin viimetinka-flow’n varaan.
Loman aikana on tarkoitus kyllä hieman pohjustaa seuraavaa työrupeamaa, omaa romaania numero kuusi, jonka kirjoittaminen pitäisi saada tapahtumaan loppuvuoden aikana. Bussissa (ja lentokoneissa) istuessa on ehkä aikaa lukea vähän lähdemateriaalia, miettiä ikkunasta ulos tuijottaessa ja kirjata muistiin siinä tuijotellessa mieleen tulleita ideoita. Kirjallisuus syntyy niinä hetkinä, jolloin kirjailija ei näytä tekevän työtä. Silloin kylvetään, lannoitetaan ja kasvatetaan. Tekstin näpyttely paperille on (melkein) pelkkä sadonkorjuuvaihe, kiivas ja työteliäs kyllä, mutta pitkällisen työnteon tulosta.
*
Ja, toki, juuri nyt: Onnea, EU!
Nobelin rauhanalkinto on totisesti ansaittu. Horjahtelevasta taloudesta, nitisevästä byrokratiasta ja keskinäisistä epäluuloista huolimatta Euroopan Unioni on ollut kiistaton, mieletön menestys nimenomaan rauhanprojektina. Se on saanut monta entistä verivihollista istumaan samaan pöytään kaikessa rauhassa, kohteliaasti ja kavereina: Ranska ja Englanti ehtivät pitää keskenään veristä vihaa melkein tuhat vuotta, Puola saksalaisen kielialueen kanssa miltei yhtä kauan, Ranska ja Saksa siitä lähtien kun Saksa syntyi 1800-luvulla. Silti olemme jo yli kuusikymmentä vuotta saaneet nauttia pisimmästä ja vakaimmasta rauhasta, joka tällä alueella on kirjoitetun historian aikana vallinnut.
Tässäkin suhteessa demokratia ja naapurien(kin) kunnioittaminen ovat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmaksi valtiomuodoksi.
