Kategoria: kuvia

Big Ben männikössä

·

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Kaksitoista vuorokautta selvitystilassa

·

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Anttolanhovissa, Mikkelin lähettyvillä ja osallistunut kirjailijoille tarkoitetun TYK- eli työkyvyn ylläpitokuntoutuksen selvitysjaksoon.

AnttolaI__9308

TYK-kuntoutus koskee yleensä lähinnä niitä, joilla on ns. oikea työpaikka – vakituinen työsuhde, lakisääteinen työterveyshuolto ja niin edelleen. Me itsensätyöllistäjät putoamme tässäkin asiassa yhteiskunnan turvaverkkojen ohitse. Kirjailijaliitto on kuitenkin saanut neuvoteltua muutaman TYK-ryhmän omalle jäsenistölleen, ja muut kulttuurialan itsensätyöllistäjien järjestöt pystyvät toivon mukaan seuraamaan vähitellen esimerkkiä. Toivottavasti kirjailijoillekin järjestetään lisää ryhmiä ja kirjailijat tajuavat niihin hakeutua: ainakin nämä kaksi ensimmäistä ryhmää ovat olleet varsin pieniä.

Itse lähdin kuntoutuksen aloittavalle selvitysjaksolle avoimin mielin ja arvellen, että tilanteeni on tällä hetkellä aika hyvä sekä psyykkisen että fyysisen terveyden puolella. Ylipainoa toki on runsaasti, mutta kohtuullisen miellyttäväksi dieetiksi osoittautunut 5:2-pätkäpaastoilu on vuodenvaihteen jälkeen saanut painoa putoamaan ihan kohtuullista tahtia. Runsas ja runsastuva säännöllinen liikunta on lisäksi muuttanut läskiä lihaksiksi ja parantanut pitkään kovin heikkoa kehonkuvaani. Viihdyn omassa olemuksessani paljon paremmin kuin aikaisemmin. Minulla on vanhastaan ollut taipumusta bipolaarisuuteen, mutta viime vuosina hyvä elämäntilanne ja erittäin hyvä parisuhde on pitänyt heilahtelut aika mukavasti kurissa ja poissa ääripäistä. Halusinkin ennen kaikkea vahvistusta sille, että mielikuva paranevasta tilanteesta vastaa todellisuutta eikä pinnan alla piile mitään sen uhkaavampaa.

Siinä suhteessa ennakkokäsitys näyttää vahvistuneen: Aion kyllä lähitulevaisuudessa käydä terkassa otattamassa normaalit labrakokeet, varmuuden vuoksi. Kuten lääkäri on jakson aikana todennut, eräitä suomalaisia kansallissairauksia on helpompi hoitaa jos ne havaitaan ennen kuin oireilu on ehtinyt alkaa.

Ennakko-odotusten vahvistumisen lisäksi olen kuitenkin joutunut panemaan itseäni peliin ja paljastamaan itseäni ehkä enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

AnttolaI_AarrekarttaVaikka olen viime vuosina liikkunutkin varsin innokkaasti – kroolaamalla kolmen kilometrin yhtämittaisen matkan keskimäärin kolme kertaa viikossa, kävelemällä paljon, käymällä taiji-tunneilla – täällä on joutunut tutustumaan järjestettyyn liikuntaan paljon läheisemmin sellaisilla tavoilla, jota olen koulun liikuntatuntien aiheuttaman sinnikkään inhon vuoksi vältellyt viimeiset 34 vuotta. Onkin ollut hienoa huomata, että kouluaikojen traumat ovat ehtineet aika pitkälti haihtua. Vielä rohkaisevampaa on ollut huomata, että vaikka fyysinen kuntoni numeerisesti arvioituna ja mitattuna on edelleenkin, mittarista riippuen, keskimääräistä kehnompi tai korkeintaan ikäryhmäni keskivertoa, en ole enää sellainen viimeinen tai toiseksiviimeinen kuten olin aina kouluaikoina: meidän kanssamme yhdessä jumpanneisiin ja kuntoilleisiin muiden TYK-ryhmien ikätovereihin verrattuna olen pystynyt tekemään oikeastaan aika hyvin. Olen jopa nauttinut kouluaikoina syvästi inhoamistani pallopeleistä* – kun niitä ei ole Anttolassa harrastettu hampaat irvessä, vaan mahdollinen kilpailu on rentoa ja leppoisaa. Pari päivää sitten laadittu henkilökohtainen voimisteluohjelma on sekin jotakin uutta: Pikku hiljaa kasvava keski-ikäisen äijän kuntoiluvälinekokoelma saa lähiaikoina täydennyksekseen viiden kilon käsipainot. Kävelysauvojakin voisi oikeastaan harkita.

Jossakin mielessä henkinen puoli on ollut paljon rankempaa. Vaikka oma psyykkinen tilanne onkin aika hyvä, on selvitysjakson mittaan tullut vierailtua sellaisissa oman menneisyyden tapauksissa joiden muistelemista mieluiten välttelen, ja vielä niin että niistä on kertonut toisille ryhmäläisille ihan yhtä avoimesti ja kiertelemättä kuin hekin ovat kertoneet omista asioistaan. Siitä syystä jotkut menneisyyden epämiellyttävät ajanjaksot ovat päätyneet uniinkin, joskaan eivät onneksi kovin painajaismaisina. Koska kyse on nimenomaan työkyvyn ylläpidosta, tässä on käsitelty (etenkin omassa päässä) myös omia käsityksiä ja pelkoja oman lahjakkuuden, kykyjen ja ammattitaidon suhteen: Onko minusta jatkamaan kirjailijan (ja suomentajan) työtä? Näissä hommissa ei voi luottaa edes yt-neuvotteluihin tai irtisanomisaikoihin: töitä, apurahoja ja julkaisuja tulee jos on tullakseen, ja ei tule jos ei tule, ennalta varoittamatta. Voi hyvin käydä niin, että parikin vuotta antaumuksella, huolella ja ahkeruudella rakennettu teos tipahtaa kustantamoiden ohjelmien ulkopuolelle, pöytälaatikkoon. Voi hyvin käydä niin, ettei yksikään kustantaja tarjoa minkäänlaisia käännöshankkeita tai ole kiinnostunut kuulemaan ehdotuksia. Voi hyvin käydä niin, että apurahapäätökset ovat kielteisiä. Kirjailijan tai kääntäjän itsensä mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat aikamoisen heikot.

Olen päässyt tutustumaan myös moniin minulle aikaisemmin tuntemattomiin näiden kysymysten käsittelymenetelmiin, kuten aarrekarttojen tekemiseen (tuossa ylempänä minun esikoisteokseni, jota on tarkoitus lukea alhaalta ylöspäin, kuvien portaita pitkin) ja GAS- arviointiin.

Kuulemma jotkut TYK-kuntoutettavat ovat ottaneet liikuntaohjelmaansa kävelyretken Anttolan taajaman baariin ja kimppataksikeikan takaisin majapaikkaan pilkun jälkeen. Me kirjailijat olemme olleet näköjään sen verran introvertteja, että olemme enimmäkseen viihtyneet virallisen ohjelman ulkopuolella ihan omissa oloissamme (meille saatiin onneksi järjestettyä yhden hengen huoneet). Sanataiteen ammattilaisilla on sitä paitsi mahdollisuus kuljettaa konttorimme mukana ja käyttää ilta-aikoja (ja selvitysjakson ainoaa vapaapäivää) töiden tekemiseen.

AnttolaI_9380Olen pikku hiljaa täälläkin työstänyt rauhallisesti, mutta vääjäämättömästi etenevää Hunania pidemmälle, jatkanut lähdemateriaalin lukemista ja luettujen asioiden soveltamista tarinani (tai oikeastaan tarinoiden punoksen) henkilöiden vaiheisiin. Työpiste hotellimaisen huoneen ainoan pöydän ääressä ei ole lainkaan ihanteellinen ergonomian eikä muidenkaan asioiden kannalta. Iso osa lähdemateriaalia on muutaman sadan kilsan päässä kotosalla, ja on vaikeaa tottua tekemään töitä kannettavalla tietokoneella kotoisamman, kahdella ylileveällä näytöllä varustetun oikean tietokoneen (ja sen ergonomianäppäimistön ja -hiiren) sijaan. Mutta jotain on syntynyt, jotain kehittynyt. Teksti etenee. Ei se etene nopeasti, mutta etenee kuitenkin.

En vielä tiedä, missä määrin tämä reissu tulee vaikuttamaan Hunaniin tai tuleviin kirjoihin. Luultavasti vaikuttaa, tavalla tai toisella. Aikaisemmat kehonkuvaan liittyvät itsereflektion tuokiot ovat vaikuttaneet hyvinkin paljon.

AnttolaI_9399Karstan päähenkilö Tria syntyi hyvin pitkälti Malmin uimahallin altaassa. Hän harrastaa uimista, kuten kirjan lukeneet hyvin tietävät, mutta hänelle hänen kehonsa ja olemuksensa on hyvin paljon yksityisempi asia kuin meille (suomalaisille) keskimäärin – jopa siinä mitassa, että hän pitää omaa sukupuoltaan yksityisasiana, joka ei kuulu kenellekään muulle kuin häntä hoitavalle lääkärille, joka sattuu olemaan myös hänelle läheinen ystävä.

Tämän ja Trian muiden kehonkuvaan (sanan monissa merkityksissä!) liittyvien ongelmien taustalla on oma havaintoni itsestäni uimahallissa. Olen ollut jotakuinkin koko ikäni ylipainoinen ja olen monessakin suhteessa oppinut jossain määrin nolostelemaan kehoani ja olemustani jopa siinä mitassa, että   olen yleensä vähän etukumarassa asennossa. (Se ei välttämättä edes saa vatsaa näyttämään pienemmältä, mutta silloin saattaa tuntea ettei ainakaan kauhean paljon tyrkytä läskejään näkyville.) Kulttuuri on ollut lapsuudestani lähtien sellaista, että poikkeavanpainoisille (puoleen tai toiseen, olen ymmärtänyt hyvin hoikilta tuttavilta) tehdään kyllä suoraan tai välillisesti selväksi, että tekisit jotain tai ainakin vähän häpeäisit.

Kun minä astelen pesutiloista uimahallin altaan laidalle, liki alastomana, kroppani kaikki nolot yksityiskohdat reilusti näkyvillä, kuljen hartiat varsin kyyryssä ja luikahdan varsin nopeasti piiloon veteen. Kroolaamisessa on se kiinnostava puoli, että muista altaan käyttäjistä näkee enimmäkseen pelkän vartalon ilman päätä – etenkin kun useimmat uivat pääosin rintauintia – tai (altaan päädyssä ollessa) pelkän pään erottamatta kovinkaan paljoa vartalosta. Tavallaan tämä antaa sekä minulle että muille uijille jonkinlaisen anonymiteetin suojan ja, toisaalta, tilaisuuden tarkkailla toisia veden alla suhteellisen huomaamattomasti. Siinä on hyvä huomata, ettei suinkaan kuulu muodoltaan ihmiskehojen kirjon mihinkään ääripäähän. Kun on sitä paitsi kroolannut allasta edestakaisin rivakkaan tahtiin parin–kolmen kilometrin matkan, huomaa kyllä nousevansa altaasta ja kävelevänsä pesutiloihin kuin kuningas. Tässä suhteessa kuluneet pari viikkoa Anttolassa ovat nostaneet itsetuntoa ja parantaneet kehonkuvaa yhtä lailla. Ja sen olen jo kauan sitten huomannut, ettei painonpudottaminen eikä kuntoilukaan onnistu ilman itsetuntoa tai joltisenkin positiivista kehonkuvaa.

AnttolaI_9392Kaksiviikkoinen selvitysjakso on joka tapauksessa ollut aikamoisen pitkä kertarysäys aivan erilaista elämää. Kirjailija-suomentajan vapaudesta, pomottomuudesta ja vuorokausirytmittömyydestä suurimman osan vuotta nauttivalle on toisaalta ollut vallan miellyttävääkin elää jonkin aikaa tällaista kesäleirielämää, jossa joku muu on laatinut ohjelman ja aikataulut eikä tarvitse kuin kävellä oikeaan paikkaan oikeana ajankohtana ja tehdä sitten mitä ohjaaja pyytää – oli se sitten vesijumppaliikkeitä tai oman työhistoriansa (ja muun elämänsä mustempienkin hetkien) kartoittamista flappitaululle. Harvapa kirjailija silti tällaista laitostuneisuutta kaipaa tämän enempää, sen lohdullisuudesta ja (jopa) terapeuttisuudesta huolimatta – jos kaipaisi, ei olisi kirjailijaksi edes ryhtynyt. Selvitysjaksoon tyytyväinen kirjailija palaa Anttolan lihapatojen‡ ääreltä omaan kotiinsa, omaan arkeensa oikein tyytyväisenä sekä kuntoutusjaksoon että tietoon, että seuraavaan seurantajaksoon on melkein puoli vuotta.

AnttolaI_9387___
* Minulla on ollut – kuten varmaan monilla muillakin silmälaseistaan riippuvaisilla – jonninmoinen pallofobia, jonka ansiosta etenkin lentopallo oli aina yhtä ahdistavaa. Fobiamaisen epäloogisesti ainoa pallopeli mistä aikoinaan tykkäsin oli – pesäpallo, jossa pallon nopeus ja vahingontekokyky on paljon suurempi. Lentistä tai pesistä ei tällä reissulla kokeiltu, mutta pehmeämpien isojenkin (ja minulle foobikkona pelottavien) pallojen kanssa pelailu tuntui oikein mukavalta.>
† Lukuun ottamatta muutamaa vuotta vähän yli parikymppisenä, jolloin tulin laihtuneeksi jonnekin ”normaalipainoisen” ylärajoille.
‡ Anttolanhovin lähiruokahenkisen ruokalistan laadusta ei ole oikeastaan muuta pahaa sanottavaa kuin pääruokien liha- ja etenkin possupainotteisuus. Paljon enemmän on hyvää sanottavaa: etenkin kylmäsavuhaukiskagen oli huikea herkku.

Käsinkosketeltavaa korvinkuultavaa

·

Kuten olen joskus todennutkin, kiinnostukseni soittimien rakentamiseen (ja modifiointiin juontaa juurensa ajatuksesta: ”Jos minulla olisi varaa teetättää itselleni custom-kitara tai -basso, millaisen minä haluaisin?” Tilatut customit ovat sen verran hintavia (ja syystä – materiaalit ja käsityö ovat syystäkin kalliita) että mahdollisesti huonoksi osoittautuvia ideoita on ikään kuin turvallisempaa kokeilla omana nikkarointina. Jos homma ei toimikaan, jos syntyy susi, osat voi aina irrottaa hylystä ja käyttää seuraavaan projektiin.

Jo melkein vuoden ajan (ainakin ideoinnin tasolla) vireillä ollut projekti syntyi huomiosta, että pikku hiljaa muotiin tulleita puoliakustisia bassokitaroita (joilla on pieni ja ohut kaikukoppa eikä umpilankkua kuten bassoilla useinmiten) tehdään enimmäkseen nelikielisinä ja lyhytmensuurisina, sellaisina kuin niitä tehtiin puoliakkaribassojen edellisellä muotikaudella 1960-luvun lopulla. Itse kuitenkin olen tykännyt viisikielisistä bassoista eikä ”täyspitkä” 34 tuuman mensuuri ole tuntunut sormissa mitenkään hankalalta. (Olen joskus kokeillut kavereiden lyhytmensuurisia, ja hauskoja vekottimia ne kyllä ovat.) Minua on myös kiinnostanut päästä kokeilemaan vieläkin pidempää, 35 tuuman mensuuria: pystyisinkö soittamaan sellaista? Minun sormeni eivät ole mitenkään suunnattoman pitkät tai notkeat. Isot pojat ovat kertoneet, että tuuman lisäpituus tekee hyvää erityisesti sille viidennelle kielelle eli ala-H:lle. Sen pitäisi soida tasapainoisemmin muiden kielien kanssa.

Näin syntyi idea uudesta soitinrakennusprojektista: puoliakustinen (tai ainakin onttokoppainen) viisikielinen basso, jossa on 35 tuuman mensuuri ja nauhaton otelauta.

Mikrofoneista meinasi tulla ongelma. Onttokoppaisten mikkien kuuluu resonoida soittimen kannen mukana, jolloin soundiin tulee mukaan hieman kaikukoppamaista tuntua. Useimmat modernit bassomikit on kuitenkin tarkoitus ruuvata mikkikolon pohjaan, jolloin suunnittelemaani onttoon rakenteeseen olisi tehtävä sen verran paksu (ja jäykkä) pohja ettei se mitään resonoisi. Kaikki kanteen kiinnitettävät mikrofonimallit tuntuivat olevan 1960-lukureplikoita, nelikielisille ja vieläpä sellaisille nelikielisille, joiden kielet ovat hyvin lähellä toisiaan. Lopulta törmäsin saksalaisen Christoph Dolfin yhden hengen Bass Culture -mikkipajaan, jossa syntyi kaksi minun suunnitelmaani sopivaa, kanteen kiinnittyvää mikrofonia.

(Minä siis edistyn tässä teettämisasiassa: minulla ei ole vieläkään omien speksien mukaan tilattua, käsityönä tehtyä bassoa, mutta minulla on basso, jossa on omien speksien mukaan tilatut, käsintehdyt mikrofonit.)

Sitten oli aika ruveta tekemään soitinta mikrofonien ympärille. Kopan rakenteessa noudattelin aika lailla samanlaisia, rickenbacker-kitaroita tuttuja päälinjoja kuin taannoisessa 12-kielisessä sähkökitarassani. Kansi ja sivut ovat yhtä puuta (mahonkia), joka on jyrsitty ontoksi. Pohja on muuhun kokonaisuuteen liimattu koivuvanerilevy.

Soittimen käyttöliittymä eli kaula on sekin tehty mahongista, joskin sen sisällä on normaalin säädettävän kaularaudan lisäksi kaksi hiilikuitutankoa lisäjäykisteenä. Otelauta on, sekin perinteisesti, eebenpuuta. Tällä kertaa kaula tuli liitettyä runkoon/koppaan perinteiseen tyyliin liimaamalla.

Materiaalin, onttouden, kaulanliitoksen ja mikrofonien tyypin* kannalta soittopeli siis olisi eräänlainen mukaelma Gibsonin tehtaan vanhoista bassomalleista. Samaan suuntaan viittaa tallaratkaisu: vaikka itse talla ja bumeranginmuotoinen kieltenpidin ovatkin saksalaisen Warwickin mallistoa, talla ”kelluu” eebenpuisella aluslevyllä kuin vanhan koulun puoliakkareissa. Lankun muotoilu taas vie ajatuksia enemmän Rickenbackereiden suuntaan.† Virityslavan muoto, virittimien 3+2-asettelu ja pitkä mensuuri ovat tietysti sellaista modernia, Fenderin tehtaan malleista edelleen kehitettyä bassodisainia.

Muutama soitin sitten keksin jyrsiä soittimien perään tuollaisen kivan kaarevan pikku syvennyksen ja laittaa hihnatapit sen molemmin puolin. Syvennys ei ole oma ideani sekään – niitä näkyi 1980-luvulla tehdyissä laadukkaissa Daion-merkkisissä japanilaissoittimissa – mutta se on kannattanut lainata: soittopelit pysyvät paljon paremmin nojallaan seinää tai vahvistinta vasten kaatumatta vasemmalle tai oikealle.

Tarkkasilmäinen huomaa kuvaa tarkastellessaan toisenkin rickenbackermaisen piirteen: lankun kyljessä piileksii kaksi ulostulojakkia. Tässä toiseen jakkiin on kytketty molemmat ”normaalit” magneettimikit (hyvin yksinkertaisilla säädöillä: kummallekin oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävynsäädin) ja toiseen kannen alle liimattu pietsomikrofoni. Pietsot eivät pelaa kauhean hyvin yhteen magneettimikkien kanssa, joten jos haluaa käyttää molempia, joutuu käyttämään kahta johtoa ja kahta esivahvistinta. Äänittäessä moisesta ei tietenkään ole haittaa, ja äänityskäyttöä minä sille pietsomikille enemmän ajattelinkin – niitä hetkiä, jolloin haussa on vähän ”akustisempi” bassosoundi.

Viimeistely näyttää näissä kuvissa vallan korealta, mutta siihen en ole erityisen tyytyväinen. Tein muutaman pikku mokan lakatessa ja olin turhan kärsimätön, jotenn pintaan jäi turhan paljon skröbyjä ja epätasaisuuksia. Ehkä ensi kerralla sitten paremmin.

Uuden, pitkäkaulaisen ja isokoppaisen soittimen kokoa oli vaikeaa hahmottaa, ennen kuin sen asetti muiden, normaalikokoisempien bassojen viereen:

Ainakin ensikokeilujen perusteella 35 tuuman mensuuri tuntuu ihan siedettävältä käsiteltävältä, ja soittopeli soundaa vallan mainiolta. Tällaista isoa bassoa käsitellessään voi mielessään kuvitella, millaista on Tina Weymouthin ja Meshell Ndegeocellon kaltaisilla huikean taitavilla, mutta pienikokoisilla ja lyhytkätisillä basisteilla…

Voisin muuten myydä tuon keltaisen basson kohtuuhintaan hyvään kotiin. Siinä on pieniä ulkonäöllisiä skröbyjä siinäkin, ja se on (koivulankkuisena, onteloitunakin) melkoisen painava, mutta muuten erinomainen soitin. Työhuoneessani pyörii vain nykyään aika monta bassoa, ja lisääkin tekisi mieli rakennella… lisää tietoja soittimesta sen omalla sivulla.

___
* Ne ovat kaksikelaisia eli ns. humbuckereita, jotka tuottavat hivenen paksumpaa signaalia ja päästävät läpi vähemmän häiriöitä kuin yksikelaiset mikrofonit, joita esimerkiksi Fenderin kitaroissa käytetään.
† Rickenbackerit ovat minulle tunnetusti vähän heikko kohta. Ainoa omistamani ”kaupan basso” on vuonna 1985 ostamani, lokakuussa 1974 valmistettu Rickenbacker 4001. Siihen taisi kulua sujuvasti sen syksyn opintolainani… Saman tehtaan kitaratkin kelpaisivat, mutta onneksi niihin ei ole rahaa. S. kutsuu muutenkin kaikkia soittamiseen ja äänittämiseen liittyviä laitteita, kapineita ja vekottimia ”rikkenbakkervehkeiksi”.

 

Kolmas kvartaali

·

Blogissa on ollut viime viikot perin hiljaista. Pahoittelut siitä, mutta minulla on ollut asiaintilalle hyvä syy. Olen viettänyt pari viikkoa maassa, johon seuraava romaanini sijoittuu.

Tämänkertainen kiertomatka ei suoranaisesti kohdistunut Hunanin tapahtumapaikoille – siis Hunanin maakuntaan Jangtse-joen keskijuoksulla – vaan oli tavanomaisempi kiertomatka tunnetuimman pään kiinalaiskohteissa. Minähän olen käynyt Changshassa, Cilissä, Dayongissa ja muutamassa muussa kirjani päähenkilölle keskeisessä kaupungissa edellisellä kiinanreissullani kaksikymmentäkolme vuotta sitten, jolloin miljööt olivat luultavasti aika paljon lähempänä 30- ja 40-luvun tunnelmia kuin nyt.

Tajusin tosin vasta paikan päällä, että oli mukana yksi kirjan kannalta oleellinen paikka, jossa en ole ennen käynyt.

Päähenkilöni saapui Kiinaan vuonna 1935 Shanghain kautta, ja lähti saman kaupungin kautta vuonna 1946. Huangpu-joen rantakadun, kuuluisan The Bundin, viereiset rakennukset olivat olemassa jo silloin, tosin vuonna 1946 paljon kehnommassa kunnossa kuin aikaisemmin tai nykyään. Vaikka Shanghaita ei hävitettykään yhtä mielipuolisen raivon vallassa kuin lähellä olevaa Kiinan tasavallan pääkaupunkia Nankingia (nyk Nanjing), eivät japanilaishyökkääjät jättäneet tätäkään taajamaa ehjäksi.

Shanghaihin, Shanghain historiaan ja sen kaupunginosiin liittyy muutamia (muitakin) mielenkiintoisia kirjaankelpaavia detaljeja, joita tulin reissun aikana ajatelleeksi. Vaikka Hunanista ei olekaan tulossa mitään ”normaalia” historiallista romaania – tai ehkä pikemminkin: ei pelkästään historiallista romaania – kirjassa on olemassa sekin puoli, ja siihen puoleen kuuluu näkökulmien tuominen tuttuihin tai tuntemattomampiin historiallisiin tapahtumiin.

Reissu ja reissunjälkeiset jetlag-yövalvomiset ovat valottaneet minulle myös tapoja käsitellä kirjan niitä puolia, jotka eivät ole historiallista romaania.

Oli matkakohteena kyllä entisestään tuttujakin paikkoja. Beijingissä tuli käytyä edellisen reissun kohteisiin kuuluneet Kesäpalatsi, Kielletty kaupunki ja tietenkin myös Muuri, joskin eri kohdasta kuin viimeksi. Edelliskerralla etenkin Kielletystä kaupungista tuli kuva hiljaisena, seesteisenä paikkana, tällä kertaa ei: kaupungin kaikki turistikohteet olivat täynnä enimmäkseen kiinalaisia turisteja, joten hälyä, melua ja ihmisiä piisasi.

Beijing ei noussut tälläkään kertaa lempikaupunkieni joukkoon. Holtittomasti paisunut yksityisautoilu saasteisine seurauksineen olisi opettavaista seurattavaa niille, joiden mielestä Helsinginkin keskusta pitäisi tunkea mahdollisimman täyteen peltikopperoita. Kolmenkymmenen kilometrin matkaan saattaa kulua hyvinkin helposti pari tuntia, vuorokaudenajasta riippumatta. Kiinalle aikaisemmin niin tunnusomaiset polkupyörät ovat enimmäkseen kadonneet, tilalle on tullut mopoja ja skoottereita, onneksi sentään sähkökäyttöisinä versioina. Jalankulkijoita on perin vähän – niin vähän, että kahvila- ja ravintolakadutkin tuntuvat iltasella miltei aavemaisen autioilta. S:lle kaupungista massiivisine ja mahtipontisine julkisille rakennuksineen tuli mieleen edesmennyt Neuvostoliitto.

Seuraava matkakaupunkimme oli Kiinan muinainen pääkaupunki Changan eli nykyinen Xian, jonka kaupunginmuurilta tämän postauksen ensimmäinen kuva on peräisin. Xianin tunnetuin (ja vaikuttavin) turistikohde on tietenkin vähän matkaa itse kaupungin ulkopuolelta kaivettu ensimmäisen keisarin Qin Shi Huangdin hautamonumentin ympärille ryhmitelty terrakotta-armeija.

Päähenkilöni ei yhdentoista Kiinan-vuotensa juurikaan päässyt ihailemaan matkailunähtävyyksiä: hänen tullessaan maa oli sisällissodassa ja pari vuotta myöhemmin sodassa Japania vastaan, ja Japanin lopulta antauduttua 1945 jälleen sisällissodassa, joten huvimatkailua ei ollut juurikaan mahdollista harrastaa. Kirjailija suhtautuikin reissuunsa etukäteen lähinnä silkkana turismina, mutta matkan varrella tuli pikaisesti piipahdettua myös paikoissa, joista on hyötyä tekstin ja tekstin miljöiden kannalta.

Etenkin Guilinin lähellä olevissa Yangshuon ja Daxun pikkukaupungeissa sekä Longjin vuorilla kävelimme kaduilla, jotka olisivat hyvin voineet olla 1930-luvulta – kunhan maisemasta poistaa ensin sielunsa silmillä sähköt, sähkömopot ja karuimmankin näköisessä kämpässä hehkuvat taulutelevisiot.

Monista muistakin syistä Guilinin seutu nousi tällä reissulla lempikohteiden joukkoon. Tempo tuntui olevan vähän rauhallisempaa verrattuna kohti kaikkea uutta ja hienoa rynnistävään muuhun Kiinaan, tunnelma Beijingin neuvostoliittolaisuuden ja Xianin lähes yhtä mahtipontisen mutta kiiltelevämmän amerikkalaisuuden sijaan ikään kuin eteläeurooppalaisempaa.

Muuten apurahakauden kolmannesta vuosineljänneksestä haukkasi suurimman osan Manu Chao -elämäkerran Clandestino suomentaminen: siihen meni kauemmin kuin olin kuvitellutkaan. Pääsin oman kirjan suunnitteluun ja kirjoittamisen aloittamiseen vasta syyskuulla. Mutta nyt on suomentajapää vaihtunut taas kirjailijapääksi, ainakin siihen asti kunnes kirjoituspöydälle päsähtävät Clandestinon oikovedokset kustannustoimittajan merkintöineen.

Apurahakaudesta on siis jäljellä enää neljännes, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu että aika on tullut käytettyä kohtuullisen hyvin siitäkin huolimatta, että konkreettista tulosta – kirjan tekstiä – on vielä perin vähän. Romaanin kirjoittamisessa itse kirjoittaminen on useinkin vain sadonkorjuuvaihe. Suurin osa työstä tapahtuu ennen sitä, ja sille työlle on iso osa kuluneesta ajasta tullut pyhitettyä.

Pimeän sisällä

·

Pari viikkoa sitten, kirkkaana iltana, ruuvasimme naapurin Juhan kanssa kamerani Juhan kaukoputken seurantakoneistolla varustettuun jalustaan ja otimme muutamia kuvia.

Tässä kuvassa ei ole mitään kovin ihmeellistä. Keskellä oleva kirkas tähti on Kotkan tähdistön kirkkain tähti,  α Aquilae eli Altair. Sen ja oikean ylänurkan välissä näkyy (tässä kuvassa) hieman punertava, kirkkaahko tähti, γ Aquilae eli Tarazed. Kuvan vasemman alakulman lähellä taas on β Aquilae eli – yllätys yllätys – Alshain. Tämä tähtikolmikko erottuu kirkkaina syysiltoina oikein hyvin jopa kaupunkien valosaasteen keskellä suunnilleen etelälounaassa.

Alshain on kaksois- tai mahdollisesti jopa kolmoistähti, mutta tarvitaan aika paljon järeämpää kuvauskalustoa näyttämään muuta kuin vain järjestelmän kaikkein kirkkain komponentti. Pienempi komponentti Alshain B – se, jonka nimesin Alshainissa ”Pikkuauringoksi” – on niin sanottu punainen kääpiö, eli hyvin himmeä ja (tähdeksi) viileä kohde. Suurin osa maailmankaikkeuden tähdistä on punaisia kääpiöitä. Meidän Aurinkoamme lähin toinen tähti Proxima Centauri kuuluu sekin joukkoon, ja sekin on niin himmeä ettei sitä näe täältä vähän päälle neljän valovuoden päästä paljain silmin.

Tähtikuvaamisen yrittäminen on oiva oppitunti siitä, miten pimeää ja tyhjää maailmankaikkeudessa on. Tähdet ovat kirkkaita jos niitä pääsee näkemään läheltä – kuten me katselemme meidän Aurinkoamme – mutta suurin osa tähdistä katoaa oitis näkymättömiin heti jos ollaan vähän kauempana. Kuvan keskellä oleva Altair on kahdenneksitoista kirkkain taivaalla näkyvä tähti, ja sekin vain siksi että se on tässä aivan lähinaapurustossa, reilun 16 valovuoden päässä.

Muut tähtitaivaalla näkyvät – tai ”näkyvät” – kohteet ovat vielä himmeämpiä.

Tässä kuvassa alaoikealla näkyvä kirkas tähti on α Cygni eli Deneb, isokokoisen ristin muotoisen Joutsenen tähdistön kirkkain tähti, hieman Altairia himmeämpi. Maasta katsottuna, siis. Todellisuudessa se on mielettömän suuri ja järjettömän kirkas tähti yli kolmentuhannen valovuoden päässä – yksi kaukaisimpia paljain silmin näkyviä tähtiä. Kuvan keskivaiheilla näkyvä epämääräisen punertava sumumuodostelma, niinsanottu Pohjois-Amerikka-sumu, on puolet lähempänä. Tähän kuvakenttään mahtuisi useampikin täysikuu, joten sumu näkyy melkoisen isolla alueella taivasta. Näkyisi jos näkyisi: saadaksemme sumua näkymään edes tämän verran otimme Juhan kanssa monta minuutin valotusta, jotka äsken yhdistin yhdeksi kuvaksi ns. pinoamisohjelmalla.

Hubblen ja muiden kaukoputkien kuvissa tähtienväliset kaasusumut näkyvät loisteliaan kirkkaina, mutta ihmissilmällä katsottuna – oli ihmissilmä sitten Maan pinnalla tai avaruudessa, avaruuspuvun silmikon takana – niitä on jotakuinkin mahdotonta erottaa, vaikka sumut levittäytyvät suurelle alueelle taivasta. Babylon 5:n kaltaisissa tieteissarjoissa ja elokuvissa käytetään avaruusalusten taustalla Hubble-kuvia ja saadaan aikaiseksi illuusio, että muualla avaruudessa olisi paljon värikkäämpää, jännittävämpää ja kauniimpaa kuin täällä meidän syrjäkulmillamme.

Mutta jos yhdistetään miljoonia tähtiä ja miljoonia kaasusumuja, saadaan taatusti aikaan jotakin todella kirkasta ja näyttävää, eikö?

Eikö?

No, taivaan halki kaartuva Linnunradan vyö näyttää pimeässä paikassa hyvänä iltana katseltuna tosi näyttävältä. Mutta ei se erityisen kirkas ole. Entäs sitten lähin iso naapurigalaksimme, M31 eli Andromedan galaksi?

Astrofyysikko Phil Plait linkitti taannoin mainioon Bad Astronomy -blogiinsa Travis Rectorin henkeäsalpaavan panoraamakuvan parin miljoonan valovuoden päässä olevasta lähinaapuristamme. Kuva-alan koko olisi oikealle taivaalle levitettynä noin seitsemisen täysikuun leveyttä. Eikös näytäkin komealta, kun käyt katselemassa sitä pihalta iltasella?

Ei muuten näytä. Minä kuvittelen nähneeni Andromedan galaksin paljain silmin (no, silmälasit päässä) pari kertaa teini-ikäisenä, mutta ongelma on siinä, että tiesin jo silloin oikein hyvin, miltä sen pitäisi näyttää: olemattoman pieneltä – Kuuta paljon pienemmältä – juuri ja juuri havaittavissa olevalta soikealta sumuläikältä. Paljain silmin näkyy nimittäin vain aivan kirkkain osa galaksin keskustasta, ja sekin vain hyvin juuri ja juuri, hyvällä onnella. Suurin osa niistä miljoonistä tähdistä on liian harvassa ja liian himmeitä näkyäkseen edes yhteisvoimin.

Me elämme perin pimeässä maailmassa.

Pieniä suuria paikkoja

· 4 kommenttia ·

Viime kesän Finnconin ”Inspiraation lähteet” -paneelikeskustelun jäljiltä en ollut ihan varma, miten hyvin yleisö (tai edes kanssapanelistit) ymmärsivät mitä yritin sanoa kallioista ja siitä miten innoittavia asioita kallioiden pinnat voivat olla. Joten yritän nyt selittää vähän paremmin, ja käytän havaintovälineenäni tätä pientä kotitekoista stereokuvaa:

(Saat näkyviin isomman version klikkaamalla kuvaa. Liikuttele päätäsi näytön edessä ja yritä löytää kohta, jossa toinen silmäsi katsoo stereokuvan toista puoliskoa ja toinen toista, jolloin kuva näkyy kolmiulotteisena.)

Kyseessä on ihan tavallinen pieni suomalainen kallionnyppylä, jonka ohi moni helsinkiläinen lienee joskus kävellyt. Osa saattaa tunnistaakin paikan. Ei, ei paikassa tai kalliossa ole itsessään mitään ihmeellistä. Ihan tavallinen kallio, joskin vinkeällä tavalla haljennut joskusmuinoin. Kuvasta voi hahmottaa, että vieressä oleva puu on nuorehko ja hennohko, ison miehen sormet yltävät sen ympärille.

Mutta jos kalliota tuijottaa sillä tavoin kuin introvertti ja omissa maailmoissaan viihtyvä lapsi sitä osaa tuijottaa – ja kykenee tuijottamaan vaikka tunnin! – mittakaava voi muuttua. Sammalläntistä voi tulla tiheä metsä, jolloin kallion reuna onkin äkkiä mielettömän massiivinen jyrkänne jossakin toisenlaisessa maailmassa. Mahtavatko tiheässä metsässä, jyrkänteen harjalla asuvat tietää lainkaan, millaista väkeä asuu jyrkänteen alla? Löytyykö halkeamasta luolia, joissa voi asua aivan muunlaista väkeä, joita metsän kansa pelkää? Entä jos joku metsän kansalainen haluaisi päästä näkemään jyrkänteen tyven elämää – miten hän sen tekisi? Rakentaisiko hän itselleen liitimen ja leijailisi sen avulla?

En taatusti ole ainoa joka on viihdyttänyt lapsena itseään tällaisilla kuvitelmilla.* Lasten leikit – pikku-ukkoineen, pienoismalleineen kaikkineen – perustuvat juuri tällaiselle ajattelulle. Se mikä kenties erottaa (spekulatiivisen fiktion) kirjoittajan ns. tavallisesta kansasta on, että kirjoittaja viihdyttää itseään tällaisilla ajatusleikeillä aikuisenakin, eikä häpeile asiaa lainkaan.† Kalliot ovat siihen loistavia kapineita. Muutkin maastonmuodot käyvät, mutta kalliot ovat minun omia lemppareitani.

Yksi mielikallioitani tällaisiin ajatusleikkeihin sijaitsee niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Tampereen kylpylän allaosastolla. Yksi hallin seinistä on nimittäin kauniin punertavaa luonnonkalliota. Sen jälkeen kun sain lahjaksi riittävän vahvoilla diopterivoimakkuuksilla linssitetyt uimalasit huomasin, miten hienoa pintaa kyseinen kallio on. Jos sulkee mielestään seinämälle ripustetut kasvit ja kääntää pystypinnan mielessään vaakasuoraksi, voi mukavasti porealtaassa lekotellen nähdä silmiensä edessä kallioisen ylätasangon jollakin karulla, elottomalla planeetalla… vaikkapa Marsissa. Ylätasangolla kulkee ihmisiä, he etsivät jotakin. Ovat ehkä eksyksissä. Miksi? En tiedä vielä. Mutta ehkäpä minulta ilmestyy jonakin kauniina päivänä romaani, jonka päähenkilö vaeltaa karulla ylätasangolla Marsissa. Kukapa tietää. Ainakin minulla on jo valmiiksi hyvä mielikuva siitä paikasta, jonka halki hänen on kuljettava.

___
* Tietysti olisin nuorna pohtinut myöskin tuollaisen kallion soveltuvuutta haastavaksi neppisradaksi, enkä varmaankaan olisi juuri murehtinut mahdollisuutta, että neppisautoni putoaisi halkeamaan, ulottumattomiin. Luultavasti niin olisi käynytkin.
† Melkeinpä kuvittelisin, että kirjailijoilta – ja muilta taiteilijoilta – myös löytyy kotoa keskimääräistä aikuisväestöä useammin esimerkiksi legoja ja rakennussarjoja.

 

Reikiä seinällä

·

Viime aikoina lukevien tuttavien ja bloggaavien tuttavien keskusteluissa on puhuttu paljon Kouvolan sanomien julkaisemasta jutusta, jonka mukaan kirjahyllyt eivät kuulu moderniin sisustukseen. Lehti itsekin alkoi julistaa ”kirjahyllykapinaa” ja, hankkiakseen ilmaiseksi sisältöä, pyysi lukijoilta kuvia heidän kirjahyllyistään.

Itse en oikein usko, että kirjahyllyt ovat koskaan kuuluneet ”moderniin sisustukseen”, tai vanhaankaan. 1970-luvun massiivisissa lastulevyhyllyissä säilytettiin enimmäkseen aivan muuta kuin kirjoja, paitsi meillä. Muutettuamme vuonna 1981 toiseen asuntoon Kontulan Jäkärläntielle Aino-mummin miltei ainoa kommentti oli suunnilleen ”oikein kaunis asunto, mutta kirjahyllyt pilaavat sen”. Äitini loukkaantui, mutta toistensa kommenteista loukkaantuminen kuului heidän – äidin ja tyttären – normaaliin keskustelukulttuuriin. Vanhat loukkaantumiset yleensä unohdettiin seuraavaan tapaamiseen tai viikottaiseen puheluun mennessä.

Tässä tosin sivuttiin äitini nuoruuden suurta kysymystä. Hänelle kirjallisuus oli aina ollut kapinointia, pakoa ahdistavaksi koetusta kodista, pakotie toisiin, toisenlaisiin maailmoihin ja ajatusmalleihin. Juuri tämä teki kirjallisuudesta niin vaarallista jo 1800-luvulla, jolloin porvarisnuoriso alkoi käyttää aikaansa joutavanpäiväisenä, kaikenlaisia vääriä ajatuksia herättävään lukemiseen, ja uudelleen 2000-luvun alussa, jolloin osa nuorisosta hylkäsi terveellisesti kasvattavat televisiot, videot ja tietokonepelit kuluttaakseen iltojaan fantasiatiiliskivien lukemiseen ja niistä nettikeskustelemiseen. Siitä Kouvolan sanomien haastattelemien bibliofoobikoidenkin kirjahyllykammossa lienee kyse. Jokainen kirja voi olla vaarallinen. Mistä tahansa kirjasta voi mieleen ujuttautua ajatus, ettei elämän välttämättä tarvitse olla sellaista kuin se on, tai miltä se näyttää. Että asiat voisivat olla toisinkin. Että vaihtoehtoja saattaa sittenkin olla olemassa. Että jossakin toisaalla asiat eivät olekaan välttämättä aivan niin kuin miltä uutiset tai lähipiirin ihmiset yrittävät saada ne näyttämään. Että olisi mahdollista lähteä jonnekin toisaalle – joko oikeasti, tai edes omassa mielessään.

Jokainen kirja voi olla madonreikä toisenlaiseen todellisuuteen.

Meillä kirjoja on ollut aina paljon, ja tulee aina olemaan, siitäkin huolimatta että ne, aivan totta, keräävät pölyä ja vievät jumalattomasti tilaa. Siitäkin huolimatta, että sähkökirjanlukijassa kulkee monta hyllymetriä lukemista odottavia klassikoita paljon tiiviimmässä paketissa (ja helpommin luettavissa kuin ylitiheään, heikkolaatuiselle paperille huonosti painetussa pokkarissa). Tuohon kuvaan eivät edes mahdu kaikki asuntomme kirjahyllyt, kuvaajan selän takana on vielä lisää.

Olohuoneessamme kirjahyllyjä ei kyllä ole (eikä makuuhuoneessa, mm. allergiasyistä). Täpötäysi cd-hylly siellä kyllä on. Olemme joka tapauksessa siinä onnellisessa tilanteessa, että asuntomme väliseinät eivät ole betonia eivätkä mitään kovaa, modernia sisustuslevyä, joten olohuoneessa ei tarvita juurikaan akustointia tekemään kovasta, seisovien aaltoliikkeiden kaiuttamasta ahdistavasta tilasta miellyttävää, rentouttavaa ja rauhallista. Sohva, nojatuoli ja matto riittävät tekemään tarvittavat akustiset pehmennykset.

Sisällön lisäksi kirjahyllyt nimittäin sattuvat olemaan sisällön lisäksi myös mainio sisustuksellinen elementti erinomaisten akustisten ominaisuuksiensa vuoksi. Soitintarviketukun akustiikkalevyillä ei huonetta saa yhtä miellyttäväsoundiseksi kuin mihin täyteen sullotut, eri kokoisia ja eri muotoisia kirjoja täynnä olevat hyllyt pystyvät. Kaiku vähenee, pehmenee ja pyöristyy, äänieristyskin paranee. Siksi(kin) viihdyn niin hyvin työhuoneemme rauhallisessa ilmapiirissä, ja siksi kirjastoni on myös kotistudioni.

Tähän ei bibliofoobikon suosittelema kirjahyllytapetti pysty.

Jokaheinäkuinen

·

Palasimme eilen helteisestä Keski-Suomesta (kiitos jälleen kerran, Maarit!) helteiseen syvään etelään, kotiin. Reissun perinteisiä kohokohteita oli jälleen kerran Haihatuksen mainio kesänäyttely. Vuosien mittaan entisestä ITE-näyttelystä on kehittynyt vallan varteenotettava ja arvostettava ”oikea” taidenäyttely, jonka tekijöistä iso osa on nimekkäitä ammattilaisia.

Heikki ”Morgan” Hämäläinen on sentään yhä mukana vanhasta vakiojengistä. Tyhjennetyn kaljakorin ympärille rakennettu ”Mitä kuuluu Marja-Leena” vetosi tällä kertaa minuun, luultavasti aivan ymmärrettävistä syistä.

Pekka Purhosen ”Sohvaan sopiva maalaus” perustuu idealle, jonka eri variaatioita on tehty maailman sivu ja joissa on jotakuinkin aina se ongelma, että ne toimivat paremmin valokuvina (tai jos katsoja on yksisilmäinen).

Joudutte luottamaan sanaani siitä, että tällä kertaa homma toimi huomattavan hyvin ihan kolmedeenäkin. Jos ette usko, käykää ihmeessä itse katsomassa.

Kauniisti kolmiulotteisuudella pelasivat myös Raija Jokisen tekstiilityöt.

Johtuiko sitten taannoisesta reissusta Vienanmerelle ja Solovetskin luostarisaarelle, että Hanni Haapaniemen ikonien kuvakieltä vahvasti lainailevat ja mukavan epäortodoksisiin suuntiin kehittävät, kauniin punaruskealla keraamiseen pintaan piirretyt työt vetosivat niin paljon. Saattaa, olla, että kyse oli vain niiden miellyttävän rauhallisesta, mietteliäästä tunnelmasta, joka joissakin kuvissa kyllä eteni hyvinkin lihalliseen mytologiaan. Näitä voisin hyvin pitää seinälläkin, eikä minua kiusaa lainkaan, että tiedän kauniin värin olevan kuukautisverta. Myyttisiin töihin materiaali sopii monessakin mielessä: veri lienee ollut tärkeä väriaine jo luolamaalausten aikakaudella.

Tokihan minuun vetosi myös näyttelyn myymälätilasta löytynyt rintanappi. Totuuden sanoja.

Ja hei, Haihatuksen kesänäyttely on avoinna 17. elokuuta saakka. Kannattaa ehdottomasti tehdä asiaa Joutsaan.

Samalla reissulla tulimme piipahtaneeksi mainioilla Naamat-festareilla, vaikkakin vain kolmen bändin ajan. Tämä kesätapahtumahan on kuuluisa siitä että liput myydään loppuun muutamassa minuutissa, kauan ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu. Maatalon pihapiiriin ei mahdu kovin montaa ihmistä nauttimaan hyvästä meiningistä ja yllättävistä(kin) esiintyjävalinnoista. Homma halutaan pitää näin pienenä ja hyvä niin.

The Escapist soitti jotakuinkin peruspunkkia. Homma oli hyvin hanskassa ja soitosta/asenteesta tuli mukavasti mieleen vanha kunnon The Clash, mutta kuten niin kovin usein, englanninkielisyys soi pahan kerran tehoa julistukselta ja kommunikaatiolta. Hopeajärvi olikin sitten vinkeämpi tapaus. Nimi toi tietenkin mieleen yhden varhaisnuoruuden suosikkikirjoista. Bändin musiikista puhuttaessa tunnutaan yleensä heitettävän peliin Sielun Veljet ja Radiopuhelimet. Jälkimmäistä en ole jostakin kumman syystä koskaan oikein kuunnellut, joten heitän omana verrokkeinani peliin Raine ”Hyvä paha rock’n’roll” Salon, häneltä paljon vaikutteita saaneen Sata lasta -yhtyeen sekä Vando Suvannon vähän myöhemmän Sue Van Doe -yhtyeen. Soitto lonksotti juuri minun makuuni sopivan kulmikkaana ja kiihkeänä ”pakko juosta eteenpäin ettei kaadu nenälleen” -paahtona. Tekstit vaikuttivat vähän korneilta, mutta jahka se puoli saadaan kuntoon tässä on vallan kiinnostava tapaus seurattavaksi.

Hopeajärven jälkeen Asa yhtyeineen kuulosti hyvin raffinoidulta ja ammattitaitoiselta soitannalta. Soundimaailmaltaan rikkaat ja kiinnostavilla kuvioilla alkaneet biisit jäivät kuitenkin (minun mielestäni) järjestään pahan kerran junnaamaan niiden parin hyvän musiikillisen idean loputonta toistoa, eivätkä Asan tekstitkään jaksaneet suuremmin pitää mielenkiintoa yllä. Viihdyttävä, mutta kokonaisuutena hieman ikävystyttävä ja tasapaksu keikka.

Kotiin palattua minua ilahdutti suuresti EK:n tiedotuslehtisen juttu kumpulalaisessa kellarissa treenaavasta nuorten naisten bändistä. Mielen täytti tyytyväinen hyrinä, nostalgian häivähdyksillä höystettynä. Sattuu nimittäin niin, että juuri samaisen kumpulalaistalon samaisessa kellarissa treenaili aika tarkkaan kolmekymmentä vuotta sitten minun ensimmäinen bändini, nimeltään Kumpula-projekti. Meistä viidestä ei kenestäkään tullut sittemmin rocklegendaa eikä -tähteä, ja bändi hajosi vuoden kuluttua tehtyään kolmisen keikkaa, mutta on hienoa kuulla että perinteitä pidetään yllä.