Kategoria: nyt

MMXIII -> MMXIV

·

Niin se alkaa: Vuosiapurahan ensimmäinen kuukausierä, reilut puolitoista tonnia, on kilahtanut tilille, joten minun alkaa olla aika pikapuoliin töniä kirjallisuuden suomentaja pois pöydän äärestä niin että kirjailija pääsee aloittelemaan uuden romaanin pohjatöitä. Mutta ei sentään vielä, sillä Sarah Lotzin The Threen käännöksessä (jonka suomenkieliseksi nimeksi saattaa tulla Kolme)  on vielä höyläämistä ja hiomista. Lisätyötä on aiheuttanut, että alkuteoskaan ei ole vielä täysin päässyt irti höyläämis- ja hiomisvaiheestaan, vaan uusia versioita on tippunut pitkin vuotta, eikä tuoreinkaan ole ihan vailla sellaisia pikkumokia jotka ovat pistäneet suomentajan silmään. Tällä tietoa alkuteos ilmestynee ensi toukokuussa, suomenkielinen versiokin varmaan alkaneen vuoden aikana.

Vuosi 2013 on mennyt suunnilleen puoliksi kirjailijana ja puoliksi kääntäjänä, vaikka kääntäjä olisikin kaivannut vuoden mittaan vähän enemmän töitä, etenkin kun kesti aikansa ennen kuin The Threestä tuli sellainen versio, jonka pohjalta käännöstä oli lupa aloittaa.

Kirjailija ei puolestaan voi vuottaan valittaa. Alkuvuodesta hieman hirvitti, tuliko haukattua vähän turhan iso pala liian tiukalla aikataululla. Alas-romaanin ennakkosuunnitelma oli poikkeuksellisen kevyt, mutta kehitti kirjalle aikajanoiltaan kimurantinpuoleisen rakenteen toteuttaa. Alkuun olin ajatellut, että romaanin viisi osaa voisi kenties vaihtaa toiseen järjestykseen, mikäli rakenne ei tuntuisi toimivan suunnitellussa järjestyksessä, mutta aika pian kirjoitustyön alettua tajusin ettei tuollainen remontti tule onnistumaan. Oli pitäydyttävä suunnitellussa rakenteessa, mikä aiheutti hetkittäin mielenkiintoisia tilanteita: pari kertaa menin työpäivän jälkeen illalla nukkumaan miettien ”huomenna pitäisi keksiä tämän osan päähenkilölle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta saan seuraavaan lukuun hänet paikkaan X ajankohtana T”. Hämmentävää kyllä, mielekästä tekemistä syntyi yleensä seuraavaan aamuun mennessä. Samalla tavoin, valveen ja unen välimailla, ratkesi moni muukin romaanin juonen pienempi tai isompi ongelma. Ensimmäisessä Alshain-kirjassa unien vaikutus kirjan syntyprosessiin näkyy vahvemmin, mutta väyrysläinen kirjoitusmetodi on ollut mukana myös tällä kertaa. Kirjoitustyö siis eteni paremmin ja sujuvammin kuin yleensä, mutta silti peffan ympärillä oli koko ajan kylmä rinki ja mielessä ajatus, olinko haukkaamassa liian hankalaa palaa.

Mutta ei: kirja siitä tuli, ja lukijakuntakin tuntuu enimmäkseen olleen tyytyväistä. Ovat kriitikot ja bloggaajat löytäneet romaanista huomautettavaakin – aivan asiallista ja varteenotettavaa huomautettavaa – mutta yleissävy on ollut vallan positiivinen. Kiitos.

Muuten(kin) kirjailijan vuosi olikin melkoista juhlaa. Eri maalaisten kirjailija- ja kääntäjäkollegoiden kanssa tuli vietettyä miellyttäviä hetkiä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, minun osaltani jo neljättä kertaa. Finncon-kunniavieraan asema oli tietysti kiistaton huippuhetki, ja tämän aseman vuoksi tuli hengailtua vähän paremmin myös muiden ulkomaanvieraiden porukassa. Aliette, Nene, Regina, Caitlin, Cheryl, Sara, Peter, Johan, Tom ja kumppanit olivat loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulee epäilemättä oltua tekemisissä vastakin, toivottavasti muutenkin kuin vain piuhaa pitkin. Suomalaisesta con-väestä tietysti puhumattakaan. Tämä loistava porukka tapaa toisensa uudelleen viimeistään 11. – 13. heinäkuuta Jyväskylässä, ensi kesän Finnconissa.

Finnconissa tuli verryteltyä myös musiikillisen esiintyjän taitoja, kun esitin perinteisen kunniavieraspuheen sijaan romaanieni (ja käännösteni) katkelmia ja muutaman laulunkin baritonikitaran ja efektipedaalien säestyksellä. Aikaisemmasta ”keikka per vuosi” -tahdista poiketen pääsin ulkoiluttamaan settiä vielä toisenkin kerran Helsingin kirjailijoiden pikkujouluissa. Vaikuttunut palaute synnytti entistä enemmän poltetta , että pitäisi esiintyä useamminkin. Vakavassa harkinnassa onkin tällä hetkellä treenata vähän laulupainotteisempi setti ja tunkea itsensä esiintymään vaikkapa jonnekin klubityyppiseen ympäristöön. Ongelmana on, etten ole erityisen hyvä tyrkyttämään itseäni: olen perin ujo, vaikka nautinkin esiintymisestä (silloin kun minulla on sellaista esitettävää jonka takana voin seistä).

Vuoteen kuului muitakin hienoja hetkiä, kuten mainiot reissut Berliiniin, Irlantiin ja Lontooseen. HeiaHeian tilastojen mukaan olen vuoden mittaan liikkunut vallan mukavasti: reipasta kävelyä on tullut harrastettua yli kuusisataa kilometriä – puolen Suomen mitan verran – ja krooliuintia 132 kilometriä. Molempien lajien kohdalla pyrin alkavana vuonna parempaan. Suruakin on ollut: rakas anoppini Eeva kuoli tammikuussa pitkän sairauden jälkeen.

Vuoden 2014 tärkein hanke ainakin töiden kannalta on tietenkin kirjahanke (työ)nimeltä Hunan. Apurahan ansiosta voin käyttää projektiin paljon enemmän täyspäiväistä työaikaa kuin aikaisempiin romaaneihini, ja siihen on syytäkin. Hankkeen luonteen ja sisällön vuoksi perehdyttävää materiaalia on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tämän hetken kaavailujen mukaan olen varannut talven ja kevään pohjatöihin. Jossakin kohtaa kesää pitäisi sitten saada itse kirjoitustyö hyvään alkuun jotta homma olisi valmiina kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettäväksi joskus vuodenvaihteen tietämissä.

Olen joskus tullut väittäneeksi, että Suomen kokoisilla markkinoilla (ja apurahoilla) pystyy elämään täyspäiväisenä kirjailijana vain muutama ihminen. Sittemmin olen joutunut korjaamaan arviota ”muutamaan kymmeneen”; vaikka Suomen Kirjailijaliiton jäsenkunta (jotka järjestön sääntöjen mukaan ovat ”ammattimaisia” kaunokirjallisuuden tekijöitä) onkin ylittänyt jo hyvän aikaa sitten kuudensadan hengen rajan, vain harva kykenee harjoittamaan ammattimaista kirjailijantointa tekemättä mitään muuta työtä: moni on toimittaja, jotkut kirjoittavat säännöllisesti kolumneja, suurin osa tekee aivan muita töitä. Siinä mielessä on ollut hämmentävää tajuta oman statuksen muutos: nyt, tämän vuoden ajan, minä olen täyspäiväistä työtä tekevä ammattikirjailija. Tämän vuoden ajan.

Suomentajaminä pitää siis sapattivuotta (kunhan pääsee Lotzin romaanista eroon). Toivottavasti sapatti ei kuitenkaan kestä ihan täyttä vuotta, sillä apurahakauden päättyessä vuoden lopussa voi tulla suru kukkaroon, ellei tekeillä tai ainakin tiedossa ole uusia käännössopimuksia.

Tähän tultiin tasavuosia sitten

·

Huomasinpa juuri, että siirsin Yrttimaan aikakirja -blogin pois vuodatus.netistä 7. lokakuuta 2008, eli viisi vuotta ja päivä sitten. Vuodatuksessa blogi ehti olla kolme vuotta ja pari viikkoa. Siirtymisen syy olivat Vuodatuksen toimintaongelmien lisäksi sen siirtyminen Alma Medialle, yhtiölle joka oli vastikään potkinut juuri päätoimittajaksi palkkaamansa naisen kun yhtiön johdolle selvisi, että tämä asui julkisesti toisen naisen kanssa. Sitä paitsi tuntui hassulta, että minulla on oma ja maksettu verkkotunnus www.yrttimaa.net, mutta blogi oli ”vierailla”.

Ratkaisu on osoittautunut hyväksi. WordPressin blogiohjelmistoalusta on osoittautunut riittävän helppokäyttöiseksi että olen saanut tämän blogin näyttämään mieleiseltäni, ja systeemi on toiminut vallan luotettavasti. Vuodatukseen tuli muistaakseni myös jossakin vaiheessa minun lähtöni jälkeen joksikin aikaa mainoksia – ymmärrettävää sinänsä, jostainhan käyttäjille ilmaisen blogipalvelun on tuohta kiskottava – ja itse mainostan mieluiten korkeintaan omia töitäni ja tekemisiäni.

Yksi blogin päätehtävistä on tietysti kertoa yleisöllle kirjailija/suomentaja/ITE-musikantista nimeltä J. Pekka Mäkelä ja mitä tämä puuhaa ja millaisia uusia, eh, kulttuurituotteita on saatavilla. Nyt voin esimerkiksi kertoa suomentavani parhaillaan Sarah Lotzin romaania The Three, jonka alkuteos julkaistaan ensi vuonna, luultavasti samoihin aikoihin kun Karisto julkaisee suomennokseni. Siinä sivussa tieten suunnittelen ja pohjustan ensi vuoden isoa hankettani eli Hunan-romaania, ynnä muita kirjallisia ja musiikillisia hankkeitani. Kirjallisiin hankkeisiin kuuluu näköjään nyt myös eilisaamuna heräillessä mieleen putkahtanut tarinaidea, jonka nimi oli jo ennen vuoteesta nousemista Köysimetsä ja josta saattaa tulla nuorten tai ”nuorten aikuisten” romaani. Vielä on kokonaan auki, mihin väliin minä moisen aikataulutan. Tällä hetkellä siihen tuntuu joka tapauksessa putkahtelevan kaikenlaisia ideoita, joten kirjaan niitä ylös ja pidän tallessa.

Lisäksi olen käyttänyt blogia muuhunkin: olen kertonut lukemistani kirjoista, kuulemistani konserteista, taidenäyttelyistä ja paikoista johon olen matkustanut. Tavallaan tämä on ollut jatkoa 2000-luvun alussa lopettamalleni kaudelle Rumban musiikkikriitikkona, mutta vaikka paineita ja deadlineja (ja Rumban maksamia pikkuriikkisiä palkkioita). Olen myös jäsennellyt täällä ajatuksiani ideoista ja materiaaleista, jotka kenties liittyvät tuleviin kirjaprojekteihin. Olen yrittänyt jonnin verran myös valottaa omaa kirjoittamistani sekä muuta toimintaani kirjailijana että kääntäjänä.

Monta vuotta bloggaamisen aloittamisen jälkeen on tullut perustettua myös Facebookiin ”J. Pekka Mäkelä, kirjailija” -sivu. Sitä on näppärämpi käyttää pikaisiin päivityksiin – vaikkapa linkkeihin netissä julkaistuihin arvosteluihin ja haastatteluihin – tai sitten vain pikku heittoihin, joita varten ei tunnu aiheelliselta tehdä kokonaista bloggausta. (Tavallaan käytän sitä kuten jotkut käyttävät Twitteriä, johon en ole ainakaan vielä katsonut aiheelliseksi ryhtyä.)* ”Staattiset” www-sivut toimivat taas jonkinlaisena lähdekirjastona niille, jotka haluavat perustietoa siitä mitä minä olen tehnyt ja millaisia kirjoja julkaissut. Blogi on siinä välissä. En tiedä onko tämä, hah, hyvä mediastrategia, mutta toistaiseksi ajattelin tällaisessa viestinnän kolmijaossa pitäytyä.

___
* Facebook-sivuilla siitä tykänneet voisivat kyllä itsekin aloittaa keskusteluja vaikkapa kirjoistani tai kirjailijuuteeni liittyvistä asioista, mutta toistaiseksi niin ei ole juurikaan tapahtunut ilman minun aloitusviestejäni. Mutta ehkäpä vielä.

Hyvä uutinen II

· 2 kommenttia ·

Lauantaiseen bloggaukseen liittyen vielä: Lasten ja nuorten vähäisempi kiinnostus huippu-urheilua kohtaan saattaa hyvin johtua siitä, että kunnianhimoisilla – mitä sillä sitten tarkoitetaankin – on demokraattisehkossa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa muitakin tapoja ja teitä päteä. Esimerkiksi opiskella.

Kilpa- ja huippu-urheilun merkitys yksilön sosiaalisen aseman kannalta on suurin yhteiskunnissa, joissa on vaikeaa tai mahdotonta nousta muuten köyhyydestä (laillisin keinoin, siis). Mitä suuremmat tuloerot, mitä suurempi köyhällistö, mitä maksullisemmat opiskelumahdollisuudet, sitä todennäköisempää että nousukkaat ovat rahansa tienanneet nimenomaan urheilemalla. Näissä tapauksissa voittamisen nälkä voi olla hyvinkin konkreettinen tunne. Niille harvoille, jotka kykenevät yrittämään köyhyydestä pyristelyä edes tällä keinolla.

No, EK ja sen poliittinen siipi Kokoomus pyrkivät tietysti tekemään parhaansa Suomen saamiseksi takaisin tällaiseksi urheilumahdiksi.

Hyvä uutinen

· 8 kommenttia ·

Kilpaurheilun asiantuntija on huolissaan: ”Nykylapsi on liian laiska huippu-urheilijaksi?”, uutisoi YLE.

Huippu-urheilijoita kaivattiin lapsista siihenkin aikaan kun minä kouluani kävin. ”Pesäpalloa ei oikeastaan kannattaisi koulussa pelata, kun siinä ei voi edetä Suomea laajemmille kilpakentille”, totesi koulumme jumppamaikka toiselle, joka nyökytteli myöntymyksen merkiksi. Se tiivisti koulun urheilutuntien tarkoituksen: Ne ovat kykyjenetsintätilaisuuksia, eivät suinkaan mitään meidän tavallisten tallaajien elämäntapoihin vaikuttamista. Tätä korosti myös opettajamme käsitys talviurheilusta. Hän oli jääkiekkovalmentaja ja suomenmestaruustason kiekkoilija, eikä hänelle muita talviurheilulajeja ollut olemassakaan. Ne, jotka eivät pitäneet lätkästä, mahtuneet joukkueisiin, pärjänneet luistimilla tai joiden perheillä ei ollut varaa hommata kasvavaan jalkaan joka vuosi (siihen aikaan käytettynäkin kalliita) hokkareita, saivat viettää liikuntatunnit kävelemällä lumihangessa kaukalon ympäri sillä aikaa kun muut pelasivat.

Tällainen urheilu- ja liikuntakasvatus synnytti minulle vuosikymmenien inhon kaikkea järjestettyä liikuntatoimintaa kohtaan.* En ole totisesti ainoa. Ilmeisesti koululiikunnan tilanne on nykyään parempi. Ehkäpä nykylapset tosiaan löytävät koululiikunnan kautta yhdessä liikkumisen riemun, sen jonka itse olen löytänyt vasta päälle nelikymppisenä taiji-tuntien myötä. Ehkä koululiikunta tosiaan ohjaa ihmisiä liikkumaan eikä ihannoimaan liikkumisen katselemista tai liikunnallisia huippuyksilöitä, jollaisia heistä itsestään ei tullutkaan ja joiden takia heidän liikkumisellaan ei ollut sitten loppujen lopuksi niin väliä.

Kansalliskiihkoilun ja muun sairaan nationalistismin ohella tärkein peruste mättää veronmaksajien varoja kilpaurheiluun ja kilpaurheilutulosten välittämiseen** on perinteisesti ollut, että näin innostetaan kansalaisia – etenkin nuoria – liikkumaan, huolehtimaan kunnostaan, vähentämään kansanterveydelle koituvia kustannuksia ja niin edelleen. Näin meitä on aina opetettu, mutta jos jollakulla teistä, lukuisat lukijani, on tietoja todellisista tutkimuksista jotka oikeasti osoittavat kilpaurheilun seuraamisen innostavan kilpaurheiluyleisöä huolehtimaan kunnostaan, otan mielelläni vastaan linkkejä. Tiedän vain kuulleeni uutisen, jonka mukaan lontoolaiset liikunta-alan yrittäjät olivat perin pettyneitä Lontoon olympiakisoihin, jotka eivät tuoneet saleille lainkaan uusia kuntoilijoita.

Niin kauan kuin ollaan ”kaikkihan sen tietävät” -tasolla, voi aivan yhtä hyvin väittää, että kilpaurheilun seuraaminen ja kilpaurheilutarjonnan lisääntyminen ovat keskeisiä tekijöitä länsimaisen lihavuusepidemian pahenemisessa, sillä ne lisäävät rasvaisen ja sokerisen roskaruoan sekä alkoholin kulutusta. Vai milloin olette käyneet urheilutapahtumassa tai -rakennuksessa, jossa on ollut tarjolla terveellistä, vähärasvaista, ravitsemuksellisesti tasapainoista ruokaa?

Viime vuosiin asti urheilijat, heidän valmentajansa sekä urheiluvälineet on kuvissa ja televisiolähetyksessä kiedottu mainoksiin, joissa kehoitetaan katsojaa juomaan alkoholia ja polttamaan tupakkaa. Pienet lapsetkin ovat tienneet, että polkupyöristä, leikkiautoista ja päällysvaatteista saa sporttisempia kiinnittämällä niihin tupakki- ja kaljamainoksia. Tämä on, onneksi, vähentynyt tiukentuneiden mainoslainsäädäntöjen ansiosta.

Kilpaurheilun ja terveiden elintapojen yhteys lienee muutenkin pelkkä vaarallinen myytti. Viime päivien Lance Armstrong -uutisointi on tästä hyvä todiste. Tärkeintä on voittaa keinolla millä hyvänsä, rehellisyys ja omasta (tai muiden) terveydestä huolehtiminen on toisarvoista. Lienevätkö nallewahlroosit ja kumppanit olleet lapsena mitenkä innokkaita kilpaurheilun katsojia?

Ehkä huippu-urheilusta kieltäytyvät lapset ovat vain järkevämpiä kuin vanhempiensa sukupolvi. Ehkä kasvavassa polvessa on vähemmän mielisairaaseen huippuyksilöpalvontaan lankeavia ääliöitä, ja enemmän niitä jotka tajuavat että fyysinen tekeminen on mukavaa, mieltä ja sielua elvyttävää puuhaa ja että porukassa on mukava olla ja toimia kilpailematta(kin).

Onhan kilpaurheilu sinänsä, parhaimmillaan, hyvinkin erinomaista ja jännittävää viihdettä. En kyllä keksi mitään järkevää syytä, miksi meidän veronmaksajien pitäisi sitä rahoittaa yhtään enempää kuin, no vaikkapa Big Brotheria.

___

* Mutta en voi kuitenkaan syyttää lihavuudestani pelkästään koululiikunnan huonoutta, en tietenkään. Kyllä siihen pahin syypää tuijottaa ihan normaaliin tapaan peilistä joka aamu. Mutta olisi ollut ihan hyvä löytää säännöllisen liikkumisen ilo vähän aikaisemminkin, niiden pitkien kävelyretkien lisäksi joita olen harrastanut koko ikäni.
** Kuten Yleisradiossa pitkään työskennellyt isäni totesi moneen kertaan, kaikki uusi ja kallis tekniikka tuli taloon aina ensimmäiseksi urheilutoimituksille. Voi tietysti olla, että ilman urheilua niitä ei olisi tullut ollenkaan, mutta ehkä rahat olisivat säästyneet sitten mielekkäämpiin asioihin?

 

Vuosi on vaihtunut

· 2 kommenttia ·

Tämä hetki on ehkä vain äärettömän ohut rajapinta menneen ja tulevan välillä. Tämä hetki on kuitenkin kaikki, mitä meillä juuri nyt on.

Näkymä kohti Devil’s Backbonea Appalakeilla

Oikein hyvää uutta vuotta juuri sinulle. Löytyköön tänäkin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.

Aika

·

Mietin sopivaa laulua vuoden viimeisen sunnuntain videoksi. Jotakin symbolista. Sam Cooken soul-klassikko ”A Change Is Gonna Come” tuntui sopivalta, ja siitä löytyi kohtuullisen mainio liveversio, jonka esittää yksi kaikkien aikojen hienoimmista soul-laulajista ja -lauluntekijöistä, Al Green.

.

.

Muutokseen sopii myös puhdistautuminen, puhdistautumisriitti, ja sellaiseksi olen aina mieltänyt Al Greenin kenties tunnetuimman oman laulun. ”Take Me to the River” sattuu myös olemaan ensimmäinen laulu, jota olen koskaan soittanut bändissä kenenkään kanssa, vaikka siinä vaiheessa se olikin kiertänyt minulle lähinnä Talking Headsin ja ennen kaikkea Bluesoundsin kautta. Sitä paitsi olen ollut elämässässäni uskossa vain kerran. Sitä kesti reilut puolisen tuntia ja se tapahtui Al Greenin konsertissa Roskilden festivaaleilla vuonna 2000. Kun kerran pääsee kuulemaan jotakuinkin maailman parasta soul-pastoria, kannattaa asiasta ottaa kaikki irti!

.

EDIT. Viime aikoina näistä sunnuntaivideopostauksista ovat videolinkit järjestään tipahdelleet pois, ja olen joutunut niitä palauttelemaan artikkelin tultua julkiseksi. Lieneekö tämä jonkinlainen luonnon tapa kertoa, että perinteen voisi panna katkolle ainakin hetkeksi?