Kategoria: kuvagalleria

Con III

·

Eiliseen Finnconin illanviettoon tulin lähteneeksi ilman kameraa. Arvelin ilmeisesti, että viihdyn suurimman osan illasta jutustelemassa uusien ja vanhojen tuttujen kanssa Telakan terassilla ja missaan varsinaisen ohjelman naamiaispukuineen ja filk-lauluineen. Siinä olin ihan oikeassa.

Mutta muutama kuva viimeiseltä conipäivältä:

Esikoiskirjailija-emerita Saara Henriksson kyselee viisaita tämän vuoden esikoiskirjailijoilta J. S. Meresmaalta, Jenny Kangasvuolta ja Emmi Itärannalta.

Tiedetoimittaja Mikko Suomisen hämärä selkä ja uhkia avaruudesta. Valkokankaille heijastetussa simulaatiossa näkyy planeettojen radat Merkuriuksesta Marsiin sekä hillitön määrä pisteitä, jotka esittävät tunnettuja asteroideja. Punaiset pisteet ovat niitä, joiden katsotaan kulkevan Maan kannalta mahdollisesti vaarallisilla kiertoradoilla.

Petri Hiltusen vetämät definitiiviset paneelit ovat joka conin pakkokatsottavia ja -kuunneltavia. Definitiivinen maya-paneeli oli kuitenkin aikaisempia hivenen kuivakkaampi ja panelistit puhuivat aika ajoin jopa ihan… asiaa.

Itseoikeutettu pää ja kuningatar Marianne Leikomaa julistaa vuoden 2012 Finnconin päättyneeksi.

Finncon on maailmanlaajuisestikin jotakuinkin ainutlaatuinen tapahtuma. Se on ilmainen, perustuu innostuneen vapaaehtoistyövoiman varaan ja järjestetään kalliiden hotellien ja kongressikeskusten sijaan usein yliopistojen ja vastaavien laitosten tiloissa: mukana on sitä myöten myös paljon asiaohjelmaa muistakin tieteistä kuin vain kirjallisuudentutkimuksesta. Tältä pohjalta siitä on tullut myös yksi maailman suurimmista sf-tapaamisista: tänä vuonna paikalla vähintäänkin piipahti yli kolmetuhatta kirjallisuuden ja muiden taide- ja tiedemuotojen ystävää. Vapaaehtoisuus tuo mukanaan hyvän, rennon ilmapiirin, joten keski-ikäinen, kotona viihtyvä kirjailijanlorttikin tulee iloisena paikalle siitäkin huolimatta, ettei ole mukana yhdessäkään paneelikeskustelussa tai muussa ohjelmanumerossa.

Marianne kertoi, että järjestäjät olivat päättäneet järjestää minulle helpon vuoden, koska ensi kerralla minua sitten viedään kuin markkinapalloa. Vuoden 2013 Finnconiin Helsingin Kaapelitehtaalla on aikaa enää vähän yli yksitoista kuukautta.

Con II

·

Muutama kuva ensimmäisen varsinaisen Finncon-päivän ohjelmasta.

Pirkanmaan kirjastolaitos mukana tapahtumissa.

Johan Frick ja Johanna Vainikainen-Uusitalo keskustelemassa Gene Wolfen ruotsintamisesta ja suomentamisesta.

Risto Isomäen kaksituntinen ”Uhka syvyydestä” -esitelmä todennäköisimmistä ihmiskuntaa (ja muuta biosfääriä) uhkaavista maapalloperäisistä vaaroista oli buukattu aivan liian pieneen saliin…

… joten siirryimme ensin juhlasaliin…

… ja juhlasalista toiseksi tunniksi, seuraavan ohjelmanumeron tieltä, kolmanteen saliin.

Asia tuli kuitenkin esitetyksi. Ja samalla tuli esiteltyä vetoomus maailmanlaajuisesta sähköverkkojen suojaamisesta aurinkomyrskyiltä, jonka itsekin allekirjoitin. On nimittäin niin, että Auringosta tulee silloin tällöin niin voimakkaita purkauksia, että ne pystyvät tekemään selvää Maapallon sähköverkoista jopa kuukausiksi, ehkä vuosiksikin. Tämä romauttaisi infrastruktuurin – olemme erittäin sähköriippuvaisia – ja, mielenkiintoista kyllä, saattaisi hyvinkin tehdä ns. fukushimat sadoissa ydinvoimaloissa, jotka tarvitsevat sähköverkkoa hätävirtaa varten: varalla on dieselgeneraattoreita, mutta jos katko kestää useita viikkoja ja infra on sekaisin, dieseliä ei ehkä saada toimitettua ja ns. kusessa ollaan.

(Dieselgeneraattoireita luotettavampia varavoimanlähteitä kyllä on, mutta en usko että näen eläessäni ydinvoimalaa, jonka ympärillä on varmuuden varalla aurinkopaneeleja ja tuulivoimaloita…)

Ensimmäisenä varsinaisena conipäivänä väkeä keräytyi paikalle runsaasti.

Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo, Miina Supinen ja Tiina Raevaara toivovat valoisaa tulevaisuutta kirjallisuudenlajille, joka tunnetaan jo ulkomaillakin nimellä Finnish Weird eli suomikumma.

Jukka Halme ja Hannu Paloviita pohtivat suomennettavan genrekirjallisuuden kustantamisen näkymiä.

Onko Marsissa elämää, vai onko siellä vain seikkailukertomuksia?

Tällaista tänään. Iltabileet vielä edessä, ja huominen, toinen varsinainen conipäivä.

Con I

·

Pari pikaista valokuvaa Finnconin perjantaipäivästä.

Tom Crosshill puhuu tarinan rakenteesta. Hyviä perusasioita tuli ilmi – tosin yhdessä vaiheessa en ehtinyt seurata puhetta tarkkaan, koska kirjasin muistiin Paluun rakenteeseen liittyvän idean, joka juuri oli juolahtanut mieleen, eikä käytössä ollut muuta muistiinpanovälinettä kuin (ei-aakkosnäppäimistöllä varustetun) kännykän muistikirjasovellus.

Anne Leinonen ja lisähaasteellinen lausuntatuokio.

Yleisö seuraa tapahtumia jalkojaan liikauttamatta.

Boris Hurtta.

Painotuore kirjahankinta.

Nyt unten mailla, coni alkaa varsinaisesti vasta huomenna.

Kemiallisen kuvaamisen pikainen paluu

·

Taannoin esittelemäni lapsuuden Flexaret-kamera toimii. Ainakin suurin piirtein.

120-koon filmirullaan mahtuu kaksitoista 6 × 6 -koon valokuvaa. Niiden ottamiseen kotona ja pihapiirissä meni noin tunti. Filmin kehittämiseen meni reilu viikko. Kuvien skannaamiseen useampi tunti. Vasta sen jälkeen oli mahdollista todeta, millaista jälkeä kamera tekee, tai tekeekö lainkaan – varsinkin, kun minulla ei ole enää nykyään erillistä valotusmittaria. Onneksi digitaalijärkkärin näyttö kävi valotusmittarista, ja aukko- ja valotussäädöt oli mahdollista säätää edes sinne päin.

Kyllä tuo kuvia tuottaa. Tosin saattaa hyvin olla, että optiikka (joka ei välttämättä ole ollut alkuaankaan ihan maailman priimaa) on aikaa myöten saanut kolhuja. Pääsääntöisesti filmille kuvaamiseen pätee kuitenkin sama kuin vinyyleihin ja ääninauhaan: se, että tallennusmetodi on analoginen, ei mitenkään itsestäänselvästi tarkoita sitä että lopputulos olisi digitaalituotosta laadukkaampi.

On minulla vielä toinenkin filmirulla. Heräsi ajatus käväistä Keinutiellä kuvaamassa Muurahaispuun kanteen päätynyt maisema nykytilassaan, tosin entisen huoneeni ikkunan sijaan vain rapun alaovelta. Minulla ei ole aavistustakaan, keitä asunnossa nykyään asuu, enkä aio ruveta tunkeilemaan heidän elämäänsä. Ei se ole enää minun kotini.

En tiedä, oliko silloinkaan. Jokaisen terveen lapsen ja nuoren tavoinhan minäkin vietin ison osan aikaani haaveilemalla siitä, että muuttaisin muualle, kauas pois, jännittävämpiin paikkoihin.

 

En suojele teitä taiteelta (tänäkään kesänä)

· 2 kommenttia ·

Viime päivinä on tullut altistuttua kuvataiteelle oikein urakalla. Torstaina kierros alkoi Muu-gallerian No Tricks -näyttelyn avajaisista ja jatkui parin korttelin päähän Tila-gallerian Tässä iässä -näyttelyn avajaisiin. Olen itsekin Muu ry:n (jokseenkin passiivinen) jäsen, mutta syy avajaiskierrokseen oli hyvän ystävämme (ja yhdentoista vuoden takaisten häittemme kaason) osallistuminen näyttelyistä jälkimmäiseen. Ensimmäisessä mukana olevan Hypnopatia-ryhmän kaksikkoon tuli tutustuttua edellisenä iltana biljardipöydän ääressä, joten avajaisissa oli mukava piipahtaa.

Molempia näyttelyitä voi varauksetta suositella, vaikkeivät avajaiset olekaan totisesti mitenkään ihanteellinen aika tutustua kuvataiteeseen. Muun galleriasta poistuessa tuntui suorastaan helpottavalta astua kaupungin kadun hiljaisuuteen avajaisyleisön desibelejä tulvivasta hälystä. Mutta kannattaa käydä katsomassa hiljaisempana päivänä. Molempien näyttelyjen kuvissa on tilaisuuksia uppoutumiseen, ajatuksiin ja oivalluksiin.

Joutsan perinteisen Haihatuksen osalta pitää kyllä pitää kiirettä: näyttely on auki enää tämän viikon. Alkuaan pitkälti ITE-henkiseestä taiteesta ponnistaneessa Haihatuksessa on mukana yhä enemmän ammattimaisempia tekijöitä ja kuvataideopiskelijoita. Mikäs siinä, kun oivaltavuuden laatu ja tietty riemukas karnevalistisuus kerran säilyvät näin hurmaavalla tasolla.

Tämän kesän paketti tarjosi kunnon pläjäyksen hienoja oivalluksia. Liisa Hietasen neulottu ja virkattu realismi (Siwan kassi elintarvikkeineen, lämpöpatteri ja ilmeisen mieleenjääneen vanhan opettajattaren täyskokoinen neulepatsas!) ovat saaneet ansaittua huomiota, mutta itselleni vaikuttavin työ oli Mauri Korhosen ”Ne lähtevät”: ensi silmäyksellä kauniilta, mutta ehkä hieman tavanomaiselta vaikuttanut lintuparvi-installaatio sai aivan uusia tasoja läheltä katsottuna:

”Linnut” ovatkin leipäpussien pussinsulkijoita, päivämääriä.

Edelleenkin riemukkaan räjähtäneeltä ja kotitekoiseltakin näyttävä Haihatus on joka tapauksessa jokakesäinen ilonaihe. Toivon mukaan Joutsan päättäjätkin tajuavat vähitellen, että kovin monelle ei-paikkakuntalaiselle Haihatus on jotakuinkin ainoa syy käydä tuomassa rahaa Joutsan keskustan (muulle) liiketoiminnalle.

Toinen, kulinaristisempi syy käydä seudulla on tietenkin Karoliinan Kahvimylly huikeine kakkuineen ja suolaisine piirakoineen, paikka josta on jotakuinkin mahdotonta poistua muuten kuin vierimällä.

Kiitoksia jälleen kerran ehtoisalle emännällemme Maaritille mökkikutsusta!

 

Kuvia sanojen takaa

· 5 kommenttia ·

Täällä taas, ojentaisitko perunalastuja? Joukko uupuneita, mutta tyytyväisen oloisia kirjailijoita, kääntäjiä ja muita kirjallisuusihmisiä halaili toisensa hyvästiksi tänään ja palasi normaaliin elämäänsä sieltä, jota ehdittiin kutsua jo ainakin runoratsuleiriksi ja aikuisten rippileiriksi.

Kahdeskymmenesviides Lahden kansainvälinen kirjailijakokous sujui leppoisissa merkeissä. Kohdalle ei sattunut staroja. Porukan esikoiskirjailijat kertoivat tuntevansa itsensä tasaveroiseksi osaksi hyvähenkistä porukkaa.

Sunnuntai-illan Open mike -illassa Onerva Vartiainen kohdistaa tangoaiheisen runonsa Milan Deklevalle. Elia Lennes lausuu tekstiä englanniksi, säkeistö säkeistöltä.

Tällä kertaa en ottanut muiden tavaroiden lisäksi mukaani kitaraa ja pedaalilautaa – vain slide-putken ja viritysmittarin. Elian luvalla lainasin hänen kitaraansa, viritin sen avoimeen D-duuriin ja esitin kansainväliselle porukalle Henry Thomasin ”Fishin’ Bluesin” Olli Haaviston klassisilla stadinkielisillä sanoilla. Omasta mielestäni ”Onkimiehen blues” lähti käyntiin epävarmasti ja jatkui loppuun asti epävarmana, mutta monet olivat tykänneet ja tulivat jälkeenpäin kiittelemään. Pitäisiköhän tosiaan treenata jonkinlainen soolosetti dobron (ja ehkä pedaalilaudan) kanssa soitettavaksi ja laulettavaksi – ehkä lausuttavaksikin – ja lähteä tyrkyttäytymään keikalle? Taannoinen Mirel Wagner -keikka lisäsi sekin osaltaan vetoa tähän suuntaan.

Eero Balk ja Wolfram Eilenberger seuraavat esityksiä.

Maria Peura joikaa. Minua ilahdutti suuresti, että tämäkin musiikin ja kerronnan yhdistelmä pääsi esille illanvietossamme, ja vieläpä melkoisen alkuvoimaisella otteella.

Open mike -ilta on kallistumassa loppuaan kohti. Oma majapaikkani sijaitsi takana näkyvässä aitassa, muutaman askeleen päässä tapahtumista.

Kishwar Desai sekä livenä että lehdessä. Kokouksen teema Sanojen takana kirvoitti alustajissa ja alustuksia seuranneissa keskusteluissa monenlaisia ajatuksia. Sensuuri – ja itsesensuuri – nousivat vahvasti esiin mm. Desain, Philo Ikonyan ja Olli Jalosen osuuksissa. Toivottavasti Desain alustus saadaan luettavaksi kokouksen sivuille, sillä tiedän kyllä muutamankin tämän blogin lukijan, joita kiinnostaa hänen esityksensä siitä miten Bollywood-elokuvat kiertelevät sensuuria, käsittelevät vaikeita aiheita ja siitä, miten hän on käyttänyt sieltä omaksumaansa käsittelytapaa omissa teksteissään.

Jarmo Papinniemen ja Eleanor Cattonin välissä alustamassa istuu huonetoverini Gerry Loose, kerrassaan mainio skotlantilaisveikko.

Wolfram Eilenberger ja muutama muu keskieurooppalainen kertoivat yllättyneensä siitä, miten vähän (kristinuskon) jumalaa käsiteltiin kokouksessa, jonka teeman englanninkielinen käännös Beyond words voidaan hyvinkin tulkita uskonnollissävyiseksi: beyond-sanaa käytetään paljon juuri sellaisissa yhteyksissä. Itse en ollut tullut asiaa tältä kannalta edes ajatelleeksi. Uskonnollisuutta sivuttiin kyllä monessakin yhteydessä, esimerkiksi yhtenä sensuurin perusteena.

Tulkit työssään. Varsinaisen tapahtumateltan (sää ei oikein sallinut ulkona istumista) vieressä sijainnutta tulkkien telttaa oli hauska seurata: minulla on taipumusta elehtiä jopa puhelinkeskusteluissa, joten oli lohdullista nähdä kokeneiden ammattitulkkien elehtivän omassa kopissaan.

Monikielisessä kokouksessa (suomi, englanti, ranska, venäjä) tulkkeja totisesti tarvittiin.

Ei päiväohjelma niin tiivis ollut, ettei välissä ollut aikaa rentoutumiseen.

Maanantai-illan kansainvälinen runoilta pidettiin viime vuodesta poiketen Sibeliustalon näyttävässä, mutta kaikuisessa aulassa. Puitteet olivat sinänsä komeat. Tässä äänessä on nykyään virossa asuva udmurttirunoilija Muš Nadi, tukenaan tulkkina toiminut kääntäjäkollega Alice Martin. Molemmat loistavia tyyppejä.

Samana iltana pidetty perinteinen keskiyön jalkapallo-ottelu Suomi vastaan Muu Maailma päättyi tällä kertaa Muun Maailman voittoon. Itse en tälläkään kertaa pelannut, minulla kun on ollut kouluajoista lähtien (luullakseni monille silmälaseista täysin riippuvaisille tyypillinen) lievä pallofobia, joka on tehnyt jalka- ja lentopallon kaltaisten lajien harjoittamisen epämiellyttäväksi. (Fobioiden epäloogiseen tyyliin olen aina tykännyt pesäpallosta, vaikka siinä peliväline pystyy itse asiassa tekemään paljon pahempaa jälkeä.)

Tiistain viimeisessä keskustelusesssiossa Nicholas Drayson summasi kokouksen annin komeana music hall -henkisenä lauluesityksenä.

Itse olin tänä vuonna vähän vaisu keskustelujen kommentoija. Iso syy siihen oli Muurahaispuu, jonka pitäisi huomenissa siirtyä suunnitteluvaiheesta kirjoitusvaiheeseen. Kuuntelin kyllä tiiviisti keskustelua ja tein muistiinpanoja kokouskassista löytyneeseen Writers’ Block -muistilehtiöön, mutta niistä suurin osa oli ideoita kirjan juoneen, miljööseen ja tapahtumiin. Mutta hyvinhän nuo pärjäsivät vaikken minä ollutkaan kaiken aikaa suuna päänä. Keskustelu polveili vilkkaana. Toisinaan jotkut meistä hämmästelivät, millaisen ruokahalun onnistuivat kehittämään sessioiden aikana: arvelimme yhdessä, että vilkastunut aivotoiminta oli kasvattanut kehon kokonaisenergiankulutusta. Ryhdyimmekin tuota pikaa suunnittelemaan kirjallisuutta sivuaviin keskustelutilaisuuksiin perustuvaa laihdutusohjelmaa.

Päättäjäisillallisilla Nicholas Drayson ja Milan Dekleva näyttivät poikaparina nuorisolle, miten sitä musiikkia oikein tanssitaan.

Edellisillä kerroilla olen roikkunut viimeisen illan jatkoilla viimeisten joukossa – neljä vuotta sitten Mukkulassa oli pakkokin, joska jatkot järjestettiin siinä kartanon morsiussviitissä, jonka kaksoisvuode toimi minun ja pastori Jaakko Heinimäen yösijana. Tällä kertaa tulin simahtaneeksi jo puoliltaöin. Ilta oli, kuulemani mukaan, jatkunut asiaankuuluvan leppoisissa merkeissä. Kokouksessa sivuttiin suuria draamoja, mutta (tietääkseni) enimmäkseen alustusten ja keskustelujen kohdalla: lukekaa vaikkapa Philo Ikonyan alustus, jonka hän piti pukeutuneena siihen samaan säkkikangasmekkoon, josta hän kertoi.

 

Maailmakylässässä

· 3 kommenttia ·

Muutamia muisti- ja valokuvia viikonlopun Maailma kylässä -festivaaleilta Helsingin Kaisaniemessä. Mukavaa oli, erinomaista musiikkia ja loistavaa ruokaa: vietnamilaiset kevätkääryleet olivat isoja, meheviä, maukkaita ja täyttäviä, varsinkin reilun viiden kappaleen täytenä lautasellisena.

Mutta siihen musiikkiin.

Oli hauskaa nähdä Tuomari Nurmio pitkästä aikaa bändin kanssa. Dumari & Spuget teki Handen vanhoista(kin) biiseistä eräänlaista Captain Beefheart -filtterin läpi kierrätettyä rujohkoa rockabillyä, joka toimi pääosin vallan mainiosti. ”Lasten mehuhetki” tosin kärsi noin suoraviivaisesta ja keveällä treenillä vedetystä tulkinnasta. Muuten ei valittamista.

Pentti Kurikan nimipäivät tuo mieleen noin vuoden 1979 punkbändit sekä hyvässä että pahassa: soitto pysyy koossa juuri ja juuri, biisit ovat (lievästi sanoen) yksinkertaisia, mutta asennetta on vähintään kahdellatoista. Tällä kertaa vieraana oli myös Pelle Miljoona, ja tällä yhdistelmällä ”Mua valvotaan” kyllä hajosi käsiin vähän turhankin tehokkaasti. Mutta ajatushan on tärkein.

Festivaalin kenties hämmentävin esiintyjä oli vietnamilaiskvartetti Mat Troi Moi. Lava oli täynnä vaikuttavannäköisiä kaakkoisaasialaisia perinneinstrumentteja, joita yhtyeen nuoret neidit soittivat ilmeisen osaavasti taitavan yhteislaulunsa ohessa. Hämmentävä osuus olivat läppäriltä soitetut syntsateknopoppisdance-taustat – ja ehkä myös laulujen tekstit, jotka ainakin yhden laulajattaren puolikielisten välispiikkien perusteella kertoivat lähinnä rakkaudesta isänmaa Vietnamiin.

Mutta ainakin hieman juopunut vierustoveri, tuntematon minua muutaman vuoden nuorempi mies, oli erittäin otettu: ”Mä en pese mun silmiä ainakaan viikkoon.”

Ukrainalais-eestiläinen Svjata Vatra pisti tomerasti tanssiksi sunnunta-iltapäivällä. Bändin laulaja Ruslan Trochynskyi soitti vetopasuunan ohella myös viikatteenterää. Katselin suuren osan keikkaa lavan sivusta, ja etsiydyin sitten keskemmälle nähdäkseni bändistä myös heidän mainiosti komppaavan basistinsa. Mutta ei lavalla ketään basistia ollut. Hanuristi Kulno Malva soitti bassokuviot (kirjaimellisesti) vasemmalla kädellään.

Newyorkilainen Hazmat Modine oli mainio tuttavuus. Ensinnäkin tietysti bändi, jonka basisti soittaa sousafonia, ei voi mitenkään olla huono. Toisekseen oli hauska nähdä bändi, jonka tyypit näyttävät itärannikon keski-ikäisiltä juutalaisperheenisiltä eivätkä miltään tähtimuusikoilta. Paitsi trumpetisti, joka näytti hyväntekeväisyysiltamiin tulleelta kotirouvalta (ja soitti vallan loistavasti).

Hazmat Modine oli myös musiikillisesti minun korvaani miellyttävää kamaa. Vahvaa, vanhanaikaista rhythm and blues -henkistä juurimusiikkia, joka heittäytyi aina välillä vaikkapa tanakaksi tangoksi tai… joksikin aivan muuksi.

Ja ei, eteläafrikkalainen Vusi Mahlasela ei soittanut sitä soitinta, joka hänen nimestään ehkä voisi tulla mieleen. Sen sijaan tämä apartheidinvastaisen rauhanomaisen taistelun veteraani lauloi mielettömän hienolla äänellä ja soitti vielä riivatun rikasta kitarakomppaustakin. Bändi säesti tyylikkään hillityllä svengillä. Olisin ostanut festarien infotiskiltä Mahlaselan levyjä, elleivät kaikki käteiset rahat olisi ehtineet jo aikaisemmin mennä Svajta Vatran ja Hazmat Modinen albumeihin.

Tyhjän kauneus

· Yksi kommentti ·

Yöllä on pimeää siksi, että maailmankaikkeus on jotakuinkin tyhjä.* Se vähän aine, mitä maailmankaikkeudessa on, on kaiken lisäksi kasautunut tavattoman kaukana toisistaan sijaitseviksi kokkareiksi, esimerkiksi tähdiksi, planeetoiksi ja ruskeiksi kääpiöiksi. Silti tämä lähestulkoon täydellinen tyhjyys voi olla siellä  täällä tavattoman kaunista.

European Southern Observatory eli ESO on koonnut sivuilleen virtuaalinäyttelyn sadasta komeimmasta tähtitieteellisestä valokuvasta. Joukossa on galakseja, tähtijoukkoja ja, ennen kaikkea, monin värein hehkuvia kaasusumuja. Sumut loistavat lähiseudun tähtien säteilyn valaisemina. Itse sumut ovat oikeastaan silkkaa ei-mitään: kyllähän niissä kaasua on, valtavalle alueelle levittäytynyttä kaasua, mutta kaasun tiheys on niin pientä, ettei yhtä hyvää tyhjiötä saada täällä Maapallolla aikaiseksi millään teknisellä ilveellä.

On sumuissa siellä täällä tiheitäkin paikkoja. Niissä sumun aineesta tiivistyy vähitellen uusia tähtiä, planeettoja ja muita kokkareita.

Toisin kuin näyttävistä kaasusumuista avaruusaluskuviensa taustoja tekevät elokuvaohjaajat ja televisiotuottajat kuvittelevat, ei avaruudessa ns. oikeasti näytä tältä. Hillittömän isoilla kaukoputkillakin hienovaraisten värien ja yksityiskohtaisten kielekkeiden kuvaamiseen tarvitaan tuntikausien, joskus yökausienkin valotuksia ja lukemattomia, hyvin valittuja suodattimia. Komean kaasusumun läheiselläkin planeetalla sumu näkyisi vain valjuna, epämääräisenä hohteena. Kuten esimerkiksi Orionin miekan (eli Väinämöisen viikatteen) kuuluisa sumu, jota voimme taas ihailla kirkkaina talviöinä.

___

* Ja siksi, että maailmankaikkeus ei ole ääretön ainakaan perinteisessä mielessä: mikäli maailmankaikkeus olisi ääretön ja ollut olemassa ääretömän kauan, jokaikisestä taivaan kohdasta meitä kohti tulisi tähden valoa – suurimmaksi osaksi hyvin kaukaa, mutta kuitenkin. Silloin jokainen taivaan piste olisi yhtä kirkas kuin tähden pinta. (”Miksi yöllä on pimeää?” -kysymystä kutsutaan usein Olbersin paradoksiksi.)