Kategoria: kuvagalleria

Kolmas kvartaali

·

Blogissa on ollut viime viikot perin hiljaista. Pahoittelut siitä, mutta minulla on ollut asiaintilalle hyvä syy. Olen viettänyt pari viikkoa maassa, johon seuraava romaanini sijoittuu.

Tämänkertainen kiertomatka ei suoranaisesti kohdistunut Hunanin tapahtumapaikoille – siis Hunanin maakuntaan Jangtse-joen keskijuoksulla – vaan oli tavanomaisempi kiertomatka tunnetuimman pään kiinalaiskohteissa. Minähän olen käynyt Changshassa, Cilissä, Dayongissa ja muutamassa muussa kirjani päähenkilölle keskeisessä kaupungissa edellisellä kiinanreissullani kaksikymmentäkolme vuotta sitten, jolloin miljööt olivat luultavasti aika paljon lähempänä 30- ja 40-luvun tunnelmia kuin nyt.

Tajusin tosin vasta paikan päällä, että oli mukana yksi kirjan kannalta oleellinen paikka, jossa en ole ennen käynyt.

Päähenkilöni saapui Kiinaan vuonna 1935 Shanghain kautta, ja lähti saman kaupungin kautta vuonna 1946. Huangpu-joen rantakadun, kuuluisan The Bundin, viereiset rakennukset olivat olemassa jo silloin, tosin vuonna 1946 paljon kehnommassa kunnossa kuin aikaisemmin tai nykyään. Vaikka Shanghaita ei hävitettykään yhtä mielipuolisen raivon vallassa kuin lähellä olevaa Kiinan tasavallan pääkaupunkia Nankingia (nyk Nanjing), eivät japanilaishyökkääjät jättäneet tätäkään taajamaa ehjäksi.

Shanghaihin, Shanghain historiaan ja sen kaupunginosiin liittyy muutamia (muitakin) mielenkiintoisia kirjaankelpaavia detaljeja, joita tulin reissun aikana ajatelleeksi. Vaikka Hunanista ei olekaan tulossa mitään ”normaalia” historiallista romaania – tai ehkä pikemminkin: ei pelkästään historiallista romaania – kirjassa on olemassa sekin puoli, ja siihen puoleen kuuluu näkökulmien tuominen tuttuihin tai tuntemattomampiin historiallisiin tapahtumiin.

Reissu ja reissunjälkeiset jetlag-yövalvomiset ovat valottaneet minulle myös tapoja käsitellä kirjan niitä puolia, jotka eivät ole historiallista romaania.

Oli matkakohteena kyllä entisestään tuttujakin paikkoja. Beijingissä tuli käytyä edellisen reissun kohteisiin kuuluneet Kesäpalatsi, Kielletty kaupunki ja tietenkin myös Muuri, joskin eri kohdasta kuin viimeksi. Edelliskerralla etenkin Kielletystä kaupungista tuli kuva hiljaisena, seesteisenä paikkana, tällä kertaa ei: kaupungin kaikki turistikohteet olivat täynnä enimmäkseen kiinalaisia turisteja, joten hälyä, melua ja ihmisiä piisasi.

Beijing ei noussut tälläkään kertaa lempikaupunkieni joukkoon. Holtittomasti paisunut yksityisautoilu saasteisine seurauksineen olisi opettavaista seurattavaa niille, joiden mielestä Helsinginkin keskusta pitäisi tunkea mahdollisimman täyteen peltikopperoita. Kolmenkymmenen kilometrin matkaan saattaa kulua hyvinkin helposti pari tuntia, vuorokaudenajasta riippumatta. Kiinalle aikaisemmin niin tunnusomaiset polkupyörät ovat enimmäkseen kadonneet, tilalle on tullut mopoja ja skoottereita, onneksi sentään sähkökäyttöisinä versioina. Jalankulkijoita on perin vähän – niin vähän, että kahvila- ja ravintolakadutkin tuntuvat iltasella miltei aavemaisen autioilta. S:lle kaupungista massiivisine ja mahtipontisine julkisille rakennuksineen tuli mieleen edesmennyt Neuvostoliitto.

Seuraava matkakaupunkimme oli Kiinan muinainen pääkaupunki Changan eli nykyinen Xian, jonka kaupunginmuurilta tämän postauksen ensimmäinen kuva on peräisin. Xianin tunnetuin (ja vaikuttavin) turistikohde on tietenkin vähän matkaa itse kaupungin ulkopuolelta kaivettu ensimmäisen keisarin Qin Shi Huangdin hautamonumentin ympärille ryhmitelty terrakotta-armeija.

Päähenkilöni ei yhdentoista Kiinan-vuotensa juurikaan päässyt ihailemaan matkailunähtävyyksiä: hänen tullessaan maa oli sisällissodassa ja pari vuotta myöhemmin sodassa Japania vastaan, ja Japanin lopulta antauduttua 1945 jälleen sisällissodassa, joten huvimatkailua ei ollut juurikaan mahdollista harrastaa. Kirjailija suhtautuikin reissuunsa etukäteen lähinnä silkkana turismina, mutta matkan varrella tuli pikaisesti piipahdettua myös paikoissa, joista on hyötyä tekstin ja tekstin miljöiden kannalta.

Etenkin Guilinin lähellä olevissa Yangshuon ja Daxun pikkukaupungeissa sekä Longjin vuorilla kävelimme kaduilla, jotka olisivat hyvin voineet olla 1930-luvulta – kunhan maisemasta poistaa ensin sielunsa silmillä sähköt, sähkömopot ja karuimmankin näköisessä kämpässä hehkuvat taulutelevisiot.

Monista muistakin syistä Guilinin seutu nousi tällä reissulla lempikohteiden joukkoon. Tempo tuntui olevan vähän rauhallisempaa verrattuna kohti kaikkea uutta ja hienoa rynnistävään muuhun Kiinaan, tunnelma Beijingin neuvostoliittolaisuuden ja Xianin lähes yhtä mahtipontisen mutta kiiltelevämmän amerikkalaisuuden sijaan ikään kuin eteläeurooppalaisempaa.

Muuten apurahakauden kolmannesta vuosineljänneksestä haukkasi suurimman osan Manu Chao -elämäkerran Clandestino suomentaminen: siihen meni kauemmin kuin olin kuvitellutkaan. Pääsin oman kirjan suunnitteluun ja kirjoittamisen aloittamiseen vasta syyskuulla. Mutta nyt on suomentajapää vaihtunut taas kirjailijapääksi, ainakin siihen asti kunnes kirjoituspöydälle päsähtävät Clandestinon oikovedokset kustannustoimittajan merkintöineen.

Apurahakaudesta on siis jäljellä enää neljännes, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu että aika on tullut käytettyä kohtuullisen hyvin siitäkin huolimatta, että konkreettista tulosta – kirjan tekstiä – on vielä perin vähän. Romaanin kirjoittamisessa itse kirjoittaminen on useinkin vain sadonkorjuuvaihe. Suurin osa työstä tapahtuu ennen sitä, ja sille työlle on iso osa kuluneesta ajasta tullut pyhitettyä.

Jokaheinäkuinen

·

Palasimme eilen helteisestä Keski-Suomesta (kiitos jälleen kerran, Maarit!) helteiseen syvään etelään, kotiin. Reissun perinteisiä kohokohteita oli jälleen kerran Haihatuksen mainio kesänäyttely. Vuosien mittaan entisestä ITE-näyttelystä on kehittynyt vallan varteenotettava ja arvostettava ”oikea” taidenäyttely, jonka tekijöistä iso osa on nimekkäitä ammattilaisia.

Heikki ”Morgan” Hämäläinen on sentään yhä mukana vanhasta vakiojengistä. Tyhjennetyn kaljakorin ympärille rakennettu ”Mitä kuuluu Marja-Leena” vetosi tällä kertaa minuun, luultavasti aivan ymmärrettävistä syistä.

Pekka Purhosen ”Sohvaan sopiva maalaus” perustuu idealle, jonka eri variaatioita on tehty maailman sivu ja joissa on jotakuinkin aina se ongelma, että ne toimivat paremmin valokuvina (tai jos katsoja on yksisilmäinen).

Joudutte luottamaan sanaani siitä, että tällä kertaa homma toimi huomattavan hyvin ihan kolmedeenäkin. Jos ette usko, käykää ihmeessä itse katsomassa.

Kauniisti kolmiulotteisuudella pelasivat myös Raija Jokisen tekstiilityöt.

Johtuiko sitten taannoisesta reissusta Vienanmerelle ja Solovetskin luostarisaarelle, että Hanni Haapaniemen ikonien kuvakieltä vahvasti lainailevat ja mukavan epäortodoksisiin suuntiin kehittävät, kauniin punaruskealla keraamiseen pintaan piirretyt työt vetosivat niin paljon. Saattaa, olla, että kyse oli vain niiden miellyttävän rauhallisesta, mietteliäästä tunnelmasta, joka joissakin kuvissa kyllä eteni hyvinkin lihalliseen mytologiaan. Näitä voisin hyvin pitää seinälläkin, eikä minua kiusaa lainkaan, että tiedän kauniin värin olevan kuukautisverta. Myyttisiin töihin materiaali sopii monessakin mielessä: veri lienee ollut tärkeä väriaine jo luolamaalausten aikakaudella.

Tokihan minuun vetosi myös näyttelyn myymälätilasta löytynyt rintanappi. Totuuden sanoja.

Ja hei, Haihatuksen kesänäyttely on avoinna 17. elokuuta saakka. Kannattaa ehdottomasti tehdä asiaa Joutsaan.

Samalla reissulla tulimme piipahtaneeksi mainioilla Naamat-festareilla, vaikkakin vain kolmen bändin ajan. Tämä kesätapahtumahan on kuuluisa siitä että liput myydään loppuun muutamassa minuutissa, kauan ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu. Maatalon pihapiiriin ei mahdu kovin montaa ihmistä nauttimaan hyvästä meiningistä ja yllättävistä(kin) esiintyjävalinnoista. Homma halutaan pitää näin pienenä ja hyvä niin.

The Escapist soitti jotakuinkin peruspunkkia. Homma oli hyvin hanskassa ja soitosta/asenteesta tuli mukavasti mieleen vanha kunnon The Clash, mutta kuten niin kovin usein, englanninkielisyys soi pahan kerran tehoa julistukselta ja kommunikaatiolta. Hopeajärvi olikin sitten vinkeämpi tapaus. Nimi toi tietenkin mieleen yhden varhaisnuoruuden suosikkikirjoista. Bändin musiikista puhuttaessa tunnutaan yleensä heitettävän peliin Sielun Veljet ja Radiopuhelimet. Jälkimmäistä en ole jostakin kumman syystä koskaan oikein kuunnellut, joten heitän omana verrokkeinani peliin Raine ”Hyvä paha rock’n’roll” Salon, häneltä paljon vaikutteita saaneen Sata lasta -yhtyeen sekä Vando Suvannon vähän myöhemmän Sue Van Doe -yhtyeen. Soitto lonksotti juuri minun makuuni sopivan kulmikkaana ja kiihkeänä ”pakko juosta eteenpäin ettei kaadu nenälleen” -paahtona. Tekstit vaikuttivat vähän korneilta, mutta jahka se puoli saadaan kuntoon tässä on vallan kiinnostava tapaus seurattavaksi.

Hopeajärven jälkeen Asa yhtyeineen kuulosti hyvin raffinoidulta ja ammattitaitoiselta soitannalta. Soundimaailmaltaan rikkaat ja kiinnostavilla kuvioilla alkaneet biisit jäivät kuitenkin (minun mielestäni) järjestään pahan kerran junnaamaan niiden parin hyvän musiikillisen idean loputonta toistoa, eivätkä Asan tekstitkään jaksaneet suuremmin pitää mielenkiintoa yllä. Viihdyttävä, mutta kokonaisuutena hieman ikävystyttävä ja tasapaksu keikka.

Kotiin palattua minua ilahdutti suuresti EK:n tiedotuslehtisen juttu kumpulalaisessa kellarissa treenaavasta nuorten naisten bändistä. Mielen täytti tyytyväinen hyrinä, nostalgian häivähdyksillä höystettynä. Sattuu nimittäin niin, että juuri samaisen kumpulalaistalon samaisessa kellarissa treenaili aika tarkkaan kolmekymmentä vuotta sitten minun ensimmäinen bändini, nimeltään Kumpula-projekti. Meistä viidestä ei kenestäkään tullut sittemmin rocklegendaa eikä -tähteä, ja bändi hajosi vuoden kuluttua tehtyään kolmisen keikkaa, mutta on hienoa kuulla että perinteitä pidetään yllä.

Toinen kvartaali

· 2 kommenttia ·

Vuosiapurahakaudestani on nyt kulunut puolet, eikä ensi vuonna ole tulossa uutta apurahaa ainakaan Taiteen edistämiskeskukselta. Tiesin kyllä itsekin etukäteen, ettei näitä apurahoja ole tapa eikä lupa ketjuttaa. (Haen toki muiden tahojen ja säätiöiden apurahoja helpottaakseni ensi vuoden toimeentuloa.)

Joka tapauksessa: säännöllisten tulojen vuodesta on mennyt jo viisikymmentä prosenttia. Tasaisen kirjoitusvauhdin taulukolla minun pitäisi olla jo hyvän matkaa Hunanin myrskyissä, suvannoissa ja pohdinnoissa, mutta harvapa kirjoittaa romaaneja tasaista tahtia. Suurin osa kirjoittamisesta on ajattelemista, suunnittelua, pohdiskelua. Varsinainen kirjoitustyö ei ole vielä edes alkanut, vaikka onhan minulla koneella jo valmiiksi romaanin perustana oleva päiväkirjateksti: jos käyttäisin sen kokonaan, voisin kehua että kirjaa on kirjoitettu jo yli neljänsadan painetun sivun verran. Mutta en käytä, eikä ole.

Viime kuukaudet olen sitä paitsi keskittynyt suomentamiseen, siihen ”ei-luovaan” kirjoittamiseen johon apurahapäätös antoi luvan sentään yhdeksi vuoden kolmannekseksi. Manu Chaon elämäkerran käännöksessä on vielä pakertamista, mutta se edistyy hyvää vauhtia ja hyvässä hengessä. Minulla on oikeastaan ollut koko viisitoistavuotisen suomentajanurani varsin hyvä onni tarjottujen käännöstekstien suhteen: suurin osa niistä on ollut minun omastakin mielestäni ehdottomasti kääntämisen arvoista tavaraa, oli kyse sitten romaaneista, elämäkerroista tai tietokirjoista.

Poikkeuksia tulee mieleen oikeastaan vain yksi.

Eikä käännöstyöhön keskittyminen tarkoita sitä, ettäkö Hunan-projekti olisi kokonaan jäissä. Pikemminkin minulla on nyt ollut paremmin tilaa miettiä, mitä oikeastaan teen tällä materiaalilla ja tällä tarinalla, joka on käsiini päätynyt. Mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja mahdollisia tarinallisia ja tekstillisiä tasoja on paljon. Vielä ei ole aika ruveta karsimaan ideoita hyviin ja huonoihin, käyttökelpoisiin ja hylättäviin. Nyt alitajunta saa tehdä työtä. Kun Clandestinon suomennos lähtee kustantajalle, on aika palata kiinalaisen palapelin ääreen ja katsoa uusin silmin ja tuorein mielin, millä tästä kaikesta oikein syntyisikään paras mahdollinen romaani.

Kirjan aikataulu ei ole muutenkaan kovin tiukka. Hunan on merkitty Liken julkaisukalenteriin alkuvuodeksi 2016, puolentoista vuoden päähän. Kustannustoimittajani Stella on sitä paitsi vuorotteluvapaalla (ainakin) ensi maaliskuulle, ja voi hyvin olla ettei minulla ole kantaa valmista käsikirjoitusversiota numero 1.0 hänen sijaisensa pöydälle sitä ennen. Vaikka joudunkin viimeistään vuodenvaihteen jälkeen etsimään uusia käännöshommia (ja apurahoja) toimeentuloni turvaamiseksi, minulla on joka tapauksessa tähän projektiin enemmän aikaa ja resursseja kuin yhdenkään aikaisemmin tekemäni romaanin tapauksessa. Aion ne myös käyttää.

Eivät viime kuukaudet tosin ole pelkästään kääntämiseen kuluneet. Aikaan on sisältynyt myös rehellistä, hyvin omintunnoin pidettyä lomaa, joka on tehnyt erinomaista päälle ja pään sisällä muhiville projekti-ideoille. Vaimon opintovapaan ansiosta meillä on ollut tavallista parempi tilaisuus matkustella, ja tilaisuutta on käytetty hyväksi. Huhtikuisesta viikosta Barcelonassa kerroinkin jo tuoreeltaan, ainakin Gaudín elämäntyön osalta. Kesä–heinäkuun vaihteessa tie vei lähemmäksi, mutta paikkaan johon en ole oikeastaan koskaan kiinnittänyt hirveästi huomiota. Tällainen silmienaukaisu tekee aina hyvää. Vaimo rahoitti opiskelujaan 1990-luvulla matkanjohtajana, joten hänelle Vienan Karjala on paljon tutumpi, mutta ei hänkään ollut koskaan käynyt Vienanmerellä ja Solovetskin saaristossa.

Solovetsk tunnetaan paitsi luostarilinnoituksestaan myös gulagina, jonne Stalin säilöi 1930-luvun vainojensa aikaan vaaralliseksi kokemansa intellektuellit. Pienelle Jänissaarelle ahdetut naisvangit löysivät ennen tuntemattomia merkkejä siitä että saarella oli liikuttu jo kauan ennen erakkomunkkeja ja luostaria.

Kivistä muodostetut muinaiset jatulintarhat ovat kiehtova arvoitus. Niitä löytyy ympäri pohjoista Eurooppaa, mutta kukaan ei enää tiedä miksi niitä on suurella vaivalla laadittu maa-aineksista ja kivikasoista. Karu, pieni ja tundrainen Jänissaari tuskin on ollut kovin monen ihmisen vakituinen asuinpaikka, luultavasti sinne on tultu muualta Solovetskin saaristosta. Ehkä saaren lukuisia jatulintarhoja on käytetty jonkinlaisiin rituaaleihin. Hautoja niiden alta ei ainakaan löydy, ja tekoaikoinaan vesirajan tienoissa sijainneet kivilabyrintit on kokeilemalla todettu surkeiksi kalanpyydyksiksi.

Kukaan ei tiedä. Minua ovat aina kiehtoneet asiat joita kukaan ei tiedä, myös sellaiset asiat joita ei voi mitenkään saada selville. Silloin voi kuvitella ja spekuloida. Ehkä se on ollut hyvää harjoitusta romaanikirjailijalle.

Kukaan ei tiedä myöskään, mihin tarkoitukseen Uikujoen suun lähellä nelisentuhatta vuotta sitten asuneet naputtelivat jääkauden ja meren sileäksi hiomiin kallioihin lukemattomia piirroskuvia, joissa nähdään ihmisiä, saaliseläimiä, valaita ja paljon kaikenlaista jonka mahdollinen symbolinen merkitys on kadonnut muistista jo kauan sitten. On jopa arveltu joidenkin piirrosten todistavan sitä että uikujokelaiset ovat kommuniukoineet Vienanmeren maitovalaiden kanssa, mutta itse en kyllä ihan usko moista. Maitovalaita on selvästikin pyydystetty, ja ihan varmaa on että harppuunanvarressa saalista tavoitelleet ovat aivan taatusti haaveilleet siitä että ymmärtäisivät arvokkaan riistan sielunelämää. Epäilemättä ainakin šamaanit ovat myös uskoneet päässeensä keskustelemaan maitovalaiden kanssa, mutta usko on aina eri asia kuin tieto.

Innokkaita keskustelijoita maitovalaat kyllä ovat, se tuli selväksi kun vaelsimme pieneen Solovetskin saaren niemenkärkeen, jonka lähettyville nämä viisimetriset eläimet kokoontuvat joka kesäpäivä seurustelemaan toistensa kanssa ja hankaamaan ihoaan tasaiseen hiekkapohjaan. Pieniä katkelmia niiden ilmassakin yllättävän äänekkäästä keskustelusta kuuluu myös ensimmäisessä omatekemässä YouTube-videossani, tiirojen kirkumisen, rantakivikossa lotisevan veden ja ihmisyleisön äänien seassa.

.

Mä Töölönlahden rantaan lähdin skulaan

·

Minulla oli Villa Kiven eilisessä Helsinki-päivän tapahtumassa kaksois- tai kolmoirooli: esiintyjä, ääniteknikko, vähän valokuvaajakin. Siinä on puolensa: Tekemistä riittää koko tapahtuman ajaksi. Toisaalta oman esityksensä ajan väistämättä kuuntelee ainakin puolella korvalla, onko balanssi kohdallaan, kuuluuko kaikki, ei kai mikään ole liian kovalla…

(Vastaavan ilmiön huomasin muinoin nauhoittaessani omaa lauluani: laulaessa ei pidä nähdä äänityslaitteen tasomittareita.)

Illan ohjelmakattaus oli mukava yhdistelmä tekstiä ja musiikillisempaa ääntä. Risto Oikarinen luki omia runojaan ja lomitti niitä napakoilla saksofoni-improvisaatioilla.

Ilpo Tiihosen ”Pormestari Hessu Hasa ja Hassu Hesa” -setissä hänellä oli tukenaan harmonikkataiteilija Merja Ikkelä. Sävykäs tausta tuki mainiosti lasten ja lapsenmielensä säilyttäneiden aikuisten runoja.

Välillä Ikkelä otti lavan yksin haltuunsa.

(Kävin itse harmonikkatunneilla joskus kansakouluikäisenä. En kovin kauaa: vaahtosammuttimen kokoisen oli hankala raahata isoa ja painavaa soitinta Helsingin keskustaan asti. Sen jälkeen harmonikka toimi lähinnä kaverien kanssa leikkiessä avaruusaluksen kojelautana, kunnes se myytiin. Hyvä soittaja onnistuu aina yllättämään minut sillä miten voimallisen rytmistä musiikkia soittimesta saa irti.)

Omassa setissäni minulla oli ensi kertaa kokeilussa viime kesän Finnconin ohjelmalehtiseen kirjoitettu novelli ”Me olemme oikeassa” sille rakenneltuine äänimaisemineen. En ole ihan varma sen toimivuudesta tällä tavalla esitettynä (itse novellista kyllä tykkään itse edelleenkin), ja etenkin Tiihosen ja Ikkelän rennonriemukkaan setin jälkeen tarina tuntui aika tummasävyiseltä. Niin kuin ehkä muutkin lukemani tarinat, ja pari laulua… toisaalta oli harmaa sadepäivä. Ja heitinhän minä setin loppukevennykseksi ”Onkimiehen bluesin”, jota on Villa Kivessä mukava soittaa sikälikin, että laulussa mainittu Töölönlahden ranta on parin–kolmen metrin päässä.

Sateinen sää verotti yleisöä, mutta kyllä väkeä sitten lopulta oli ihan kohtuullisesti. Ja ohjelma sai kiitoksia. Kun äänitekniikkakin toimi kohtuullisen hyvin, ei minulla ole valittamista. Tällaiset live-pläjäykset silloin tällöin tekevät hyvää kotityöhuoneessa nyhjäävälle erakkoartistille.

Missä majailimme kerran

·

Taannoin skannasin melkoisen määrän äidin jälkeenjääneiden papereiden joukosta löytyneitä valokuvia, negatiiveja ja dioja. (Suosittelen edelleenkin Vuescan-nimistä ohjelmaa skannerin jatkoksi, toimii ainakin minun vanhalla skannerillani paremmin kuin laitteen mukana tulleet ohjelmistot.) Meillä on aina valokuvattu kohtuullisen paljon, joten lapsuuttani on siinä suhteessa dokumentoitu huomattavan paljon paremmin kuin nuoruuttani sen jälkeen, kun muutin pois kotoa.

Kun negoja ja dioja 1960- ja 1970-luvuilta tuli käytyä läpi niinkin valtaisa laatikollinen, kiinnitin huomiota erääseen seikkaan. Esimerkiksi tässä jouluaattoillan yhteispotretissa vuodelta 1973:

Tai tässä tunnelmallisessa  iltakuvassa vuodelta 1965, jossa tuleva kirjailija tutkiskelee lähdemateriaalia ennen yöpuulle asettumista:

Myöhemmin ilmiö on havaittavissa tässä seuraavassa kuvassa, jossa ollaan uuden harrastuksen kimpussa:

Kyseinen siimaohjattava Zeron malli ei päässyt koskaan lentokuntoon. Sittemmin keskityinkin lähinnä muovimalleihin, ja seuraava niistä otettu kuva valaisee jälleen asiaa, jota tässä bloggauksessa yritän tuoda esille:

Meidän koirastamme Pennistä on runsaasti kuvia. Vinkki koiraa havittelevalle valokuvauksen harrastajalle: musta villakoira on loistava lemmikki, mutta siitä on miltei mahdotonta saada kunnollisia valokuvia.

Ja lopuksi pieni ”hupsista”-räpsäisy vuodelta 1965:

No niin, mikä näitä kuvia yhdistää? Mitä niissä kaikissa on – tai paremminkin, mitä niistä kaikista puuttuu melkein kokonaan, paitsi tahattomasti?

Koti.

Minulla on kokoelmissa gigatavuittain valokuvia itsestäni vauvana, lapsena ja teininä, mutta jos haluaisin muistella millaista meidän kotona oli, joudun tihrustamaan potrettien laitoja tai sirittämään epäonnistuneita, epätarkkoja vahingonlaukauksia. Vanhempani olivat ammattitoimittajia, ja senkin takia he kuvasivat mielellään ihmisiä, eikä siinä mitään pahaa. Mutta olisi joskus kiva nähdä kuvia myös niistä asunnoista, niistä kodeissa, missä minä ja perheemme vietimme monia vuosia, arkia ja pyhäpäiviä.

On skannatussa kokoelmassa yksi kuvasarja, jossa näkyy vähän paremmin ihmisten lisäksi ympäröivää huonettakin:

Vahinko vain, ettei kuva ole meiltä. Lyhyt valokuvamallin urani käynnistyi ja päättyi siihen, kun minut, pikkusisko ja serkkupoika kuljetettiin tuntemattomaan vironniemeläiseen luksuslukaaliin näyttelemään leikkimistä hienoilla uusilla leluilla, jotka eivät olleet meidän ja joita emme saaneet. Kyseessä oli ”Lapsen työkalut” -niminen juttu, joka ilmestyi aivan 1960-luvun loppuvuosina, mahdollisesti vastikään perustetussa Kodin kuvalehdessä. Osa kuvista päätyi näköjään äidin haltuun.

Aikuisiän asunnoistani on vieläkin vähemmän kuvia. Vaikka en muistelekaan kaikkia niitä koteja, asuntoja ja asuinkumppaneita millään kaipaavalla nostalgialla, olisi silti mukavaa jos muistin tueksi olisi myös dokumentteja entisen elämän entisistä kodeista.

Ehkä on aika korjata tapansa, ja kuljeksia kamera kourassa myös kotosalla. Myös arkena.

Toisesta maailmasta

· 4 kommenttia ·

Nykyajan ihminen voi vain kuvitella keskiajan ihmistä, joka ei ole koskaan ollut sisätilassa, jossa hänen kätensä ei yltäisi kurkottamatta kattoon. Voi vain kuvitella, miltä tällaisesta ihmisestä on tuntunut, mitä hän on sisällään kokenut, kun hän on astunut ensimmäistä kertaa romaaniseen tai goottilaiseen katedraaliin.

Jonkinlaisen uskottavan simulaation kokemuksesta voi nykyihminenkin kokea matkustamalla Barcelonaan ja astumalla Basílica i Temple Expiatori de la Sagrada Família -kirkkoon.

Keskeneräisenäkin tämä Antoni Gaudín monumentti on täysin häkellyttävä ja luultavasti scifistisin rakennus jossa olen koskaan ollut. Jo sivulaivat ovat niin valtavia että elokuvastudion CGI-nörteiltä loppuisi usko kesken, päälaivasta puhumattakaan. Erilaisten detaljien määrä on käsittämätön, eivätkä ne aina muistuta mitään mitä olisi tässä maailmassa koskaan nähty.

Ensi vilkaisulla, siis.

Kirkon yhteydessä olevissa näyttelytiloissa selviää, että Gaudí turvautui hyvin usein samoihin jekkuihin joita niin monet sf-elokuvien, -kansikuvien ja -sarjakuvien tekijät ovat harrastaneet hänen jälkeensä: hän poimi luonnosta pieniä, sormenmittaisia detaljeja ja paisutti ne aivan toiseen mittakaavaan. Sisätilojen haarautuvat kannatinpilarit solmumaisine liitoskohtineen ovat peräisin rannan korsista, tornien kummalliset huiput kukkaan vielä puhkeamattomia nuppuja.

Scifisti minussa tietenkin alkaa pohtia, mitä tapahtuu sitten kun viimeinenkin kirkkoon suunnitellusta kahdeksastatoista tornista valmistuu. On niin helppo kuvitella, kuinka nämä kiviset nuput alkavat kiihtyvällä vauhdilla kasvaa, kohota, kurkottaa taivaisiin kuin… kasvit.

Emme joudu odottamaan enää kauaa. Korkeimman eli Kristuksen tornin on arveltu valmistuvan jo joskus vuoden 2025 tietämissä, eli vuosikymmeniä ennen Olkiluodon kolmosreaktoria.

Tila–isuus

·

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Vielä Messilästä

·

Tarkoitus oli kirjoittaa muutama sana Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen asioista, kunhan alustukset ovat ehtineet tapahtuman sivuille. No niin, tänään niin tapahtui, joten voitte lukea ne itse. Erityisesti haluaisin kiinnittää huomiotanne Heikki Aittokosken väkevään ja tehokkaaseen retoriikkaan hänen tekstissään ”Avoin kirje suljetulle piirille”, jonka piirit ovat kolmannen maailman eliittiä, todellisia muurienrakentajia, ja monessakin suhteessa maansa köyhyyden ylläpitäjiä siinä missä kolmannen maailman eliitistä hyötyvät ja heitä hyödyttävät länsimaiset suuryritykset.

Toinen huikea alustus kuultiin sisilialaiselta Davide Enialta. Ei ole oikeastaan mitään väliä, onko hänen isoisästään kertova ”Rytmiä uhmaten” tosi vai ei, se on mielettömän hieno tarina, jota kuunteli henkeään pidätellen, vaikka tavallaan tiesikin lopputuloksen: kysehän oli Daviden isoisästä, joten se antaa ymmärtää jotakin lopputuloksen suhteen.

Davide oli muutenkin mainio tapaus. Häneltä kuultiin sunnuntai-illan ”open mike” -illassa railakasta sisilialaista katutarinointia cuntoa, jonka intensiteetissä ja vimmassa olisi muutamakin asia opittavaa kenelle tahansa räppärille. Tai blueslaulajalle. Tai puheita pitävälle poliitikolle: Olisipa hauska kuulla tuollaista meininkiä eduskunnan puhujapöntöstä…

Itse en alustanut (tälläkään kertaa), osallistuin kyllä parilla kommentilla keskusteluun (joskin erään kerran unohdin puolessa välissä kommenttia mitä minun pitikään sanoa, joten ajatuksenjuoksuni taisi jäädä aika hämäräksi). ”Open mike” -illassa minä kyllä esiinnyin, jo perinteiseen tapaan. Minua pyydettiin etukäteen ottamaan kitara mukaan, mutta niin en tehnyt, vaan lainasin soittopelin illan juontajalta Elia Lennekseltä. Soittamani ja laulamani kappale ”Sininen” meni omasta mielestäni perin epävarmasti, mikä ei sinänsä ollut yllätys: olin tehnyt sen pari viikkoa aikaisemmin ja kokeillut soittaa sitä normaalikitaralla ensi kertaa vasta edellisenä päivänä. Yleisö kuitenkin tykkäsi melkoisesti, ja laulusta tuli kiitosta seuraavina päivinä monilta.*

Yllättävää oli, että tämä suomenkielinen, hiljainen laulu toi minulle yhteistä pohjaa kokouksen virallisen duracellpupun Pola Oloixaracin kanssa. Laulu nimittäin pohjautuu Carl Saganin kirjoitukseen ”Pale Blue Dot” (joka on julkaistu samannimisen kirjan esipuheena ja josta on olemassa myös upea Zen Pencils -sarjakuvaversio), ja seuraavan päivän alustuksessaan Pola kertoi käyneensä nuorena kirjeenvaihtoa NASA:n väen ja ilmeisesti Saganin itsensäkin kanssa.

Polan alustus ”Koodien murtamista vallankumoustyyliin” oli lyhyt referaatti hänen esikoisromaaninsa Kesyttömät teoriat episodista ja kiinnostava ajatuskehitelmä internetistä jatkuvasti muuttuvana tarinana. Johonkin spekulatiivise(hko)n fiktion tyylilajeihin sijoittuva kirja tarttui reissulta mukaan ja menee ehdottomasti luettavien pinon yläkerroksiin.

Monikielisessä kokouksessa ei ollut, kiinnostavaa kyllä, ketään joka olisi puhunut englantia äidinkielenään, vaikka englanti olikin kokouksen lingua franca ainakin vapaa-ajalla. (Alustukset ja alustuksista herännett keskustelut tulkittiin suomeksi, englanniksi ja ranskaksi, siitä kuulokkeet.) Kiinnostavaa kyllä, mukana oli myös monta kirjailijaa, jotka eivät kirjoittaneet äidinkielellään vaan olivat löytäneet työvälineensä kielestä, jonka olivat oppineet (ehkä) vasta aikuisiällään. Esimerkiksi iranilainen Kader Abdolah oli – kehitettyään ensin teinivuosinaan kotitekoisen viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa – asunut uudessa kotimaassaan Hollannissa ja opetellut sen kieltä vain muutamia vuosia ennen kuin alkoi julkaista romaaneja hollanniksi ja saada palkintoja, ja nimenomaan parhaiden hollantilaisten kirjojen palkintoja. (Hänenkin alustuksensa oli lumoava ja riemukas, mutta valitettavasti sitä ei ole kokouksen sivuilla julkaistu. Kader oli esityksensä ulkopuolella hiljainen, rauhallinen herrasmies, mutta kun oli hänen vuoronsa puhua, hän otti koko kokousteltan haltuunsa. Upea puhuja!)

Toinen monessa puheessa esille noussut asia oli kirjailijan ulkopuolisuus. Minähän olen omissa teksteissäni jauhanut miltei päähänpinttymäisesti parviälyistä ja laumasieluisuuden loistavuudesta, mutta tunnistan silti itsessäni tunteen ulkopuolisuudesta. Ei niin, että kärsisin siitä että olen sivussa – sellaisiakin kausia on ollut – vaan pikemminkin osaan nauttia tarkkailijan asemasta. Moni meistä tuntui jakavan asenteen, ja samalla nauttivan siitä että kykeni olemaan osa tätä yhteisöä. Sillä eihän kokous ollut pelkkää puhetta, vaan mukaan mahtui myös jalkapalloa, tanssia ja laulua. Kaikki ovat perinteisiä ryhmähengen herättäjiä.

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous syntyi 1960-luvulla Mukkulan kartanoon yhdistämään kylmän sodan jakaman maailman kirjailijoita, antamaan heille tilaisuuden tutustumiseen ja ajatustenvaihtoon rennossa ilmapiirissä, puolueettomalla maaperällä. Kylmän sodan pitäisi olla ohi, mutta kaikkien maailman hallitusten mielestä tällainen kansainvälinen kaveeraaminen on yhä liian vaarallista heidän kansalaisilleen. Valkovenäläinen Vladimir Nekljajev oli kutsuttu kokoukseen ja halusi tulla, mutta hänen maansa despoottinen hallinto ei antanut matkustuslupaa.

___
* Tulette kuulemaan laulun baritonikitaralla soitettuna versiona Finnconissa viikon päästä perjantaina, ja siellä pitäisi olla myös myynnissä Studio Yrttimaa -levy, jolta kappale löytyy kymmenen muun sävellykseni joukosta.