Kategoria: musiikin tekeminen

Steinhöfner

·

Romaanin kirjoittaminen etenee. Ei suunnattoman nopeasti, mutta etenee kuitenkin. Tavoitteena on saada ensimmäinen versio valmiiksi elokuun loppuun mennessä, eikä aikataulu tunnu mitenkään mahdottomalta. Ainakaan vielä. Tällä hetkellä ei niin kauheasti arveluta se pieni tosiasia jota pähkäilin aikaisemmin, kun vielä kompastelin ensimmäisessä luvussa: se, ettei kirjassa oikeastaan tapahdu mitenkään suunnattoman paljoa. Maailmankaikkeutta ei väännetä solmuun eikä alieneja laskeudu takapihalle.* Ajattelin kyllä pistää päähenkilön matkustamaan kirjan loppupuolella Tampereelle, tai ehkä Lahteen, en ole vielä päättänyt kumpaan. Kävihän Mielensäpahoittajan minäkertojakin peräti Helsingissä saakka, ja ajeli oikein metrolla.

Siinä(kin) mielessä on mukavaa saada aikaiseksi välillä jotakin konkreettisempaa. Parisen vuotta sitten treenailin taloyhtiömme bändin kanssa pihajuhlia varten, ja väliin kolmetuntisiksi venyneet treenit osoittivat, että sinänsä muotoilultaan ergonominen omatekoinen nauhaton bassoni on aikamoisen painava kapine. Se, kuten muutkin tekemäni soittimet, on veistetty vanhoista huonekaluista peräisin olevasta koivusta, ja koivu on melkoisen painavaa puuta. Rupesinkin leikittelemään ajatuksella tehdä jonkinlainen tyylikkäämpi puuversio 1980-luvulla markkinoille tulleista Steinbergerin ”päättömistä” bassoista. Jossakin vaiheessa syntyi sitten idea käyttää pikkuruisen lankun esikuvana Höfnerin ”Beatle-bassoa”. Sitä myöten soittopelille vakiintui jo suunnitteluvaiheessa nimi ”Steinhöfner”.

Rakentelu pääsi alulleen helmikuussa, ja nyt ollaan siinä pisteessä että soittopeli on suhteellisen valmis ja soittokelpoinen. Pientä säätämistä ja pikkumokien korjailua on edessä vielä, mutta pääosin homma tuntuu toimivan niin kuin oli ajateltukin. Vekotin istuu aivan mukavasti käteen ja soi niin kuin pitääkin. Tuo jopa näyttää ihan hyvältä, jos ei tutkaile yksityiskohtia liian tarkkaan.

S. tosin nimitti soitinta ”broilerinmuotoiseksi”.

Vaikka tämäkin soittopeli on tehty vanhoista huonekaluista kannibalisoidusta koivusta,** soitin täyttää aika hyvin myös tavoitteen olla suhteellisen kevyt ja ergonominen. Se on myös ainoa bassoni, jossa on kahta oktaavia pidempi otelauta – kaksi oktaavia ja suuri kvartti, jos tarkkoja ollaan. Otelaudan tyvipäästä saa varsin vinkeitä plink-soundeja, ja lankun muotoilun ansiosta sinne yltää aika hyvin.

No niin, takaisin kirjan ääreen. Samalla voi sitten kaavailla seuraavaa soitinrakennusprojektia… joka on näillä näkymin lap steel -kitara. Semmoista minulla ei vielä olekaan.

___

* Mutta toisaalta: vielä on monta lukua aikaa upottaa tarinaan sellaisiakin episodeja. Jos siltä rupeaa tuntumaan, siis

** lukuun ottamatta lankun läpi jatkuvan kaulan kahta vaahterakolmannesta ja hiilikuituvahvikkeita, ynnä tietysti eebenpuista otelautaa, jotka ovat ns. kaupan tavaraa.

Hieromalaitos

·

Olen pari kertaa aiemminkin viitannut A Glance beyond Nature -projektiin. Kyseessä on viiden kappaleen jatkumosta koostuva äänite, jossa olen toiminut toisena sovittajana, äänittäjänä, toisena tuottajana, basistina, lyömäsoittajana ja hivenen taustavokalistina ja baritonikitaristinakin. Projektin varsinainen pääjehu – säveltäjä, sanoittaja ja toinen tuottaja – on aikaisemmin Samratissa* rumpuja soittanut Oskari Jakonen.**

Puolentoista vuoden äänittelyjen ja editointien jälkeen ollaan niin pitkällä, että joukko kortensa kekoon kantaneita kokoontui eilisiltana meille kuuntelemaan lähes valmiiksi miksattua ja masteroitua tuotosta. Ehdin stressata tilaisuutta melkoisesti etukäteen, etenkin kun tietokone alkoi ns. käyttäytyä ja tuotti huomattavia vaikeuksia lopullisten miksausten ja pikaisen koemasteroinnin teossa. Stressaamisen syitä on tietysti muitakin. Paikallaolijoista osa kuuli nyt ensi kertaa, millaisen kokonaisuuden osana heidän suorituksensa sitten lopulta kuuluvat. Etenkin laulajien on usein hyvin vaikeaa suhtautua siihen miltä oma ääni kuulostaa tallenteella, ja nyt kuulolla olivat kaikki viisi projektissa laulanutta. (Tai kuusi, jos minun muutama kuiskaukseni lasketaan mukaan.) Sovitukset ovat eläneet äänitysten myötä, ja miksauksessa on joistakin kohtaa pudotettu pois yhtä ja toista sellaista, joka soi mukana silloin kun he olivat osuuttaan esittämässä. Uusia asioita oli tullut myös tilalle.

En ollut onneksi joutunut hieromaan säätöjä yksin, vaan Oskarin lisäksi kommentoimassa on ollut kaiken matkaa eniten studiokokemusta omaava laulaja Kim. Aloin itsekin luottaa jälkeen, kun viimeisen tapaamista edeltävän viikon kommentointi alkoi paneutua erään yksittäisen sellonsävelen artikulaatioon ja erään yksittäisen säkeen yksittäisen sanan loppuäänteen heikkoon kuulumiseen. Vaikutti siis siltä, että miksaus alkoi olla jotakuinkin kohdallaan.

Tyytyväiseltä vaikutti lauantain kuulijakuntakin. Osa pelkäsi etukäteen tiettyjä, äänittäessä vaikeilta tuntuneita kohtiaan, mutta vaikutti helpottuneelta kuultuaan miten ne sittenkin soivat kokonaisuuden osana vallan mallikkaasti. Kyllä parannettavaakin löydettiin, mutta oikeastaan vähemmän kuin etukäteen kuvittelinkaan. Nyt minä ja Oskari pidämme parin viikon tauon näiden raitojen kuuntelemisessa, jotta pystyisimme kuulemaan hommaa vähän tuoreemmin korvin sitten kun viimeistelemme jutun lopulliseen julkaisukuntoon.

Alkuun viiden biisin jatkumo tulee kuultavaksi omilla nettisivuillaan***, ja jos kiinnostuneita on tarpeeksi, siitä prässätään myös cd-julkaisu. Vaikka kaikilla mukanaolijoilla on omatkin ”varsinaiset” musiikkiprojektinsa, ei ole ollenkaan poisluettua etteikö tämäkin hanke jatkuisi ainakin jossain muodossa. Itse asiassa eilen puhuttiin myönteisessä hengessä jopa live-keikkailun mahdollisuudesta. Se olisikin aikamoinen operaatio, sillä mukana on ollut melkoinen orkesteri: rumpali/kosketinsoittaja, basisti/lyömäsoittaja, kitaristi, saksofonisti, huilisti/laulaja, klarinetisti, sellisti, viulisti ja vielä neljä laulusolistia. Ryhmän keikkakalenterin – ja treenien – pitäisi ottaa huomioon porukan asuminen eri paikkakunnilla, opiskelu eri oppilaitoksissa, työpaikat, puolisot ja lapset.

Se merkitsisi myös sitä, että itse kunkin pitäisi opetella soittamaan ja laulamaan nämä biisit sekä (jotta keikka kestäisi yli puoli tuntia) liuta muitakin, alusta loppuun. Äänitettäessä ollaan voitu keskittyä yhteen palaan kerrallaan, hioa se kohdalleen ja siirtyä vasta sitten seuraavaan.

Kukaan ei ole laskenut tähän vajaat kaksikymmentäseitsemän minuuttia pitkään projektiin, soittamiseen, laulamiseen, treenaamiseen, sovittamiseen, miettimiseen, äänittämiseen, säätämiseen, miksaamiseen, editoimiseen, ja masterointiin käytettyä tuntimäärää. Kokeneet ammattilaiset olisivat epäilemättä selviytyneet merkittävästi lyhyemmässä ajassa, mutta työpäivä- ja työtuntimäärä olisi silti ollut aikamoinen. Tuskin kukaan tähän mukaan lähtenyt on koskaan kuvitellut, että teosto- tai gramex-korvaukset kattaisivat mitenkään kenenkään työpanosta. Tätä on tehty kiinnostuksesta musiikkiin, rakkaudesta. Tuskin kukaan meistä siltikään jaksaa tämänkään jälkeen ymmärtää niitä ”kaikkimullehetinytilmaiseksinetistä”-bimboja, joiden mielestä ammattimaiset musiikintekijät tienaavat liikaa.

___

* Tuolta Samratin MySpace-sivulta löytyvä videoklippi on muuten minun kuvaamani: täsmälleen ensimmäinen kerta, kun olen käyttänyt digitaalista videokameraa. Se hankittiin hetkeä ennen kyseistä keikkaa ja ehdin juuri ja juuri kaivaa sen paketista ja saada toimimaan ennen kuin bändi aloitti.

** Satun olemaan Oskulle sekä eno että sylikummi. (Hänen syntymänsä aikoihin kuuluin vielä evlut-kirkkoon.) Kerroin taannoin eräissä bileissä vanhalle kaverille tästä projektista, ja hän totesi, että ”siinä on kummin valinta sattunut kohdalleen.” Enpä ollut asiaa ajatellutkaan, mutta oikeassahan hän taisi olla. Luulisin.

*** Ilmoittelen osoitteen sitten aikanaan, älkää huolehtiko.

Melkein kädestä pitäen

·

Näin vuodenvaihteen lähestyessä on tapana uusia kuvioita alkavalle vuodelle. Jos kiinnostaa kitaransoitto ja kaipaa konkreettisia tuloksia, oman soittimen rakentaminen on ainakin omalla kohdallani osoittautunut erinomaisen palkitsevaksi puuhaksi. Totta kyllä homma ei oikein onnistu opiskelijasolussa tai muussa pienessä kämpässä – tiedän ihmisiä jotka rakentavat instrumenttejaan parvekkeella tai kylpyhuoneessa, mutta näillä ihmisillä on ilmeisesti tosi pitkäpinnaisia puolisoita. Mutta jos on nikkarointitila, pari työkalua ja intoa… nyt puuhaan on tarjolla myös erinomainen suomenkielinen opaskirja.

Arvostettu Kangasalalainen soitinrakennuspaja Korpi Instruments on nimittäin tehnyt vastikään kulttuuriteon ja kustantanut neljän kokeneen soitinrakentajan, Anssi Nuutisen, Petri Jaakkosen, Tuomas Erikssonin ja Toni Reinikan kirjan Sähkökitaran rakentaminen. Olen oman puuhasteluni tueksi lukenut nivaskan amerikkalaisperuisia kitaranrakennusoppaita ja täytyy sanoa, että tämän kirjan ääressä kelpaa olla ylpeä suomalainen. Ensinnäkin kirja saa pisteet visuaalisesta toteutuksestaan. Ulkomaanpelleopusten suttuisia, huonosti kuvattuja ja heikosti rasteroituja mustavalkokuvia tihrustelleet silmät totisesti lepäävät tämän kirjan selkeässä, havainnollisessa, hyvin valaistussa värikuvituksessa. Tällaisessa opaskirjassa kuvitus ei ole nimittäin pelkkää esteettistä ekstraa, vaan aivan oleellinen osa sisältöä.

Tekijät ovat valinneet sitä paitsi erinomaisen lähtökohdan: kirja keskittyy yhden tietyn kitaramallin rakentamiseen. Näin homma pysyy johdonmukaisena ja selkeänä, vaikka mukana on myös muutama yleinen variaatio kyseisestä kitarasta. Sitä paitsi kitaramallin esikuvana on Fender Telecaster, tuo rock-kitaroiden isoäiti ja anoppi – periaatteessa hyvin simppeli soitin, joka kuitenkin taitavissa käsissä taipuu vaikka mihin.

Yhteen malliin keskittyminen mahdollistaa kirjalle myös sellaisen lisäbonuksen, jota ihan joka soitinrakennusoppaassa ei olekaan: takakannen sisätaskusta löytyvät laadukkaat, täysikokoiset Telecaster-tyylisen kitaran kaaviopiirrustukset, joten mittoja ja mittasuhteita ei kenenkään tarvitse arvailla tai mittailla epämääräisistä nettikuvista.

Tele on oiva valinta sikälikin, että soittimen modulaarinen rakenne on maailman sivu mahdollistanut lukemattomia erilaisia muuntelu- ja virittelymahdollisuuksia. Piirrustuksia voi käyttää pohjana hyvinkin erityyppiseen soittimeen.

Kirjan teksti on erinomaisen selkeätä ja hyvin toimitettua, mikä ei läheskään aina ole mikään itsestäänselvyys tämän kaltaisissa teoksissa. Tekijöillä on mielipiteitä kitaroista ja niiden rakentamisesta, joskus jyrkkiäkin, ja he ilmaisevat näkemyksensä suoraan, joten lukijan on helppo olla joko samaa tai eri mieltä. Kuvissa ja tekstissä käytettyjen työvälineiden ja laitteiden määrä voi aloittelijasta vaikuttaa pyörryttävältä ja tolkuttoman kalliilta, mutta yleensä mukana on myös ehdotuksia siitä miten homman voi tehdä pienemmällä laite- ja työkalusatsauksella. Mukana on myös vinkkejä siitä, miten erinäisiä kitaranrakennuksen erikoisvälineitä voi rakentaa itse.

Itse muutamia sähkösoittimia rakentaneena opin tästä paljon uutta, sain ikään kuin henkistä vahvistusta muutamille itse kehittelemilleni ratkaisuille (joko siksi että tekijät suosittelivat samaa tai eivät, mutta perustelivat kantansa), minkä lisäksi kirja herätti kiinnostusta esimerkiksi sellaiseen toistaiseksi välttelemääni soitinrakennuksen osa-alueeseen kuin kitaramikrofonien rakentaminen. Erinomainen lähdeteos. Suosittelen hyvin, hyvin lämpimästi. Ison ja arvostetun kulttuuripalkinnon arvoinen teos. Kirjaa voi tilata suoraan Korpi Instrumentsista 59 eurolla.

Niin, tosiaan, Telecasteriahan minulla ei ole ollutkaan sen jälkeen kun tulin myyneeksi sen hienon mustan Double Eagle -Telen, jonka omistin joskus 80-luvun lopulla…

Tuolloin ja tällöin

·

Kai muistitte katsoa eilen Teemalta alkuaan syksyllä 1984 lähetetyn Tilt-ohjelman, jossa nähtiin Tavastia-klubin lavalla Tavaramarkkinat ja Se? Jos ette, niin ohjelma löytyy YLEn Areenalta vielä viikon ajan. Se-yhtyeen osuuden aikana yleisön eturivin tietämissä näkyy pari kertaa keltapaitainen, tuuheatukkainen kaveri jorailemassa muiden seassa. Se olen minä.

Epäilen olleeni myös ohjelmassa nähdyllä Tavaramarkkinoiden keikalla. Molempia yhtyeitä kävin yhtä kaikki katsomassa niin usein kuin vain mahdollista. Molemmat olivat aikakautensa tärkeimpien suomalaisyhtyeiden ehdottomassa kärjessä, molemmilla oli allaan loistava albumi (Lievä kosto ja Lasi kirkasta vettä), ja molempien tapauksissa nämä albumit jäivät viimeisiksi. Molemmat olivat joka tapauksessa ehtineet jättää merkkinsä musiikinhistoriaan ja laajentaa usein ahtaitakin rajoja siinä, mitä pidettiin ”suomirokkina” tai ”uutena aaltona”. Molemmat, tietysti, vaikuttivat melkoisesti myös omaan musiikintekemiseeni. Esimerkiksi tätä seuraavaa kappaletta voisi monessakin mielessä pitää aika lailla Se-vaikutteisena.

(Toivottavasti musiikkisoittimen upotus sivuun toimii tällä kertaa.)

”Kaipuulaulu” on sikäli kummallinen minun tekemäkseni lauluksi, että se on alkuaan tehty englanninkielisenä (”To Be Missed”). Sittemmin totesin olleeni jo 1980-luvun alusta alkaen sitä mieltä, että englanniksi laulavat suomalaiset artistit ovat pääsääntöisesti Syväriltä ja Persiasta (paitsi tietysti Bluesounds), joten tein sanoille originaalille jokseenkin uskollisen suomennoksen.

Väkertelen pikku hiljaa suunnilleen albumin mittaista kokonaisuutta uusista lauluista ja vanhojen uusista versioista: lopputulos tulee sitten joskus johonkin nettilevykauppaan ostettavaksi ja/tai ladattavaksi. Kun saan kunkin laulun äänitettyä, teen jonkinlaisen pikaisen miksauksen ja jätän biisin sitten odottamaan lopullista miksaustaan osaksi kokonaisuutta. Eli tämäkin äänitys muuttuu luultavasti jonnin verran. Nyt kuunnellessa alkoi tosin tuntua, että etenkin a-osat laahaavat: pitäisikö sittenkin tehdä uusi ja vähän nopeampi versio? Ehkä tuon lauluosuudenkin voisi vetää sitten uudestaan, ja…

Nykyisten kotistudioitsijoiden ongelma nimittäin on aivan liiallinen mahdollisuuksien määrä.

Joka tapauksessa tällä äänitteellä debytoin sekä syntetisoijan soittajana* että baritonikitaristina: molempia kuullaan kappaleen alku- ja väliriffien aikana, jolloin syna soi ensin stereokuvassa vähän enemmän vasemmalla ja baritoni vastaa oikealta. Pikkuinen mutta pätevä analogisynamoduuli tuli hankittua jo vuosi sitten, mutta sen mahdollisuuksien hyödyntäminen on toistaiseksi ollut turhan vähäistä. Baritonikitara on puolestaan tuoreempi tapaus: se valmistui vajaa kuukausi sitten pienten, nolosta mittavirheestä johtuneiden muutosten jälkeen. Vaikka tietysti kaikkea voisi vähän parannella, käsissä on oikein mainiosti toimiva soitin – ensimmäinen, johon tein itse myös kaulan.

Baritonikitarahan on, kuten nimestä voi arvata, eräänlainen ”normaalin” sähkökitaran ja bassokitaran välimuoto. Itse olen ainakin toistaiseksi käyttänyt siinä tavallista kitaraviritystä kvartilla pudotettuna, jolloin alin (ja ylin) kieli on viritetty h:hon. Tämä tietysti sopii basistin aivoille, sillä viisikielisen bassonkin alin kieli on h, oktaavia alempana. Mutta tämä on elämäni ensimmäinen baritonikitara, ja voi olla että keksin sen kanssa aivan muita jekkuja, kunhan aikaa kuluu ja vekottimeen ehtii tutustua. Osittain onton rungon ja mikrofonivalintojen (sekä klassisen Bigsby-vibrakoneiston) ansiosta soittimesta kuitenkin irtoaa mainiosti sellainen Duane Eddy -tyylinen ”twang”-soundi jota halusinkin.

Vaikka olen soitinrakentajana vasta silkka aloittelija, on hauska huomata että ideat toimivat senkin jälkeen kun ne on jyrsitty, sahattu, liimattu, hiottu ja lakattu aivan omin käsin. Siitäkin huolimatta, että harrastajasoitinrakentajan motto on ”Kun itse tekee, saa sellaista kuin tulee”.

Itse asiassa varsin hyvä motto myös kotiäänittäjälle. Ja ITE-musiikintekijälle ylipäänsä.

(Tämä kuvaruutukaappaus kelpaa vaikkapa perusteluksi siihen, miksi kolme vierekkäin olevaa näyttöä on itse asiassa ihan hyvä idea myös musiikin äänittäjälle.)

___

* Tämä siis tarkoittaa sitä, ettei syna pelkästään toistanut edeltä käsin midi-tiedoksi tallennettua soitinosuutta, vaan minä soitin sitä koskettimilla ns. oikeesti ja äänitin tuloksen.

Meemi ja sieniä

·

Blogi ei ole viime aikoina päivittynyt kovinkaan taajaan. Jälleen kerran vanha selitys: on ollut kiirettä. Heinäkuun helteillä tuli mieluummin istuttua pihamaalla kirsikkapuun katveessa lueskelemassa kuin työhuoneen kolmekymmentäasteisessa ympäristössä tekemässä käännöstyötä. Joten käännöstyö oli sitten tehtävä elokuussa – iskiaksen, isän kuolemasta johtuneen (lyhyen) Antibesin reissun ynnä muiden puuhien lomassa. Onnistuin kuitenkin pitämään deadlinen, sillä suomennos Giles Miltonin romaanista According to Arnold lähti parisen tuntia sitten sähköpostivälitteisesti kohti Hämeenlinnaa.

Arnold on varsin vinkeä romaani, ei scifiä eikä fantasiaa eikä realismiakaan: keskeisellä osalla on kylläkin eräänlainen pikku vaihtoehtohistoriallinen skenaario (vai onko se sittenkään sitä?) ja salaliitto – eikä mikä tahansa salaliitto, vaan monisataavuotinen hanke, jonka tekosia oli Itä-Euroopan sosialistivaltioiden romahtaminen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Lisäksi puhutaan ihmissuhteista, Mikronesian eläinkunnasta ja sienistä. Sienistä puhutaan hyvin paljon. Itse asiassa sienet ovat kirjan selkäranka, jos näin epäbiologinen metafora sallitaan tämän kerran. Tämä tietysti tarkoitti melkoista kirjallisuuden ja ennen kaikkea netin penkomista. Mielenkiintoista nimistöä mykologiassa, sano…

Viikonlopun perinteinen musiikkivideobloggauskin jäi väliin, sillä koko viikonlopun keskityin kappaleeseen, jota ei saa vielä julkistaa. Ei, kyseessä ei ole oma kappaleeni – minun roolini sen toteuttamisessa oli toimia triangelistina, kättentaputtajana, midi-ohjelmoijana, sovittajana (yhtenä neljästä), toisena tuottajana, äänittäjänä, miksaajana ja masteroijana. Ai niin, ja lisäksi sen sähkökitara- ja basso-osuudet soitettiin minun (ainakin osittain) rakentamillani instrumenteilla. Tarkoituksena on, että pääsette kuulemaan teosta loppu- ja alkuvuodesta, ynnä sitten kevättä kohti suorastaan riesaksi asti. Kerron lisää sitten, kun on lisää kerrottavaa.

(Kyseinen kappale on joka tapauksessa soinut päässäni kolmena aamuna, joten onneksi postitäti toi tänään Richard Thompsonin ja Dr. Johnin uudet albumit. Ja onneksi nyt on aikaa kuunnella.)

*

Kisun kirjablogi antoi minulle velvoittavan palkinnon. Kiitoksia! Nyt pitäisi kertoa seitsemän seikkaa minusta. Pitäisi myös haastaa, aidossa meemihengessä, seitsemän bloggaajaa meemiin mukaan. Haastan siis sinut, sinut, sinut, sinut, sinut, sinut ja sitten tuon tyypin tuolta takarivistä, joka yrittää katsella kattoon kuin ei olisikaan. Te olette sen arvoisia.

I Tajusin vasta jokin aika sitten, että olen aloittanut suomentajan ammatin harjoittamista jo vähän toisellakymmenellä, 1970-luvun alussa. Äidin työnantaja, silloinen Lehtimiehet Oy, julkaisi jonkin aikaa Punasulka-sarjakuvalehteä, jonka virallisena kääntäjänä äitini toimi. Käytännössä äiti ulkoisti työn minulle, mutta valvoi tarkasti jälkeä.

II Toimin puoliaktiivisesti useammassakin järjestössä, mutta tarkoituksena on jättäytyä yhä enemmän rivijäseneksi ja jättäytyä pois hallituksista ja johtokunnista. Olen niiden hommien kautta tavannut upeaa porukkaa ja kokenut kaikenlaista kivaa, mutta nyt tuntuu siltä että voisi ottaa vähän vähemmän vastuita niskaansa. Vaalien tuomat Helsingin kaupungin luottamustoimet (Työväenopiston johtokunta, Teatterisäätiön edustajisto) hoidan tietysti kauden loppuun asti – samoin muut hallitus- ja johtokuntahommat – mutta sitten voisi riittää, ainakin toviksi. Sitten voisi taas aktiivisemmin tavata ystäviä, kun sosiaalisuuskiintiö ei kulu tyhjiin velvollisuuksien parissa. No, okei, muuan Vihreiden mahdollinen eduskuntavaaliehdokas pyysi mukaan tukiryhmäänsä, ja siihen lupauduin. Mutta…

III Pelaan Facebookin Farmville-peliä. Frontierville-, Mafia Wars- sun muista kutsuista olen kyllä sinnikkäästi kieltäytynyt. Farmvillessa viehättää sen epäkilpailullisuus (no, on siinä vähän kilpailuhenkeäkin, mutta ilahduttavan vähän), joskin peliin on aikaa myöten ilmestynyt kaikenlaisia popup-viestejä sun muita niin riesaksi asti, että monesti mietin, onko touhu enää hauskaa.

IV Opettelen parhaillaan käyttämään rannekelloa kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Tulin hankkineeksi moisen hirvityksen Münchenin lentokentältä Antibesista palatessa. Vaikka en ole harrastanut sukeltamista oikeastaan juuri lainkaan sitten lukiovuosien (perusasiat osaan kyllä vieläkin, luulisin), minun piti saada nimenomaan sukeltajankello, koska lapsena ja nuorena kaikki kelloni olivat sukeltajankelloja. Tässä nykykotkottimessa on niistä entisistä poiketen myös syvyysmittari ja sekuntikello.

V Solmiota olen käyttänyt viimeksi ainejärjestön naamiaisissa noin vuonna 1985, tai ainejärjestön näytelmässä joskus samoihin aikoihin. Ei, tästä periaatteesta en sentään ole tinkimässä. Käytän solmuketta, jos on jonkinlainen tarvis ripustaa kaulaan jonkinlainen orjankahleen symboli. Luultavasti osaisin vielä tehdä kravattisolmun, mutta en aio kokeilla, koska se vaatisi kapineen pistämistä kaulaan.

VI Tein 80-luvulla pirtanauhoja. Käytin niitä vöinä. Jälkeenpäin ajatellen ne eivät olleet siihen tarkoitukseen kovinkaan käytännöllisiä. Hauskannäköisiä kapineita yhtä kaikki.

VII Nyt voisin mennä keittämään kahvia, kun tulin hommanneeksi apteekkireissulla pullaakin käännöksen valmistumisen kunniaksi.

Kuinka kaikki voi mennä pieleen

·

Äänittäjätuttavat alkoivat puhua Mixermanin blogimerkinnöistä joskus loppukesästä 2002. Foorumeilta tuttu, ilmeisen asiantunteva ja ilmeisen monissa nimiprojekteissa mukana ollut äänittäjä/tuottaja/miksaaja oli ruvennut dokumentoimaan uutta projektiaan, josta vaikutti kehittyvän kiintoisaan suuntaan. Blogissa ”Bitch Slap” -salanimellä kulkenut kvartetti oli kiinnitetty pari vuotta aikaisemmin isolle levymerkille ja käsketty säveltämään uutta materiaalia. Nyt materiaalia oli, ja bändi pääsi lopultakin studiohommiin. Hankkeesta oli jo alkuvaiheissaan tullut todellakin… kiintoisa, ennen kaikkea siksi, miten moni asia oli jo ehtinyt mennä kunnolla pieleen. Eikä se siihen jäänyt.

Monen muun tavoin hekottelin Mixermanin lähes päivittäisiä merkintöjä omista, Bitch Slapin, tuottajan, A&R-väen, studiohenkilökunnan sun muiden tyyppien tekemisistä, toilailuista ja tollouksista, ynnä odottelin joka ikinen aamu päästäkseni lukemaan uusista seikkailuista. Muiden lukijoiden kanssa spekuloitiin myös, mikä bändi Bitch Slap oikeasti on. (Metallica oli yksi suosikkiarvaus, ennen kaikkea siksi että Bitch Slapinkin rumpali ”Dumb Ass” eli ”Cotton” vaikutti hieman… toistaitoiselta.)

Noin vuotta myöhemmin The Daily Adventures of Mixerman ilmestyi myös omakustannekirjana, josta puuttui joitakin alkuperäisessä blogissa ilmestyneitä juttuja (mm. studioavustaja ”Lance Nephew’n” merkinnät) mutta joka kertoi Bitch Slapin tarinan loppuun… tai ainakin siihen, mihin se luultavasti jämähti useammaksi vuodeksi. Myöhemmin musiikkikirjallisuutta kustantava Backbeat Books on julkaissut kirjan useampaankin kertaan, joten se on helposti saatavilla.

Sittemmin Mixerman on paljastanut oikean nimensä (Eric Sarafin) ja ilmoittanut, että Bitch Slapia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kaikki on keksittyä. Tosin asia on ilmoitettu niin, että lukijalle jää helposti mieleen ajatus, että josko sittenkin… ehkä Sarafin joutui vain varmistamaan selustansa oikeuskanteilta… ehkä Bitch Slap on sittenkin totta? Ehkä äänilevyteollisuus tosiaan toimii näin käsittämättömän naurettavasti?

Mitä minuun tulee, en usko että Bitch Slapia on koskaan ollut olemassakaan. Toisaalta uskon vahvasti, että kaikki kirjassa esitetyt tapaukset, kommellukset ja päättömyydet ovat totta. Ne eivät vain sattuneet samassa projektissa, samalle bändille, samoille ihmisille. Sarafinin diskografia on sen verran laaja, että aika iso osa jutuista on epäilemättä sattunut hänen omissa projekteissaan. Tai hänen hyville ystävilleen.

Joka tapauksessa kirja kuuluu ehdottomasti lukulistalle kaikille niille, jotka ovat ikinä soittaneet bändissä, äänittäneet musiikkia tai edes haaveilleet jommastakummasta. Se on hillittömän hauskaa luettavaa myös jokaiselle musiikista ja sen tekemisestä ylipäänsä kiinnostuneelle. Kannen Spinal Tap -viittaus ei ole ihan tuulesta temmattu. Tässä on samaa henkeä: satiirin ja parodian ylettömyyksistä huolimatta Mixermanilla on taito ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, mitä hän satirisoi.

Hiljaiseloa

·

Ei, en ole yrittänytkään syödä merimakkaraa,* vaikka moisia otuksia tulikin nähtyä jouluntienoissa Monacon merimuseossa. En ole kauheasti blogannutkaan. Kaikenlaista on kyllä tapahtunut, mutta ei välttämättä sellaista mikä olisi kirvoittanut kommentoimaan. Erään suuren suomalaisen kustantamon viimeaikaiset tapahtumat tietysti herättävät ajatuksia, mutta pidän ne ainakin toistaiseksi omana tietonani. Siihen on monta syytä. Ensinnäkään en tiedä talon touhuista juuri sen enempää kuin mitä keskiverto lehdenlukijakaan, eikä minulla ole myöskään mitään erityisen nokkelaa omaa kulmaa tahi näkemystä asian suhteen. Sitä paitsi kyseessä on yksi kääntäjä-Mäkelän työnantajista. Tai, jos toisin ajatellaan, yhteistyökumppaneista. Tai, jos toisin ajatellaan, kustannuspalveluntarjoajista.

Alkukesä on enimmäkseen sujunut leppoisissa merkeissä. Giles Miltonin According to Arnoldin suomentaminen etenee rauhalliseen tahtiin. Viimekeväinen Juliet, Naked oli siitä kummallinen käännösprojekti, ettei minulla tullut sen kanssa missään vaiheessa kiire. Tunne oli varsin miellyttävä, joten yritän saada käännöstä tuotettua ikään kuin varkain itseltäni niin, että homma olisi paketissa jo ennen elokuun lopun deadlineä. Muurahaispuun suunnittelu etenee pikku hiljaa: mieleen putkahtelee ideoita ja henkilökehitelmiä, saattaa olla että pari pientä, aivan erillään ja oikeastaan mihinkään kirjaan tai muuhunkaan tekstiin tarkoittamatonta tarinanideaa saattaa hyvinkin uida mukaan. Tällä hetkellä ne vaikuttaisivat siltä, että ne saattaisivat sopia. Katsotaan: vapaan suunnittelun aikaahan minulla on toukokuulle asti.

Musiikin kanssa on tullut pläträttyä jonnin verran. Oskari Jakosen Glance Beyond Nature -projekti, jossa olen mukana basistin, perkussionistin ja äänittäjä/tuottajan ominaisuudessa, on pikku hiljaa päässyt voiton puolelle. Viime kesän rumpusessioista alkanut hanke uupuu enää osaa lauluosuuksistaan ja paria soitinraitaa. Ynnä tietysti miksausta. Omaakin musiikkia on tullut tehtyä. Olen saanut taannoisesta ”Vanhat & viisaat” -laukusta sen verran hyvää palautetta, että intoa työstää muitakin pöytälaatikon lauluja julkaisukuntoon on nyt paljon. Sitä paitsi olen saanut luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni kehuja myös omasta lauluäänestäni, tuosta perinteisesti niin tuskallisesta ja nolostuttavasta asiasta. Eipä tuo lauluraita kuulosta itsestänikään pahalta: joko olen vain lopultakin tottunut omaan ääneeni, tai sitten olen lopultakin oppinut a) laulamaan, b) äänittämään lauluani ja c) löytänyt omalle äänelleni sopivan signaalitien.**

Tarkoitus on koota albumillinen lauluja, ja laittaa niitä jonkinlaiseen nettilevitykseen. Tällä hetkellä kiinnostavana kanavana on Bandcamp.com, jos jollakulla on siitä kokemuksia, kuulisin mielelläni.

Tällä hetkellä odottelen sitä lähipäivää, jolloin Finnconin ohjelma julkistetaan. Olen lupautunut muutaman paneelikeskustelun lisäksi viimekesäiseen tapaan suomentamaan yleisön edessä (tosin China Miévillen The City and The Cityä Miltonin romaanin sijaan – Miéville sopii paremmin tilaisuuden luonteeseen ja siinä on pari juttua, joita mielelläni kuulostelisin raadilta) ynnä esittämään iltatilaisuudessa lyhyen, itse säestetyn lausunta- ja laulantahetken, joten olisi mukava vähitellen tietää, mitkä ohjelmankohdat lopulta toteutuvat. Taloyhtiömme nikkaritilaksi muutetussa entisessä pannuhuoneessa on sitä paitsi valmistumassa viimeiseen ohjelmaehdotukseen sopiva säestysväline:

Joka tapauksessa: Mukavaa juhannusta kaikille! Erityisonnittelut ja -terveiset Leenamaijalle ja Sampolle, joille syntyi viime yönä tytär!

___

* Obskuuri kulttuuriviite 1950-luvun suomalaiseen runouteen – ja erääseen niistä harvoista runoista, jonka osaan ulkoa.

** Jos jotakuta kiinnostaa: Mojave Audio MA-201fet -mikrofoni, Universal Audio Solo/610 -mikrofonietuvahvistin, RME Fireface 800 -äänikortti. Lauluosuudessa oli hyvin vähän jälkikäteistä efektointia, vain hivenen kompressointia ja pikkuriikkisen viivettä.

Karstamusiikkia

· 3 kommenttia ·

Karstan lukeneet tietävät, että lukujen lomittajana toimii laulunsäkeitä, ja Kosmoskynän lukijakunta tietää, että olen väsäillyt noista laulunsäkeistä laulua nimeltä ”Vanhat & viisaat”. Laulu on ehtinyt versioitua moneen kertaan sitten viime syksyn, tällä hetkellä se kuulostaa jokseenkin tältä:

J. Pekka Mäkelä: Vanhat & viisaat

Copyright © 2010 J. Pekka Mäkelä

En mene vannomaan, ettenkö vieläkin rukkaisi tuota johonkin suuntaan… se on valitettavan helppoa ja houkuttelevaa. Miksaukselle voisi ainakin tehdä vielä jotakin. Ehkä sitten kun kasassa on vähän enemmänkin valmiiksi tehtyjä lauluja ja hommaa voisi pohtia jonkinlaisen kokonaisuuden kautta?

(Olen kokeillut upottaa blogiin muutamaakin erilaista flash-pohjaista soitinta, mutta huonohkolla menestyksellä. Ne joko toimivat silloin tällöin tai eivät toimi lainkaan. Siksi linkki aukeaa uuteen ikkunaan.)