Kategoria: musiikin tekeminen

Steampunk-kitara

·

Lauantaisessa Finnconin ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esityksessä käyttämäni soittopeli herätti jonnin verran kiinnostusta, joten muutama sana siitä.

”Steampunk-kitarat” tunnetaan virallisemmin dobro– tai resonaattorikitara-nimellä, ja niiden historia alkaa 1900-luvun alkupuolelta, niiltä ajoilta kun nuoriso alkoi kuunnella meluisaa musiikkia: jazzia. Puhallinpitoisissa yhtyeissä komppaavat kitaristit* alkoivat jäädä pahan kerran jalkoihin äänenvoimakkuudessa. Ensin asiaa korjattiin samalla menetelmällä millä viuluista oli edellisen vuosisadan puolella saatu korviaraastavia kuulovaurionaiheuttajia: suolikielten tilalle vaihdettiin metallikielet.† Joku keksi soveltaa toistakin viulunrakennusideaa: viuluissa on kupera kansi, jonka alla ei tarvita jäykistävää tukirimoitusta tueksi, eivätkä kieletkään kiinnity kanteen, vaan erilliseen, soittimen perään kiinnittyvään kielenpitimeen. Tätä rakennetta noudattavia kitaroita – joissa on pyöreän kaikuaukon sijaan kannessa viulumaiset f-aukot – kutsutaan archtop– tai jazzkitaroiksi.

Böömistä eli jostakin nykyisen Tšekin tasavallan tietämistä Yhdysvaltoihin muuttaneet Dopera-nimiset veljekset alkoivat innovoimaan entistä äänekkäämpää kuusikielistä. Ajatuskulku meni jotakuinkin seuraavasti: Tavallinen kitara lähettää ääntä jotakuinkin yhtä suurella voimalla sekä eteen että taakse – soittajan vatsaa kohti. Entäs jos kitaran pohjasta tekisi niin jäykän, ettei se värähtele? Senhän voisi rakentaa paksummasta puusta tai jopa metallista. Puulevy on puolestaan aika jäykkä materiaali, entäs jos kitaran kanteen, tallan alle, saisi jotakin ohuempaa, kevyempää ja kerkeämmin värähtelevää? Vaikkapa modernia ihmemetallia alumiinia!

Doperan veljesten ensimmäisessä versiossa (ns. tricone-resonaattorikitara)  tallan alla on T-kirjaimen muotoinen metallikappale, jonka jokainen kärki lepää pyöreän, kuperan alumiiniresonaattorin päällä. Resonaattorit muistuttavat kaiutinkartioita, ja niiden tapaan ne tietenkin liikuttavat ilmaa sekä etu- että takapuolelleen: nuo isot ritiläaukot kuvan vasemmassa laidassa toimivat samalla tavoin kuin kaiuttimien bassoreflektiaukot, ja ohjaavat tämän taka-aallon kitaran etupuolelle, kohti kuulijoiden korvia.

Myöhemmin kehitettiin myös edullisempi, yhdellä isolla resonaattorilla varustettu malli (sincle cone), jota pidettiin äänenlaadultaan hieman heikompana. Sellainen oli kuitenkin hieman helpompi rakentaa vaikka olemassaolevaan tavalliseen puukitararunkoon, kunhan muisti tehdä resonaattorin alle asianmukaisen tukirakenteen:

Erilaisia variaatioita syntyi jo 20–30-luvulla useita, ja etenkin refleksiaukkojen ulkonäkö vaihtelee melkoisesti. Valmistajana Doperan veljesten alkuperäisen yrityksen Dopera Brothersin (eli Dobron) rinnalle tuli ensin National, sitten muitakin, kuten losangelesilainen Regal. Resonaattorikitaroiden alkuperäistehtävä big bandien komppisoittimina katosi alta kuitenkin suhteellisen pian, kun sähköiset vahvistimet ja kitaramikrofonit yleistyivät 1930-luvulla. Samaan aikaan blues- ja kantrimuusikot huomasivat kuitenkin peltikeppien hyödyt: äänekäs, sähköä tarvitsematon soittopeli toimi oikein hyvin katusoitossa ja sähköttömien maaseutupaikkakuntien tansseissa. Tavallista kitaraa diskanttisempi sointi erottui hälyn keskeltä oikein hyvin. Erityisen paljon dobroon tykästyivät ne kitaristit, jotka soittivat instrumenttejaan metalli- tai lasiputkilla havaijilaismuusikoiden esimerkin mukaan, ja seuraavina vuosikymmeninä dobroja käyttivätkin lähinnä bottleneck– eli slide-kitaristit (ja akustisempaa bluegrassia tai kantria soittavat steel-kitaristit).

Siinä vaiheessa kun itse kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista, dobroista saattoi vain haaveilla: ne olivat julmetun kalliita ja harvinaisia soittimia. Kahdeksankymmentäluvun lopussa törmäsin soitinkaupassa tavallisesta kitarasta rakennettuun puukoppaiseen single cone -kitaraan, joka oli minulla monta vuotta kunnes myin sen (taas kerran rahapulassa) eräälle tuttavalle, jolla se tietääkseni on vieläkin. Yhdeksänkymmentäluvun puolessavälissä alkoi soitinkaupoissa näkyä edullisempia, Kaukoidässä valmistettuja historiallista Regal-merkkiä käyttäviä single coneja (myöhemmin muitakin merkkejä), ja silloin onnistuin ostamaan tuon kuvissa näkyvän puukoppaisen mallin, joka on minulla vieläkin: olen tapani mukaan modifioinut sitä jonkin verran, esimerkiksi kiinnittämällä siihen mikrofonin.

Edullisempia metallikoppaisia ja jopa tricone-malleja on alkanut ilmaantua kauppohin vasta viime vuosina, ja tätä uutta jäljitelmäpolvea on omakin messinkikoppainen, kuparinväriseksi käsitelty triconeni. (Sekin sattuu olemaan Regal, koska muutamasta kokeilemastani yksilöstä juuri tuo Regal sattui tuntumaan kädessä parhaalta.) On tietysti täysin yletöntä, että harvoin esiintyvällä amatöörillä on kaksi resonaattorikitaraa, mutta voihan niissä pitää eri viritystä.** Ja viehättäväthän nuo soittimet silmääkin aika tavalla.

Ainakin minun silmääni. Olen asentanut triconeenkin mikrofonin (sellaisen pienen pietsomikin tallan T-kappaleeseen), ja Finnconin setissä soittimen ääni eteni mikrofonin avulla multiefektipedaaliin laajojen, kaikuisten äänimaisemien tuottamista varten.

Koska täällä meillä kotona on tällä hetkellä liian meluista äänitellä yhtään mitään, soikoon näyte mieluummin oikeilta lajin mestarismiehiltä. Ensin blueslegenda Booker T. Washington ”Bukka” White:

Sitten nuorempi, edesmennyt virtuoosi Bob Brozman:

Lopuksi Greg Booth näyttää, miten homma hoidetaan kantriosastolla. Huomaa, että kantri-dobroja soitetaan yleensä lappeellaan kuten (sähköistä) steel- eli havaijikitaraa: kielet ovat korkeammalla otelaudasta ja kaula on paksu, kantikas palkki.

___
* Tähän aikaan kukaan ei edes kuvitellut, että niin vaisulla ja tylsällä soittimella kuin kitaralla kukaan edes haluaisi soittaa sooloja.
† Myöhemmin Martin-kitaratehdas rupesi tekemään kitaroita, joissa oli myös huomiotaherättävän isokokoinen koppa ja sitä myöten tumma, kumiseva ääni. Malli nimettiin sen ajan taistelulaivatyypin mukaan Dreadnoughtiksi, ja koska mallinumerot alkoivat D-kirjaimella, niitä kutsutaan nykyään myös D-malleiksi. Nykyään nämä isokokoiset ”western”-kitarat ovat yleisin kitaramalli, vaikka pienempikoppaiset, tasapainoisemmin soivat mallit ovat onneksi tehneet viimeisen vuosikymmenen aikana ilahduttavaa paluuta.
** Ainakin tällä erää tricone on viritetty ns. avoimeen D-duurivireeseen, single cone avoimeen G-duurivireeseen.

Loputon Laamanen, liian nopee Lindholm, turhan sukkela kirjamyyntikierto

·

Jokunen vuosi sitten erään kustantamon edustaja kyseli minulta kiinnostusta ryhtyä laatimaan kyseiselle yhtiölle jonkun suomalaisen muusikon elämäkertaa. Keskustelun mittaan pintaan nousi moniakin nimiä, muun muassa Dave Lindholm. Olin itse ehdottomasti sitä mieltä että Limppusesta pitäisi kunnon elämäkerta tehdä, koska oikeastaan ainoa häntä käsittelevä teos oli Lamppu Laamasen levytyshistoriikki Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta (Like 2001). Ajatus hommaan itse ryhtymisestä aiheutti melkomoisen määrän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta hän on ollut minulle lauluntekijänä ja erityisesti suomenkielisten sanoitusten mahdollisuuksien aukaisijana valtava esikuva, puhumattakaan siitä että ensimmäisten kolmen levyn aikainen Bluesounds on minulle edelleenkin jonkinlainen ihanne siitä millaisessa bändissä haluaisin soittaa ja ehkä laulaakin.

Toisaalta: olen haastatellut Dave Lindholmia yhden ainoan kerran, silloin kun Dave, Lady & Canpaza Gypsysin (ainoaksi jäänyt) albumi Hot ilmestyi vuonna 1997). Dave oli mainio haastateltava, ystävällinen, rento ja puhelias, mutta juttujen tulvassa oli samaa kuin niin monessa lukemassani Tom Waitsin haastatteluissa: mainiota tarinoita ja lohkaisuja kyllä piisasi, mutta oli vaikeaa löytää todellista ihmistä niiden takaa.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Niinpä olinkin oikein tyytyväinen, kun levytyshistoriikin kirjoittaja Lamppu Laamanen, muutenkin mainio mies, tarttui tähänkin hankkeeseen. Herätessäni myöhäisherännäisenä hankkimaan tänä keväänä Johnny Knigan viime vuonna julkaisemaa Dave Lindholm – tietenkin -teosta törmäsin kuitenkin modernin kustannustoiminnan ärsyttävään ongelmaan: kirjakaupat tarjosivat teoksesta eioota ja loppuunmyytyä. Onneksi sähkökirjojen saatavuus on hieman parempi.

Tietenkin on melkoisen tuhti paketti kaikkea sitä mitä maaliskuun lopussa vuonna 1952 syntynyt haagalainen lukiopudokas Ralf Henrik Lindholm on pitkän ja polveilevan uransa mittaan saanut aikaiseksi. Aikaansaannoksia on tosiaan ruhtinaallisesti: lukemattomia levyjä, kymmenittäin bändejä, kuolemattomia klassikoita enemmän kuin moni huippuartisti kehtaa edes itsekseen haaveilla. Jonninmoisia välitöitäkin, kyllä – tai riippuu näkökulmasta. Itselleni Daven tärkeintä tuotantoa ovat aina olleet suomenkieliset laulut ja muutama albumikokonaisuus – Vanha & uusi romanssi, Aino, Huoneet 6 & 14, Sissi, Sillalla – siinä missä englanninkieliset levyt ovat aina tuntuneet enemmän tai vähemmän kuivakkailta, kaavamaisemmilta… välitöiltä. Paitsi Bluesounds, tietenkin. Lamppu nostaa niitä paremmin esiin kuin olisin itse tehdyt, luotaa niiden syntyä, motiiveja ja aineksia. Ehkä pitäisi ottaa Run Runsit, Pen Leet ja Canpaza Gypsysit parempaan kuunteluun, päästä enemmän pinnan alle.

Sillä musiikkiin – Daven elämäntyöhön – tämäkin Laamasen kirja keskittyy. Ihmis- ja parisuhteet, lapset ja lapsenlapset jäävät käytännössä maininnoitta: todetaan vain, ohimennen sivulauseessa, että parisuhteita, lapsia ja lastenlapsia on. Tämä on minun silmääni hyvinkin davemaista, sillä kirjan sankari on pitänyt yksityiselämänsä (lapsuutta ehkä lukuun ottamatta) aika taitavasti omana tietonaan siitä huolimatta, miten paljon henkilökohtaisia merkityksiä hänen sanoituksistaan on maailman sivu yritetty lukea.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Joitakin kirjan päähenkilön luonteenpiirteitä tulee kyllä esiin sekä riveillä että niiden välissä: ailahtelevuus, nopeaan vaihtuvat bändit ja bändikaverit, pitkäjänteisyyden puute – ehkä myös ainakin jonkinasteinen alkoholiongelma ja pyristelyt siitä irti esimerkiksi kotikaupungista ja vanhasta kaveripiiristä pois muuttamalla. Loppupuolella on aistivinaan puolustelua, selittelyä ja hieman epäuskottavaakin ”näin mä homman haluun tehdä” -asennetta ns. pizzeriakeikkaympyröihin juuttumisesta. Tai en minä tiedä, ehkä Dave tosiaan haluaa jatkaa kuten jatkaa, soittaa kaikessa rauhassa paineettomia irtokeikkoja yksin tai hyvien kavereiden kanssa, heitellä julki levyjä tuon tuostakin yhtä paineettomasti ja sen suuremmitta suunnitteluitta – tai, kuten minunkaltaiseni amatööri saattaisi pinnallisesti kuvitella: ”laiskemmin mietittyinä ja huonommin tuotettuina kuin biisit ja ennen kaikkea Dave itse ansaitsisivat”.

Kirjasta jää lopulta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Toki Lamppu Laamanen on tehnyt tässä huikean ison työn ja tehnyt ehdottomasti paljon paremman elämäkerran kuin mihin minä olisin ikinä kyennyt jos olisin hommaan hirvennyt ruveta – ja jos olisin jollakin ilveellä onnistunut saamaan Dave Lindholmilta niin paljon luottamusta että hän olisi suostunut puhumaan elämästään niin paljon. Tämä on sellainen elämäkerta kuin Daven elämäkerran voi kuvitella parhaimmillaan olevan – mutta tämä ei ole ihan se elämäkerta jonka olisin itse halunnut Davesta lukea.

Mutta eihän kaikkia voi millään miellyttää.

Tuolta, täältä ja sieltä

· 4 kommenttia ·

Vilkaisin äsken blogiarkistoa hakusanan ”rakentelu” kohdalta ja huomasin kiusanneeni teitä viime vuosina varsin vähän soitinrakentelukertomuksillani. On siis aika korjata asia.

Parisen vuotta sitten hommasin valmiin, mutta pintakäsittelemättömän Telecaster-tyylisen suosaarnilankun ja (valmiiksi lakatun) vaahterakaulan sekä muita romppeita ja väkersin niistä sellaisen Telecaster-tyylisen kitaran, jota olen himoinnut jo hyvän tovin nimenomaan slide-soittoon. ”Slidecaster”-nimen saanut soittopeli toimi oikein hyvin, mutta pikku hiljaa minua alkoi nyppiä lankun pintakäsittely, jonka olin mielestäni mokannut: maalipinta oli epätasainen eikä violetti värikään oikein toiminut. Koska nämä herra Leo Fenderin työtovereineen suunnittelemat kitaramallit ovat perusrakenteeltaan viehättävän modulaarisia, ei ollut suurikaan temppu tilata nettikaupasta uusi lankku, johon aikaisemmat komponentit sopivat varsin pienellä työstöllä. Tällä kertaa pintakäsittely onnistui mainiosti ja ”Slidecaster” on ollut vallan aktiivisessa käytössä. Vanha lankku pyöri pitkään nikkaritilassa odottamassa tulevaa kohtaloaan.

Vuodenvaihteessa tulin selailleeksi Warmothin nettikataloogia ja valmiiden kaulojen osastolta sattui silmään kaunis, tumma, ruusupuinen Tele-kaula. Siitä tuli vahva mielikuva monilla suomalaisilla huippumuusikoilla 1980-luvulla näkyneisiin Fender-tyylisiin kitaroihin, joita Kitarapaja oli rakennellut (siihen aikaan Yhdysvalloissa toimineen) Schecter Guitar Researchin osista: ne olivat tummanruskeita, mattapintaisia kitaroita, joissa oli kullatut metalliosat ja samoin kullanvärinen ”pleksi”. Olen aikoinaan kirjoittanut Nedujen päähenkilön Jollen omistukseen samanlaisen kitaran (johon hän tosin oli vaihtanut normaalimman muovipleksin), joten viehtymys niihin on ollut pitkällistä ja syvää.

Nikkaritilassa pyöri myös vuodentakaisesta baritonikitaraprojektista jäänyt kuusimillinen pähkinäpuulevy, ja sain päähäni hyödyntää senkin tähän projektiin. Tästä tulisi ”Thinline”-tyylinen Tele.

Ensimmäinen tehtävä olikin jyrsiä suosaarnilankusta suurin osa pois. Pohjatyö tapahtui pylväsporakoneeseen kiinnitetyllä oksaporaterällä, viimeistely uskollisella käsiyläjyrsimellä.

Thinline-tyyliin kuuluu tietysti myös kannen f-aukko. Olen muutamassa aikaisemmassa projektissa tehnyt pilkun (tai lainausmerkin) muotoisia f-aukkoja, mutta tähän halusin vähän perinteisemmän mallin.

F-aukko oli tehtävä suhteellisen valmiiksi ennen kannen liimausta, koska lehtisahalla (tai muilla työkaluilla) sohlaaminen matalaan umpipohjakoloon olisi perin vaikeaa. Ennen kannen liimausta teippasin kolon vielä alapuolelta umpeen, etteivät myöhemmät petsi-, maali- tai muut roiskeet sotkisi aukosta näkyvää paljasta puupintaa.

Tässä vaiheessa kaulataskusta puuttuu vielä pieni korokepala: koska lankusta (tai kopasta) tuli kannen liimauksen jälkeen yli puoli senttiä korkeampi, on kaulaakin nostettava saman verran. Pähkinäpuulevystä jäi kanneksi muotoilun jäljiltä riittävästi jämäpaloja, josta sopiva koroke oli sitten helppo tehdä.

Tästä kitarasta oli tarkoitus tehdä yhdistelmä montaa eri kitaramallia: Telecasterin muodot, Stratocaster-tyyliin vibrakoneisto ja kolme mikrofonia, mutta Gibsonin P-90-mikrofonien mallisia ”saippuapaloja”. Rungossa oli siis vielä paljon aukkoja jyrsittäväksi.

Lankun alareunaan muinoin liimaamani reunalista sai lähteä mukavoituspyöristysten tieltä, ja lisäksi kaiversin lankkua vähän ohuemmaksi kaulaliitoksen kohdalta: tämä mukavoittaa (hieman) soittamista ylemmiltä nauhoilta, eikä tarvitse sitä paitsi etsiä jostakin ylipitkiä kaulankiinnitysruuveja.

Taloyhtiön nikkaritila on maan alla, joten yritän tehdä kaikki pölyävämmät ja haisevammat toimet, kuten hiomisen, ulkoilmassa.

Ensimmäisten petsikerrosten jälkeen on vuorossa reunalistojen liimaaminen. Tämä vie disainia tietysti pois 80-luvun Schecterien estetiikasta, mutta minä nyt vain satun tykkäämään reunalistoista… jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut ensin levittää myös värilliset lakkakerrokset, kaikki värillinen, ja vasta sitten liimata reunalistat, sillä nyt väripinnasta tuli hieman epätasainen listojen vierestä. No. seuraavassa projektissa sitten…

Kuvassa näkyy myös toinen kämmi. Kansilevy on sen verran paksu, että sitä on madallettava säätimien kohdalta niin että niiden mutterit mahtuvat kiinni. Tarkoitus oli tehdä tyylikkäät syvennykset, mutta jostakin aivopieruteknisestä syystä tein homman vääränmallisella jyrsinterällä ja vierä lipsautin terää alimman reiän ympärillä, joten kolot näyttävät aika rujoilta. Onneksi ne peittyvät suurin piirtein potentiometrien nuppien reunan alle.

Pintojen viimeistely on näissä soitinprojekteissa ollut minun heikoin kohtani, ja tällä kertaa päätin käyttää mattalakkaa ihan vain siksi, että saisin skipattua viimeistelykiillotuksen. Välihionnoilta ja muulta hienosäädöltä mattalakkakaan ei vapauta. Sain pidettyä lankun enimmäkseen oikein hyväpintaisena – mutta kyllä siihen jäi sitten muutama perin nolo skröbyinen kohta.

Kaulalle ei periaatteessa olisi tarvinnut tehdä mitään, mutta vetelin siihenkin muutamia sävytettyjä ja (lopuksi) kirkkaita lakkakerroksia niin että sen sävyt pääsisivät samalle kartalle kuin rungossa.

Koska nikkaritilan ilmanvaihto on kytköksissä muun talon ilmanvaihtoon, olen käyttänyt vesiohenteisia, hajuttomia lakkoja monien rakentajien suosimien nitroselluloosa- tms. lakkojen sijaan. Vesiohenteiset lakat ovat myös muutenkin mukavampia käsitellä. Vetelen lakkaukset siveltimellä, ruiskutteluun ei nikkaritilassa oikein ole mahdollisuuksia.

Vesiohenteinenkin lakkaus saa lopulta kuivua vähintään toista viikkoa ennen kuin päästään viimeisten rakentelupäivien jännän äärelle: ruuvaamaan ja kolvaamaan osia paikalleen.

Tästä kitarasta on tarkoitus tulla eräänlainen perillinen soittimelle, jonka Oma studio -toveri joskus risti ”Hullu tiedemies -kitaraksi”.* Siksi kolmen mikrofonin kytkimien alle on kolvattu melkoinen johtoviidakko potentiometreineen ja kytkimineen, joiden avulla mikrofoneista on mahdollista saada käyttöön jotakuinkin kaikki mahdolliset kombinaatiot sekä sarjaan että rinnan kytkettyinä.

Lopulta, eilen illalla, soittopeli alkoi olla siinä kunnossa että sen saattoi kantaa kotiin, laittaa siihen kielet ja säätää intonaatiot ja asetukset suurin piirtein kohdalleen (odottamaan puiden ja rakenteen asettumista, jolloin on vuorossa täydentävä säätökierros). Ensikokeilujen perusteella tämä ”Typecasteriksi” ristitty kitara toimii ja soi juuri niin kuin sen pitääkin ja tuntuu hyvältä kädessä.

Nyt se on ottanut paikkansa veljensä ”Slidecasterin” ja muiden talouden kielisoittimien joukossa.

____
* Kyseessä on 1980-luvun lopussa ostamani Squier Stratocaster, josta on ajan mittaan vaihdettu jotakuinkin kaikki mahdollinen kaulaa ja lankkua myöten – alkuperäisosista on jäljellä vain vibrakoneisto ja potentiometrien nupit. Tämä ”Palacaster” seurannee lähitulevaisuudessa muutamien vähemmälle käytölle jääneiden, mutta vallan toimivien ja hyvin soivien muiden soitinprojektieni tietä ja päätyy jonkun vastaanottokeskuksen soittajien tekemisen tarvetta kaipaaviin käsiin.

Kaksi äRRää vähemmän

·

Hieman huonot kokemukset Glyn Johnsin omaelämäkerrasta eivät lannistaneet, vaan tartuin toiseen hänen aikalaisensa, kollegansa ja esikuvansa kirjaan. Katseltuani taannoin dokumenttielokuvan Produced by George Martin (2012) arvelin, että sir George Martinilla (1926–2016) saattaisi olla musiikin äänittämisestä, tuottamisesta ja brittiläisen kevyen musiikin 1960-luvun vallankumouksesta jotain muutakin kerrottavaa kuin pelkkiä anekdootteja ja päivämääriä. Ja kas: olin tällä kertaa oikeassa.

All You Need Is Ears (St. Martin’s Press) on ilmestynyt alkuaan jo vuonna 1979, jolloin George Martin oli vielä hyvinkin aktiivinen toimija perustamassaan AIR-yhtiössä, jolla oli tarjoamiensa tuotanto- ja levy-yhtiöpalvelujen lisäksi kaksi studiota, toinen Lontoossa ja toinen, vasta avattu, Montserratin saarella Karibianmerellä. Ajankohta oli kiinnostava myös sikäli, että alkamassa oli, George Martinin ajattelua lainatakseni, musiikin tallentamisen viides neljännesvuosisata. Digitaalinen äänittäminen teki vasta tuloaan, mutta Martin suhtautui hyvinkin optimistisesti ja toiveikkaasti – joissain suhteissa jopa profeetallisesti – sen mahdollisuuksiin.

Jeremy Hornsbyn kanssa toimitettu muistelmakirja on paljon sujuvampaa ja antoisampaa luettavaa kuin Glyn Johnsin teos, ja paneutuu paljon syvemmin ja pohdiskelevammin musiikin äänittämisen prosessiin ja filosofiaan. Teknistä jargonia Martin välttelee ja silloin kun hän puhuu jostakin teknisemmästä, hän myös selittää kohtuullisen yleistajuisesti, mistä on kyse. Johnsin lailla Martin oli kokemassa ja, ennen kaikkea, tekemässä musiikin äänittämisen vallankumousta: aikaisemmin äänite oli ollut jokseenkin suoraviivainen dokumentti todellisesta musiikkiesityksestä, mutta Martinin ja Johnsin (sekä tietenkin heidän äänittämiensä yhtyeiden muusikoiden) ansiosta ymmärrettiin, että studiotyöskentely ja studion mahdollisuudet voisivat olla myös yksi musiikillisen ilmaisun keino. Martinilla oli suuri onni saada työskentelykumppaneikseen yhtye, jolla oli paitsi hengenheimolaisuutta, ideoita ja suurta hinkua hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia joita heidän tuottajansa heille tarjosi, myös riittävästi menestystä saada levy-yhtiöltä tarpeeksi studioaikaa ja muita resursseja työstää ideoista teoksia: The Beatles.

Kirja valottaa Martinin henkilökohtaista historiaa oikeastaan vähemmän kuin dokumenttielokuva. Martinista tulee helposti jossain määrin yläluokkainen kuva etenkin verrattuna Liverpoolin työväenluokasta* ponnistaneisiin Beatleksiin, mutta itse asiassa hän on peräisin köyhästä, itälontoolaisesta työläisperheestä. Britanniassa puhetapa ja murre määrittelevät hyvinkin tarkasti henkilön sosiaaliluokan ja aseman, joten Martin opetteli nuoruusvuosinaan yläluokkaisemman puhetavan, joka epäilemättä avitti hänen suhteellisen nopeaa nousuaan konservatiivisen EMI-konsernin hierarkiassa Parlophone-alamerkin tuotantopäälliköksi sen jälkeen, kun hän oli ensin opiskellut klassista musiikkia sotaveteraaneille myönnetyn stipendin turvin.†

Parlophone oli konsernin pahnanpohjimmainen ja pärjäsi varsin kehnosti ennen kuin George Martin alkoi julkaista merkillä Goons-ryhmän, Spike Milliganin, Peter Sellersin ja kumppanien huumori- ja sketsilevyjä. Kuten hän toteaa, tämä oli yllättävänkin hyvää koulutusta ja valmistautumista myöhempiin studioteknisiin vallankumouksiin: siinä missä musiikkia tallennettiin mahdollisimman ”luonnonmukaisesti”, komediaan rakenneltiin efektejä ja äänimaisemia kaikin keinoin mitä käytettävissä oleva tekniikka ja mielikuvitus mahdollistivat: siihen aikaan ei valmiita efektilevyjä tai -kirjastoja ollut olemassa, joten kaikki piti kehitellä ja keksiä itse.

Martin on kirjassa aikamoisen katkera EMI-konsernille. Huolimatta hänen johtavasta asemastaan palkkaus oli äärimmäisen kehnoa, eivätkä miljoonamenestyksetkään tuoneet hänelle mitään lisätienestejä, rojalteja tai edes toimihenkilöille ja myyntipuolelle tarjottuja vuosibonuksia. Rojalteja hän alkoi saada vasta siirryttyään freelancer-tuottajaksi 1960-luvun puolivälissä, koska EMIn suurin rahasampo Beatles halusi yhä jatkaa yhteistyötä, mutta silloinkin, ja jatkossakin, huonosti sopimuksia lukenut (ja niitä turhan huonosti juristeilla luetuttanut) Martin sai kokea tulleensa huijatuksi monet kerrat, ainakin omasta mielestään.

Kirja keskittyy aika pitkälti Beatles-aikoihin ja sitä edeltävään vuosikymmeneen ja jättää Martinin 1970-luvun työskentelyn vähemmälle. Vuonna 1979 Martin ei myöskään suhtautunut erityisen lempeästi uusimpiin musiikillisiin tuuliin – toisin sanoen punkkiin – vaikka hän muuten osoittaakin ilahduttavan raikasta avomielisyyttä musiikin eri tyylisuuntia ja perinteitä kohtaan. Yhtä kaikki, All You Need Is Ears antaa monia hyviä vastauksia siihen, mikä tuottajan rooli äänilevyn synnyssä oikein on, ja miten tuottajan ja äänittäjän tehtävät poikkeavat toisistaan – ainakin silloin, jos kyseessä on kaksi eri henkilöä. Siinä missä Glyn Johns siirtyi tuottajan hommiin äänittäjän roolista, Martinilla oli aina ollut työparinaan ammattiäänittäjä eikä hän katsonut että mikrofonien sijoittelun tai elektroniikan ihmeiden kaltaiset seikat olisivat kuuluneet hänen toimenkuvaansa (vaikka hän kyllä ymmärsikin näitä asioita lopulta kohtuullisen hyvin). Siinäkin mielessä Martinin kirja on miellyttävää luettavaa niille joita kiinnostaa musiikin luominen, mutta ei niinkään äänitystekniikka.

___
* Muut paitsi John Lennon, joka kasvoi Mimi-tätinsä kohtuullisen vauraassa kodissa: hänen elämässään oli tosin sitten muita syitä  niihin varsin vakaviin traumoihin joita hän pystyi selvittelemään vasta kypsässä aikuisiässä (jos silloinkaan).
† Hänet koulutettiin laivaston ilmavoimien konekivääriampujaksi, mutta sota päättyi ennen kuin hän ehti varsinaisiin taistelutoimiin.

Tämä on muuten tuhannes tässä seitsemän- ja puolivuotiaassa blogissa julkaistu päivitys, ja osuu kaiken lisäksi omaan viisikymmentäneljävuotispäivääni. Onnea me!

Äänimiehen ääni

·

Luen mielelläni äänitekniikkaan ja äänittämiseen liittyvää kirjallisuutta enkä ainoastaan siksi että on aina vähintäänkin teoreettinen mahdollisuus että Kotistudiosta/Omasta studiosta haluttaisiin tehdä uusi versio, tai siksi että harrastan itse musiikin äänittämistä. Studiotyöskentely on osa musiikin luomisen taiteellista prosessia ja siinä suhteessa yhtä kiinnostavaa kuin säveltäminen ja sanoittaminen. Ns. kevyessä musiikissa studiotyöskentelystä on lisäksi tullut erittäin keskeinen osa musiikillista ilmaisua siinä missä ns. klassisessa musiikissa ja vanhemmassa jazzissa kyseessä on (perinteisesti) ollut ainoastaan ”valmiin” teoksen dokumentoiminen mahdollisimman uskollisesti siinä muodossa missä musiikki on soitettu esitystilanteessa – tai idealisoidussa esitystilanteessa, sillä useimmat ”koko huippumuusikoiden orkesteri kerralla purkkiin” -levyt on itse asiassa leikattu kokoon useista otoista kuin elokuva.

Rockmusiikissa ”studio instrumenttina” -ajattelu syntyi 1960-luvulla: Yhdysvalloissa pioneereihin kuuluivat Phil Spector ja Beach Boysin Brian Wilson, Britanniassa Joe Meek ja The Beatles – vaikka ei pidä myöskään unohtaa BBC:n radiofonista työpajaa, jonka kuuluisin ”hitti” lienee Doctor Who:n alkuperäinen tunnussävel.

Kuusikymmentäluvun rock-studiovallankumouksessa oli paikalla myös walesilaistaustainen äänittäjä, miksaaja ja (myöhemmin) tuottaja Glyn Johns (s. 1942), joka ainakin omien sanojensa mukaan päätyi puoliksi vahingossa Britannian ensimmäiseksi freelancer-äänittäjäksi aikana, jolloin studiot olivat järjestään levy-yhtiöide omistuksessa ja niiden henkilökunta levy-yhtiöiden palkkalistoilla. Johnsin tunnetuin 1960-luvun asiakas oli, tietenkin Rolling Stones, mutta tälle vuosikymmenelle asti ulottuva diskografia sisältää klassikkolevytyksiä monilta muiltakin: Small Faces, Steve Miller Band, The Move, Traffic, Beatles (Abbey Road), Led Zeppelinin edelleenkin huikeasoundinen esikoisalbumi, Eaglesin ensimmäiset levyt, Neil Young, Eric Clapton, Howlin’ Wolf, Joan Armatrading, The Who (ikiklassikko Who’s Next ja monta muuta levyä), The Clash (Combat Rockin miksaus), New Model Army (The Ghost of Cain), lauluntekijäsuosikkini John Hiatt, Crosby, Stills & Nash, Joe Satriani, Ryan Adams… sen verran legendaarisesta äänimiehestä on kyse, että Led Zepin sessioissa puolivahingossa keksitty rumpujen stereomikitysmetodi kantaa yhä hänen nimeään. Voisi kuvitella, että edelleenkin jossain määrin aktiivisella vanhalla herralla olisi tarina jos toinenkin kerrottavanaan.

Ja kas kummaa, hänpä tosiaan on julkaissut muistelmakirjan nimeltä Sound Man (Plume /Penguin Random House 2014).

Uran alku on kiinnostava: seitsemäntoistavuotias Glyn Johns päätyi studioon apulaiseksi puolivahingossa, mutta ovesta päästyään hänellä oli ketunhäntä kainalossaan: hän arveli voivansa studiohommilla edistää vaivihkaa etenemistä todelliseen toiveammattiinsa – poplaulajaksi. Hän saikin julkaistua muutaman singlen 1960-luvun alkuvuosina, mutta ura ei urjennut. (Spotifysta löytyy yksi hänen silloisista levytyksistään, ja täytyy todeta ettei maailma ole menettänyt suurta laulajalahjakkuutta.) Vähitellen hän alkoi innostua totisella mielin studiohommista. Asiaa edisti hänen kämppäkaverinsa Ian ”Stu” Stewart, joka sattui soittamaan pianoa lupaavassa uudessa bluesbändissä nimeltä The Rolling Stones.

Lupaavan alun jälkeen kolmisataasivuinen kirja laimenee pitkäksi anekdoottien, sattumusten ja väliin miltei luettelomaisesti ladeltujen levytyshankkeiden sarjaksi. Aivan ilmeisesti haamukirjoittajatta liikkeellä ollut Johns ei ole mikään sädehtivä kynäniekka. Olisi kuitenkin voinut toivoa edes joistakin sessioista vähän syvempää analyysiä siitä mitä tehtiin, miksi ja miten. En minä kaipaa mikrofonimerkkien luetteloa tai muutakaan äänitysteknistä asiaa – sitä löytyy muualta ihan riittämiin – vaan pohdiskelua siitä miten Johns on työskennellyt edistääkseen musiikin ja muusikoiden taiteellisia pyrkimyksiä auttaakseen. Tämän kirjan analyysin taso on luokkaa ”Sessio pidettiin studiossa X, NN tuli paikalle myöhässä/ajoissa, oli mukava ja ammattitaitoinen/mulkku ja sujuvasti/nahkeasti sujuneista sessioista saatiin aikaiseksi hitti/levy joka ei valitettavasti löytänyt ansaitsemiaan kuulijoita”.

(Ainoa yhtään äänitysprosessimpi asia kirjassa on Glyn Johns -rumpumikitystekniikan esittely – kahdella suttuisella mustavalkovalokuvalla.)

Jos haluaa vähän syvempää pohdiskelua luovan studiotyöskentelyn merkityksestä ja mahdollisuuksista, kannattaa mieluummin tarttua vaikkapa Daniel Lanoisin Soul Miningiin. Glyn Johnsin tarinat ovat sinänsä ihan mukavaa, leppoisaa luettavaa kevyenä pikakatsauksena populaarimusiikin suuriin murrosvuosiin.

Mankkakansakunta

·

Viime vuoden puolella mainitsin osallistuneeni jokunen vuosi sitten järjestettyyn kyselytutkimukseen kasettinauhurien käytöstä ja kasettinauhurikulttuurista ja kerroin, että tutkimus oli vastikään ilmestynyt. Kerroin myös omista kasettimuistoistani ja musiikin äänittäjän alkutaipaleestani kasettineliraitureiden parissa.

Palaan asiaan, koska sain lopultakin luettua Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen tutkimuksesta laatiman kirjan Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa (SKS 2015). Voin suositella kirjaa hyvinkin lämpimästi etenkin niille, jotka ovat itse eläneet C-kasettinauhureiden kultakautta 1960-luvun lopulta 1990-luvun loppupuolelle. Teos on loistavaa lähivuosikymmenien kulttuurihistoriaa.

Nykyään täällä yhdessä maailman rikkaimmista valtioista ei edes viisikymppinen aina muista, että aina 1980-luvulle asti Suomi oli läntisen Euroopan* köyhimpiä maita. Musiikkitallenteet – äänilevyt ja nauhat – olivat kallista tavaraa eikä normaali-ihmisillä ollut varaa niitä hankkia niin paljoa kuin musiikkimaku ja musiikin tarve olisi vaatinut. Levyjen saatavuuskin – ainakin jos kyse oli hittilistoilla viihtymättömästä musiikista – oli vähän heikkoa, lukuun ottamatta muutamia valistuneiden tuntemia erikois- ja postimyyntiliikkeitä. Radion tarjonta oli puolestaan melkein yhtä yksipuolista kuin nykyään, tosin tyylilajierolla: poppia ja rockia tuli vain muutama tunti viikossa, iskelmiä vähän enemmän, jazzia ja klassista ja muuta ”korkeatasoista” musiikkia sitäkin enemmän. Musiikin äänittäminen tyhjille C-kaseteille joko radiosta tai kaverien (tai kirjaston) levyiltä oli henkireikä kuulla muutakin kuin mitä korkeammat tahot halusivat kansan kuulevan.

C-kasetti oli myös keino tuoda itse valittua musiikkia olohuoneiden ulkopuolelle – teini-ikäistyvien (ja myöhemmin myös leikki-ikäisten) lasten omiin huoneisiin, bileisiin, rannalle, autoon ja muualle ulos. Kasettien äänittäminen, kopiointi ja lainailu kehittivät musiikin kuunteluharrastusta sosiaalisempaan ja, kömpelöä lainasanaa käyttääkseni, ubiikimpaan suuntaan. Mielimusiikki saattoi soida missä vain, omia lemppareita tai muuten kiinnostavia juttuja saattoi viedä kaverien korvien ääreen. Ainakin niin kauan, kun mankan pattereissa riitti virtaa, eli tunnin–parin ajaksi.

Suomessa ei ainakaan kovin laajalti puhuttu mixtape-kulttuurista, mutta ilmiö sinänsä oli tuttu kaikille mankkakauden lapsille – jopa minulle, vähäkaveriselle introvertille! Kavereille ja ihastuksen kohteille ääniteltiin kokoelmakasetteja, joko tunnelmapakkauksiksi tai ”tästä sä saattaisit tykätä” -hengessä. Koska korvalappustereokautta edeltävän ajan nauhureissa oli järjestään sisäänrakennettu mikrofoni (tai niiden mukana tuli erillinen mikrofoni), mankkoja käytettiin myös oman laulun ja soiton tallennukseen, tehtiin äänikirjeitä ja -päiväkirjoja.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti etenkin 1980-luvun alun demokasetit, joita etenkin hc-punkkien bändit innokkaasti äänittivät ja monistivat lähettääkseen niitä sitten aateveljilleen eri puolilla maailmaa. Juuri tätä kautta esimerkiksi Terveet kädet tuli tutuksi eräillekin Brasilian Belo Horizonten teineille, jotka sittemmin perustivat Sepulturan. Hc-kulttuuri muodosti maailmanlaajuisen maanalaisen verkoston jo kauan ennen kuin kukaan yliopistojen ulkopuolella oli kuullut sanaa ”internet”. Kaikki tämä oli kasettien ansiota: Koko kansan kasetti sivuaa tätä(kin), vaikka sen painopiste on kotimaan kasettimankkakulttuurissa. Siitä kirja onnistuu sisällyttämään puoleentoistasataan sivuunsa varsin huikean laajan esittelyn. Paljon tuttua, paljon nostalgista, paljon uutta tai sellaista, joka ei ole tullut ennen mieleenkään.

___
* Käytän termiä tässä poliittisessa, en maantieteellisessä mielessä. Suomi kuuluu maantieteellisesti Euroopan pohjoiseen tai koilliseen osaan, mutta tuohon(kin) aikaan maamme noudatti suurin piirtein markkinatalouspohjaista järjestelmää toisin kuin monet valtiot Suomesta etelään ja lounaaseen.

Kapean nauhan aika II

· 2 kommenttia ·

Englantilainen Sound On Sound -lehti viettää parhaillaan 30-vuotisjuhliaan, ja juhlan kunniaksi julkaistiin uudessa numerossa kiinnostava juttu siitä, millaista – nykyajan perspektiivistä – oli äänittää lehden syntyajan 1980-luvun puolivälin kotistudiossa. Lehden artikkeli ei luultavasti avaudu kokonaan kuin tilaajille, mutta äänitysprojektin lopputulos löytyy myös Soundcloud-palvelusta.

SOS:n väellä oli, minun näkökulmastani, aikamoisen hulppea kalusto käytettävissään: kunnollinen miksauspöytä, kahdeksanraita-kelanauhuri, Atari-tietokone sekvensseriohjelmineen synkronoituna nauhuriin niin ettei nauhurin kallisarvoisia raitoja tarvinnut tuhlata rumpuihin tai kosketinsoittimiin – ainoastaan tallentaa yhdelle raidoista synkronointisignaali, jonka avulla rumpukoneet ja syntetisoijat – sekä varhainen Akai-sampleri peliefektiääniä varten – saadaan pyörimään samaan tahtiin nauhalle tallennettujen laulu- ja kitararaitojen kanssa.

Työryhmä kohtasi aika monta ongelmaa matkan varrella, joista osa johtui siitä että käytetyt laitteet olivat yksinkertaisesti kolmekymmentä vuotta vanhoja,  eikä elektroniikkaa ole yleensä suunniteltu tai valmistettu kestämään niin kauan: kasiraituri suostui tallentamaan ainoastaan viidelle kahdeksasta raidasta, joten synkkasignaalin keralla tämä merkitsi sitä että ”oikeita” soittimia ja duettolaulua varten käytössä oli vain neljä raitaa.

Saman veran kuin minulla oli aikoinaan kaiken kaikkiaan.

Alunperin tarkoituksenani oli vuoden 1984 aikoihin ostaa itselleni ainoastaan toinenkin (käytetty) kasettidekki, ja rakennella bändille biisiaihioita äänittämällä dekiltä toiselle. Tiesin kyllä, että tällä tavalla äänenlaatu heikkenisi aika nopeasti äänityskertojen myötä, mutta en pitänyt asiaa olennaisena: ei ollut tarkoitus tehdä julkaisukelpoista materiaalia, ainoastaan jotakin mistä kaverit kuulisivat, miten olin ajatellut biisin menevän.

Ostamani dekki kuitenkin hajosi yhden illan käyttämisen jälkeen, joten vein sen takaisin kauppaan ja sain rahat takaisin. Viereisessä radioliikkeessä Liisankadulla oli tarjouksena Fostexin uusi ja markkinoiden halvin neliraita-kasettinauhuri X-15. Dekin palautuksesta saamani summa riitti käsirahaan. Kotistudioharrastajan varustelukierre oli alkanut.

Fostex oli jopa sen ajan kasettiraituristandardien mukaan perin primitiivinen laite. Sillä saattoi äänittää ainoastaan kaksi raitaa kerrallaan, basso- ja diskanttikorjaimet olivat käytössä ainoastaan äänittäessä (jolloin äänittäjän oli siis syytä tietää mitä oli tekemässä) ja muistaakseni laitteessa ei ollut erillisiä ulostuloja äänitetyille neljälle raidalle, joten miksausvaiheessa oli mahdollista käyttää vain laitteen omaa ”mikseriä”, joka käsitti kaikille neljälle kanavalle ainoastaan äänenvoimakkuus- ja panorointisäätimet. Lisäksi laitteen kohinanvaimennusjärjestelmä (Dolby-B) oli ihan pätevä normaalissa kasettidekkikäytössä, mutta päälekkäisäänittelyssä se ei vaimentanut kohinaa kovinkaan hyvin (etenkin kun muutkin laitteeni kohisivat) ja suhinoita tarttui nauhalle kerrassaan runsaasti.

(Tästä syystä olen edelleenkin vähän yliallerginen kaikelle, mikä äänittäessä kohisee tai suhisee.)

Olin joka tapauksessa päässyt alkuun. Pian ruokahalu kuitenkin alkoi kasvaa, ja Fostexin puutteet harmittaa, joten investoin (edes) pykälää parempaan neliraiturimalliin.

VestaFire MR-10 ei ollut niin arvostettua merkkiä, mutta äänenlaadullisesti se oli, ainakin jossain määrin, laadukkaampi. Säätömahdollisuuksiakin oli enemmän, ja kohinanvaimennus toimi tähän tarkoitukseen sopivammalla dbx-tekniikalla. Kerrallaan saattoi edelleenkin äänittää vain kaksi raitaa, ja mikseriosasto oli yhtä vaatimaton. Tässä laitteessa oli kuitenkin erilliset ulostulot raidoille, joten miksausvaiheessa saattoi käyttää erillistä mikseriä – tai olisi voinut käyttää, jos minulla olisi sellainen ollut. Aux-sisääntulon ansiosta oli kuitenkin mahdollista kytkeä systeemiin miksausvaiheessa esimerkiksi kaikulaite, ja sellainen minulla oli. Vuosien mittaan niitä oli minulla erilaisia: useimmat olivat lähinnä kitaroille tarkoitettuja kaikupedaaleja, mutta niiden impedanssisovitusten kaltaiset hienoudet eivät olleet mikään erityisen iso ongelma minun taidoillani. Oli minulla vähän aikaa myös Fostexin massiivinen stereo-jousikaikutankki, jollainen olisi varmankin nykyään kuuminta vintage-hottia, mutta itse olin tyytyväinen päästessäni siitä eroon. Se kohisi kuin faan.

VestaFirellä opin myös, että äänenlaatu ja dynamiikka paranevat korvin kuultavasti, kun nauhanopeus kasvaa. Niinpä opin vääntämään vehkeen nauhannopeussäätimen maksimiinsa (plus 15 %) ja aloin haaveilla sellaisesta hienommasta vehkeestä, joka pyörittäisi kasettinauhoja oikeasti ja kunniallisesti tuplanopeudella. Jonkin verran haaveilin myös pikku hiljaa edullistuvista kahdeksan- ja kuusiraitureista, vaikka tiesinkin kyllä, että jos C-kasetin nauhan leveyden jakaa neljän sijaan vielä useampiin raitoihin, äänenlaatu heikkenee entisestään.

(Muistaakseni Akai valmisti jonkun aikaa kaksitoistaraitanauhuria, joka käytti C-kasetin sijaan leveänauhaisempaa videokasettia, mutta se oli kyllä jo reippaasti minun rahojeni ulottumattomissa.)

Kaikkein isoin ongelma VestaFiressä olivat häiriöäänet. Nauhoituksille ilmaantui satunnaisesti pieniä ”prt”-äännähdyksiä, jotka vähintäänkin häiritsivät kuuntelua. Monta kertaa otin kitara-, basso- tai lauluosuuksia uusiksi kun häiriö oli tullut väärään paikkaan, vaikka ei tietenkään ollut mitään takeita siitä etteikö uuteen vetoon olisi tullut samanlaista.

Vuosia myöhemmin, vanhoja neliraitanauhoitteita kuunnellessani, tajusin että ”prt”-häiriöitä esiintyi vain niissä kappaleissa joita olin nauhoitellut silloisessa asunnossamme Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla. Ilmeisesti sähköverkossa oli häiriöitä, jotka jotenkin pääsivät sitten verkkomuuntajan kautta nauhurin äänipuolelle ja nauhalle. Joka tapauksessa tämä oli vähitellen tärkein syy alkaa etsiskellä uutta ja parempaa neliraitanauhuria.

Muistaakseni VestaFire vaihtui tuplanopeusnauhuri Yamaha MT-100 II:een vasta 1990-luvun puolella. Äänenlaatu parani korvin kuultavasti, mutta asiaan tietysti vaikutti sekin että olin epäilemättä oppinut äänittämään jossain määrin paremmin. Nyt alettiin kuitenkin jo elää minun kasettiraiturikauteni iltaruskoa, osittain siksi että avoeron ja siitä seuranneen masennuksen vuoksi äänittelin seuraavina vuosina varsin vähän. Myös musiikintekomenetelmät muuttuivat, sillä kotiini oli lopulta tullut myös tietokone. Ensi alkuun tietokone toimi ainoastaan (SOS:n tyyliin) midi-sekvensserinä – olin lopultakin hankkinut samanlaisen ”synkkaboksin” jota varakkaammat olivat käyttäneet jo edellisellä vuosikymmenellä – ja erilaisten ”kosketinsoitin”- ja rumpusoundien lähteenä, mutta aikaa myöten ja äänikorttien parantuessa aloin pohtia myös kokonaan tietokonepohjaiseen äänittämiseen siirtymistä.

Yamaha on kyllä edelleen tallella, ja toimi erinomaisesti ainakin viimeksi kun digitoin vanhoja neliraitaäänityksiäni tietokoneelle. Toistakymmentä vuotta pläträämistä kasettineliraitureiden kanssa saa minut silti edelleenkin tuhahtamaan halveksivasti, jos joku vintagehipsteri jaksaa paasata siitä kuinka analogitekniikka on (aina ja ehdottomasti) laadukkaampaa kuin moderni digitaalinen ääni. Ei nimittäin ole.

Äänikortti- ja tietokoneäänitysjutuista voisi ehkä kirjoitella ja muistella lisää joskus tuonnempana.

 

Kapean nauhan aika I

·

Viime päivinä on sattunut silmään parikin lehtijuttua, jotka ovat sivunneet omia muistojani äänittämisestä ja äänittämisen välineistä, C-kaseteista.

Etelähelsinkiläisessä paikallislehdessä oli tänään pitkä juttu Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen kirjasta Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa. Olen itsekin osa otantaa, sillä osallistuin jokunen vuosi aihetta käsittelevään kyselyyn. Itse kirjaa en ole nähnyt, mutta arvelisin että minun muistoni ja kokemukseni osaltaan noudattelevat monien muiden kasettiaikoja, mutta ovat toisaalta hyvinkin etäällä.

Meidän perheeseen tuli kasettinauhuri varsin aikaisin, jo 1960-luvun lopulla, sillä toimittajavanhempani käyttivät sitä haastattelujen äänittämiseen. Varsin nopeasti minä kekkasin että sillä voi äänittää myös musiikkia radiosta: tuohon aikaan radiosta tuli minulle mieleistä musiikkia niin harvoina tunteina viikosta, että popmusiikin tarvetta oli hyvä jatkaa tallenteiden avulla.

Äänitystekniikkani oli pitkään perin primitiivinen: asetin nauhuriin kytketyn muovisen mikrofonin matkaradion kaiutinta vasten ja juontajan ilmoittaessa mieluisasta (tai kiinnostavasta) kappaleesta – tai kappaleen alkutahtien jo soidessa – kytkin äänityksen päälle mikrofonin rungossa olevasta liukukytkimestä. Tämän vuoksi useimpien kappaleiden alussa ja lopussa kuului pieni nirskahdus kun tartuin mikkiin vääntääkseni kytkintä. Toisinaan aluissa ja lopuissa kuului vielä tavu tai pari juontajan juontoa.

Äänitysinto aiheutti lievää pahemman konfliktin vanhempien kanssa. Eihän minulla, kymmenvuotiaalla ollut varaa ostaa kalliita kasetteja, joten otin käyttöön pöytälaatikoissa pyöriviä epämääräisiä kasetteja ja äänitin niillä olleen puheenlöpinän päälle. Ne olivat vanhempieni haastattelutallenteita, ja osan niistä he olisivat halunneet säilyttää… siirryinkin kohtuullisen pian kuluttamaan viikkorahojani omiin, iskemättömiin nauhoihin. Jonkin aikaa myös numeroin kasetit. Sain tädiltäni syntymäpäivälahjaksi siihen aikaan kohtuullisen suositun englantilaisen laulajatähden  David Bowien uuden albumin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, jonka selkään kirjoitin numeron ”5”.

Joitakuita vuosia ja kymmeniä kasetteja myöhemmin perheemme hifistyi sen verran, että meille tilattiin postimyynnistä komeat Ferguson-merkkiset stereot. Oli huikea kokemus, kun musiikki kuului (kahdesta) aivan eri paikasta kuin missä levy pyöri tai kasetti surrasi. Tähän aikaan aloin äänittelyn ohella lainailla kasetteja kirjastostakin ja yritin perehtyä sitä kautta mm. Beethovenin musiikkiin (mutta en kovin hyvällä menestyksellä). Lukiovuosina levyjen lainailu kavereilta ja niiden äänittäminen kasetille tulivat mukaan kuvaan. Radiosta äänittäminen kuitenkin jatkui aika pitkään – itseasiassa niinkin pitkään kuin vapunaattoon 1985, jolloin Radio City aloitti. Nyt radiosta tuli monipuolista rock- ja muuta musiikkia enemmänkin kuin vain muutaman tunnin viikossa, ja sitä paitsi Cityn lähetyssignaali surisi ja kohisi sen verran ettei sieltä viitsinyt äänitellä. Kavereiden levyjen äänittely kyllä jatkui, ja lienee minulla edelleenkin tallessa jokunen äänite Rockradion jokavuotisista Härmärock-konserteista. Fergusonit olivat jo hyvän aikaa sitten siirtyneet romukoppaan ja olin, monen sen ajan opiskelijan tavoin, onnistunut hommaamaan ihan kohtuullisen laadukkaat ”erilliset” stereolaitteet, kasettidekin, viritinvahvistimen, levysoittimen ja kaksivuotiaan lapsen korkuiset kaiutinkaapit. (Sittemmin toisenkin kaiutinparin, kuten taannoin selostin.) Monet näistä komponenteista olin hankkinut käytettyinä.

Korvalappustereo- eli pipodiskokauteen siirryin varsin myöhään, vasta vuonna 1989, jolloin päädyin siviilipalvelusmieheksi kuudensadan kilometrin päähän kotoani. Helsingin ja Muhoksen välisillä junamatkoilla oli runsaasti aikaa, eikä koko aikaa jaksanut lukeakaan. Lisäksi juna pysähtyi Seinäjoella puolisen tuntia, ja siinä ajassa ehti näppärästi piipahtamaan aseman lähellä olevan Sokoksen (jos oikein muistan) musiikkiosastolla penkomassa tarjouskasettilaaria. Näiden viiden tai kymmenen markan nauhojen kautta muistan tutustuneeni ainakin Mory Kanten musiikkiin, joka avasi osaltaan korvia pian syttyvälle laajemmalle maailmanmusiikki-innostukselleni.

Pian sivarin päättymisen jälkeen hankin ensimmäisen cd-soittimeni – käytetyn Philipsin kannettavan, jota ei kuitenkaan kannattanut kuljettaa mukanaan, koska a) se oli sen verran iso ettei mahtunut minkään takin taskuun ja b) se söi pattereita niin miehekkäästi että yhdellä satsilla saattoi juuri ja juuri kuunnella yhden levyn läpi ja c) sillä oli taipumusta hyppiä ja sekoilla kävellessä. Kirjoitellessani levyarvosteluja Rumbaan (tai kun olin muuten hommannut jonkun uuden ja paneutumista kaipaavan levyn) 1990-luvulla minulla olikin tapana nauhoittaa levyt kasetille ja kuunnella kasetteja pipodiskossa: minulla oli muutama vakiokävelyreitti, jotka kuljin sopivasti läpi puolessatoista tunnissa ja näin ollen saatoin kuunnella C90-kasetin molemmat puolet kaikessa rauhassa. Ehdin kuluttaa hajalle pari–kolme kasettipipodiskoa, kunnes 1990-luvun lopulla sain lopulta hankittua sellaisen kannettavan cd-soittimen, jota tosiaan pystyi kuuntelemaan myös kävellessä. Siinä vaiheessa lainattujen levyjen kopioiminenkin oli siirtynyt digitaaliaikaan ja kasettidekki alkoi jäädä varsin vähäiselle käytölle. Kyllä minä sellaisen edelleenkin omistan, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana sitä on käytetty lähinnä silloin, kun olen digitoinut omia tai tuttavien vanhoja äänitteitä cd-levyille poltettaviksi.

Minun piti jatkamani tähän perään vielä muistoja neliraitakasettinauhureista ja oman musiikin äänittämisestä, mutta tekstiä on jo sen verran ja olen sen verran flunssaväsynyt että taidan mieluummin kirjoittaa lähipäivinä tähän tarinaan kakkososan.