Kategoria: kulttuuri

Kahden lahden lomassa

·

Minulla oli alkuun melkoisia vaikeuksia suhtautua Juha Hurmeen Niemeen (Teos 2017). Vastaan tuli kohtia, joista minun (esi)historiantuntemukseni oli eri mieltä, jolloin teki mieli vaatia kirjoittajalta perusteluja ja lähdeviitteitä: Ei maanviljelyn alkaminen ollut suinkaan mikään siunaus, vaan juuri se traumaattinen katastrofi josta myytti paratiisista karkoituksesta kertoo, senkin nulkki! Ihmisten elinikä ja keskipituus lyhenivät, tartuntataudit alkoivat riehua, toimeentulemiseen vaadittava päivittäinen työmäärä moninkertaistui! Miten voit väittää sitä edistysaskeleeksi? Silloin ei auttanut kuin toistella mielessään: Tämä ei ole populaarihistoriankirja, tämä on romaani!

Lukemisen edistyessä aloin hahmottaa, ettei tämä ole oikeasti mikään romaanikaan, vaikka se saikin loppusyksystä romaanikirjallisuudelle rajatun palkinnon. Mikä Niemi sitten on?

Neljäsataasivuinen kulttuurihistoriallinen essee? Ehkäpä hyvinkin. Lukemisen edistyessä alkoi yhä vahvemmin tulla mieleen Armas J. Pulla ja hänen mainiot historialliset jutelmansa, leppoisasti tarinoidut kirjansa historiallisista aiheista: mainonnan ja propagandan historiasta kertova Keisari kuninkaan vatsassa, ruoanlaittotaitoa käsittelevä Vatsan muistelmia ja niin edelleen. Luin niitä ilolla nuorna ollessani, enkä hämmästyisi lainkaan vaikka Hurmekin olisi lukenut. Kirjoitustyylissä on paljon samaa.

Toisaalta Niemen voi lukea myös poliittisena kirjoituksena erityisesti kaikenlaista kansankiihkoilua vastaan. Hurme pyrkii näyttämään, miten kirjavasta, monikielisestä ja -mielisestä porukasta koostuu se ihmisjoukko, jota vasta 1800-luvulla ruvettiin – keinotekoisin ja hatarin perustein – pitämään jonkinlaisena ”kansakunnan” tapaisena yksikkönä. Tässä suhteessahan Hurme on tietenkin oikeassa.* Itämereen ojentuvalle niemimaalle on kulkeutunut jo pelkästään viimeksi kuluneen parin tuhannen vuoden kuluessa porukkaa, elämäntapoja, kulttuureja kieliä ja sanoja idästä, lännestä ja etelästä. Tämä tietysti näkyy edelleenkin syvään pinttyneessä epäluulossa, jota Nöteborgin eli Pähkinäsaaren rauhan rajan eri puolilta sukujaan olevat ihmiset tuntevat toistensa murteita, tapoja ja luotettavuutta kohtaan.

Ihailtavasti Hurme nostaa esiin lukuisia nykyistä suurempaa huomiota ansaitsevia kulttuuriheeroksia, aina nimettömäksi jääneistä kansanrunoilijattarista Henrik Achreniuksen kaltaisiin historiallisiin henkilöihin asti. Hän myös, vielä ihailtavammin, tekee vertailuja muualla Eurooppa-niemellä vaikuttaneisiin aikalaisiin ja tarinaperinteisiin ja suhteuttaa niitä toisiinsa – sekä vuoteen 1809 päättyvän kertomuksensa jälkeisiin tekijöihin ja tapahtumiin. Tuntuu aina hienolta, jos kirjoittaja on selvästi innoissaan siitä mitä kertoo. Kaikesta en tokikaan ole hänen samaa mieltä Hurmeen kanssa. En itse missään nimessä julistaisi liputuspäivää vuoden 1759 valtiopäivillä päätettyä isojakoa suunnittelemaan määrätylle maanmittarille Jakob Faggotille: juuri isojako oli se katastrofi, joka tuhosi Suomen kyläyhteisöt, kun kukin tilallinen siirsi talonsa omien maittensa keskelle, kauaksi naapureista. Seuraukset näkyvät kulttuurissa edelleenkin ja ovat merkittävältä osaltaan tuottaneet sitä angstista, mykän synkeää yksinäisyyttä ja ahdistusta joka suomalaisesta kirjallisuudesta(kin) huokuu . Koska Karjala ja muu itäinen osa (nykyistä) Suomea kuului tähän aikaan Venäjään, isojako ei yltänyt sinne eikä kyliä hajoitettu. Siellä ovat säilyneet veijaritarinat, leppoisa huumori, suupalttius ja yhteisöllisyys, joita luultavasti löytyi lännempääkin ennen isojakohölmöilyä.

Kaikesta tästä kiukuttelusta huolimatta Niemi oli yhtä kaikki mainio lukukokemus. Ei suuri romaani, mutta mukavaa turinointia – ja ilmeisen ilahduttavan huolellista taustoitusta ja lähteisiin perehtymistä. Näkemyksellisyyttä, oli sen kanssa henkilökohtaisesti samaa mieltä tai ei.

___

* Tai, kuten suomeksi sanotaan: olen hänen kanssaan samaa mieltä, mielestäni hyvin perustein. 😎

Totuus on valtaistuinpelin tytär

· 4 kommenttia ·

Minun kiinnostukseni William Shakespearen klassikkonäytelmään Rikhard III sai alkunsa, kiistatta, Josephine Teyn nerokkaasta Ajan tytär -dekkarista. Shakespeare – tai mahdollisesti kollektiivinimimerkkiä käyttänyt työryhmä – kertoi rammasta, kyttyräselkäisestä kääpiöstä, joka päättää kostaa maailmalle rupeamalla pahaksi: tai sitten hänen perimmäinen pahuutensa vain heijastuu hänen ulkoisena epämuodostuneisuutenaan. Shakespeare ei tietenkään ole ainoa tällaiseen korniuteen syyllistynyt kirjoittaja, mutta hänen tarinastaan tekee kiinnostavan se, että Rikhard III (1452–85) oli todellinen henkilö, Englannin viimeinen Plantagenet-suvun kuningas Yorkin sukuhaarasta. Hänen kuolemansa Bosworthin taistelussa päätti ”ruusujen sodaksi” kutsutun valtataistelun York- ja Lancaster-sukuhaarojen välillä. Molemmat suvut tuhoutuivat, ja valtaistuimen kaappasi Tudor-suvun Henrik VII. Tudorien ajan historioitsijat, erityisesti Thomas More, demonisoivat vain kaksi vuotta hallinneen Rikhardin legitimoidakseen Tudorien kaappauksen, ja Shakespeare noudatti muotia. Luultavasti hänen oli pakkokin: ”sananvapaus” ei kuulunut 1500-luvun Englannissa kansalaisten oikeuksiin, joten ääneentapahtuva toisinajatteleminen olisi todennäköisesti tuottanut Shakespearen seurueelle samanlaisen kohtalon jonka Rikhardin väitettiin aiheuttaneen monille ja jonka Henrik VII ilmeisesti todella aiheutti hyvin monille – muun muassa niille kahdelle pikkuprinssille, jonka murha sälytettiin Bosworthissa kaatuneen edeltäjän kyttyräiseksi väitetylle selälle.

Teyn romaani on tokikin fiktiota: vuodepotilaaksi päätynyt 1950-luvun poliisietsivä, joka pitää itseään hyvänä ihmistuntijana, ei näe Rikhardin muotokuvan kasvoissa psykopaattista hirmuhallitsijaa, vaan ryhtyy selvittämään onko väitteissä hirmuteoista mitään perää. Käy ilmi – olemassaolevia, todellisia lähteitä käyttäen – että perää on hyvin vähän. Tey on tässä rehellisempi historioitsija kuin More. Tokihan Rikhard oli myöhäiskeskiajan lapsi ja väkivallan keskellä kasvanut, mutta oman aikansa itsevaltiaaksi lopultakin kohtuullisen sivistynyt ja hyväntahtoinen tapaus – toisin kuin seuraajansa. 1900-luvun historiantutkimus on ns. oikeastikin puhdistanut Rikhardin mainetta melkoisesti. Kun hänen jäännöksensä lopulta löydettiin leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja myöhemmin tunnistettiin DNA-analyysin avulla, voitiin osoittaa että tudorilaisten väittämä kyttyräselkäisyyskin oli pelkkää satua: kuninkaalla oli ollut kyllä skolioosin vuoksi vino ryhti, ei muuta.

Olen kirjoittanut Rikhard III:sta aikaisemminkin, osittain tietysti siksi että käytin häntä yhtenä esikuvana Alshainissa mainittuun erääseen hahmoon, johon luultavasti vielä palataan pentalogian myöhemmissä osissa. Nyt palasin aiheeseen kahdestakin syystä: ensinnäkin, kuten useimmat tietysti tietävätkin, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan yhtenä keskeisenä innoittajana on ollut nimenomaan ruusujen sota: Lancasterit ja Yorkit, Lannisterit ja Starkit, geddit?

Toinen syy on, että saimme eilen illalla lopultakin käytyä katsomassa Kansallisteatterin Willensaunassa Rikhard III -näytelmän. Ohjaaja Jussi Nikkilä työryhmineen tekee näytelmää oikeastaan virkistävän vanhakantaisesti, ottaen huomioon miten usein Shakespearea on modernisoitu suuntaan tai toiseen. Loppupuolen taistelukohtausta Bosworthissa on tosin lyhennetty melkoisesti, ja Richmondin jaarli – tuleva Henrik VII – jätetty kokonaan kulisseihin. Näin näytöksen toisesta puoliskosta tulee yllättävänkin lyhyen oloinen, mikä helpottaa tarinankerrontaa tekstistä raskaan ensimmäisen puoliajan jälkeen.

Pisteet siitä, ettei ole sorruttu mihinkään ohjaajan amatöörisuomennokseen, kuten Suomen teattereissa kovin usein on tapahtunut, vaan teksti on Matti Rossin vuonna 2004 tekemää laadukasta jälkeä. Kristo Salminen tekee Rikhardin siten kuin hahmo on kirjoitettu: hahmo on alusta loppuun ahne, psykopaattinen, epämuodostunut iljetys. Tämä on tietysti ongelmakin, sillä henkilöhahmon kaari jää kovin latteaksi, koska hän ei saa tilaa kehittyä ihmisenä. Hän on alussa paha ja vallanhimoinen, sitten paha ja paranoidi, lopulta paha ja pahuutensa seurauksiin sortuva.

Mutta tämä ei ole työryhmän vika. Vika on käsikirjoituksessa, joka ei lopultakaan ole tekijänsä parhaimmistoa – siitäkään huolimatta, että siitä ovat peräisin kaksi moneen kertaan toisteltua Shakespeare-lausetta: alkusanat ”Now is the winter of our discontent” sekä ”Ratsu! Tuokaa ratsu! Valtakunta hevosesta!”.

Kaimaani kaksi

·

Näin Ridley Scottin Blade Runner -elokuvan ensimmäisen kerran syksyllä 1982 jossakin määrin epäoptimaalisissa olosuhteissa. Paikka oli kyllä kunnollinen elokuvateatteri, mitä tämä visuaalisesti erittäin huolella rakennettu elokuva ehdottomasti vaatiikin. Meitä oli neljän hengen porukka, joka oli päätynyt edellisillan ainejärjestöbileiden jatkojen jälkeen nukkumaan jonkun meistä kämpille, ja päätti sitten yhteisen aamiaisen jälkeen viettää alkuiltapäivää elokuvateatterin hämärässä. Hyväntuulisessa krapulassa oli mukava puoliääneen hihitellä elokuvan kaikenlaisille outouksille ja hassuuksille, kuten replicant-termin suomennokselle ”kaima” ja sille, että kaimojen metsästäjiä, blade runnereita, kutsuttiin käännöksessä ”kaimaaneiksi”.

Kestikin jotakuinkin parikymmentä vuotta ja muutaman director’s cutin verran huomata, että kyseessä on ison budjetin Hollywood-tieteiselokuvaksi melkoisen hyvin aikaa(kin) kestänyt teos. Tähtien sota oli muutamaa vuotta aikaisemmin aloittanut tieteiselokuvien nopean (ja valitettavan) muuttumisen syvällisestä pohdiskelusta vauhdikkaaksi (ja usein tyhjänpäiväiseksi) toiminnaksi, mutta Blade Runner nojasi kyllä yhä enemmän vanhempaan sf-perinteeseen siinä missä sen äärimmäisen huolellinen (ja isolla rahalla toteutettu) visuaalinen ilme oli tieteiselokuvan tulevaa valtavirtaa. Nykyään katseltuna elokuvan tempo on yllättävänkin verkkainen. Siinä mielessä se oli ehkä toisaalta myös aikaansa edellä: harvoista näkemistäni viime vuosien sf-elokuvista ainakin Kuu ja Yksin Marsissa välttävät myös yletöntä kiirettä.

Teatterissa näkemäni versio oli (tietenkin) se alkuperäisjulkaisu, jonka loppuun oli ympätty, elokuvan sanoman lempeyttämiseksi ja lopun onnellistuttamiseksi, sittemmin kaikista director’s cuteista poistettu, Hohdossa käyttämättä jäänyt ilmakuva ja voiceover joka, kiinnostavaa kyllä, korosti elokuvan keskeisen henkilöhahmon poikkeuksellisuutta – ja juuri tämän henkilöhahmon poikkeuksellisuus noisee erittäin tärkeään osaa Denis Villeneuven tuoreehkossa jatko-osassa Blade Runner 2049.

Katsoimme porukalla vanhan Blade Runnerin ennen teatteriin lähtöä, ja tämä osoittautui erinomaiseksi ideaksi. 2049 sisältää valtaisan määrän pieniä ja suuria viittauksia edeltäjäänsä, joista osa on pelkästään hauskaa silmäkarkkia, mutta osa elokuvan tarinan kannalta täysin oleellisia. Villeneuven työryhmä on muutenkin tehnyt ihailtavan huolellista työtä hakiessaan ykkösosan tyyliä ja tunnelmia. Enimmäkseen siinä on onnistuttukin, joskaan ei aina: kaatopaikkajakso aiheutti ainakin minulle melkoisen äsh-fiiliksen siinä mielessä, että se tuntui ankealta postapokalypsielokuvien kliseeltä.

Villeneuven työryhmä on joka tapauksessa pysyttäytynyt Scottin film noir -tunnelmissa ja oikeastaan vielä korostanut ja vahvistanut niitä. 2049 on dekkarielokuva ja hyvä niin. Tappelukohtauksia toki on, mutta elokuvan pituuteen nähden paljon vähemmän kuin edeltäjässä, ja ne ovat onneksi myös lyhyitä. Niinpä 2049 on pitkä, suhteellisen rauhalliseen ja mietteliääseen tahtiin etenevä elokuva, joka osaa pysähtyä nauttimaan maisemista – ja on niissä maisemissa tosiaan nauttimistakin: visuaalisesti tulos on huikean hieno. Myös tarinakaarena elokuva toimii hyvin, enimmäkseen, joskin tilaa jää epäilemättä edeltäjän lailla ihan yhtä monille kummastuneille kysely- ja spekulaatiopalstoille siitä, mitä elokuvassa oikeasti tapahtui ja mitä tämä tai tuo kohtaus/detalji loppujen lopuksi merkitsi. Jossain määrin minua jäi harmittamaan eräänlainen jatkuvuusmoka edeltäjään: Blade Runnerissa replikanttien neljän vuoden elinikä oli tarinan kannalta täysin oleellinen asia, ja sillä selitettiin replikanttien ihmistä suurempia fyysisiä voimia ja kestävyyttä. (Tai ainakin ”seliteltiin”: ihmisen lähes sadan vuoden elinvoimaisuus ikään kuin oli tiivistetty replikanttien neljään vuoteen.) 2049:n replikantit elävät vuosikymmeniä, mutta ovat silti fyysisesti yhtä ylivertaisia.

On uudessa elokuvassa pari muutakin isoa ongelmaa. Se on, ehkä edeltäjäänsä enemmänkin, miehen katseen elokuva. Vuonna 1982 tuollainen vielä toimi jotenkuten siksi että jotakuinkin kaikki elokuvat olivat sellaisia, mutta sittemmin silmiä on saatu enemmän auki. Nykyään namusetämäinen nuoren naisen paljaan ihon toistuva tirkistely näyttää lähinnä niljakkaalta ja tympeältä. Pölyinen setäasenne näkyy toki myös elokuvan naisrooleissa. Onhan mukana kolme hyvinkin tärkeää ja aktiivista naistoimijaa, mutta kaikki ovat selkeän alisteisissa asemissa miehiin: yksi on pykäliä kyttäävä byrokraatti, toinen miehen palvelija, kolmas seuralais-tekoäly.

Ongelma on myös elokuvan päähenkilöksi valittu näyttelijä. Alkuperäisen Blade Runnerin ja Harrison Fordin ilmeikkään roolisuorituksen näkeminen juuri ennen uutta elokuvaa vain korosti Ryan Goslingin pahvinaamaista tylsyyttä. Ford toki palaa tässä uutuudessakin vanhaan Deckartin rooliinsa ja vetää sen yli seitsemänkymppiseksi mieheksi oikein hyvin, mutta ei ehkä edes halua jättää Goslingin ”K:ta” varjoonsa.

Elokuvan suomennos vaikutti melkoisen hätäiseltä ja hintojenpolkijalta hankitulta. Erityisesti pisti silmään keskeisen baseline-termin suomentaminen miten milloinkin sattuu.

Blade Runner 2049:n tarina petaa, nykyiseen ison budjetin elokuvien tapaan, myös jatko-osan pohjustamiseen tarpeellisia teemoja. Koska tuoreeltaan lipputuotot ovat ilmeisesti jääneet toivottua selvästi pienemmiksi, voi olla ettei sellaista olla ihan kiireellä tekemässä. Tällä uudellakin elokuvalla on edeltäjänsä tavoin kuitenkin oikein hyvät mahdollisuudet kasvaa aikaa myöten arvostetuksi ja palvotuksi kulttileffaksi, joten ehkäpä sitten… vaikka kolmenkymmenenviiden vuoden päästä?

Sillan kannella

·

”Silta” on ehkä jopa varsin kulunut metafora silloin kun puhe on Suomen ja Ee– Viron suhteista. ”Sävelsiltaa” kuunneltiin radiosta jo kuusikymmenluvulla, samoihin aikoihin kun laivaliikenne Helsingin ja Tallinnan välillä avattiin pitkän tauon jälkeen, aikana jolloin Neuvostoliitto yritti mahdollisimman tarkoin kontrolloida ettei Suomenlahden poikki siirry muuta kuin huolella hyväksyttyjä asioita (missä NL epäonnistui täydellisesti, siinäkin).

Virka-galleriassa eli Helsingin kaupungintalon aulassa tänään avautunut Silta-näyttely toisaalta ottaa lähtökohdakseen juuri tämän lahdenvälisten suhteiden mutkikkaan historian viimeisten reilun sadan vuoden ajalta. Galleriatilan keskiosan täyttää ”Talsinki”, kuva- ja esinenäyttely joka valottaa historiantunneilla nukkuneellekin pääkohtia Suomen ja Viron suhteiden historiasta. Mukana on runsaan valokuvanäyttelyn ohella muun salakuljetustavaraa: 1920-luvulla viinaa Virosta kieltolaki-Suomeen, 1980-luvulla sukkahousuja ja farkkuja neuvosto-Eestiin. Täällä valotetaan myös Helsinki–Tallinna-kaksoiskaupunki-idean historiaa: siltaa tai tunnelia lahden poikki on suunniteltu jo 1800-luvulla.

Varsinainen näyttely koostuu kuitenkin neljän virolaisen ja neljän suomalaisen taiteilijan valokuva- ja videoteoksista, jotka luotaavat monelta kantilta sekä vuorovaikutusta että, ennen kaikkea, kansallista identiteettiä.

Taiteilijakahdeksikosta meille ennestään tuttu, hurmaava Sepideh Rahaa käsittelee identiteettiä, kotimaata ja juuria kahden suomeniranilaisen naisen sanojen ja kuvien kautta sekä valokuvina että kahden näytön videoteoksella. Videon visuaalisesti ja äänellisesti hienoilla kuvilla esiintyvä punainen granaattiomena ei ole mukana ainoastaan esteettisenä kontrastina sinertävän ja vihreän sävyisiin suomalaismaisemiin: Sepideh kertoi, että granaattiomena on alkuaan kotoisin Iranista, ja toimii näin ollen (suomalaiseen ympäristöön sijoitettuna) symbolina identiteetille kahden maan kansalaisena – tai ei minkään maan kansalaisena, onnellisesti juuret ilmassa leijumiselle. Tällaista kulmaa on mukava kuulla näinä nationalismin zombiemaisen kuolleistaheräämisen aikana.

Korjaus: Sepideh kertoi, että toinen naisista oli palestiinalainen eikä iranilainen. Molemmat ovat muuttaneet Suomeen lapsina perheidensä kanssa.

Näyttely on Virka-galleriassa avoinna helmikuun 25. päivään asti. Kannattaa käydä jonakin hiljaisempana hetkenä, niin että ettei joudu jonottamaan videoteosten kuulokkeita.

Sitä paitsi Kaupungintalon aulassa on aina mukava käydä katsomassa siellä jo ainakin 1960-luvulta asti seissyttä teosta, jota toisinaan tekisi mieli sormeilla.

Kymmenen vuotta Intoa

·

Eilen illalla oli syytä juhlaan. Into-kustantamo täytti kymmenen vuotta.

Osa Innon porukasta oli minulle tuttua jo aikaisemmin. Tulevaan toimitusjohtaja Jaana Airaksiseen tutustuin vuosituhannen vaihtuessa, kun pitkään hiljaiseloa viettänyt Kääntöpiiri-kustantamo myytiin Likelle ja sen toimintaa ideoimaan perustettiin pieni, epäsäännöllisesti kokoontuva työryhmä. Ja taustalla hääri, toki, myös Liken vastikään Otavalle myynyt Hannu Paloviita, johon tutustuin vuoden 1981 tienoilla opiskelijajärjestössämme Limeksessä.

Liken ja Innon historiassa on muutenkin paljon yhtäläisyyksiä. Like (alkuaan Lieke) perustettiin Limeksen toimiston takahuoneessa julkaisemaan kirjoja, joita muualla ei tehty: elokuvakirjallisuutta, käsikirjoituksia, räväkämpää sarjakuvaa ja valtavirran ulkopuolista poliittista ajattelua. Innon takana ollut Voima-lehti oli ollut samalla asialla 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja tuli tarve julkaista lehtijuttuja perusteellisempaa pamflettikirjallisuutta – ja pian sen jälkeen myös muuta sellaista kirjallisuutta joka tuntui unohtuvan muiden talojen (myös Liken) kustannusohjelman aukkoihin. Kymmenessä vuodessa Innosta on kasvanut keskisuuri yleiskustantamo, joka aloitti kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantamisen Saara Henriksonin mainiolla Moby Dollilla (2011). Nyttemmin polkujen kohtaaminen minun Like-menneisyyteni kanssa on saanut myös maantieteellistä jatkoa, sillä Into toimii Rosebud-kirjakauppaketjun konttorin ja Aula & Co. -kustantamon kanssa samassa Meritullinkadun kellarihuoneistossa missä minäkin istuin muutaman vuoden päivätöissä Liken graafikkona ja kustannustoimittajana.

Oma panokseni Innon toimintaan on ollut toistaiseksi vasta suomentaa Rage Against the Machinen bändihistoriikki ja Manu Chaon elämäkerta, mutta voin hyvin kuvitella että uusia projekteja siunaantuu jatkossakin. Into ja Like ovat molemmat vaivan arvoisia työyhteisöjä, yhteistyökumppaneita ja asiakkaita. Sama pätee toki Aula-kustannukseen, jonka kanssa onkin jo sovittuna mainio pikku suomennosprojekti. Siitä lisää myöhemmin.

Kirjallisuutta, kissalautoja

·

Taiteiden yöni kului jo perinteiseen tapaan Villa Kiven huomassa, jossa Helsingin kirjailijat järjesti jälleen kerran kirjallisuusaiheisen keskusteluillan. Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta kun näiden kirjallisuusiltojen äiti Maarit Niiniluoto ei vetänyt yhtään paneelikeskustelua, mutta oli kuitenkin paikalla (yläkuvassa eturivissä punaisessa hameessa) ja toi mukanaan, jälleen kerran, iloa ja lämpöä.

Jo perinteiseen tapaan Villa Kiven juhlasali täyttyi ääriään myöten ja pysyi täytenä viimeisen keskustelurupeaman loppuun saakka. Paperilla ehkä vähän tylsältäkin vaikuttaneet Suomi 100 -teemaiset keskusteluotsikot innoittivat panelisteja kuitenkin mielenkiintoisille poluille joskus (näennäisen) kauaksikin teemasta. Introvertin ammattikuntamme edustajat saattavat olla parhaimmillaan loistavia jutunkertojia, jotka kuitenkin antavat kunnioittavasti tilaa myös panelistitoverien mielipiteille.

Perjantai-iltana askel vei Huvilatelttaan, jonka ohitse olin kävellyt edestakaisin edellisen illan Villa Kivi -reissulla. Illan aloitti suomalaisen steel-kitaroinnin grand old man Olli Haavisto kitaristi (ja lyömäsoittaja) Timo Kämäräisen kanssa. Sävykkään eteerinen setti soi enimmäkseen instrumentaalimusiikkina, mutta mukaan mahtui taidokkaasti äänivirtaan upotettuna muun muassa Pink Floydin ”Wish You Were Here” ja ”Shine On You Crazy Diamond” – sekä eräänlaisena loppuvitsinä pätkä Beatlesin ”Lady Madonnaa”: pätkä ja vitsi siksi että lavanlaidan armoton kello ilmoitti soittoajan päättyvän minuutin kuluttua. Kahdessa viimeisessä kappaleessa duo täydentyi trioksi, kun lisäperkkoihin astui Olli Haaviston Janne-veli.

Illan juontaja Mikko von Hertzen ylisanaili pääesiintyjän jotakuinkin merkittävimmäksi Huvilateltassa koskaan esiintyneeksi muusikoksi, musiikilliseksi innovaattoriksi ja suunnannäyttäjäksi. Tokihan Daniel Lanois on tuottajana ollut vaikuttamassa valtavasti siihen miltä äänilevyt nykyään kuulostavat, ja etenkin Emmylou Harris- ja U2-tuotantojensa kautta ollut luotsaamassa valtavirran soundi-ihanteita poispäin 1980-luvun repivästä, ylidiskanttisesta ”päin näköä” -ihanteesta moniulotteisempiin ja eteerisempiin suuntiin. Toisaalta voi hyvin sanoa, että hän vain seurasi jo aikaisemmin alulle saatettua polkua ja yhdisti sen uudelleen valtavirtaan: sen tietänevät esimerkiksi ne, jotka ovat kuunnelleet ajatuksella vuonna 1968 julkaistua Electric Ladylandia, ainoaa levyä jolla Jimi Hendrixillä oli täysi valta tehdä musiikkia oman näkemyksensä mukaan. Luulisin, että kyseinen tupla-LP on pyörinyt nuoren Lanoisin levylautasella kerran jos toisenkin.

Itse olen kuitenkin pitänyt muusikko ja lauluntekijä Daniel Lanoisia enemmänkin eräänlaisena kulttihahmona, ”muusikoiden muusikkona”. Eipä minua tokikaan haittaisi, että hänen huikean hienot soololevytyksensä saisivat enemmänkin huomiota, ei siinä mitään. Ne kyllä kestävät kuuntelua, ja ”The Makerin” ja ”I Love Youn” ohella muutkin hänet hienot laulunsa kestäisivät valtavirtaisempien artistien coverversiointia.

Viime vuosina Lanois on keskittynyt aikaisempaa enemmän äänimaisemahenkiseen instrumentaalimusiikkiin, ja olin etukäteen varautunut siihen että tämänkertainen setti jättäisi lauluntekijäpuolen vähemmälle, ehkä kokonaan poiskin. Ensialkuun näin näytti tapahtuvankin, kun Lanois astui lavalle yksin ja asettui suosikkisoittensa pedal steel -kitaran ääreen rakentelemaan viiveillä höystettyä eteeristä äänimaisemaa. Äänimaisema kuitenkin muuttui muutamassa minuutissa lauluksi ja mukaan tulivat rumpali Kyle Crane ja basisti Jim Wilson. Loppujen lopuksi noin puolet setistä oli lauluja ja puolet instrumentaalimusiikkia, ja molemmat puolet Lanoisin taiteilijakuvasta lomittuivat varsin saumattomasti yhteen. Erinomaisen hyvin kokonaisuuteen istuivat myös ne kappaleet, joissa Lanois vaihtoi viivein ja muin efektein höystetyt kitaran ja steel-kitaran viime vuosina suosimiinsa sampleihin, joita hän (toki!) muokkasi livenä varsin voimallisesti perin epä-samplerimaisiksi.

Laskujeni mukaan tämä on neljäs kerta kun olen nähnyt Daniel Lanoisin yhtyeen livenä: yksi näistä konserteista oli tosin Pori Jazzissa esiintynyt Black Dub -yhtye, joka käytännössä oli Lanoisin silloinen keikkabändi täydennettynä laulaja/lauluntekijä/kitaristi/kakkosrumpali Trixie Whitleyllä. Näistä kerroista Tavastia-klubin keikka kesällä 1993 on pysynyt kaikkein vaikuttavimpana muistona. Muistojen kultautumisen lisäksi syynä on epäilemättä, että kyseessä oli ensikosketus vasta (huikeat) Acadie- ja For The Beauty of Wynonah -levyt julkaiseeseen artistiin livenä, ja siihen miten saumattomasti ”studiokikkailu” toimi myös etukäteen varsin askeettiselta tuntuneen triokokoonpanon soittamana. Ja Lanoisin silloinen neworleansilainen rytmisektio, rumpali Brian Blade ja basisti Daryl Johnson, olivat jo kaksistaan niin huikeasti groovaava komppiryhmä että helppohan heidän tuellaan oli tehdä sitten mitä tahansa siihen päälle… kaikella kunnioituksella Lanoisin myöhempiä ja nykyisiä yhteistyökumppaneita kohtaan.

Kaikesta tästä ”silloin oli kaikki paremmin” -nostalgiasta huolimatta ei voi väittää etteikö eilinen esitys olisi ollut huikean hieno konsertti. Ei ehkä ihan pissat housussa -tasoa, mutta eipä niin kauheasti puuttunutkaan. Ja suosikkilauluni ”The Maker” kuultiin tälläkin kertaa.

Worldcon 75, viides ja viimeinen päivä

·

Viimeisen conipäivän alkajaisiksi onnistuin toteuttamaan kolmen peräkkäisen paneelikeskustelunkuuntelun putken. Ensimmäisten päivien tungoksesta opittiin nopeasti ja tilaisuuksia siirreltiin suurempiin saleihin. Yleisökin osasi jonottaa kaikessa rauhassa, ja luullakseni enimmäkseen useimmat pääsivät kuuntelemaan sitä mitä halusivatkin.

Kun olin kuunnellut fyysikkopaneelin ideoita siitä, mitkä nykyfysiikan asiat tarjoaisivat erinomaisia lähtökohtia tieteistarinoihin, siirryin suureen käännöskukkaspaneeliin. Suomessa kollegat ovat toisinaan paheksuneet Jouni Paakkisen ja muiden intoa nostaa koomisia käännösmokia julkisuuteen, mutta minä olen asiasta eri mieltä. Samoin tuntuivat olevan panelistit. Tanskassa ja Tšekissä käännöskukkasryhmät Facebookissa ja muualla on kuulemma valjastettu takomaan lattapäisempien TV-kanavien ja suoratoistopalvelujen pomojen päähän, ettei hätäisellä halpatyövoimalla eikä joukkoistetulla ilmaistyöllä saada kelvollisia käännöksiä. Ehkä ideaa kannattaisi soveltaa täällä meilläkin?

Käännöskukkaspaneelin jälkeen samassa tilassa, näppärästi, keskusteltiin yhdessä suomalaisten ja ruotsalaisten lähiympäristön ufoimpiin kuuluvasta ilmiöstä, ruotsinlaivoista. Panelisteista sekä Johanna Sinisalo että Mats Strandberg ovat kirjoittaneet ruotsinlaivoille sijoittuvia (kauhu)kertomuksia, ja panelisteilla oli kerrottavanaan niitä lisää, todella tapahtuneina versioina.

En eilen muistanut mainita, että kävin trade hallissa kokeilemassa Billy O’Shean (yllä vasemmalla) Kingdom of Clockwork -kirjan pohjalta tehtyä virtuaalidemoa. En ole ennen käyttänyt VR-laseja, joten kokemuksen vaikuttavuus menee epäilemättä osaltaan ensikertalaisuuden piikkiin – mutta vaikuttavaa se oli. Joskus kun on aikaa käytettäväksi pelailuun ja kokeiluun, ehkä sitten minäkin menen hommaamaan lasit joista ei näy läpi. Billy perheineen sai messuilla myytyä loppuun sekä Kingdomin että uuden It’s Only a Clockwork Moon -kirjan. Esikoinen julkaistaan muuten lähiaikoina suomeksi nimellä, joka oli muistaakseni Vieterivetoinen valtakunta.

Myös Kiina oli hyvin edustettuna trade hallissa. Ilmeisesti osittain jopa virallisten tahojen avustuksella kiinalaista tieteiskirjallisuutta yritetään saada leviämään muualle maailmaan, ja mikäs siinä, jos kirjallisuus on yhtä laadukasta kuin Liu Cixinin kirjat ovat – kuulemma. Yritin ostaa hänen 地球往事-trilogiansa ensimmäistä ja toista osaa, jotka ovat englanninkielisiltä nimiltään The Three-Body Problem (三体) ja The Dark Forest (黑暗森林), mutta kiinalaiskustantamon tiskillä oli niistä vain mallikappaleet. (Kolmas osa 死神永生 eli Death’s End löytyi Worldcon-jäsenien Hugo-äänestyspaketista e-kirjana, joten sen perään ei tarvinnut haikailla. Voi toivoa, että näitä suomennettaisiinkin, ovat kirjat lukeneiden tuttujen mukaan jotakuinkin tajunnanräjäyttävää kamaa.

Runsaasta kiinalais- ja muusta aasialaisedustuksesta huolimatta Helsingin Worldcon oli, monia aikaisempia worldconeja kiertäneen tuttavan mukaan, poikkeuksellisen ”valkoinen”. Muuten diversiteettiä kyllä tuntui riittävän. Siinä missä Finnconien kävijäkunta on keskimäärin ehkä kolme-nelikymppistä, näkyi näinä viitenä päivänä minun silmääni huomiotaherättävän paljon – nuorison ohella – selkeästi yli kuusikymppistä väkeä. On toki ymmärrettävää, että vaatimattomien vuosilomien Amerikasta on helpompi matkustaa harrastajatapaamiseen toiselle mantereelle, mikäli sattuu olemaan (riittävän runsaalla) eläkkeellä ja aikaa riittää. Mielenkiintoinen demografiadetalji on – joskin pienellä yhden hengen tuottamalla havaintoaineistolla – että fysiikkaa ja tähtitiedettä käsittelevissä paneelikeskusteluissa mukana olleista NASAn, yliopistoiden ja muiden instituutioiden tutkijoista valtaosa taisi olla naisia – ja naisia jotka sekä osasivat asiansa että osasivat myöskin esittää asiansa.

Toinen, järjestelyporukassa mukana ollut tuttava kertoi saaneensa runsaasti kiitoksia ohjelman laadusta: monet amerikkalaisvieraat olivat käyttäneet kaiken aikansa kuunnellen paneelikeskusteluja ja muita ohjelmanumeroita, koska ne olivat kuulemma niin tasokkaita. Tässä suhteessa suomalaiset voivat kyllä röyhistää rintaa: minusta taso oli jotakuinkin samaa luokkaa kuin Finnconeissa yleensä.

Minun nähdäkseni conin heikoimmasta osasuorituksesta vastasi Fazer-konserni. Ilmeisesti Messukeskuksen lukuisista ravintoloista, kahviloista ja muista ravinnon ja juoman myyntipisteistä vastanneet eivät olleet tajunneet, ettei kyse ole mistään normimessuista, jonne porukka tulee korkeintaan muutamaksi tunniksi ja lähtee sitten pois. Ruokapaikat suljettiin jotakuinkin järjestään iltakuuteen mennessä, monta tuntia ennen kuin eri salien ohjelma päättyi. Baareissa oli aivan liian vähän henkilökuntaa, joten juomajonot olivat välillä melkein yhtä pitkiä kuin ensimmäisten päivien jonot paneelikeskusteluihin. Suurin osa porukasta osasi onneksi suhtautua tähänkin jonottamiseen huumorilla.

Taidetta, tiedettä, sosiaalista vuorovaikutusta, ihmisdynamiikkaa… Worldcon 75:n viisi päivää olivat suunnilleen kaikkea sitä, mitä opin kulttuuriantropologian opiskeluaikoinani kutsumaan, niin, ”kulttuuriksi”. Viiden päivän coniputki oli melkoisen rankka pläjäys kolmipäiväisiin Finnconeihin tottuneelle ja vaati vastaavaa kestokykyä kuin samanmittaiset Roskilden musiikkifestivaalit. Niistä coni toki poikkesi siinä, että mutaa oli vähemmän, ei tarvinnut nukkua teltassa eikä käydä jääkylmässä kopperosuihkussa. Mutta paljon samankaltaisia heimojen hyvähenkisen kohtaamisen piirteitä oli havaittavissa.

Monikin ehti jo kysellä, lähdenkö – Worlcon-impeyteni nyt menettäneenä – kahden vuoden päästä Dublinin Worldconiin. En tiedä. Paikka olisi kyllä kertakaikkisen houkutteleva, ja kyllähän tällaiset ihmekekkerit kokisi mielellään uudelleenkin, mutta…

Ensin täytyy ainakin lepuuttaa jalkoja hyvä tovi. Ja kiitellä niitä kaikkia tuttuja ja tuntemattomia eri maista, jotka ovat tehneet vapaaehtoistyötä parhaimmillaan viisi vuotta Helsingin conin järjestämiseksi. Kiitos myös HSL:lle, joka antoi conijäsenyytensä lunastaneille viisipäiväisen seutu-matkailulipun.

Kirjava kesäkulttuurikierros

·

Heinäkuun viimeiset päivät tuli kulutettua Länsi- ja Keski-Suomessa.

Turun ensimmäinen nähtävyys oli Europeade-kansantanssitapahtuman värikäs kulkue, jota olisi voinut seurata kauemminkin. Hyväntuulista, värikästä tanssikansaa nimittäin piisasi. Osa otti kulkueessakin tanssiaskeleita ja -pyörähdyksiä, osa vain marssi siistinä rivistönä eteenpäin meille ohikulkijoille vilkutellen.

Varsinainen syy lauantaipäivän vietolle Turussa oli kuitenkin yksipäiväinen Ilmiö-festivaali Uittamon paviljongin ympäristössä. Ilmiötä on helppo diggailla ajatuksena: rento päivätapahtuma, paljon valtavirran ulkopuolisia esiintyjiä, hyvin epävaltavirtaista musiikkia ja muuta esittävää taidetta. Ilmakin sattui aurinkoiseksi.

Käytännön toteutus tosin sitten mätti muutamassakin suhteessa. Uittamon sokkeloinen paviljonkialue täyttyi 2000 maksaneesta katsojista äärimmilleen ja kaikkialle oli tungosta. Oli sinänsä viehättävä idea sijoittaa pari lavaa varsinaisen festarialueen ulkopuolelle myös muiden kuin maksaneiden ulottuville. Ulkopuolelle oli sijoitettu myös festivaalien kaikki ruokatarjonta, laskujeni mukaan neljä tai viisi pikkukojua. Voi hyvin arvata, että niille oli kymmenien metrien hitaasti tai ei lainkaan liikkuvat jonot. Nälkäisinä ja vähän tympääntyneinä poistuimmekin alueelta paljon olettamaamme aikaisemmin, vain muutaman tunnin festarivisiitin jälkeen. Harmi. Paremmalla yleisömitoituksella ja logistiikalla tapahtuma olisi ollut oikein mukavan leppoisa ja viihtyisä vaihtoehto-iltapäivätapahtuma.

Sunnuntaina, kun kerran Turussa oltiin, tuli sitten käytyä kaksikin ehdottoman näkemisen arvoista kuvataidenäyttelyä. Wäinö Aaltosen museota täyttivät Jacob Hashimoton Giants and Uncertain Atmospheres -näyttelyn mobilemaiset teokset. Muistan nähneeni näyttelystä televisiouutisissa, mutta televisioruutu tai valokuvat eivät tee millään oikeutta näiden teosten mittakaavalle, moniulotteisuudelle ja elävyydelle. Käykää ihmeessä katsomassa itse: aikaa on syyskuun loppupuolelle saakka.

Samalla reissulla kannattaa tutustua (kuluvan kuun loppupuolelle saakka) Turun Taidemuseossa esillä olevaan kokoelmaan Robert Doisneaun valokuvia. Doisneaun enimmäkseen mustavalkoinen kuvaustyyli tuo vahvasti mieleen hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa, pari vuotta sitten Ateneumissa esillä olleen Henri Cartier-Bressonin. Molemmat ovat taitavia kuvanrakentajia jotka saattavat asettua odottamaan geometrisesti oivaan kohtaan odottamaan, että ovesta kulkee joku tai että paikallaolijat tekevät jotakin mitä vangita filmille, molemmat ovat – monien valokuvaajien ja meidän kirjailijoidenkin tavoin – ujoja syrjästäkatsojia. Tai, jos tarkkoja ollaan, tällainen vaikutelma heistä syntyy. Doisneaun näyttelyssä pyörinyt pitkä dokumenttivideo paljasti, että todellisuudessa Doisneaulla ei ollut lainkaan estoja tarvittaessa lavastaa ”realistisia” valokuviaan. Hänen tunnetuimmassa valokuvassaan suutelevat kaksi näyttelijää, joita Doisneau kierrätti eri puolilla Pariisia suutelemassa toisiaan. Kas, tähän aikaan – 1940–50-lukujen vaihteessa – Ranskassa ei ollut tapana suudella julkisesti.

Matka jatkui jo perinteiseen tapaan ystävän mökille Päijänteen rannalle, ja perinteiseen tapaan matkakohteisiin kuului tietysti Haihatuksen kesänäyttely.

Olen ennenkin tainnut mainita, että sitä mukaa kun Haihatus on etabloitunut ITE-tapahtumasta merkittäväksi valtavirran kesänäyttelyksi, se on menettänyt osan alkuaikojen räjähtäneestä riemukkuudestaan, vakavoitunut. Mutta eihän se ole kaikilta osiltaan huono asia. Haihatus-talossa ja puutarhassa on edelleenkin tilaa vinkeydelle ja raa’alle oivallukselle siinä missä syvemmälle, pohdiskelevammalle työlle.

En yleensä hirveästi välitä videoteoksista, mutta tämän vuoden Haihatuksen vaikuttavin työ oli Ulu Braunin videoteos ”Puisto”, yhtä aikaa vakava ja riemastuttava kollaasi kuviteltuja kaupunkipuistomaisemia ja niiden käyttäjiä, visuaalisesti vaikuttavalla tavalla toteutettuna.

Mutta yhtä lailla kesäperinteisiin kuuluu tuijotella auringonlaskua Päijänteellä, kuunnella kuikkaa hiljaisessa illassa.