Kategoria: kulttuuri

Viisi nimeä, kolme kirjailijaa, yksi elämä

· 2 kommenttia ·

En ostanut heinäkuun lopun Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta kuin yhden ainoan kirjan, joka sekin oli aivan vasta ilmestynyt. Mutta kyseinen kirjan kansien väliin mahtui sentään toistatuhatta sivua.

Omat tietoni Algoth Untolan (1968–1918) elämästä ovat perustuneet pitkälti Pirjo Honkasalon vuonna 1980 valmistuneeseen Tulipää-elokuvaan, jonka näin teatterissa tuoreeltaan, ja satunnaisesti sieltä täältä silmiin sattuneisiin knoppitietoihin. Marko A. Hautalan järkälemäinen, kahdenkymmenenviiden vuoden tutkimustyöhön perustuva elämäkerta ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) paikkaa varsin monta aukkoa ja valaisee sekä Untolan elämää, hänen traagista kuolemaansa, hänen tuotantoaan että myös syitä miksi hän käytti loppujen lopuksi vain kymmenkunta vuotta kestäneellä kirjailijanurallaan oman nimensä sijaan kolmea eri kirjailijanimeä: rehevän naturalistiset kansankuvaukset julkaisi ”Maiju Lassila” ja poliittisemmat, syvemmät teokset ”Irmari Rantamala”. Kolmas kirjailijanimi oli vain yhden romaanin verran käytetty ”J. I. Vatanen”.

Algoth Tietäväinen syntyi tohmajärveläiseen pientilallisperheeseen, kävi kansakoulun ja sen jälkeen muutaman vuoden mittaisen opettajaseminaarin Sortavalassa. Seuraavat vuosikymmenet hän asui ja työskenteli eri puolilla maata sekä ainakin Pietarissa. Pisimpään hän viipyi kansakoulunopettajana Pohjanmaan Kaustisilla, missä hän aloitti myös kirjoittamisensa lehtikolumneilla ja -pakinoilla, erityisesti nimimerkillä ”Liisan Antti”. Vähävarainen kotitausta osaltaan selittää, miksi hän jo näissä varhaisissa kirjoituksissaan suhtautui hyvin kriittisesti ”herrasväkeen”, erityisesti ruotsinkieliseen vauraimmistoon, sekä myös elitistiseksi katsomaansa etelän yliopistosivistyneistöön (johon laskettiin myös monet ajan suuret suomalaiset kirjailijahahmot). Tätä myöten Untolaksi sukunimensä muuttanut opettaja päätyi sitten suomalaisen puolueen (eli ns. ”vanhasuomalaisten”, ”suomettarelaisten” tai ”perustuslaillisten”) riveihin ja lopulta täysipäiväiseksi vaalisaarnaajaksi ja agitaattoriksi vuoden 1907 eduskuntavaalien alla. Samoihin aikoihin alkoi itää poliittisesta ja henkisestä etsinnästä kertova valtaisa, moniosainen Harhama-romaani.

Poliittisena toimijana Untola oli julkinen henkilö – ja julkista riistaa. 1900-luvun alun lehdistön tapa kirjoittaa muiden puolueiden toimijoista oli niin raaka ettei sitä hyväksyttäisi edes nykypäivän somessa, ja niinkin vähäinen tekijä kuin pohjalainen agitaattori kelpasi kaikenlaisen loanheiton maalitauluksi – joskin hän kyllä antoi pakinoissaan samalla mitalla takaisin niin nuorsuomalaisille, sosialisteille, ruotsinkielisille kuin maalaisliittolaisillekin. Eniten riemua revittiin siitä, kuinka agitaattori-Untola oli saanut nivusiinsa pahoja vammoja rikkihaposta: on väitetty (kuten Tulipää-elokuvakin esitti) että rikkihapon olisi kaatanut nivusille Untolan naisystävä Olga Jasinski, mutta mitään varmuutta asiasta ei tunnu olevan.

Harhamaa on monesti luettu autofiktiivisenä teoksena, ja siksi Wikipediakin väittää Untolan olleen Pietarin-aikoinaan mukana sosialistien terrotiteoissa. Hautala ei tunnu tätä erityisemmin uskovan, ei vaikka on selvää että Untolan elämän monista seikoista, elämänvaiheista, asuinpaikoista ja tuttavapiireistä on jäänyt perin vähän luotettacia tietoja. Hautalan perustellun näkemyksen mukaan Untola ajautui sosialistien leiriin vasta suursodan puhjettua ja entisten puoluetoverien – sekä hänen kustantajansa – alettua avoimesti nojautua Saksan keisarikunnan vasalliuden suuntaan.

Harhama (Kustannus Oy Kansa 1909) oli aikoinaan melkoinen kohuteos, ja monet valistuneemmat kriitikot kyllä osasivat yhdistää ”Irmari Rantamalan” agitaattori-Untolaan. Eikä ”Maiju Lassilankaan” henkilöllisyys juuri salassa pysynyt. Tällä nimimerkillä julkaistu esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (Kustannus Oy Kansa 1910) oli välitön menestys, ja rujon humoristisen kansankuvaukset kävivät kaupaksi sekä kirjoina että näytelminä. Untola itse ei menestyksestä juuri hyötynyt. Osittain kustantamot tuntuvat vetäneen välistä, osittain Untola itse jätti perimättä hänelle kuuluneita tai tarjottuja rahoja. Hän tyytyi elämään hyvin niukkaa erakkoelämää pikkuriikkisessä katutason vuokrahuoneessaan Helsingin Runeberginkadulla ja viljelemään pientä puutarhapalstaa Leppäsuolla. Kustantajiin ja muihin tahoihin hän piti mieluiten yhteyttä vain kirjeitse.

Suursodan alku johti vähitellen elintarvikepulaan myös taistelujen suhteen syrjässä pysyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja tämä sekä monien patruunasukujen sotakeinottelulla tienaamat valtavat omaisuudet saivat Untolan ajautumaan yhä enemmän yhteistyöhön sosialistien kanssa. Hän ei pitänyt itseään sosialistina, mutta katsoi tärkeiksi monia samoja asioita joita Sosialidemokraattinen puolue ajoi: kahdeksan tunnin työaikaa, torpparikysymyksen ratkaisua ja niin edelleen. Hän aloitti vakituisena kolumnistina helsinkiläisessä Työmies-lehdessä – ”Irmari Rantamala” -nimimerkillä – mikä viimeistään leimasi hänet entisen puoluetovereiden ja yhteistyökumppaneiden silmissä ”punikiksi”. Hänen on väitetty toimineen kansankiihottajana ”punakapinaan”, mutta Hautalan näkemyksen mukaan hän pikemminkin varoitteli, että mikäli ongelmia ei ryhdytä ratkaisemaan, tilanne saattaa ajautua väkivaltaiseksi.

Kuten sitten kävikin.

Saksalaisten maahantunkeutujien vallattua Helsingin yhdessä venäläiskenraali Mannerheimin komentaman ”valkoisen armeijan” kanssa huhtikuussa 1918 Untolakin pidätettiin. Hänen kuolemaansa liitetään lähes aina sanat ”epäselvissä olosuhteissa”. Häntä oltiin kuljettamassa höyryhinaajan kannella Santahaminaan teloitettavaksi – ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä – useiden poliittisten ja kirjallisten (valkoisten) vaikuttajien seuratessa mukana yleisönä, kun hän jostakin syystä putosi – tai heittäytyi – aluksen laidan yli. Vartijat alkoivat ampua vanhan turkistakkinsa varassa kellunutta Untolaa, mutta kun ruumis sitten naarattiin kannelle, lääkärinlausunnon mukaan siinä ei ollut ainuttakaan luodinhaavaa: Untola oli hänen mukaansa kuollut kylmän veden ja huonon terveydentilan aiheuttamaan sydänpysähdykseen. (Joidenkin silminnäkijöiden, tai ”silminnäkijöiden” mukaan osumia tosin oli paljon ja verta vuoti kannelle asti.)

”Maiju Lassilan” romaanit ja näytelmät pysyivät suosiossa tekijänsä kuoleman jälkeenkin huolimatta itsenäistyneen Suomen sisällissodan jälkeisestä oikeistolaisesta ilmapiiristä huolimatta, ja sittemmin erityisesti Tulitikkuja lainaamassa -kirja elokuva- ja näytelmäversioineen on päässyt suomalaisen kirjallisuuden klassikon asemaan. ”Irmari Rantamalan” rehabilitoitumiseen meni vuosikymmeniä. Algoth Untolan itsensä jäännökset siirrettiin Santahaminan joukkohautojen vierestä Hietaniemen hautausmaalle jo vuonna 1939.

Marko A. Hautala (joka muuten on eri henkilö kuin vaasalainen kauhukirjailija Marko Hautala) on käyttänyt Untola-projektiinsa 25 vuotta, tehnyt ensin opinnäytteitä ja väitöskirjan ja jatkanut niiiden pohjalta eteenpäin. Urakka on ollut valtava. Vaikka monet Untolan paperit ja käsikirjoitukset ovatkin päätyneet Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon, muualta hallittavaa materiaalia on ollut mielettömän paljon. Paneutuminen näkyy ja tuntuu. Tuhatsivuisen kirjan alkupuolella kirjan painamiseen käytetty vitivalkoinen kopiopaperi ja siellä täällä silmiin sattuneet kömpelöt lauserakenteet antoivat hieman halvan vaikutelman, mutta tuollainen pikatuomio oli kohtuuton ja väärä. Kapinallinen kynämies on huolellista, pikkutarkkaa työtä. Siellä täällä Hautala tuntuu omaksuneen turhankin hyvin Untolan sadan vuoden takaisesta maailmasta siinneiden tekstien nationalismin, anti-elitismin ja ruotsinkielisyyden vastaisuuden – ”valkoisten” pääjehujen kohdalla muistetaan aina mainita heidän ei-suomenkielisyytensä ja/tai miten paljon he olivatkaan tehneet sotavuosina voittoa bisneksillään – mutta nämäkin ovat pienenpuoleisia puutteita. Kaikenkaikkiaan tässä on järkälemäinen monumentti 1900-luvun kirjallisuuden, kulttuurin ja politiikan historiaa, keskeinen perusteos.

Vaihtoehtoja tulevaisuudesta

·

Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:

Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.

Vanha kirjallisuuden päivillä

·

Muistutan vain pikaisesti, että minua(kin) voi nähdä tänä perjantaina Sastamalan perinteisillä vanhan kirjallisuuden päivillä. Esiinnyn peräti paneelikeskustelussa:

Juhlasali:
Kello 15.30–16.30

VALHEITA TULEVAISUUDESTA

Avaruusmatkoja, isoveljen valvontaa ja koneihmisiä. Mitä kaunokirjallisuus kertoo tulevaisuudesta? Pitääkö se paikkansa – ja pitääkö sen pitää? Keskustelemassa kirjailijat Magdalena Hai, J. Pekka Mäkelä ja Jani Saxell. Keskustelun johdattajana toimii kirjailija Tiina Raevaara.

Edellisestä kirjallisesta live-esiintymisestä onkin kulunut jo aikamoinen tovi.

Kääröjen meren äärellä

·

Irene Vallejon kuusisataasivuista Papyrus-teosta (El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo, 2019, suom Taina Helkamo 2021) on mainostettu ”kirjan tarinana”, siitä on jopa puhuttu ”kirjan historiana” – tai kirjan historian painotekniikkaa edeltävänä osana. Sitä se ei todellakaan ole. Kuten alkuteoksen nimestä voi ainakin minun olemattomalla espanjantaidollani päätellä, teos kertoo kirjan ja kirjojen käytön varhaishistoriaa antiikissa, toisin sanoen siinä pienessä kahden-viidentuhannen vuoden takaisessa Välimeren ympäristön kulttuurien piirissä, joka ulottui nykyisestä Irakista ja Iranista (Kaksoisvirain maa) Välimeren ympäristön maihin, ennen kaikkea Kreikan kaupunkivaltioihin ja Roomaan sekä Pohjois-Afrikkaan. Kaikki muu kirjan historia, koko muu maailma, jää vain ohimeneville maininnoille.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa olen itse lukenut koulun historiantuntini sellaisena aikana, jolloin tällainen kapeakatseisuus oli normi: Välimeren (pohjoisrantojen) ja Euroopan ulkopuolella oli vain ”villejä” tai muuta sivistymätöntä rupusakkia. Kaikki oleellinen muka tapahtui ja keksittiin tällä pikkuriikkisellä Aasian länsiniemimaalla. Muistan trendin jatkuneen vielä 1980-luvullakin ainakin Vironniemen sanomissa, josta Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisen maailman isojakin asioita joutui tihrustamaan Maailman ihmisiä -palstan pikku-uutispätkistä.

Tässä suhteessa Papyrus tuntuu hetkittäin paluulta entiseen, ankeaan historianäkemykseen. Kylmän rauhallisesti kirja väittää Johannes Gutenbergin keksineen kirjapainotekniikan (vaikka se oli kehitetty Kiinassa satoja vuosia aikaisemmin, kuten Marco Polo oli eurooppalaisia valistanut parisataa vuotta ennen Gutenbergia), vaikka tunnustaa sentään (pitkin hampain?) että paperinvalmistus on peräisin Itä-Aasiasta. Vallejo myös nostaa eräänlaiseksi kirjallisuuden syntysyyksi foinikialaisten kehittämän äännekirjoituksen maahanmuuton Kreikkaan, vaikka kirjallisuutta oli kirjoiteltu muunlaisilla kirjoitusjärjestelmillä aivan sujuvasti muualla jo aikaisemmin. Esimerkiksi kiinalaisen kirjan historia kuitataan jotakuinkin vain ohimenevällä maininnalla keisari Qin Shi Huangdin kaikkien aikojen ja kaikkien kulttuuripiirien ehkä suurimmasta ja totaalisimmista kirjojenpoltto-operaatiosta vuonna 212 eaa.

Tämä kulttuurillisesti kapea rajaus saattaa kuitenkin olla Vallejon tekstille hyväksi: hän kirjoittaa esseistisen pitkille sivupoluille poikkeilevaa proosaa, joka tällaisenaan pysyy loistavasti koossa ja kantaa koko paksun kirjan mitan. Takana on valtava, näkemyksekäs pohjatyö. Vallejo ei ole kirjoittanut kattavaa tieteellistä tutkimusta, vaan hän on ottanut vapauksia poimia laajojen kaariensa koristeeksi monia kiehtovia detaljeja, jotka kiehtovat ainakin minunkaltaistani lukijaa. Oli mukavasti hytkäyttävää vaikkapa lukea, että ateenalainen arkkifilosofi Sokrates paheksui kovasti hänen aikanaan muotiin tullutta tapaa lukea filosofiaa kirjoista: hänen mielestään lukeminen tyhmensi ihmistä, ja ainoa oikea tapa edistää ajattelua ja filosofiaa oli keskustelu älyllisesti tasavertaisten miesten kesken. Hän oli siis myös kaikkien nykyajan muotivillityksiä ja teknisiä vimpaimia kritisoineiden jääräpääkonservatiivien suojeluspyhimys ja esikuva.

Siinä mielessä Vallejo ottaa välimatkaa vanhentuneeseen eurooppalaiseen historianäkemykseen, että hän pyrkii mahdollisuuksien mukaan nostamaan esiin kirjan kehitykseen ja kirjallisuuteen vaikuttaneita naisia. Tämä ei ole aina helppoa, sillä antiikin kulttuureista kuluneet vuosituhannet ovat pyyhkineet useimpien kirjoittajien tekstit jäljettömiin, ja vähissä ovat nekin tekstit joita on jäljellä: kreikkalaisen antiikin runouden suurimpiin nimiin kuuluvan Sapfon säilyneeksi tunnettu tuotanto esimerkiksi mahtuu aivan sujuvasti yhdelle kaksipuoliselle aaneloselle. Useimmilta muilta ei ole säilynyt muuta kuin korkeintaan nimi jossakin kirjallisuutta käsittelevässä tekstifragmentissa.

Papyruksen esiin nostamista Välimeren kulttuuripiirin tärkeistä kirjanhistoriallisista asioista luultavasti tärkein – ja mahdollisesti ainoa oikeasti tässä kulttuuripiirissä keksitty – on kirjastolaitos, avoin kirjasto, kaikkien käytössä oleva kirjasto. Tämä hellenistisellä kaudella Aleksandriasta ja Pergamonista levinnyt muotivillitys kertoo myös siitä, ettei lukutaito ollut enää pelkästään harvojen käsissä, vaan niin yleistä että kirjastoihin riitti kävijöitä. Todisteena tästä Vallejo esittää myös Pompeijin ja Herculaneumin seinäkirjoitusten hävyttömät väännelmät suurten runoilijoiden teksteistä: ei niiden kirjoittamisessa olisi ollut mitään mieltä elleivät ohikulkijat olisi niitä tajunneet. Vallejon kuvaukset roomalaisajan suhtautumisesta kirjallisuuteen – ja etnisyyteen – ovat muutenkin kiinnostavia: roomalaiset patriisit kuuntelivat mielellään äänikirjoja, joita heille lukivat enimmäkseen kreikkalaistaustaiset orjat. Roomalaisissa kirjastoissa piti olla kaksi yhtä suurta puolta, kreikkalainen ja latinalainen, josta ensimmäinen pursuili ja jälkimmäinen kaikui autiuttaan, koska latinankielistä kirjallisuutta oli pitkään hyvin vähän tarjolla. Muutenhan roomalaiset eivät olleet mitään ankeita etnonationalisteja: Rooman kansalaisuus oli avoin kaikille Rooman valtakunnassa asuville ei-orjille, jotka maksoivat veronsa ja olivat muuten hyödyksi yhteiskunnalle. Roomalaisten orjat saivat lukea siinä missä melkein kaksituhatta vuotta myöhemmin Yhdysvaltain orjilta lukemaan opetteleminen oli kielletty ruoskinnan uhalla.

Kirjastojen yhteydessä Vallejo kertoo myös lumoavan anekdootin 1930-luvun suuren lamakauden Appalakeilta, missä kirjastonhoitajattaret kulkivat ratsain eristyneistä pikkukylistä toisiin ja jakelivat kirjoja satulalaukuistaan maalaisille, jotka janosivat saada edes jotakin tietoa ulkomaailmasta. Vallejo suitsuttaa suurta kunnioitustaan kaikille kirjastojen työntekijöille, ja aivan aiheesta. Monina aikoina kirjastonhoitajan ammatti on vaatinut rohkeutta, sitkeyttä ja ankaraa omistautumista.

Papyrus on melkoinen järkäle kirjaksensa, ja Taina Helkamo on tehnyt valtaisan työn kääntäessään sen sujuvalle, eloisalle suomenkielelle. Kustannustoimittaja on kuitenkin kiusallisesti nukahdellut muutamissa paikoin niin että painettuun tekstiin on jäänyt jokunen nolo kömmähdys: niitä tulee tekstiin aina, huippuluokan kirjoittajaltakin, ja kustannustoimittajan työtä on spotata niistä jokainen ja korjata ne. Nyt kirjasta tarttui ärsyttävästi silmään pari kertaa peräkkäin esiintynyt ”Plotemaios” ja väite, että 12 Years a Slave -kirjan kirjoittaja olisi kaappauksensa jälkeen kuljetettu etelään ”autolla” – 1840-luvulla! Ja pari kappaletta myöhemmin väite, että Yhdysvaltain orjat olisi vapautettu sisällissodan päättyessä 1965…

Mutta ei kannata antaa pikkukämmien tai kulttuurillisen näkökulman Välimeri-keskeisyyden silti häiritä: Papyrus on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

”3521”, 2. osa

·

Näin siis jatkuu viime torstaina aloittamani kuvakertomus viisikielisen lavattoman basson rakentamisesta. Kun kansilevyn liimaus oli saanut kuivua rauhassa, se oli helppo muotoilla tasan lankun muotoiseksi surruuttamalla yläjyrsintä ja kärkilaakeriterää.

Vielä tässäkin vaiheessa lankkukokonaisuuden muotoilussa tapahtui kaikenlaista pientä hienosäätöä, enimmäkseen hiomakoneella ja vähän sahallakin. Näiden ”kaikki komponentit paikoillaan” -asetelmavalokuvien avulla on helpompi hahmotella kokonaisuutta ja sitä, pistääkö jokin silmään ei-miellyttävällä tavalla.

Minulla on ollut tapana laittaa omatekemiin soittimiini sisälle jyrsittyjen onkaloiden ohella myös reunalistoja. Tällä kertaa päätin jättää listojen liimaamisen väliin. Reunoihin tuli vain kevyt pyöristys ja pariin strategiseen kohtaan kevyt viiste: kanteen kyynärvartta varten, pohjapuolelle vatsakumpua varten. Tässä vaiheessa syntyi myös yksi viiste kielenpidin-virityskoneistoa varten.

Toinen, mutta helpommin korjattava pikkumoka sattui kun porasin kaulan kiinnitysruuvien reiät hajamielisyyttäni tuplaten liian paksulla poranterällä. Onneksi rojukokoelmasta löytyi juuri sopivankokoisia puutappeja liimattavaksi liian laajoihin reikiin, ja oikeankokoiset reiät saattoi sitten porata tappien läpi muöhemmin liiman kuivuttua.

Harkitsin pitkään basson jättämistä ns. luonnonväriseksi, koska kannen bubinga on sen verran nättiä. Pohjan pähkinäpuu on kuitenkin luonnostaan tylsän harmaanruskeaa, joten lopulta luovuin ajatuksesta ja ryhdyin sekoittelemaan petsivärejä pohjalakkaan.

Ensimmäinen värikerros ”burgundi”, oli paljon ärmäkämmän äkkimakeaa kuin olin kuvitellutkaan. Onneksi tarkoituskin oli hioa siitä suurin osa pois niin että jäljelle jäävä väri ainoastaan korosti hieman puun syitä ja kuvioita.

Hiontaoperaation ja muutaman värittömän lakkakerroksen jälkeen värisävy ei ollut enää äkkimakea, vaan perin epämääräinen. Mutta seuraavaksi vuorossa oli jokunen kerros yhdistelmällä ”kirsikka” ja ”vanha meripihka”…

Olen usein merkinnyt omatekoisten soittimien sarjanumeroksi valmistumispäivämäärän, mutta koska kaula-aihion tyvipäässä oli puutavarakaupan jäljiltä numero valmiina, tämän soittopelin sarjanumeroksi tuli 5145. Nimekseen se sai yksinkertaisesti ”JPM 3521” eli ”35 tuumaa, 2021”, joten tekovuosi näkyy edes siellä. Sikäli kun nimi ja numero kenenkään silmiin sattuvat, sillä ne on merkitty varsin huomaamattomiin paikkoihin.

Vähitellen värisävy alkaa näyttää siltä miltä sen pitääkin.

Lankkua maalauksen aikana kannatteleva tukikeppi on ruuvattu kaulataskuun niin että ruuvien tekemät reiät jäävät valmiissa soittimessa kaulan peittoon. Tarkkaavainen kenties huomaa, että tukikeppi koostuu kahdesta puulajista: se on kaula/otelauta-aihiosta aikoinaan irti sahattu jämäpala.

En ole kovin hyvä pintakäsittelemään soitintekeleitäni, jotka tahtovat olla vähän skröbyisen ja joskus kuluneenkin näköisiä jo uutena. Osittain kyse on siitä, etten ole saanut hommattua maaliruiskua, eivätkä huonekalukäyttöön tarkoitetut vesiohenteiset lakat ole ehkä kaikkein parhaita tarkoitukseen: toisaalta vesiohenteisuus on oleellisen tärkeää, koska nikkaritila on yhteydessä naapurin asuntoon, jonne en halua hajuhaittoja.

Vesiohenteista lakkaa saa nykyään spraypulloissakin, ja riittävän monta kerrosta tekee kyllä sitten ihan kohtuullisen kiiltävää jälkeä – kunhan muistaa olla luottamatta purkinkyljen kuivumisaikaennusteisiin. Seuraavana päivänä pinta ei tosiaankaan ole kosketuskuiva, ei ainakaan meidän taloyhtiön maanalaisessa ja kieltämättä usein kosteahkossa nikkaritilassa. Seuraava viikkokin on vähän turhan paljon luvattu. Kannattaa antaa lopullisen pinnan kuivua niin kauan kuin vain malttaa. Tällä kertaa maltoin aika hyvin.

Alan myös oppia käyttämään kiillotusvälineistöä – tosin tässäkin soittopelissä on pari kohtaa, jossa kiillotuslaikka tuli puraisseeksi vähän turhan kovaa vähän turhan kauan… onneksi kohdat ovat pieniä.

Netistä löytyy Höfnerin tehtaalla kuvattu videopätkä ”Beatles-basson” tekoprosessista, jossa uuteen soittopeliin kiinnitetään kielet ennen kuin mikrofoneja laitetaan paikoilleen. Tällä kertaa tein itsekin samoin. Kielet tosin olivat vanhat, toisesta bassosta poistetut, ja tarkoituksena oli lähinnä hahmotella, mihin kohtaan mikrofonit olisi syytä asetella. Kun oikea kohta löytyi, kielet lähtivät pois ja jyrsin palasi tekijän kouraan.

En tosiaan tehnyt tällä kertaa ensimmäistäkään läpivientiä lankkuun ennen lakkausta ja kiillotusta. Niinpä sähkökoneiden painaminen varsin hyvin kiiltävään, tasaiseen pintaan hirvitti aika tavalla – niin pahasti, etten muistanut enää ottaa rakennusprojektista kuvia. Onneksi mitään isompia mokia ei tapahtunut.

Mikrofonit ovat muuten Lace Aluma -merkkisiä. Tällaisessa ontossa rakenteessa mikrofonit kuuluu kiinnittää basson kanteen (jotta ne kannen värähtelyt välittyisivät), mutta suurin osa moderneista, viisikieliseen bassoon sopivista mikrofoneista on tarkoitettu ruuvattaviksi mikkikolon pohjaan. Niin itse asiassa nämä Alumatkin, mutta ne ovat sen verran ohkaisia että läpiviennit huolella suunnittelemalla ja mikkien mukana tulleet pitkät ruuvit lyhyisiin vaihtamalla ne on mahdollista ruuvata myös kanteen.

Minulla on ollut taipumusta laittaa soittimiin monenlaisia ”hullu tiedemies” -kytkentöjä, joilla mikrofonit saa keskenään sarjaan (kun ne normaalisti on kytketty rinnan). Tällä kertaa päätin kuitenkin pysyä mahdollisimman perinteisessä säädinvalikoimassa: kummallekin mikrofonille tuli oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävysäädin (ts. normaali passiivinen alipäästösuodin, jolla ”turhaa” kirkkautta saa tarvittaessa pois).

Potentiometrejä ja liitintä kolvatessani jouduin naureskelemaan, että olin tehnyt taakse niin ison huoltoluukun että sinne melkein mahtuisi kolmen potentiometrin ja parin piuhanpätkän lisäksi vaikka kokonainen efektipedaali, mutta silti porasin potikanreiät ja liittimen läpiviennin aivan reunaan, osittain puun muodostaman lipan alle.

Ensimmäisen asennuskierroksen ja viikon–parin soitteluiden jälkeen pistin basson vielä osiin ja korjasin muutaman mokan ja pari ulkonäöllistä skröbyä. Mutta tuollainen siitä nyt sitten tuli. Lankun onttoudesta huolimatta se on melkoisen painava, noin 4,7 kiloa täydessä soittokunnossaan – pähkinäpuu on tiivistä tavaraa – mutta lavaton muoto tekee siitä onneksi kohtuullisen ergonomisen. Voi tieten olla, että olen asiasta eri mieltä ensimmäisen monituntisen seisten suoritetun soittosession jälkeen.

Mutta yhtä kaikki: minulla on uusi, mainio soitin, joka kuulostaa oikein mainiolta ja jota on mukava soittaa. Ulkonäköskröbytkin ovat tällä kertaa suhteellisen huomaamattomissa paikoissa.

Rakkaudesta anarkiaan

·

Teatterintekijä ja viestintäkonsultti (muun muassa) Suvi Auvisella on esseekirjansa taustalla sellaista elämää, josta olisin joskus nuorempana, naiivimpana ja innokkaampana ollut suunnattoman kateellinen. Ehken siitä marginaalisen ääriseurakunnan teinivuosien uskisvaiheesta, mutta sen jälkeisistä maailmaa kierrelleistä, maailmaa parannelleista taloja vallanneista, nukketeatteria tehneistä, suhteellisen rentoa seksiä sisältäneistä, elämää suojelemaan pyrkineistä aktivistivuosista. Tuskin minusta olisi ollut sellaiseen elämään, oikeasti, olen aivan liian mukavuudenhaluinen, omissa oloissani pohdiskelemaan ja haaveilemaan taipuvainen introvertti, että pääni (tai kroppanikaan) olisi sellaista menoa luultavasti koskaan kestänyt. Olen ihan tyytyväinen että voin lukea Auvisen hyvistä, huonoista, upeista ja karmeista kokemuksista kaikessa rauhassa mukavassa kodissani. Ja tuore Kaltainen valmiste (Kosmos 2021) on erinomaista, sujuvaa luettavaa.

Esseistien tyypilliseen tapaan Auvinen lähtee omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan, joista laajennetaan yleisempiä näkemyksiä ja ajatuksia. Hän onneksi pystyy olemaan turvautumatta monien esseistien tekstejä rasittavaan lisäauktoriteetin tavoitteluun ylettömällä määrällä kirjallisuusviittauksia – kyllä Kaltaisessa valmisteessakin viitteitä on, mutta vain silloin kun ne ovat tarpeen. Hänellä on jämeriä mielipiteitä monista asioista – muun muassa eläinten hyväksikäytöstä – mutta hän haluaa silti pahoitella aikaisempien elämänvaiheidensa ehdottomuutta:

Muutoksessa tai väärässä olemisessa ei ole mitään pahaa. Suhtaudun epäluuloisemmin ihmisiin, jotka ovat 18-vuotiaasta lähtien samaa mieltä kaikesta itsensä kanssa, kuin niihin, joiden mielipiteet vaihtuvat. Siinä vaiheessa kun luen viisi vuotta vanhan tekstini ja olen kaikesta sen kanssa edelleen samaa mieltä, voin kävellä kevätjäihin. Silloin olen lakannut ajattelemasta, silloin olen lakannut kehittymästä.

Ei Auvinen silti vältä kaikkialla omahyväistä ikuisen oikeassaolemisen asennettaan. Toisia lukijoita sellainen epäilemättä ärsyttää, mutta ei esseekirjan lukemisessa ole mitään järkeä, jos sen kanssa huomaa olevansa kaikessa samaa mieltä. Esseet ovat provokatiivisia alustuksia päänsisäiselle väittelylle. Siinä suhteessa Auvinen onnistuu enimmäkseen varsin hyvin. Ja tekstistä huokuu hänen ilmeisen vilpitön rakkautensa anarkiaan, ja ajatuksensa anarkiasta rakkautena: välittämisenä, kunnioittamisena, yhdenvertaisuuden tunnistamisena ja tunnustamisena.

Sarja kuvia

·

Seurustelin ja asuin aikanaan viitisen vuotta hattulalaisen nuoren naisen kanssa, mutta hänen kotinurkillaan käydessään emme tainneet koskaan piipahtaa parin kilometrin päässä Pyhän ristin keskiaikaisessa kirkossa. Hänen perheensä ei ollut mitenkään erityisen innokasta nähtävyyksien perään, minkä lisäksi eksäni oli varsin vakaumuksellinen ateisti. Enhän minäkään ole mihinkään uskontokuntaan kuulunut vuosikymmeniin, en jumalia kunnioittaviin enkä jumalia kieltäviin, mutta viimeistään Anneli Kannon romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021) lukeminen on saanut kiinnostumaan kirkon myöhäiskeskiaikaisista maalauksista jo ihan taiteen vuoksi.

Romaanissa eletään 1500-luvun alkuvuosia, vain vähän ennen Kustaa Vaasan aloittamaa uskonpuhdistusta. Ruotsi ja sen Itämaa-niminen osa (jota vasta paljon ryhdyttiin kutsumaan ”Suomeksi”) ovat vielä kohtuullisen tukevasti katolisia maita. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen muutaman kymmenen vuoden ikäiselle Hattulan Pyhän ristin kirkolle on saatu aikaan rahoitus – ja sekä Turun piispan Arvid Kurjen että Hämeen linnanherran Åke Tottin siunaus – kirkon seinien ja katon maalaamiseksi niin, että kuvien avulla lukutaidoton rahvaskin saisi oppia Raamatun tapahtumista. Kylään saapuu kaksi ruotsalaista maalarimestaria ja heidän itämaalainen apupoikansa. Tarina alkaa heidän saapuessaan keväällä, ja päättyy kun maalausurakan pitäisi olla valmiina syksyllä.

(Olen, sivumennen sanoen, itsekin huomannut suosivani melkolailla samankaltaista ajanjaksoa omissa tarinoissani. Nedut alkaa joskus maaliskuussa ja päättyy elokuuhun. Muurahaispuu alkaa toukokuussa ja päättyy syyskuuhun. Pahasilmän vuoden 1996 tarinakaari alkaa maalis–huhtikuussa ja päättyy syyskuun lopussa, vuoden 2018 kaari kantaa toukokuusta heinäkuuhun. Näin asiattomana sivuhuomautuksena.)

Maalareiden ja heidän apupoikansa ohella romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat vauras asioiden järjestelijä, kirkonisäntä ja talollinen Klemetti Mikonpoika, paikkakunnalta kotoisin oleva kirkkoherra Petrus Herckepaeus josta tuntuu että kaikki pitävät häntä edelleenkin pelkkänä Pekka Härkäpää -nimisenä pojankoltiaisena jolle ei papille kuuluvaa kunnioitusta heru – sekä kyläläisten hyljeksimä, syntyperältään epämääräinen kuolleen tiilentekijän holhokki Pelliina. Työtapaturman vuoksi piirustustaitoiseksi ja värisilmäkkääksi osoittautuva Pelliina tempaistaan mukaan maalariporukkaan sen ainoaksi naispuoliseksi jäseneksi.

Todellisista Pyhän ristin kirkon maalareista ei tiedetä mitään, ei nimen nimeä, joten Kannolla on ollut tilaisuus kuvitella henkilöt itse – ja, kuten hän jälkisanoissa myöntää, kuvitella työryhmä pienemmäksi kuin mitä se luultavasti on ollut. Kuvien tekijöistä on jäljellä vain heidän tekemiään kuvia. Tältä pohjalta on ollut hyvä rakennella tarina jossa on paljon tuttua siitä mitä kuulin erään toisen hattulalaiskylän ihmisistä 1980-luvulla, asiaankuuluvaa juonittelua, sääty-yhteiskunnan rivienvälistä kritiikkiä ja historialliseen romaaniin sopivan tenhoava ja eläviä kuvia lukijan mieleen loihtiva juoni. Välillä lukija alkaa pelätä, että tarina on matkalla kohti turhan kepeän romanttista loppua tai lopputragediaa, mutta onneksi eteen tuleekin toisenlainen mutka – toisenlainen tragedia – ja vähän toisenlainen loppu. Sellainen, jonne päästyään lukija voi tyytyväisenä todeta lukeneensa hyvän romaanin, ja jää aprikoimaan, miten kiinnostaviksi piirrettyjen keskeisten henkilöiden elämä jatkuu siitä eteenpäin. Niiden, jotka ovat yhä elossa, siis.

Neljä kaupunkia

·

Viimeksi kulunut kuukausi on aika pitkälti kulunut apuraha-asioita miettiessä. Minähän olen itse mukavasti viisivuotisella taiteilija-apurahalla, joten suoranainen velvollisuuteni on sitten ollut – lotterista itse monta vuotta poissaolevana – osallistua apurahalautakuntien vertaisarviointiprosessiin. Tästä syystä on tullut myös luettua tuoretta kotimaista kirjallisuutta vähän laajemmalla haitarilla kuin tavallisesti, mistä lisää tuonnempana. Ensiksi haluan kuitenkin esitellä teoksen, joka ei ole kotimaista kirjallisuutta eikä liity suoranaisesti työasioihin – vielä. Sen lukeminen kuitenkin synnytti romaani-idean, josta ehkä kehkeytyy jotakin… joskus. Ehkä.

Annalee Newitz – joka suosii englanninkielen sukupuolineutraalia they-pronominia – on tuttu New Scientistin kolumnistina, mutta hän on myös tieteis- ja tietokirjailija. Hänen romaaneihinsa en ole tutustunut (täytyy pitää mielessä) ja tänä vuonna julkaistu Four Lost Cities: A Secret Hstory of the Urban Age (W. W. Norton & Co. 2021) on ensimmäinen häneltä lukemani tietokirja.

Minulle vanhana arkeologia-wannabenä ajatus ”kadonneista kaupungeista” on tietenkin jo sinänsä hurmaava, mutta Newitzin kirjassa käy moneen kertaan selville, ettei otsikon lost tässä käänny ”kadonneeksi” vaan pikemminkin ”menetetyksi”, ehkä jopa (yhtä kaupunkia lukuun ottamatta) ”hylätyksi”. Kaikkien kirjan neljän historiallisen tai esihistoriallisen kaupungin paikka tiedettiin niiden lähiseudulla oikein hyvin, vaikka kaikista eivät eurooppalaiset tienneet mitään, ennen kuin eurooppalaisia tunki paikalle kaivelemaan, tonkimaan ja (pahimmillaan) ryöstelemään.

Kaupunkinelikosta vanhin, nykyisessä Anatoliassa (Turkin valtion alueella) sijaitseva Çatalhöyük syntyi, kehittyi ja rapistui suunnilleen puolentoistatuhannen vuoden aikana noin 7100–5700 eaa., mikä tekee siitä, sikäli kuin nykyään tiedetään, ehkä koko planeetan vanhimman kaupunkimaisen yhdyskunnan. Roomalainen Pompeiji on kaupunkikvartetista ainoa, jolle tiedetään selkeä loppu: voimakkaita maanjäristyksiä seurannut Vesuviuksen purkaus syksyllä 79 jaa., joka peitti kaupungin myrkylliseen vulkaaniseen tuhkaan. Olen itsekin nuorempana lukenut, että n. 800–1400-luvuilla jaa. nykyisen Kamputsean alueella kukoistaneen Angkorin olisi viidakkoon hautautuneena löytänyt 1800-luvulla muuan ranskalainen löytöretkeilijä, mutta tämä tieto on täyttä roskaa: vaikka paikkaa ei enää varsinaisesti voinutkaan kaupungiksi kutsua, siellä oli kuitenkin vakinaista asutusta – enimmäkseen buddhalaisia munkkeja – ja se oli Kaakkois-Aasiassa hyvinkin tunnettu ja suosittu pyhiinvaelluskohde. Enemmän tai vähemmän nykyisen St. Louisin kaupungin alueella Yhdysvaltain Missourissa sijainnut ns. Mississippi-kulttuurin suurkaupunki, Angkorin aikalainen Cahokia tavallaan katosi, sitä kutsutaan nykyään erään seudulla myöhempinä vuosisatoina vaikuttaneen intiaanikansan nimellä.

Newitz korostaa, että neljän kaupungin synnyt tai ”tuhot” eivät olleet missään määrin yhteismitallisia. Çatalhöyükin asukkaiden esivanhemmat, ehkä isovanhempiin asti, olivat ehkä paikasta toiseen vaeltavia nomadeja tai metsästäjä/keräilijöitä, ja hän arvelee että vasta kaupunkiin asettuneet saattoivat ensi kertaa identifioitua olemaan jostakin kotoisin sen sijaan että olisivat olleet ”vain” jotakin sukua: minulle, antinationalistille, tämä ei sinänsä kuulosta kovin hyvältä kehityssuunnalta, vaikkakaan en suuremmin perusta sukulaisuuksillakaan ylvästelystä. Çatalhöyük vaikuttaa aluksi olleen jokseenkin tasa-arvoinen yhteisö, sillä kaupungin ”vanhan” itäpuolen talot ovat olleet kaikki jokseenkin samankokoisia, ahtaita savikopperoita, joihin kuljettiin katossa olevista aukoista, jotka toimivat myös tulisijojen savun poistoaukkoina. Asukkaat haudattiin omiin asuntoihinsa ja uusi talo rakennettiin entisen päälle. (Tyhjillään olevia asuntoja käytettiin myös roskiksina ja vessoina, ja vaikka tämä ilahduttaa arkeologeja, voi vain kuvitella miltä kaupungissa on aikoinaan löyhkännyt.) Myöhemmin länsipuolelle nousseessa uudemmassa osassa näkyy jo eriarvoistumista, sillä osa asumuksista on selkeästi suurempia. Tällainen meininki ei ilmeisesti tyydyttänyt kaupunkilaisia, sillä vähitellen väki häipyi omille teilleen eikä yhtä suuria taajamia syntynyt moneen tuhanteen vuoteen. (Paikalliset kyllä tiesivät paikan ja sitä on käytetty tuhansien vuosien ajan hautuumaana.) Autioitumiseen on saattanut vaikuttaa myös ilmaston muuttuminen toimeentulon kannalta epäsuotuisammaksi: viimeinen (tai viimeisin) jääkausi oli vasta pikku hiljaa hiipumassa, ja tämä aiheutti melkoisia muutoksia ilmastoon kaikkialla Maapallolla.

Angkorissa ei ollut alun alkaenkaan mitään tasa-arvoista, ja sen suuruudenaikojen päättyminen johtui ilmastoa enemmän huonosta vesirakennustaidosta. Khmer-valtakunnan kuninkaiden hulppea ja valtavan suuri pääkaupunki rakennettiin alusta alkaen monumentiksi. Rakentamisessa pyrittiin suureen symmetriaan, mikä ei ollut tosiaankaan hyvä idea kukkulaisessa maastossa: seitsemän kilometriä pitkän suorakulmaisen tekojärven toinen pää oli yleensä kuiva vaikka toinen pää tulvi yli äyräiden. Vesi ja vesirakentaminen olivat täysin oleellisia kaupungissa, jonka elintarviketalous perustui pitkälti riisiin, suokasviin: kymmenien kilometrien alueelle leviävä kaupunki muistutti ilmeisesti pikemminkin valtavaa riisinviljelijöiden siirtolapuutarha-aluetta – jossa viljelijöiden talot jököttävät veden yllä pylväiden varassa – kuin meidän ajatustamme kaupungista. Riisinviljely vaatii myös sitä että alueelle saadaan oikeisiin aikoihin runsaasti vettä, ja tässä vesirakentaminen oli ratkaisevan tärkeässä osassa. Niin kauan kuin kanavat ja laskuojat toimivat, kaikki oli hyvin. Jos ne suunniteltiin huonosti tai niitä ei pidetty kunnolla yllä, elämisen edellytykset heikkenivät nopeasti ja, kaupungin jatkuvuuden kannalta, lopullisesti. Khmer-kuninkaat muuttivat lopulta Phnom Penhiin ja entinen angkorilaisrahvas sinne missä sai tienattua elantonsa.

Pompeiji oli jossain määrin oman aikansa Kauniainen, tyylikäs satelliittikaupunki, josta patriisit – tai pikemminkin heidän vapautettunsa – kävivät lähisatamakaupungeissa hoitamassa bisneksiä. Sillä oli – useimpien maailman kaupunkien tapaan – perin monikulttuurinen historia, sillä seudulla oli ollut vuosisatojen ajan sekä kreikkalaista asutusta – etenkin tietysti läheisessä ”Uudessakaupungissa” eli Neapolisissa, nykyisessä Napolissa – että foinikialaisia ja samnilaisia ennen kuin kaupunki lopulta liitettiin Rooman valtakuntaan. Ehkä kaupungin vaurauden vuoksi Rooma huolehti ilmeisesti varsin hyvin (ainakin varakkaampien) henkiinjääneiden toimeentulosta ja uudelleenasuttamisesta.

Cahokia on saattanut olla jossain määrin oman aikansa ja kulttuurinsa Burning Man, juhla- ja festivaalikaupunki, johon keräytyi tiettyinä aikoina paljon väkeä laajalle alueelle levinneen Mississippi-kulttuurin pienemmistä taajamista. Mutta kyllä siellä asuttiinkin, pitkään. Mitään selkeää syytä kaupungin pikkuhiljaiseen hiljenemiseen ei tunneta. Mississippi-kulttuurin ”kummunrakentajat” kuitenkin jatkoivat oloaan, eloaan ja menoaan vielä satoja vuosia muissa, pienemmissä yhteisöissä, kunnes eurooppalaismiehityksen mukana tuomat taudit, ryöstely ja muu hävitys vähitellen hautasivat entisiä temppeleitä (?), seremonioita ja/tai hautoja varten rakennetut korkeat, pyramidimaiset maakummut kasvillisuuden kätköihin 1700-luvun mittaan jaa. (Eräästä tällaisesta kummusta on muuten puhetta Howard Waldropin erinomaisessa tieteisromaanissa Vain vanhat luut.)

Newitz ei peittele närkästystään monen muunkin arkeologin ja antropologin hampaissa olleeseen Jared Diamondiin ja tämän hyvää tarkoittaviin, mutta kaavamaisia ja heikosti perusteltuja selitysmalleja tarjoaviin populaaritiedekirjoihin. Tällä kertaa kritiikin kohteena on ennen kaikkea Romahdus (Collapse), joka selittelee kaupunkien ja kulttuurien tuhoa ilmeisesti hyvin yksioikoisilla ilmastonmuutosselittelyillä. Ei kukaan, ei Newitzkään, kiistä etteikö ilmastonmuutoksilla olisi osaa – joskus ratkaisevaakin – monissa tapauksissa, erittäin todennäköisesti siinäkin mitä ikiomalle kultturillemme tapahtuu seuraavien vuosikymmenien ja -sadan mittaan. Tämän kirjan neljästä kaupungista yksikään ei kuitenkaan ole mitenkään ”romahtanut”. ”Hiipuminen” on paljon parempi sana. Lähimmäksi ”romahdusta” pääsee Angkor, jossa ilmaston vaikutusta tehosti eliitin kyvyttömyys kaupunkisuunnittelussa.

Jos Newitzin erinomaisen luistavasti kirjoitetusta kirjasta haluaa hakea puutteita, niin ainakin tämä lukija olisi kaivannut kuvia: ympäristöä, kaivauksia, ennallistuksia, mitä vain. Sinänsä tyylikkäästi piirretyt karttaluonnokset ovat ainoa mukaan mahtunut visualisointi. Nyt lukemista joutui tuon tuostakin keskeyttämään piipahtaakseen koneella etsimässä kuvia kustakin kaupungista.

Alunperin ajattelin käydä Four Lost Citiesiä kannattelevaa kirjapinoa läpi tässä bloggauksessa, mutta koska tekstiä on nytkin runsaasti, palaan asiaan loppuviikosta.