Kategoria: meni jo

Ihan ITE

· 2 kommenttia ·

Aina toisinaan omasta(kin) musiikistani käyttämän ITE-termi hämmentää. Etenkin kuvataiteiden puolella ITE-taide on jo vanha, vakiintunut käsite. Miksi ei musiikissakin?

Motiivi sanan käyttöönottoon syntyi kymmenkunta vuotta sitten, kun minua haastateltiin sähköpostin välityksellä Kotistudio-kirjan pakeilta juttuun, jossa käsiteltiin ura- ja koulutusmahdollisuuksia kevyen musiikin parissa. Juttukokonaisuuden ainoa tuntema kevyen musiikin ammattinimike oli… rocktähti! Tai poptähti. Tai iskelmätähti. Samapa se, mutta tähti kuitenkin. Kirjoitin toimittajalle pitkiä vastauksia jotka käsittelivät muitakin mahdollisia, realistisempia ja edes hivenen turvallisempia ammatillisia tavoitteita musiikin parissa – äänittäjästä studiomuusikon kautta videomusiikin tekijään tai muiden artistien lauluntekijään – ja toimittaja kiitti vastauksessaan: ”Tässä olisi aihetta toiseenkin juttuun”. Ilmestyttyään artikkeli kuitenkin keskittyi tähteyden tavoitteluun. En ollut siinä vaiheessa enää yllättynyt.

Eihän tämä tietenkään ole pelkästään ns. kevyen musiikin ilmiö. Myös klasaripuoli sortuu aatelisvallan ajoilta periytyvään tähteyden ja huippuyksilöyden palvontaan. Lahjakkuus nähdään helposti synnynnäisenä, ehkä periytyvänäkin, joka tapauksessa syynä nostaa kyseinen nero kanssaihmistensä yläpuolelle, antaa hänelle enemmän oikeuksia ureakefaliaan kuin muille. Rivimuusikkoutta, taustamuusikkoutta, orkesteripultissa soittamista tai kuorolaisena laulamista pidetään kovin kerkeästi epäonnistumisena: hän ei ollutkaan lahjakas. Musiikintekemisestä yritetään tehdä huippuyksilöiden yksinoikeutta.

Sitä sain minäkin osakseni, kun kiinnostuin tosissani musiikin tekemisestä vähän alle parikymppisenä. ”Ei sulla oo lahjoja”, sanoi isä. ”Kirjoittaisit mieluummin. Siinä sä oot hyvä.” Miksi pitäisi olla lahjakas voidakseen tehdä musiikkia? (Tai taidetta ylipäänsä.) Punk toi peliin terveempää asennetta: ”Jokainen osaa soittaa ja laulaa, eikä ole niin väliä vaikkei osaisikaan.”

Tämä vuonna 1986, kaksikymmentäneljävuotiaana, väkertämäni, yksin soittamani ja laulamani ralli eittämättä luottaa punk-henkiseen eetokseen, monessakin mielessä:

.

”Luotu huijaamaan” oli tehty ensimmäisen bändini Kumpula-projektin tuhkasta noussutta seuraavaa yhtye-yritystä varten. Minä ja Franz Orava -niminen viritys kuitenkin otti ja päätti hajota vain kolme päivää ennen ensimmäistä keikkaansa, joten tämä kasettineliraitanauhurilla väkerretty, pelkästään bändin korviin tarkoitetuksi lauludemoksi tarkoitettu nauhoitelma on sen ainoa koskaan tallennettu esitys.

Käytin äsken suunnilleen tunnin pikaisen uudelleenmiksauksen tekemiseen. Tulin muutama vuosi sitten digitoineeksi kaikki tallella olevat neliraitanauhoitukseni, mutta suurimmalle osalle en ole tullut tehneeksi tallennusta ja varmuuskopiointia ihmeempää. Tämä on ensimmäisiä neliraitanauhoituksiani ensimmäisellä neliraiturillani (joka oli ensimmäinen todella halpa neliraiturimalli, Fostex X-15: se maksoi vain kolme–neljä tuhatta markkaa) ja ensimmäinen tehtävä raitojen uudelleenkäsittelyssä oli vähentää niille aikoinaan uinutta hillitöntä kohinan määrää. Siihen on onneksi nykyään keinoja.

Kitarasoundi viittaa joskus noina vuosina omistamaani hienoon, mustaan Double Eagle -osista rakennettuun Fender Telecasterin kopioon, tai oikeammin Fender Esquiren kopioon. Siinä oli vain yksi mikrofoni, nimittäin, joten kitarasoundeissa ei ollut kauheasti pelivaraa, varsinkaan kun pedaaleja tai muita muokkausvälineitäkään ei suuremmin ollut. Rumpusoundit ovat peräisin englantilaisen MPC Electronicsin valmistamasta varsin vinkeästä laitteesta nimeltä The Kit. Useimmat tuon ajan (halvat) rytmi- ja rumpukoneet toistivat ainoastaan etukäteen ohjelmoituja komppeja, mutta ainoa valmista rytmiä soittava asia The Kitissä oli sen ”haihatti”. Muut rumpuäänet tehtiin naputtelemalla etupaneelin lämisköjä. Soundit eivät olleet kovinkaan realistisia, mutta lämiskät olivat kosketusherkkiä, joten soitossa oli dynamiikkaa. Ainakin silloin, jos niiden soittaja osasi soittaa rumpuja paremmin kuin minä…

(Tuota vekotinta käytettiin bänditreeneissäkin silloin, jos rumpalimme varsin epäluotettava Vauxhall ei suostunutkaan starttaamaan. Muulla bändillä oli vain pokassa pitelemistä, kun vakavamielinen, aina siistiä kauluspaitaa ja neulesolmiota käyttävä Mika soitti nukenlieden näköistä rumpukonetta palleropäisillä leikkipalikoilla…)

Kappaleen riffi on eräänlainen mukaelma erinäisistä AC/DC:n biiseistä (jotka puolestaan ovat mukaelmia Freen ”All Right Now’sta”) ja tekstin perusteella olin vielä tuohon aikaan säilyttänyt lapsenuskoni joidenkin ihmisten synnynnäiseen pahuuteen ja/tai itsekkyyteen (mikä tuntuu nyt yhtä naiivilta kuin usko synnynnäiseen lahjakkuuteen). Luullakseni uskoin vielä tuolloin, 24-vuotiaana, että minusta saattaisi tulla vielä jonkinlainen rokkitähti. Tai ainakin saattaisin olla jonkun kulttisuosiota nauttivan bändin basisti ja lauluntekijä. Niin ei ole vielä(kään) käynyt. On minulla jemmassa muutama omasta mielestäni vallan kelvollinen laulu – tätä parempia, siis – joista saattaisi kenties tullakin jotain jonkun parempiäänisen laulajan esittämänä. Vaikkapa, hah, ”hitti”.

Mutta se ei ole oleellista. Musiikin tekeminen on oleellista. Kenenkään ei pidä alistua siihen, että vain ”huipuilla” tai ”lahjakkailla” olisi lupa ilmaista itseään musiikilla.

Vaikka on minulla tällekin tekeleelle tulevaisuudensuunnitelmia, jos rehellisiä ollaan. Se kuvastaa omaa aikaansa – tai syntyään edeltäviä vuosia – monessakin mielessä, ja saattaa olla siinä suhteessa hyödyllinen eräälle mietintämyssyssä pyörivälle hankkeelle. Mutta siitä lisää sitten kun siitä on lisää kerrottavaa.

 

Pitkätukkaisia punaniskoja syvässä etelässä

·

Eilen tuli vaellettua, pitkästä aikaa, kaukaiselle Vironniemelle todistamaan Tavastia-klubilla kahden erinomaisen kantribändin yhteiskeikkaa. Tavastialla ei ollut tungosta, mutta se on poisjääneiden ongelma.

Huojuvan ladon laulaja/kitaristi/lauluntekijä Suonna Kononen on musiikillinen nettituttu jo puolentoista vuosikymmenen takaa, mutta tapasimme ensimmäistä kertaa naamatusten aikaisemmin keväällä, kun Suonna haastatteli kirjailija-Mäkelää päätyönantajaansa Karjalaiseen. Eilisiltainen oli ensikosketus Huojuvaan latoon keikkabändinä, ja kokemus kyllä panee hakeutumaan näkösälle ja kuulosalle toistekin. Suomennetut coverit ja omat biisit toimivat mainiosti vankan ja sävykkään kompin kuljettamana. Ladon vakkari-steelkitaristia Ilkka Vartiaista tuurasi tällä kertaa mm. Pienistä miehistä tuttu Miikka Paatelainen, ja hienosti tuurasikin.

Kai te muuten tiedätte, montako suomalaista kantrimuusikkoa tarvitaan vaihtamaan palanut sähkölamppu?
– No kato ei siitä tuu yhtikäs mitään, ku ne kattoo et se on tehty klasista ja siinä on jengat, ni niiltä menee koko yö siihen että ne yrittää korkata sitä.

Huonot vitsit kuuluvat Freudin, Marxin, Engelsin ja Jungin perinteeseen, vaikka tätä nimenomaista ei tällä kertaa kuultukaan. Keikka kuului Tavastian jo perinteiseen sarjaan klassikkoalbumien livetulkintoja. Siinä mielessä FME&J poikkesi perinteestä, että lauteilla oli vuoden 1986  Rintaan pistää, sukat haisee enkä pidä Jeesuksesta -debyytin miehistöstä vain kitaristi Arto Pajukallio ja laulaja Pekka Myllykoski. Mutta itse esityksen kannalta se ei ollut välttämättä huono asia. Homma nimittäin kulki. Olen nähnyt Froikkareilta etenkin 90-luvulla monta perin väsynyttä ja leipääntynyttä keikkaa, mutta nykykokoonpanossa on juuri sitä sydämeenkäyvää, aitoa rakkautta outlaw-kantriin, joka aikanaan sai niin kovasti innostumaan koko bändistä. Erityispisteet kitaristi/kosketinsoittaja/hanuristi Tero Pulkkiselle, joka sävytti lauluja todella tyylikkäästi.

Soitettuaan esikoisen biisijärjestyksessä läpi bändi piti pienen tauon ja palasi heittämään vielä toisena settinä hyvän valikoiman debyytinjälkeisestä tuotannostaan. ”Mustelmilla” jäi kuulematta ja ”Niin kauas kuin tunteet vie meidät” olisi tarvinnutkin enkeliköörin, mutta muuten kuultiin oikeastaan kaikki ne laulut jotka olisin halunnutkin kuulla. Ja vielä niiden lisäksi encorena ”Metsän poika”, joka on ehkä vähän kulunut vitsi, josta en ole koskaan niin kauheasti välittänyt. Mutta kaikenkaikkiaan hieno ilta uudemman, suomenkielisemmän ja kosteamman kantrimusiikin parissa.

Minä ja kustantamoni, uusintana

·

Like kustannus täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Paljon on sinä aikana tapahtunut. Olen ollut tekemisissä firman kanssa jotakuinkin alusta alkaen, ja kirjoitin asiasta vanhaan blogiin aikoinaan Liken ollessa vasta yhdeksäntoistavuotias. Pistetäänpä vielä tännekin. Tästä tulee pitkä blogahdus…

(Korjasin ja päivitin pari silmiin sattunutta asiaa. Mutta pääosin teksti on kuuden vuoden takaa.)

Tarina alkaa 80-luvun puolivälissä Helsingin Kirkkokatu 6:n sittemmin puretussa tiilisessä piharakennuksessa, joka eräiden aikalaiskommenttien mukaan näytti ”ulkopuolelta navetalta, sisäpuolelta kaatopaikalta”. Nykyisessä Tieteiden talossa kadun varrella pidettiin mm. fysiikan ja matematiikan laskuharjoitustunteja, piharakennuksessa majaili matematiikan, fysiikan ja tietojenkäsittelyopin opiskelijoiden ainejärjestön Limes ry:n toimisto ja kirjapaino. Painon tuotantoon kuului omien ja muiden järjestöjen lehtiä, luonnontieteiden oppikirjoja, punk-fanzineja sekä jokunen elokuva-alan julkaisu, joita LImeksen ElokuvaKErho eli LIEKE toteutti. Tuohon aikaan elokuvakirjoja ei pahemmin suomeksi julkaistu, joten kerholaiset ystävineen katsoivat, että tässä olisi ns. sosiaalinen tilaus. Olin samaa mieltä Liekkeen elokuvailtojen vakiokävijänä. Notkuin toimistolla välillä miltei päivittäin, vaikka en aina mitään erityisen hyödyllistä järjestömme eteen tehnytkään, kahvinjuontia lukuun ottamatta.  Olin kuitenkin hyvää pataa painohommista huolehtivien Pablon ja Hannun sekä toimistopäivystäjien kanssa, joten ei minua kai kauhean pahalla siellä katseltu. Olinhan minä ollut joka tapauksessa Limeksen hallituksessa ja kulttuurisihteerinä, sekä kirjoitellut ja piirrellyt Sykloidi-lehteen.

Kahvin ja satunaisten talouskonjakkihuikkien lomassa oli kehittynyt ajatus kustannusyhtiön perustamisesta elokuva- ja musiikkikirjojen sun muun sellaisen tekemiseen. Se syntyi vasta vuonna 1987, jolloin olin parisuhdeteknisistä syistä jättänyt toimistossa notkumisen vähemmälle. Kuulin firman perustamisesta vasta jälkikäteen enkä siis päässyt perustajaosakkaaksi. Virallisesti tulin mukaan vasta vähän myöhemmän osakeannin myötä, mutta heittelin kyllä sitäkin ennen (pyytämättäkin) kaikenlaisia ideoita siitä mitä pitäisi julkaista. Tein myös joitakin pikkuhommia, mm. kirjoitin konekirjoitusliuskoilta tietokonelevykkeelle Raine Werner Fassbinderin elämäkerran filmografiaa. (Se opetti käyttämään WordPerfectin makroja: Fassbinderin työryhmässä oli monia hankalannimisiä jäseniä, kuten Hanna Schygulla ja Xaver Schwartzenberger.) Sittemmin olin muutaman vuoden yhtiön hallituksen varajäsenenäkin 90-luvun alussa.

Silloin tuore kustantamo oli jo joutunut luopumaan alkuperäisestä Lieke-nimestään. Ensimmäinen isompi lehtijuttu Hesarissa oli poikinut puhelinsoiton tamperelaista Liekkeen sukua edustavalta juristilta. Sukunimi oli suojattu, joten sitä ei saanut noin vain käyttää kaiken maailman epämääräisten firmojen nimissäkään. E-kirjain tipautettiin pois, ja Like oli syntynyt.

Minulla on aina ollut taipumusta päähänpinttymiin. Yksi niistä oli, että Peter Guralnickin lyhyt, mutta loistava elämäkerta Searching for Robert Johnson pitäisi saada suomennettua. (Robert Johnson -fiksaatio ei ollut mitenkään harvinaista meidän bluesista kiinnostuneiden kohdalla. Ensimmäinen cd-muodossa ostamani levytys oli Johnsonin Complete Recordings -boksi. Toinen oli klassikko sekin, eli Kari Peitsamon & Ankkulin Jatsin syvin olemus.) Puhuin hankkeesta Likellä moneen kertaan, ja jonkinlaisia tiedustelujakin lähetettiin. Kun olin 90-luvun alussa onnistunut hankkimaan ensimmäisen oman tietokoneeni ja työttömäksi päädyttyäni minulla oli aikaa, naputtelin jopa ihan oman suomennokseni. Annoin sen luettavaksi parille Likessä pyörivälle tyypille ja sain tekstistä kiitoksiakin, mutta asia ei johtanut mihinkään. Vielä…

* * *

1990-luvun puoliväliin mennessä Liken toiminta oli kasvanut ja ammattimaistunut. Limeksen nurkista oli muutettu ensin Vironkadulle (siihen nykyiseen notkelmakohtaan, joka vielä 1800-luvulla tunnettiin nimellä Paskalampi) ja sitten Kulmakadulle. Suurin osa firman perustaneesta, opiskelleesta kaveriporukasta oli hajautunut muille aloille duuniin. Hannu oli edelleen täysipäiväisesti (ja vähän ylikin) mukana, samoin Timppa. Firmaan tuli töihin nuorempaa väkeä, viihtyi pari vuotta, jätti jälkensä toimintaan ja siirtyi sitten muualle. (Esimerkiksi sittemmin kirjailijana menestynyt Katja Kallio ja televisiotoimittajanakin vaikuttanut Henrik Laine.)

Osakkaana pidin firmaan yhteyttä, kävin yhtiökokouksissa ja bileissä, tein joskus sekalaisia hanttihommiakin. Joskus vuoden 1995 lopussa Hannu yllättäen soitti ja kysyi minua kääntämään Cristopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkertaa. En tiedä, mistä olin tullut hänen mieleensä. Olin toki kirjoittanut musiikista paljonkin Rumbaan. Luulin silloin, että hän oli nähnyt muutamaa vuotta aikaisemmin väkertämäni Robert Johnson -käännöksen, mutta myöhemmin selvisi ettei hän ollut tiennyt mitään sen olemassaolosta.

No, puolityötön toimittajanretku (jota hommaa inhosin: se geneettisestä ammatinvalinnasta) oli tietenkin halukas heittäytymään toisenlaiseen duuniin. Haaste osoittautui paljon hankalammaksi kuin olin osannut kuvitellakaan ja vei tolkuttomasti aikaa. Mutta syntyi lopulta, ja ensimmäinen käännöstyöni julkaistiin syyskuussa 1996, vähän yli kymmenen vuotta sitten. Rokkitähtielämäkerrat eivät olleet tähän aikaan kovinkaan yleisiä ja Cobainin kuolemasta oli vain kaksi vuotta, joten kirja sai melkoisesti huomiota, jota säteili kääntäjäänkin. Minua haastateltiin Radiomafiaan ja Jyrkiin. Arvostelijat eivät olleet erityisen ihastuneita kirjasta eivätkä sen käännöksen laadusta, mikä tipautti sopivasti maan pinnalle. Ura oli kuitenkin urkenemassa, ja työstin parhaillaan ensimmäistä Philip K. Dick -suomennostani kirjasta Time Out Of Joint, joka kulki pitkään pressitiedotteissa nimellä Nyrjähtänyt aika. Onneksi ennen kirjan valmistumista minulle selvisi että kyseessä oli sitaatti Hamletista, joten painettuun versioon saatiin nimeksi paljon asianmukaisempi On aika sijoiltaan.

Julkaisuja alkoi tulla lisää: muusikkoelämäkertoja, lisää Dickiä,… välillä kirjojen kääntäminen jäi sivutoimeksi, kun onnistuin saamaan ”oikean” työpaikan silloisessa Brossco Systemsissä, missä käänsin ja lokalisoin manuaaleja, ohjelmia ja mainosmateriaalia mm. Applelle ja Adobelle. Oikean, hyvähenkisen työyhteisön jäsenenä oleminen oli upeaa vaihtelua kotona yksin nyhjäämiselle – ja säännöllisemmät tulot auttoivat kummasti purkamaan kasautuneita velkoja. Elämäntilanteeni alkoi olla muutenkin muuttumassa toisenlaiseksi. Kun Hannu soitti minulle kevättalvella 1999, kyse ei ollutkaan taas yhdestä käännöshankkeesta: hän tarvitsi konttorille taittajaa ja kustannustoimittajaa. Niitä hommia olin tehnyt ennenkin satunnaisesti, nyt oli tarjolla pysyvämpi kiinnitys. Siirtyminen ”omaan” firmaan ja mieluisammat, vaihtelevammat hommat saivat sanomaan kyllä.

* * *

Viihdyin Liken konttorihommissa parisen vuotta. Tein kirjojen taittoja (pari kanttakin), kustannustoimitin, luin käsikirjoituksia, toimin mikrotukihenkilönä ja niin edelleen. Viihdyin mukavassa työyhteisössä. Muutaman kerran jäin kuitenkin ”virkavapaalle” täysipäiväiseksi kääntäjäksi ja huomasin viihtyväni vieläkin paremmin. Elämäntilanteeni oli nyt perin toisenlainen kuin aikaisemmin – olin vastikään mennyt naimisiin ja eräänlainen virtuaalityöyhteisö oli syntynyt myös kääntäjäkollegoiden kesken – joten lopulta ”virkavapaa” piteni epämääräisen mittaiseksi ja palasin konttorihommiin vain kuukauden ajaksi paria vuotta myöhemmin, kun taittotyöhön tarvittiin heinäkuun sesonkikaudeksi kiireapulaista.

Konttorilla istuessa oli tullut Hannun kanssa puhetta Robert Johnsonista, ja minulle selvisi että hänelle selvisi vasta nyt, että käännös tosiaan oli olemassa. Minä puhaltelin työstäni pölyt, editoin sitä parhaan taitoni mukaan ja Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä saatiin painoon. Eräs ympyrä sulkeutui käännösurani osalta, ja melkoisen hyvin kaupaksi käynyt teos avasi ehkä osaltaan markkinoita myös myöhemmille bluesin ja muun juurimusiikin tekijöihin liittyvälle kirjallisuudelle.

Freelancer-kääntäjänä en tietenkään ole sidottu tekemään työtä vain yhdelle kustantajalle, ja pikku hiljaa töitä alkoi tulla muualtakin. Nemo oli tarjonnut Jalokivivarkaan tunnustuksia ensin Lindholmin Jussille, joka kuitenkin oli sillä hetkellä täystyöllistetty. Niinpä Jussi ilmestyi Kirjan ja ruusun päivänä Espalla SKTL:n kojulle, jossa minä olin päivystäjänä, ja vei minut Nemon kojulle neuvottelemaan. Kuulin bändikaverilta, että Johnny Kniga etsi rockia tuntevaa suomentajaa Red Hot Chili Peppersin historiikille, lähetin sähköpostia Jaskalle, ja tuttu mies palkkasi minut hommaan. Kariston väki etsi Sean Stewartin Kehä-romaanille sf:ää ja rockmusiikkia tuntevaa suomentajaa SKTL:n jäsenhakemistosta ja löysi minut. Useimmat näistä ovat poikineet myös myöhempiä hankkeita. Jossakin vaiheessa huomasin, etten ollut tehnyt Likelle yhtään käännöstä pariin vuoteen. Ei sillä etteikö muutamista projekteista olisi käyty keskusteluja, ne eivät vain aikataulu- tai muista syistä olleet johtaneet sopimukseen.

Omat 2000-luvun kirjani ovat kuitenkin kaikki ilmestyneet Likeltä. Se tapahtui oikeastaan varsin luonnostaan enkä oikeastaan edes ajatellut lähteä etsimään kustantajaa muualta. Paitsi että minulla oli lafkaan vanhoja yhteyksiä ja paljon tuttuja ihmisiä, se oli muun tuotantonsa ja profiilinsa osalta myös erinomaisen sopiva taho sekä Kotistudiolle että tieteisromaaneille.

* * *

Keväällä 2003 olin tehnyt päätöksen ryhtyä lopultakin kirjoittamaan mielessä pitkään (perusidealtaan itse asiassa kymmenkunta vuotta) pyörinyttä romaani-ideaa. Tällä kertaa tosissaan. Niin, että oikeasti varaan sille aikaa tehdä homma täysipäiväisenä työnä. Hyvin etukäteen suunnitellen, niin ettei juttu taas kerran nyykähdä ensimmäisen luvun jälkeen: ”Äh, ei tää oikein toimi.”

Samaan aikaan kehittelin strategiaa saada kirja julkaistua – mieluiten ilman tavanomaista vuoden (tms.) odottelua käsikirjoituspinossa. Joten tuumasta toimeen. Liken konttorilla käydessäni näin kotimaisesta kirjallisuudesta siihen aikaan vastanneen Artsin. Kuulumisten kyselemisen lomassa heitin sitten: ”Niin, mun on muuten tarkoitus kirjoittaa tossa kesällä tieteisromaani. Mä voisin tuoda sulle vähän alkua sitten kun sitä alkaa olla kasassa, ja sä voisit kertoa että tuntusko juttu toimivan.” Artsi myöntyi, vaikuttipa jopa jossain määrin kiinnostuneelta. Kotimaista scifiä ei silloin julkaistu senkään vertaa kuin nykyään, mutta Artsilla ei ollut myöskään erityisempiä ennakkoluuloja lajityyppiä kohtaan.

Kesäkuun mittaan väsäsin kuusi ensimmäistä lukua. Aivan ensimmäinen luku lopullisia alkusanojaan myöten (”Sinä kiusaat minua.”) oli itse asiassa ollut olemassa jo vuoden – siitä oli ollut tulossa yksi lisää pöytälaatikon kymmenien ensimmäisten lukujen seuraan. Nyt minulla oli kuitenkin Suunnitelma, jonka varassa sain hommaa eteenpäin. Lykkäsin kuusi lukua Artsille ja palasin jatkamaan kirjoittamista. Pari viikkoa myöhemmin Artsi soitteli: ”Nii, ootsää ajatellu millaista aikataulua tän julkaisulle?” Puhuimme aikataulut selviksi. Puhelun jälkeen kesti hyvän tovin ennen kuin pystyin jatkamaan kirjoittamista.

Kirjoitustyö alkoi olla loppuvaiheissaan kun minut pyydettiin kesätaittajaksi Liken konttorille. Harkitsin hetken, mutta toisaalta – olin väkertänyt omaa tekstiä jo toista kuukautta, kevään käännöstarkoituksiin saadut kirjastoapurahat oli jo kulutettu ja rahalle tarvetta. Uskoin pystyväni jatkamaan kirjan loppuun sivutoimisestikin. Itse asiassa joitakin pätkiä kirjoittelin töissäkin, kun muun porukan silmä vältti ja oli muutenkin rauhallisempi hetki. Flow pysyi mukavasti päällä. Artsi lykkäsi jossakin vaiheessa kommentoimansa alkuosan. Kuudennen luvun loppuvaiheissa oli oikeastaan ainoa suurempi muutospyyntö: ”Tässä vois olla vähän lisää äksöniä.” Pähkäilin tuota tovin, ja upotin lukuun pienen erillisen tarinanpätkän, ja vähän myöhempään kohtaan sitten toisen, joka sitoi edellisen kokonaisuuteen (ainakin omasta mielestäni).

Tässä vaiheessa kirjalla ei ollut vielä nimeä. Olin itsekseni kutsunut sitä puolivitsinä ”Aleksandria-romaaniksi”, mutta ajattelemattakaan että sitä voisi missään nimessä pitää lopullisena. Ensimmäinen vakavampi idea oli ”Aleksandria 391 jKr.”, mutta sekin näytti kornilta. Lopulta en keksinyt muuta kuin jättää numeron ympäriltä krumeluurit pois. Niin siitä tuli 391. Arvelin, että kannentekijä ilahtuisi lyhyestä nimestä.

Syksyllä sopimusta tehdessä Artsi kysäisi, oliko minulla mitään kansi-ideaa. Ilmoitin, että voisin jotakin heittää hänelle sähköpostitse. Väkersin pikaisesti kokoon dramaattisen mustapohjaisen kansikuvan Aleksandrian kartasta, Trajanuksen riemukaaren valokuvasta ja de Havilland Mosquito -tiedustelukoneen varjokuvasta. Kirjan nimi erottui kannesta läpitunkevan turkoosina. Seuraavan kerran konttorilla käydessäni näin kuvan printin Artsin käsikirjoitusnivaskan päällä ja tajusin kauhukseni, että tuosta oli hyvää vauhtia tulossa kirjan lopullinen kansikuva. Näytin kuvaideaa muutamalle ystävälle ja pyysin kommentteja. Sitä pidettiin kovin uhkaavan dramaattisena – mitä kirja itse ei välttämättä ollut, ja aivan tarkoituksella Muutin karttapohjan kellervän pergamentin väriseksi, täydensin yhdelmää ns. Antikytheran laitteen asteikolla, tein päälle tekstuurin. Kannen viimeisteli sitten Tommi konttorilla, mutta ratkaisut olivat kirjasimia lukuun ottamatta aika pitkälti minun tekosiani. Se erottui komeasti muiden sf-kirjojen seasta jo maanläheisiltä väreiltään – erottui ehkä turhankin paljon, niin ettei sf-romaania etsivä välttämättä tarttunut tuollaisennäköiseen kirjaan.

Kirjan julkaiseminen suhteellisen aikaisin keväällä ei sekään välttämättä ollut hyvä idea: arvostelut ja sitä kautta julkisuus ilmestyivät vasta loppukeväällä, jolloin kevään kirjanostosesonki oli jo ohi. Mutta sillä tavalla sentään vältyin jäämästä syksyn supertähtien jalkoihin. Ja pääsin Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin jo samana vuonna. Se nosti itsetuntoa: minut on laskettu Oikeaksi Kirjailijaksi! (Sitä tietysti laski se, ettei Hesari katsonut minua aiheelliseksi ehdokkaaksi omalle esikoiskirjailijapalkinnolleen. No, ei kaikkea voi saada…)*

Ei Kolmeysiykkösestä myyntimenestystä tullut, mutta kriittinenkin palaute sisälsi niin positiivisia aineksia, että seuraavaa romaania oli hyvä suunnitella. Artsi lähti Likeltä muihin hommiin ja Alshainin käsikirjoituspino päätyi sitten aikanaan Stellan pöydälle. Konttorilla pyöri nyttemmin paljon minulle uutta väkeä. Tavallaan putosin pois siinä vaiheessa, kun minulla kauan roikkunut Liken sisäinen sähköpostiosoite lakkasi olemasta voimassa – mikä oli ihan asiallista, eihän konttorin sisäinen kommunikaatio minulle kuulunut. Markkinoin tietysti omaa kirjaani rahkeiden mukaan, pyörin bileissä ja pikkujouluissa sekä yhtiökokouksissa. Nyttemmin Like oli jo niin vakavarainen firma, että kerran vuodessa tilille kilahti jopa pikkuisen osinkoa. Piipahdin Meritullinkadun kellarissa kuitenkin silloin tällöin tekemässä asiaa. Avainkin minulla oli edelleen. Siitä jouduin (jälleen aivan asiallisesti) luopumaan kustannuspuolen siirtyessä uusiin tiloihin Liisankadulla. Satuin tulemaan konttorille dramaattisella hetkellä: henkilökunnalle oli juuri hetkeä aikaisemmin ilmoitettu Liken kustannustoiminnan myynnistä Otavalle. Ylimääräinen yhtiökokouskutsu löytyi seuraavana iltapäivänä postilaatikosta.

Kokouksen myötä hahmottui sitten tämä juridis-taloudellinen kuvio: vanha Oy Like Kustannus Ltd., jonka osakas olin, muutti nimekseen Rosebud Books Oy. Otava perusti uuden, kokonaan omistamansa yhtiön nimeltä Like Kustannus Oy, jolle vanhan Liken kustannustoiminta (ja suurin osa henkilökuntaa) siirtyi. Rosebud huolehtii edelleen Like-kirjakaupoista ja messujen kirjamyynnistä. Joten kustantamo-osakkaan sijaan olen nykyään kirjakauppafirman osakas.

Muuten muutokset olivat kustantamon puolella – ainakin minun nähdäkseni – varsin vähäisiä. Syyskauden avajaiset jatkuivat edelleen Kirjalla, mikä on sääli: funkkissalin akustiikka on luokattoman kehno. Pidin ehdottomasti enemmän aikaisempien vuosien Tervasaaren bileistä. Sitä paitsi Terviksessä pystyttiin kuulakisojen ohella pitämään myös neppiskilpailu. Viimeisen järjestetyn skaban voitin minä, joten olen edelleenkin Liken hallitseva neppismestari. (Kulttuurihistoriallisena anekdoottina lisättäköön, että samaiseen kisaan osallistui myös Pentti Holappa, joka joutui valitettavasti keskeyttämään. Neppaamisen vaatima kumartelu ei tehnyt hyvää veteraanin selälle.) Alshainin markkinointiin on ehkä enemmän varaa, joskin kaikissa mainoksissa (ja useimmissa arvosteluissa) on edelleenkin kirjan kannen varhaisversio, jonka (tällä kertaa) väkersin jo ennen kuin kirjoitin itse kirjaa. Mielenkiintoinen oli Liken ilmoitus eräänviikkoisessa Vihreässä langassa: lehden profiiliin sopivan poliittisen kirjallisuuden lomassa oli ainoana kaunokirjallisena teoksena Alshain: ”Iso vihreä mies kirjoittaa ihmisläheistä scifiä!” Ja perässä sitaatti Langan toimittajakuntaan kuuluvan Vesa Sisätön KirjaIN-lehteen kirjoittamasta arviosta.

Ja bonuksena vielä artikkeli ”Minä ja toinenkin kustantamoni…

Kääntöpiiri syntyi samoihin aikoihin Liken kanssa 1980-luvun loppupuolella julkaisemaan nais- ja kehitysmaa-aiheista kirjallisuutta. Itse päädyin firman kanssa tekemisiin aluksi lähinnä siksi, että sen perustajiin kuuluneen Leena Reimanin aviomies oli isäni vanha työkaveri ja naapuri. Minut palkattiin sitten pystyttämään vuoden 1990 tienoilla tietokonelaitteistoa, jolla tehtiin sittemmin myös Kääntöpiirin kirjojen toimitustyötä ja taittoja. Siihen aikaan skannerin ja taitto-ohjelman saaminen toimimaan ongelmitta keskenään ja kaiken muun kanssa oli vieläkin hankalampaa kuin nykyään. Uskokaa pois. Kaiken lisäksi systeemiin tuli ongelmia juuri Kiinan-matkalle lähtöäni edeltävänä iltana, joten singahdin Korsosta Kumpulaan selvittämään asiaa. Jos oikein muistan, saimme homman suurin piirtein selvitettyäkin, peräti, muutaman tunnin ähellyksen jälkeen.

Kääntöpiirin alkuperäiseltä porukalta alkoi muiden töiden ja tekemisten vuoksi veto loppua 1990-luvun lopulla ja firma oli vajoamassa pöytälaatikkoon. Naiskustantamon avuksi tuli kuitenkin jonninmoista yhteistyötä koko ajan harrastanut mieskustantamo Like, ja osti yhtiön.

(Liken pitkäaikainen maine ”mieskustantamona” perustuu erään tarinan mukaan erääseen tapahtuma-ilmoitukseen, jonka loppulauseeksi oli kirjoitettu ”Kaikki halulliset tervetuloa!” – paitsi että lyöntivirheen takia siinä lukikin ”Kaikki kalulliset tervetuloa!” Tarinan mukaan kyseisen ilmoituksen laatija oli Liken alkuaikojen puuhamies ja nykyinen elokuvamoguli Mika Siltala.)

Kääntöpiiri pysyi muutamia vuosia erillisenä yhtiönä, ja sitä vetänyt kustannustoimittaja Kaisa organisoi toimintaa ja kirjoja ideoimaan osin Liken porukasta ja osittain muista kiinnostuneista koostuneen työryhmän, joka kokoontui parin kuukauden välein juttelemaan, kehittelemään ideoita ja kommentoimaan luettaviksi saamiaan potentiaalisia käännöshankkeita. Tämän työryhmän aikoja muistelen vilpittömällä kaiholla. Ajatusten ja ideoiden heittely kiireettömässä, paineettomassa ja hengeltään upeassa porukassa viinin ja pikkupurtavan lomassa oli juuri sellaista, mitä kulttuuritoiminta voi parhaimmillaan olla: usein puhe johti myös tekoihin. Olin muuten parin vuoden ajan myös Kääntöpiiri Oy:n hallituksen puheenjohtaja, mikä kuulostaa komeammalta kuin onkaan. Papereihin tarvittiin nimi ja minä olin – Liken silloisena taittaja/kustannustoimittajana – näppärästi paikalla.

Näiden aikojen hankkeita oli myös suomentaa Alison Bechtelin mainiota sarjakuvaa Dykes To Watch Out For, johon ystäväni Eva oli tutustuttanut minut vähän aikaisemmin. Käännös ei ollut omani (Stina Grönroos teki taatusti parempaa työtä kuin mihin minä olisin pystynyt) mutta minulla oli panokseni sarjan ensimmäiseksi tarkoitetun albumin materiaalin valinnassa. Niin, ja albumin suomenkielisessä nimessä, jota pallottelimme Evan kanssa sähköpostitse, kunnes päädyimme molempien mielestä kelvolliseen versioon. Pitkäänhän pressimateriaalissa pyöri nimiversio Varokaa! Lesboja liikkeellä! joka on ehkä jossain määrin väärin tulkittu väännös alkuperäisestä nimestä: ensimmäiset DTWOF-piirroksethan olivat yksittäisiä ”muotokuvia”, joissa oli sitten nimi ja runonsäe. Tältä pohjalta parempi suomennos olisi ehkä ollut Huomionarvoisia lesboja, mutta sekään ei tuntunut sitten oikein toimivalta. Pallottelumme päätyi sitten nimeen Lepakkoelämää, mitä on ihmetelty myös Alison Bechtelin blogissa, ja missä nimen merkitys on myös selitetty. Albumi ei sitten myynyt kovinkaan hyvin, mikä on sääli. DTWOF on hieno sarjakuva. Onneksi sitä on pystynyt seuraamaan Alison Bechtelin blogin kautta.

Kääntöpiirin nimissä julkaistiin muutakin, erittäin laadukasta kirjallisuutta Liken hoivissa tapahtuneen muutaman vuoden mittaisen uudelleen elpymisen myötä. Vähitellen toiminta kuitenkin hiipui ja yhtiö sulautettiin lopullisesti Likeen. Harmi, mutta minkäs teet. Firman molempien toimintakausien kirjoja on kuitenkin edelleen saatavissa Liken kautta, joten Kääntöpiirin kohtalo on sentään vähän parempi kuin monella muulla pienkustantamolla. Alkuperäisen Kääntöpiirin puuhaihmisiin kuulunut Leena Reiman pyörittää nykyään hienoa Pieni Karhu -lastenkirjakustantamoa, jolle minäkin Liken konttoriaikoinani tein jonkin verran taittohommia. (Aivan erityisesti on jäänyt mieleen Shel Silversteinin kirja Antelias puu, jota taitoin pala kurkussa ja kyynel silmässä. Kirjan lukeneet kyllä tajuavat, miksi.)

___
* Minullekin selvisi vasta taannoin, että Hesarin esikoiskirjailijapalkintokilpailuun pitää kustantajan erikseen ilmoittaa jokainen siihen mukaan haluttava teos.

Kadonneet

·

Toisin kuin takakansi antaa ymmärtää, Charles C. Mannin 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (suom. Milla Karppinen ja Leena Teirioja, Into 2011) ei ole millään muotoa kattava prekolumbiaanisen ajan Amerikan historia. Se on ennen kaikkea tilkettä pahimpiin aukkopaikkoihin, joita kohtuullisen hyvin yleistä historiaa tuntevalla (pohjoisamerikkalaisella) lukijalla on.

Itse vanhana historia- ja arkeologiafriikkinä olen lukenut aiheesta jonnin verran, mutta aukkoisia ovat minunkin tietoni olleet. Melkoinen määrä Mannin tarjoamasta tietomäärästä perustuu sitä paitsi viime vuosikymmenien tutkimuksiin ja aikaisempien tietojen tulkintoihin. Erityisen paljon Mann painottaa, miten harhaanjohtava ja virheellinen on käsitys monista Pohjois- ja Etelä-Amerikan alueista koskemattomina erämaina ennen eurooppalaisten tuloa: että siellä eli korkeintaan muutamia eristyneitä metsästäjä-keräilijäheimoja, joka eivät vaikuttaneet ympäristöönsä millään tavoin tai ainakin ns. kunnioittivat luontoa.

Totta, että 1700–1800-lukujen siirtolaiset etenivät sekä Amazonin alueella että Pohjois-Amerikan aarnimetsissä ja preerioilla ihmisettömille alueille. Mutta vain vähän yli sataa vuotta vanhemmissa espanjalaisdokumenteissa puhutaan varsin taajaan asutuista kylistä ja kaupungeista. Näitä on pidetty satuiluna, mutta vaikuttaa siltä, että käsitys on ollut väärä. Amerikka oli oli ennen espanjalaisten ja portugalilaisten tuloa paikka paikoin jopa huomattavasti taajempaan asuttu kuin (mustasta surmasta ja muista epidemioista vasta pikku hiljaa toipuva) Eurooppa. Väkiluvun käänsi laskuun, kylät ja kaupungit autioitti teräksen ja tykkien sijaan eurooppalaisten tahaton tuominen: taudit, ennen kaikkea isorokko. Se ehti Peruunkin jo monta vuotta ennen Pizarron konkistadoreja ja teki omalta osaltaan* Inkavaltakunnan kukistamisen suhteellisen helpoksi.

Se, että taudit pystyivät etenemään espanjalaisten laivoja ja hevoskolonnia nopeammin, kertoo siitä miten hyvä tie- ja yhteysverkosto amerikkalaisten asutuskeskusten välillä oli. Toinen tekijä on vastustuskyvyn puute: Amerikan kansoilla ei juurikaan ollut kulkutauteja (paitsi varsin vaaraton kupan muoto) ja väestö oli geneettisesti paljon yhtenäisempää kuin esimerkiksi Euroopassa. Geneettisen monikulttuurisuuden puute on aina iso riski kulkutautien uhatessa.

Eurooppalaisten tulon suorat tai välilliset vaikutukset muuttivat alle kahdessasadassa vuodessa koko kaksoismantereen väestökartan. Amazonin maanviljelykulttuurien luhistuttua tilalle metsittyviin joenvarsiin muutti muualta espanjalaisia pakoon lähteneitä metsästäjä-keräilijöitä. Mississippi-kulttuurien kylien ja kaupunkien autioiduttua espanjalaisilta karanneiden hevosten avulla elämäntapansa täysremonttiin pistäneet preeriaintiaanit tulivat tilalle metsästämään biisoneita ja muuttokyyhkyjä, joiden aikaisemmin vaatimattomat laumat lähtivät äkkijyrkkään kasvuun väestömuutosten aiheuttamien nopeiden ekologisten muutosten vuoksi.**

Mann pohtii paljon ajatusta myyttisistä ikimetsistä, neitseellisistä erämaista, ja toteaa, ettei sellaisia ole Amerikassa pahemmin ollut viimeiseen… no, sanotaan tuhanteen–kahteentuhanteen vuoteen. Amazonin altaan villiintyneen viidakkokasvillisuuden lajivalikoima on hyvinkin paljon muinaisten viljelijöiden entisten farmien lajivalikoiman peruja. Muinaiset intiaanikansat ovat olleet myös huomattavan kyvykkäitä kasvinjalostajia: esimerkiksi Amerikoiden tärkein viljelyskasvi maissi oli jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa jalostettu niin pitkälle, ettei se kykene omin päin lisääntymään ja sen mahdollisesta villikantamuodosta kiistellään vieläkin. Aivan asianmukaisesti Mann huomauttaa, että Amazonin sademetsiä ja intiaaniheimoja suojelevat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset eivät aina välttämättä tajua suojelevansa monituhantien kulttuurin tuloksia, eivät suinkaan mitään koskematonta tai alkuperäistä.

Mann on ammatiltaan toimittaja, ja kirja on selkeästi toimittajan käsialaa: kuin sarja ylipitkiä lehtijuttuja. Tämä tekee siitä jossain määrin sekavan ja poukkoilevan. (Kovin kiireellä tehdyltä ja toimiteltulta vaikuttava käännös vaikuttaa tunteeseen omalta osaltaan.) Tueksi kaipaisi monessa kohdassa vähän selkeämpää ja kronologisempaa tekstiä eri kulttuurialueiden kehityksestä, vaiheista ja historiasta (edes siinä mitassa kuin sitä nykyään pystytään rekonstruoimaan).

1491 ei myöskään kata alkuunkaan koko mantereen kulttuureita – kirjassahan on sentään vain vähän yli neljäsataa sivua tekstiä! Kokonaan pois ovat jääneet esimerkiksi Karibianmeren kulttuuripiiri, Etelä-Amerikka Andeista itään ja Amazonasista etelään, Yhdysvaltain lounaisosan monet kaupunkikulttuurit (ns. pueblointiaanit) sekä Pohjois-Amerikan pohjoisosat intiaaneineen ja eskimoineen. Mann on ilmeisesti kirjoittamassa aiheesta lisää.

Joka tapauksessa, kaikkine puitteineenkin, erittäin lukemisen arvoinen kirja. Kun vielä joku kirjoittaisi vastaavanlaisia kirjoja Afrikan siirtomaavalta-aikaa edeltävistä kulttuureista! Itselleni kelpaisi ihan vain vaikka suppea Malin imperiumien historiikki. (Kirjavinkkejä otetaan siis vastaan.)

___
* Toinen tärkeä tekijä oli sekä Perussa että Meksikossa hierarkian luonne: sekä mexica-kansan kahden muun ryhmän kanssa muodostama Kolmiliitto (ns. atsteekit) että Tawantinsuyu (ns. inkavaltio) olivat monta muuta itsenäistä valtakuntaa alistaneita, raakaotteisia sotilasdiktatuureja. Suurin osa niiden alistamista kansoista asettui espanjalaisten puolelle, joilla oli täten ratkaiseva miesylivoima. 1500-luvun epätarkoilla ja hitailla tuliaseilla oli taitavia jousi- ja bolamiehiä vastaan lähinnä pieni pelotevaikutus.
** Molemmat lajit kuolivat käytännössä sukupuuttoon 1900-luvun alkuun mennessä liikametsästyksen, silkan haaskauksen ja jälleen uusien ekologisten muutosten vuoksi. Biisonikanta saatiin täpärästi elpymään muutaman henkiinjääneen yksilön ansiosta, muuttokyyhky on ikuisesti poissa.

Äänessä

·

Eilen kustannustoimittajalle lähti sähköpostitse uusin Muurahaispuun versio. Stella oli kirjoittanut edellisen version plariin jälleen kerran erinomaisia huomioita, kommentteja ja ehdotuksia. En toki tälläkään muuttanut kaikkea hänen ehdotustensa mukaan, monessa kohtaa tuli mieleen jotakin joka ainakin omaan silmään näytti paremmalta, napakammalta tai äänessä olevan henkilön suuhun paremmin sopivalta.

Useamman kuukauden tauon jälkeen kirja vaikutti oikastaan… itse asiassa aika hyvältä. Ensi kuusta alkaen kuullaan, jakavatko muut lukijat minun ja Stellan (sekä ensimmäisen kirjaversion lukeneiden ateljeekriitikoiden) tunnelmat, kiinnittävätkö he kirjassa huomiota samoihin asioihin, välittyykö se mitä olen tarkoittanut sanoa, vai välittyykö jotakin mitä (jonkun psykologisoivamman lukijan mielestä kenties) en tarkoittanut sanoa, mutta sanoin tarkoittamattani. Vaikka tässä kirjassa on paljon samankaltaisia teemoja kuin aikaisemmissa, käsittelytapa on kuitenkin jälleen vähän toisenlainen. Olenhan minä ennenkin vältellyt aika visusti jumpsisjömpsis-sädepistooli-sankaritarinoita, mutta tämä on entistäkin pienimuotoisempi eikä varsinaisesti scifiä.* Kirjoitusvaiheessa heitin muutamalle tutulle puolivitsinä että ”tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään”, mutta verrattuna parhaillaan lukemaani erinomaiseen ja arvostettuun romaaniin** Muurahaispuussa on kyllä ihan reippaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monessakin mielessä.

Saan tekstin eteeni seuraavan kerran taittovedoksina. Muurahaispuu poikkeaa edellisistä siinä, että tällä kertaa en taita sitä itse. Tämä johtuu siitä, että tulossa on myös sähkökirjaversio, ja yhteispaketin tekninen toteutus on hyvä jättää ammattimaisempiin käsiin. Valmis, eh, tuote on saatavilla noin kuukauden kuluttua.

Pientä esimakua tulevasta – luultavasti kirjan omalaatuisimmasta, hörhöimmästä ja runomaisimmasta jaksosta – saivat eiliseen Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi!– tapahtumaan osallistuneet. Väkeä Kuudennessa linjassa oli melkoisen mukavasti meidän useammankymmenen esiintyjän lisäksi, ja meno parhaimmillaan riemukasta. Runoja lomittivat poliittisemmat puheet, pikku tarinat ja laulut. Suosikkiesitykseni oli tilaisuuden puuhamiehen Leevi Lehdon ja kääntäjäkollega Tero Valkosen railakas, nonsensistinen runo- ja rumpuduetto, joka herätti henkeen sitä vanhaa holtitonta siekkarihenkeä, joka sinänsä erinomaiselta joulukuiselta keikalta hieman puuttui.

Olin etukäteen vähän ihmeissäni, miten oma tajunnanvirtapätkäni mahtaa toimia ilman pitkiä johdantoja, mutta ainakin yleisön reaktioista ja jälkeenpäin saamistani kommenteista päätellen homma sujui vallan mainiosti. Iso kiitos siitä kuuluu tämänkin tapahtuman työn sankarille Anssi Kelalle, joka säesti kitaraimprovisaatiota useammankin illan lausujan taustalle (ja lauloikin lopuksi). Pyysin häntä soittamaan taustalleni kellon tikitystä, ja sitä myös tuli: tasainen nakutus myös teki omaan puheeseeni hyvän rytmin.

Tästä on hyvä jatkaa.

Ja kai olette huomanneet, että presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen ennakkoäänestys on alkanut? Jos gallupit, asiantuntija-arviot ja yleinen ilmapiiri mitään kertovat, näissä vaaleissa on paras taktiikka äänestää Pekka Haavisto*** suoraan kakkoskierrokselle. Hän on nimittäin paras tyyppi pistämään kampoihin myös eräälle(kin) nimeltämainitsemattomalle ennakkosuosikille.

___

* Jos tarkkoja ollaan, erääseen juonisäikeeseen tuli editointivaiheessa scifistinen elementti. Tai, jos vielä tarkempia ollaan, vähän laajemmassa katsannossa tässä säikeiden nipussa oli aiemminkin hieman scifistinen sävy, sellainen jota sivusin vähän toisessa yhteydessä jo Alshainissa ja Neduissa ja jota luultavasti sivuilen vastakin.
** Antti Hyryn Uuni. Suosittelen. Lisää lähipäivinä.
*** Muistin itse asiassa vasta eilen, että Pekka, mainio mies muutenkin, on myös entinen työnantajani: Olin 1980-luvun lopulla vähän aikaa latojan hommissa Perusta ry:ssä. Perusta-ajan kokemukset eivät ole niitä, joita sittemmin hyödynsin kuvaillessani Neduissa Jollen ankeaa osapäivätyöpaikkaa. Ne kokemukset tulivat vasta muutamia vuosia myöhemmin.

Tää oli tää

· Yksi kommentti ·

Totesinkin tuossa viime heinäkuussa, etteivät Sielun veljet olleet koskaan parhaimmillaan festarikeikoilla. Kyseinen kvartetti kannatti mennä katsomaan klubiympäristöön, suljettuun tilaan, missä sekä nelikon holtittomuutta lähentelevä kohkaus että romuluisen rosoinen soundi ja soitto sopivat paremmin. Siihen nähden viime kesän Ilosaarirockkeikka olikin oikeastaan positiivinen yllätys, ja odotukset olivat korkeammalla eilen kun pääsimme näkemään Siekkarit pitkästä aikaa ns. luonnollisessa ympäristössä Tavastialla.

Setti oli muuttunut kesästä (esimerkiksi ”Lapset” oli tipahtanut pois), mutta pysytteli edelleenkin enimmäkseen alkuaikojen esoteerisemmissa paloissa. Tämä sopi mainiosti, sillä itselläni kiinnostus alkoi aikanaan hiipua joskus Kuka teki huorin -levyn tietämissä bändin ilmiselvästi itsekin leipääntyessä.

Vuoden 2011 Sielun veljet on selkeästi ammattimaisempi, rutinoituneempi ja tavanomaisemmin ”rock” kuin joskus silloin. Holtiton kohkaus ja improvisoidut yllätykset on hylätty, lauteilla soittaa osaava, luistava, kulkeva, isosoundinen rockbändi. Vanhojen aikojen henkeä (tai ainakin sellaisen jäljitelmää) näkyi hetkittäin vaikkapa Alangon ja Orman kieliäkatkoneessa kitarapanokohtauksessa – en tiedä oliko homma mietittyä vai ei, mutta illuusioillahan taiteessa on ennenkin pelattu.

Ihan samanlaiseksi ”hetken paluu vuoteen 1980” -yhteislauluksi keikka ei sentään mennyt kuin Pelle Miljoona OY viime keväänä, mutta nostalgiaa oli ilmassa riittämiin. Kiertueen eräänlaiseksi ajankohtaiseksi tunnussävelmäksi muodostunut ”On mulla unelma” tavoitti paljon vanhasta vimmastaan: ”Mä pyyhin perseeni siniristilipulla / ja laitan älläsdeetä syömään Suomen leijonan!” Encorena soitettu ainoa hitti ”Peltirumpu” soi vähän intohimoisemmin kuin Rokissa, keikan huippuhetkeksi muodostui kuitenkin, kuten viimeksikin, raivokas tulkinta Tuomari Nurmion ”Huda hudasta”. Sen verran ajat ovat muuttuneet, että Tavastia oli liian täysi kunnon joraamiseen (ja yleisö osaltaan liian keski-ikäistä), mutta paikoillaan hytkyenkin sai kyllä sujuvasti hien pintaan.

Siekkari-reunion oli pitkään ajatuksissa pikemminkin pelottava kuin innostava ajatus: tähän yhtyeeseen liittyi liian paljon mielettömän hienoja keikkamuistoja ajan tuomine lisäkultauksineen. Ei bändi tietenkään ole sama kuin silloin – enhän minäkään ole sama – eikä meno ole alkuunkaan yhtä mieletöntä, mutta parempia nämä kaksi keikkaa ovat oikeastaan olleet kuin etukäteen osasi odottaa. Tai pelätä. Toivottavasti tyypit tajuavat pistää homman tällä kertää ajoissa pakettiin. Livelevyn voisivat kyllä julkaista keikkojen parhaista paloista, Siekkarien vanhat konserttitallenteet ovat järjestään teknisesti niin surkeaa kamaa.

Kansakuntien joonas

·

Olen tätä juttua kertoillut monelle enkä ole mitenkään varma että se olisi alun alkaenkaan hirvittävän omaperäinen, mutta menköön nyt:

  • 1800-luvun alussa alkoi Suomen historia valtiollisena yksikkönä, kun entisestä Ruotsin osasta tuli autonominen suuriruhtinaskunta ns. Suomen sodan voittaneen Venäjän yhteyteen. Tätä kesti vähän yli sata vuotta, kunnes Venäjän keisarikunta oli saada pahan kerran turpiinsa ensimmäisessä maailmansodassa ja luhistui sitten vallankumouksen ja sisällissodan pyörteisiin.
  • Tämän jälkeen Suomen (sisällissodan voittanut) porvaristo halusi veikata voittajan korttia ja yritti tehdä Suomesta (muodollisesti) itsenäistä vasallikuningaskuntaa Saksan yhteyteen. Saksan keisarikunta ei näiden päätösten jälkeen kestänyt puoltakaan vuotta.
  • Vuonna 1920 Suomi liittyi jäseneksi Kansainliittoon, joka kyllä ratkaisi pari paikallista ongelmaa eri puolilla maailmaa (mm. Ahvenanmaan kysymyksen), mutta jäi jokseenkin voimattomaksi organisaatioksi ja sortui toiseen maailmansotaan.
  • Parisenkymmentä vuotta myöhemmin Saksa vaikutti jälleen Euroopan voittajavaltiolta, ja Saksan liittolaisen Suomeen tekemän hyökkäyksen jälkeen suomalaiset sitoutuivatkin tuota pikaa herrakansan liittolaisiksi. Vain muutamaa vuotta myöhemmin Saksan ikuinen Kolmas valtakunta oli luhistunut ns. kivikaudelle pommitettuna ja kahdelta suunnalta miehitettynä.
  • Neuvostoliitto oli sodan voittajia ja kiistämätön voimatekijä toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa, joten Suomikin solmi maan kanssa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen. Vain muutamaa kymmentä vuotta myöhemmin Neuvostoliitto hajosi.
  • Tämän jälkeen Suomi liittyi Euroopan uuteen voimatekijään, EU:hun. Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, EU on melkoisissa vaikeuksissa ja joidenkin veikkailujen mukaan saattaa jopa hajota.
  • Suomi on ollut myös YK:n jäsen, ja siitäkin on tullut perin hampaattoman ja vaarattoman oloinen järjestö.
  • Kaikista näistä kriiseistä Suomi itse on selvinnyt suhteellisen kolhuitta. Suomen liittolaisikseen ottamat tahot sen sijaan ovat kokeneet mittaamattomia kärsimyksiä.

Joten on esitettävä kysymys:
Te siellä NATOssa, oletteko ihan varmoja, että kaiken tämän jälkeenkin haluatte Suomen järjestönne jäseneksi?

Neljimmäiset veljeksistä

·

Olen diggaillut neworleansilaista Neville Brothersia siitä alkaen kun kuulin ensi kertaa huikean Yellow Moon -LP:n vuonna 1989. (Samainen levy huikeine, maagisen tummine äänimaisemineen teki minusta kertaheitolla sen tuottajan Daniel Lanoisin fanin.) Olen toki tiennyt yhtyeen jäsenveljesten taustoista yhtä ja toista: Aaron Nevillen ”Tell It Like It Is” -hitistä 1960-luvulla alkaneen soolouran, Art ja Cyril Nevillen mukanaolon The Metersissä, yhdessä maailman huikemmista instrumentaalifunkbändeistä, yhteydet veljesten kotikaupungin Mardi Gras -”intiaaniheimoihin”, etenkin Wild Tchoupitoulasiin. Silti tietojen täydennyt oli erinomaisen aiheellista.

David Ritzin toimittama Art, Aaron, Charles ja Cyril Nevillen yhteisomaelämäkerta The Brothers (Da Capo Press, 2001) on rakennettu kronologiseksi vuoropuheluksi veljesten välillä: kunkin tarinat ja vaiheet lomittuvat toisiin, välillä kohdaten, välillä vain sivuten, välillä etääntyen. Pääpaino on nelikon vaiheilla ennen itse Neville Brothersin perustamista 1970-luvun lopulla: veljesten yhteinen bändi on tavallaan eräänlainen jälkinäytös, palkinto koettelemuksista, tilaisuus toipumiseen. Aikaisemmat vaiheet ovat paljon dramaattisempia.

Monikulttuurisesta, rennosta (”The Big Easy”) ja vapaamielisestä maineestaan huolimatta veljesten kasvuympäristö New Orleans oli (ja on ilmeisesti vieläkin) varsinainen Amerikan perskorpi ja takahikiä, jossa kansalaisoikeustaistelu ja tasa-arvo ovat laahanneet vuosikymmeniä muuta maata perässä. Mustia suvaittiin ainoastaan maksajina tai Mardi Gras -kulkueiden ja turistikapakoiden koristeina, muuten väärän rajan yli kulkeminen oli hengenvaarallista. Valkoiset saivat hakata mustia hengiltä jokseenkin vapaasti, mutta jos musta kävi väkivaltaiseksi, hänet enemmän tai vähemmän lynkattiin. Poliisi ei puuttunut asiaan, ellei ryhtynyt itse pahoinpitelemään mustia. Luonnontieteellisesti lahjakkaan Charlesin työ National Science Fair -kilpailuun hylättiin siksi, että se tuli mustien koulusta. Ainoat pakotiet köyhyydestä ja katkeruudesta olivat musiikki, rikokset ja huumeet. Nevillen veljekset kokeilivat kaikkia kolmea – tai ”kokeilla” on väärä sana: heittäytyivät täysillä kaikkiin kolmeen. Teini-iän musiikkiviritykset 1950-luvulla jäivät enimmäkseen paikallisiksi virityksiksi, vaikka Art Neville sentään pääsi esimerkiksi laulamaan taustoja Little Richardin ”The Girl Can’t Help It” -klassikolle. Rasismin lisäksi katkeroitumista pahensi, että levybisnes noudatti piraattipuoluemaista ansaintalogiikkaa, jonka mukaan artistit saivat olla mukana armosta ja soittamisen ilosta. Rahaa heille ei annettu. Rikollisuus tuotti paremmin, huumeista sai helpompaa mielihyvää.

Kaikki neljä veljestä ajautuivat omia teitään sekä koukkuun koviin huumeisiin – ennen kaikkea siihen aikaan halpaan heroiiniin – että vankiloihin. Pahin kakku koitui Charlesille, joka vietti sinänsä mitättömän tuntuisen pikkurikkeen* vuoksi viisi vuotta pahamaineisessa Angolan vankilassa. Kaikki kuitenkin jatkoivat musiikin tekemistä pahimpinakin aikoina. Tämä – ynnä vanhempien ja pikkusiskon kuolemien aiheuttama lähentyminen sukuun – alkoivat vähitellen nostaa kaikkien neljän päätä pinnan yläpuolelle. Myös musiikki alkoi pikku hiljaa tuottaa edes pientä korvausta siihen uhratusta vaivasta. Aaronin jättihitin ”Tell It Like It Is” tuotot tosin katosivat pienlevy-yhtiön konkurssiin ja The Metersin menestys osittain huonoihin manageridiileihin, mutta edistystäkin tapahtui.

Lopulta veljesten enon ”Big Chief Jolly” Landryn ”heimon” The Wild Tchoupitoulas -levytys toi neljä veljestä ensi kertaa soittamaan yhteen, ja hanke jatkui pienen jahkailun jälkeen Neville Brothers -nimellä. Sekään taival ei ole ollut helppoa: huumeongelmat jatkuivat 1980-luvulle asti, eikä epämuodikasta luomufunkia ole aina arvostettu levy-yhtiöissä. Nyttemmin nelikon poikiakin sisältävä kokoonpano lienee tälläkin hetkellä vailla levytyssopimuksia. Kirja päättyy myös monta vuotta ennen Katrina-hirmumyrskyn aiheuttamaa New Orleansin tuhoutumista, josta etenkin seudun köyhä musta väestö kärsii vieläkin. Siinä suhteessa New Orleans on muuttunut vähemmän kuin olisi voinut toivoa.

The Brothers ei ole kirjana musiikkielämäkertojen parhaimmistoa** mutta kuuluu silti afroamerikkalaisen musiikin harrastajien yleissivistykseen. Kai teillä jokaisella on sitä paitsi Yellow Moon levyhyllyssä ja pipodiskossa? Kuuluu olla.

___
* ynnä epäilemättä monien aikaisempien käryjen ja tuomioiden summana.
** etenkään, kun pehmeäkantiseen versioon painetut kuvat ovat silkkaa mustaa suhrua.