Kategoria: meni jo

Ohi con on

·

Palasin tänään Jyväskylästä uupuneena ja yhä flunssaisena, mutta tyytyväisenä. Vuoden 2014 Finncon oli jälleen, innostuneen vapaaehtoisporukan ansiosta, loistava tapahtuma. Monessa mielessä Finnconeista tulee mieleen Messilän kirjailijakokous: molemmissa keskustellaan leppoisan hyvässä hengessä pienistä detaljeista ja puolen maailmankaikkeuden suuruisista kysymyksistä vain muutaman hengenvedon välissä ja otetaan muutenkin rennosti erinomaisessa seurassa. Siinä missä Messilän kokous on (tavallaan) kirjailijoiden keskinäistä kivaa ja kansainvälistä sillanrakennusta suhteellisen ammattimaisen taustaryhmän avustuksella, Finnconiin kokoontuvat suomalaisen (ja osin kansainvälisen) sf:n* harrastajat ja ammattilaiset, innokkaat lukijat ja kriitikot, aloittelijat ja kokeneet tekijät tasaveroisina ja -arvoisina.

Finnconin henki on, ymmärtääkseni, aika ainutlaatuinen maailman lukuisten conien joukossa. Siksi tänne on niin helppo saada tulemaan isojakin kirjailijanimiä: sana hyvästä tunnelmasta sekä suomalaisharrastajien vieraanvaraisuudesta ja kielitaidosta on levinnyt laajalle.

Tällä kertaa en sosialiseerannut kunniavieraiden kanssa yhtä paljon kuin viimeksi, eikä tieten ollut tarkoituskaan, kun en itse ollut kunniavieraana. Hannu Rajaniemen ja moderaattori Markku Soikkelin kanssa puhuimme kyllä mainion keskustelun. Otsikko ”Avaruusscifin tulevaisuus” laajeni kyllä paljolti myös avaruustutkimuksen ja -matkailun tulevaisuuteen, ja mikäs siinä, sillä liittyväthän kaikki tiiviisti toisiinsa, monellakin tavalla (vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että tieteen ja tekniikan kehityksen ennustaminen on tieteiskirjallisuuden tehtävistä vähäisimpiä).

Lopulta ääriään myöten täyttynyt salillinen sai kuulla minun kannaltani varsin nautinnollista vuorovetoa: Hannun tieteellisen täsmällisyyden sekä hyvän nimi- ja lähdeteosmuistin ansiosta minä saatoin spekuloida laajoin kaarin ja rennosti leijuen, kun Hannu taustoitti ja täsmensi asioita tutkijan varmuudella.

Muutenkin olen tyytyväinen niihin paneeleihin, joissa olin mukana. Kesäflunssatoipilaana pelkäsin etukäteen ääneni kantavuutta, mutta sain kyllä sanottua asiani leonardcohenmaisen matalalla äänellä silloinkin, kun salissa ei käytetty äänentoistoa. Ja ilmeisesti yleisö sentään kuuli jotakin puheestani, koska muutaman kerran kuului naurua juuri oikeissa kohdissa. Flunssaisuus teki minusta myös aikaisen kotiinlähtijän bileistä: ei vain jaksanut heilua kovin myöhään.

(Flunssan lisäksi oli toinenkin hengitystieongelma: ehdin nukkua hotellissa erittäin huonosti puolitoista vuorokautta ennen kuin yöllä taas kerran herättyäni satuin tunnustelemaan tyynyäni vähän tarkemmin. Se oli täytetty höyhenillä. Vein tyynyn kaappiin ja taittelin turhasta täkistä päänalusen, jolloin unenlaatu parani kertaheitolla. Seuraavana päivänä sain hotelliväeltä paremman tyynyn, mutta flunssaisuuteen allergeenin poisto ei valitettavasti vaikuttanut.)

Festarityyliin conissa jää aina näkemättä vähintään puolet niistä asioista mitä olisi halunnut nähdä, koska juuri silloin sattuu olemaan jossakin muualla (tai yksinkertaisesti nukuttaa). Tällä kertaa missasin muun muassa Petri Hiltusen vihoviimeisen Definitiivisen paneelin. Aikaisemmat ovat olleet hillittömän hauskaa meininkiä, mutta kun satuin olemaan samaan aikaan toisessa salissa puhumassa täydelle salille kääntämisestä.

Muutospaineita on muutenkin. Paneelien määrä saattaa jatkossa vähentyä, jos tilalle saadaan toisenlaista ohjelmaa. Muutos on sekin, että ensi kesänä Finnconia ei järjestetä lainkaan, sillä pohjoismaisen fandomin voimat keskitetään Maarianhaminan uuteen Archipelaconiin. Seuraava Finncon on vasta 2016 Tampereella. Ja sitä seuraavana kesänä, toivottavasti, Worldcon 2017 Helsingissä. Tämän hankkeen edistämistä voi meistä itse kukin auttaa juuri nyt.

 


 
Samaan aikaan pidetyillä Jyväskylän asuntomessuilla oli myös jonkin verran yleisöä.

 

___
* Mitä sf-termillä sitten tarkoitetaankaan. Istuin sunnuntaina kuuntelemassa tietokirjailija ja bibliografi Jari Koposen esitelmää siitä, mitä scifi-termillä oikein pitäisi tarkoittaa. Tässä maailman lokeroinnissa eivät juurikaan saaneet armoa sellaiset kirjalliset luokittelut kuin ”spekulatiivinen fiktio”, ”maaginen realismi” tai ”reaalifantasia”.
Mieleni teki muutaman kerran pompata ylös ja selittää omaa näkemystäni ao. termeistä, mutta luovuin ajatuksesta (osittain siksi että halusin säästää jo valmiiksi riekaleina olevaa ääntäni viimeiseen omaan paneelikeskusteluuni).

Mä Töölönlahden rantaan lähdin skulaan

·

Minulla oli Villa Kiven eilisessä Helsinki-päivän tapahtumassa kaksois- tai kolmoirooli: esiintyjä, ääniteknikko, vähän valokuvaajakin. Siinä on puolensa: Tekemistä riittää koko tapahtuman ajaksi. Toisaalta oman esityksensä ajan väistämättä kuuntelee ainakin puolella korvalla, onko balanssi kohdallaan, kuuluuko kaikki, ei kai mikään ole liian kovalla…

(Vastaavan ilmiön huomasin muinoin nauhoittaessani omaa lauluani: laulaessa ei pidä nähdä äänityslaitteen tasomittareita.)

Illan ohjelmakattaus oli mukava yhdistelmä tekstiä ja musiikillisempaa ääntä. Risto Oikarinen luki omia runojaan ja lomitti niitä napakoilla saksofoni-improvisaatioilla.

Ilpo Tiihosen ”Pormestari Hessu Hasa ja Hassu Hesa” -setissä hänellä oli tukenaan harmonikkataiteilija Merja Ikkelä. Sävykäs tausta tuki mainiosti lasten ja lapsenmielensä säilyttäneiden aikuisten runoja.

Välillä Ikkelä otti lavan yksin haltuunsa.

(Kävin itse harmonikkatunneilla joskus kansakouluikäisenä. En kovin kauaa: vaahtosammuttimen kokoisen oli hankala raahata isoa ja painavaa soitinta Helsingin keskustaan asti. Sen jälkeen harmonikka toimi lähinnä kaverien kanssa leikkiessä avaruusaluksen kojelautana, kunnes se myytiin. Hyvä soittaja onnistuu aina yllättämään minut sillä miten voimallisen rytmistä musiikkia soittimesta saa irti.)

Omassa setissäni minulla oli ensi kertaa kokeilussa viime kesän Finnconin ohjelmalehtiseen kirjoitettu novelli ”Me olemme oikeassa” sille rakenneltuine äänimaisemineen. En ole ihan varma sen toimivuudesta tällä tavalla esitettynä (itse novellista kyllä tykkään itse edelleenkin), ja etenkin Tiihosen ja Ikkelän rennonriemukkaan setin jälkeen tarina tuntui aika tummasävyiseltä. Niin kuin ehkä muutkin lukemani tarinat, ja pari laulua… toisaalta oli harmaa sadepäivä. Ja heitinhän minä setin loppukevennykseksi ”Onkimiehen bluesin”, jota on Villa Kivessä mukava soittaa sikälikin, että laulussa mainittu Töölönlahden ranta on parin–kolmen metrin päässä.

Sateinen sää verotti yleisöä, mutta kyllä väkeä sitten lopulta oli ihan kohtuullisesti. Ja ohjelma sai kiitoksia. Kun äänitekniikkakin toimi kohtuullisen hyvin, ei minulla ole valittamista. Tällaiset live-pläjäykset silloin tällöin tekevät hyvää kotityöhuoneessa nyhjäävälle erakkoartistille.

Ennenkuulumatonta

·

Olen erinäisiä kertoja todennut, että festivaalien – etenkin Roskilden – parasta antia on joutua alttiiksi sellaisille musiikille, josta ei ole koskaan edes kuvitellut voivansa tykätä, ja vielä ehkä sellaisesta maasta, josta ei ole aikaisemmin kuullut yhtään mitään. Tällä tekniikalla on tullut kohdattua muun muassa pakistanilainen sufirockbändi Junoon ja silloin ensimmäistä keikkaansa Malin ulkopuolella soittanut Tinariwen.

Tänään olimme, Helsingissä pysyen, samanlaisen kokemuksen äärellä. Tiesin Peter Maxwell Davisin teoksesta Eight Songs for a Mad King ennakolta lähinnä sen että se on sävelletty vuonna 1969. Olen myös aikaisemmin kuullut kontratenori David Hackstonia paljon vanhemman musiikin parissa ja tiesin hänet loistavaksi laulajaksi. (Hän on myös toiselta ammatiltaan kääntäjäkollegani ja erittäin mukava tyyppi.)

Laulusarjan hullu kuningas on/oli Englannin Yrjö III (1738–1820). Vakavista psyykkisistä ongelmista vanhemmalla iällään kärsinyt kuningas kirjoitti tekstejä ja melodioita lemmikkilintujensa laulettavaksi, ja näistä on jäänyt fragmentteja, joita libretisti Randolph Stow on punonut Maxwell Davisin lauluihin. Musiikilliset ainekset ovat – minun korvani mukaan – peräisin lähinnä ns. modernin taidemusiikin perinteestä, vaikka välillä kuultiin kyllä pitkiä viittauksia vanhaan englantilaiseen tanssimusiikkiin (siis useita satoja vuosia vanhaan) sekä nihkeään yökerhojazziin. Ja tavallaan myös teoksen sävellysaikana hyvin vahvassa luomisvireessä olleenseen The Whohon. Tavallaan… Myöhemmin samankaltaisia melodia-aineksia on ns. populaarimmassa käyttänyt muiden muassa Diamanda Galás, joten mukana oli koko ajan jokunen kahva, mihin korva ja mieli saattoivat tarttua.

Maxwell Davisin teos vaatii sen verran rajuja pyrähdyksiä (kenenkään) äänialan ylä- ja alarajojen tuolle puolen, ettei Hackstonilla ollut aivan kauheasti mahdollisuuksia antaa huikean äänensä soida aivan samalla tavoin kauniin melodisena kuin vaikkapa Bachin vokaaliteoksissa. Melkoista fysiikkaa ja treeniä teos ilmiselvästi vaatii, niin laulajaltaan/monologinäyttelijältään kuin kuusihenkiseltä kamariyhtyeeltä, josta irtosi melkoinen määrä sävyjä ja tehoja.

Kyllä kannatti lähteä kaukaiseen Ruoholahteen asti, Helsingin konservatorion saliin, kuuntelemaan ennenkuulumatonta. Etenkin kun esitys oli ainoa.

Jälleen juurta jaksaen

·

Sharon Jones ja hänen kymmenhenkinen Dap Kings -yhtyeensä tarjosivat eilen illalla Circusissa jotakuinkin samaa kamaa kuin pari vuotta sitten Tavastialla. Tiukasti yhteen soitettua kuusikymmentäluvun soulia tuhdeilla funk-mausteilla, bailuhenkeä ja tanssimeininkiä.

Jones itse otti aika tavalla hillitymmin kuin viimeksi näkemällämme keikalla: oman kertomansa mukaan hän oli vielä muutama kuukausi sitten sairaalaletkuissa syöpähoidoissa. Tanssisuoritukset jäivätkin edelliskertaa hillitymmiksi, ja bändikin tuntui olevan valmiina ryntäämään apuun jos heidän pomolleen tulisi kesken kaiken ongelmia. Tai sitten kyse oli vain James Brown -asenteesta: tämän bändinjohtajan jokaista liikettä, elettä ja kädenliikkeellä välitettyä viestiä piti visusti tarkkailla ja reagoida siihen sekunnin murto-osassa.

Levyillä Daptone-tallin retrosoundi tuntuu edelleenkin vähän tylsän kuivakkaalta, mutta lavaoloissa homma toimii edelleenkin komeasti, tiukasti ja tanssittavasti. Olisi sinänsä kiinnostavaa kuulla Jonesin kaltaista huikeaa vokalistia vähän muunkinlaisissa musiikillisissa yhteyksissä kuin perinnesoulissa.

Kaksikymmentäseitsemän ja puoli vuotta myöhemmin

·

Aivan ensimmäiseksi Peter Gabriel käveli lavan eteen esittelemään kiertuebändinsä taustalaulajien Linnea Olssonin ja Jennie Abrahamsonin duon, joka soitti keikan lämmittelyosuutena neljä kappaletta – kaksi kumpaisenkin soololevytyksiltä. Salivalojen jälleen palaessa Gabriel palasi jälleen yksin lavalle, istahti flyygelin ääreen ja esitteli konsertin kaaren: ensin kuultaisiin alkupaloiksi muutama akustinen (tai, jos tarkkoja ollaan, elektroakustinen) versio vanhoista lauluista, sitten eräänlaisena pääruokana kokeilevampaa musiikkia ja lopulta, jälkiruokana, juhlavuosiaan taannoin viettänyt So-albumi kokonaisuudessaan.

Keikkaohjelmiston painopiste oli kahdeksankymmentäluvun tuotannossa: vanhemmasta materiaalista kuultiin vain ainainen ”Solsbury Hill”, uudemmasta ”Why Don’t You Show Yourself”, ”The Tower that Ate People”, keikan aloittanut, luonnokseksi esiteltu uusi ja vielä lopullisesti sanoittamaton ”Daddy Long Legs” ja Usin ”Come Talk To Me” ja ”Digging in the Dirt”. Muuten mentiin jo ennen Sota kolmos- ja nelosalbumien raidoilla.

Painotuksen tietysti saattoi huomata jo lavastuksesta: samat tai samanlaiset liikuteltavat valopuomit olivat käytössä jo vuoden 1986 ikimuistosella rundilla.

Niitä myös käytettiin samaan tapaan: ”No Self Controlissa” puomit ja valot hyökkäilivät Gabrielin kimppuun, ja ”Mercy Streetissä” hän makasi lavalla puomien ihmetellessä häntä lähietäisyydeltä.

Mutta vaikka tämä kasaripainotus olikin etukäteen vähän pelottavaa, homma toimi hienosti. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes, kosketinsoittaja David Sancious ja yksi kaikkien aikojen basisti-idoleistani, Tony Levin, olivat erinomaisessa iskussa ja (myös akkariosuudessa) alkuperäisversioita suhteellisen lähelle sovitetut laulut kantoivat. Peter Gabrielin äänessä ikä kuului jonkun verran, mutta ei häiritsevästi. Lavaliikunta oli selkeästi vanhaherramaisempaa, mutta ei sekään niin haitannut. Ei hän tällä kertaa myöskään heittäytynyt selälleen yleisön käsivarsille kuten silloin joskus. Jennie Abrahamson hoiti komeasti Kate Bushin osuudet ”Don’t Give Upissa” ja ihan kohtuullisesti Youssou N’Dourin osuudet varsinaisen setin päättäneessä ”In Your Eyesissä”.

Viimeisten parin vuosikymmenen PG-keikat ovat sisältäneet melkoisen määrän lavasteita, sälää ja rompetta, joten olin oikeastaan vallan tyytyväinen siihen että tällä kertaa mentiin näinkin hillityllä ylöspanolla. Tämä musiikki, nämä laulut ja nämä soittajat ja laulajat kantavat kyllä ilman sen kummempaa visuaalista tauhkaakin. ”The Tower That Ate Peoplessa” tosin katosta laskeutui jotakin mitä kasarilla ei nähty.

Tämän jälkeen kuultiin vielä setin yksi harvoja pitkiä välipuheita, julistus siitä kuinka kännykät ovat muuttaneet maailmaa ja tehneet ihmisoikeusrikollisille entistä vaikeammaksi salailla rikoksiaan. Ja sen jälkeen, komeana päätöksenä, hieno laulu kännykkätodistajia edeltävän ajan rikoksen uhrista, ”Biko”.

Kaiken kaikkiaan yli kolmetuntinen konsertti, joka toimi, eli ja hengitti. Tällä kertaa en joutunut sitä paitsi katselemaan touhua kaukaa peräseinän piippuhyllyltä niin kuin vuonna 1986, sillä olimme onnistuneet saamaan peräti eturivin paikat. Ja toisin kuin Iltalehti disinformoi, tanssimista ja liikkumista ei suinkaan kielletty, vaan järkkärit jopa kehoittivat nousemaan ylös ja tulemaan lavan eteen.

Altaan päätyyn

·

Ensimmäinen Kirjakrooli-tapahtuma oli eilen. Ainakin illalla, tapahtuman jälkeen, kaikki meistä mukanaolleista tuntuivat olevan sitä mieltä että tässä on hyvä perinteen alku. Eilen opittiin yhtä ja toista järjestelyistä ja siitä miten asioita voisi tehdä paremmin, ja huomattiin että tällainen tapahtuma toimii.

Etukäteen olimme arvelleet, että Ravintolapäivän sattuminen samalle päivälle oli erinomainen asia: ihmiset ovat liikkeellä, valmiina kokeilemaan kaikenlaista, miksei myös ääneen luettua kirjallisuutta? Kävi kuitenkin niin, että kauniina kevätpäivänä ihmiset kyllä liikkuvat kaupungilla sankoin joukoin, mutta eksyvät perin heikosti oikeiden ravintoloiden sisätiloihin. Yleisömäärät Kroolin eri tapahtumapisteissä jäivät vähän vaatimattomiksi. Tiedotus oli myös jäänyt vähän viime tinkaan. Mutta nyt ajatus on lanseerattu pienelle yleisölle ja ennen seuraavaa tapahtumaa on runsaasti aikaa saada sana leviämään laajemmalle.

Oma isännöintini Rymy-Eetussa sujui suuremmitta kommelluksitta. Muutaman kerran lähettelin aavistuksen hermostuneita tekstareita seuraavalle esiintyjälle, jota ei vielä näkynyt salissa vaikka edellinen esiintyjä oli jo hyvässä vauhdissa omassa (vajaassa) puolituntisessaan. Kaikki kuitenkin tulivat paikalle ennen sovittua esiintymisaikaa ja vetivät hienon setin. Olen omaankin esiintymiseeni tyytyväinen. Baritonikitaran ja efektipedaalien avulla kudottu äänimaisema tarinoiden taustalla tuntuu toimivan kerta kerralta paremmin.

(Äänimaisemia ja tarinoita – ynnä muutamia lauluja – pääsee näillä näkymin kuuntelemaan seuraavan kerran Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta Villa Kivessä.)

Isännän velvollisuuksien vuoksi en ehtinyt kovinkaan paljoa seurata päivän muuta ohjelmaa, mutta ehdin sentään piipahtaa Rikhardinkadun kirjaston hienolla sisäpihalla katsomassa kuinka Anja Erämajasta tuli ensimmäinen Vuoden helsinkiläiskirjailija – Onnea! – ja sitten Rymy-Eetun ohjelman päätyttyä Teatteri-ravintolassa kuuntelemassa Ketti Juvaa lukemassa Jane Austenia sekä kokemassa Leevi Lehdon hillitöntä, nonsensen ja hiphopin henkiä kanavoimaa huikeaa ja riemastuttavaa lausuntataidetta. Se on aina  huikeaa seurattavaa.

Missä majailimme kerran

·

Taannoin skannasin melkoisen määrän äidin jälkeenjääneiden papereiden joukosta löytyneitä valokuvia, negatiiveja ja dioja. (Suosittelen edelleenkin Vuescan-nimistä ohjelmaa skannerin jatkoksi, toimii ainakin minun vanhalla skannerillani paremmin kuin laitteen mukana tulleet ohjelmistot.) Meillä on aina valokuvattu kohtuullisen paljon, joten lapsuuttani on siinä suhteessa dokumentoitu huomattavan paljon paremmin kuin nuoruuttani sen jälkeen, kun muutin pois kotoa.

Kun negoja ja dioja 1960- ja 1970-luvuilta tuli käytyä läpi niinkin valtaisa laatikollinen, kiinnitin huomiota erääseen seikkaan. Esimerkiksi tässä jouluaattoillan yhteispotretissa vuodelta 1973:

Tai tässä tunnelmallisessa  iltakuvassa vuodelta 1965, jossa tuleva kirjailija tutkiskelee lähdemateriaalia ennen yöpuulle asettumista:

Myöhemmin ilmiö on havaittavissa tässä seuraavassa kuvassa, jossa ollaan uuden harrastuksen kimpussa:

Kyseinen siimaohjattava Zeron malli ei päässyt koskaan lentokuntoon. Sittemmin keskityinkin lähinnä muovimalleihin, ja seuraava niistä otettu kuva valaisee jälleen asiaa, jota tässä bloggauksessa yritän tuoda esille:

Meidän koirastamme Pennistä on runsaasti kuvia. Vinkki koiraa havittelevalle valokuvauksen harrastajalle: musta villakoira on loistava lemmikki, mutta siitä on miltei mahdotonta saada kunnollisia valokuvia.

Ja lopuksi pieni ”hupsista”-räpsäisy vuodelta 1965:

No niin, mikä näitä kuvia yhdistää? Mitä niissä kaikissa on – tai paremminkin, mitä niistä kaikista puuttuu melkein kokonaan, paitsi tahattomasti?

Koti.

Minulla on kokoelmissa gigatavuittain valokuvia itsestäni vauvana, lapsena ja teininä, mutta jos haluaisin muistella millaista meidän kotona oli, joudun tihrustamaan potrettien laitoja tai sirittämään epäonnistuneita, epätarkkoja vahingonlaukauksia. Vanhempani olivat ammattitoimittajia, ja senkin takia he kuvasivat mielellään ihmisiä, eikä siinä mitään pahaa. Mutta olisi joskus kiva nähdä kuvia myös niistä asunnoista, niistä kodeissa, missä minä ja perheemme vietimme monia vuosia, arkia ja pyhäpäiviä.

On skannatussa kokoelmassa yksi kuvasarja, jossa näkyy vähän paremmin ihmisten lisäksi ympäröivää huonettakin:

Vahinko vain, ettei kuva ole meiltä. Lyhyt valokuvamallin urani käynnistyi ja päättyi siihen, kun minut, pikkusisko ja serkkupoika kuljetettiin tuntemattomaan vironniemeläiseen luksuslukaaliin näyttelemään leikkimistä hienoilla uusilla leluilla, jotka eivät olleet meidän ja joita emme saaneet. Kyseessä oli ”Lapsen työkalut” -niminen juttu, joka ilmestyi aivan 1960-luvun loppuvuosina, mahdollisesti vastikään perustetussa Kodin kuvalehdessä. Osa kuvista päätyi näköjään äidin haltuun.

Aikuisiän asunnoistani on vieläkin vähemmän kuvia. Vaikka en muistelekaan kaikkia niitä koteja, asuntoja ja asuinkumppaneita millään kaipaavalla nostalgialla, olisi silti mukavaa jos muistin tueksi olisi myös dokumentteja entisen elämän entisistä kodeista.

Ehkä on aika korjata tapansa, ja kuljeksia kamera kourassa myös kotosalla. Myös arkena.

Kumpujen yöstä

·

Luoja ei luonut intiaaneja. Hän lauloi ja tanssi heidät.

Joskus 1990-luvulla muistan kuulleeni radiosta joitakin jaksoja sarjaa, jossa luettiin historiankirjaa ääneen. Vain luettiin, sen kummemmin dramatisoimatta. Luulen, että se tuli silloisesta Radiomafiasta, mutta en ole varma. Tummat, julmat pienet tarinat tekivät vaikutuksen. Kirja – tai trilogia, jos tarkkoja ollaan – meni heti hankintalistalle.

Siis sille listalle, jonka kirjat hankkisin sitten kun minulla olisi rahaa. (Siihen aikaan sitä ei ollut yhtään.)

Trilogian kakkos- ja kolmososa sattuivat sittemmin silloin tällöin kohdalle, ykkösosaa ei. Joulun alla en enää odotellut kadonnutta alkua, vaan hankin ne kaksi muuta. Ykkönen löytyi lainaksi kirjastosta.

Alkuaan vuonna 1984 ilmestynyt Eduardo Galeanon Tulen muistot (suom. Anu Partanen, Loki-kirjat 1992–97) on merkillinen Amerikan kaksoismantereen historia. Lähdeviitteet ovat kohdallaan, mutta tarina kulkee lyhyinä, yleensä alle sivun pienoiskuvaelmina, hypähtelee mantereen laidalta toiselle, maasta toiseen, kylästä tai kaupungista toiseen, ihmisestä toiseen, palaa toisinaan takaisin samoihin ihmisiin, ehkä vuosia myöhemmin. Osa sen kuvaamista ihmisistä on historian suurnaisia tai -miehiä, osa tavallisia tallaajia jotka ehkä vain sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, tai oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  Ensimmäinen osa Vanha uusi maailma alkaa eri intiaanikansojen luomismyyteistä, siirtyy sitten nopeasti aikakausien halki espanjalaisten ja portugalilaisten miehitykseen ja päättyy vuoteen 1700. Kasvot ja naamiot käy läpi seuraavat kaksi vuosisataa, miehityksen jatkumisen, kapitalismin nousun ja Amerikan valtioiden itsenäistymisen. Tuulen vuosisata paneutuu 1900-lukuun.

Tänään La Pazin keskuaukiolla pidetään näytös. Siellä uhrataan intiaanikapinan kaksi naispäällikköä. Túpac Catarin vaimoa, Bartolina Sisaa, tuodaan köysi kaulassa ja hevosen häntään sidottuna sotilasparakeilta. Túpac Catarin sisarta, Gregoria Apazaa, tuodaan aasin selässä. Kummallakin on keppi oikeassa kädessä, valtikan tapaan, ja päässä piikkikruunu. Vangit lakaisevat tietä heidän edestään. Bartolinaa ja Gregoriaa kuljetetaan monta kertaa auion ympäri, ja he karsivat hiljaisina kun heitä kivitetään ja pilkataan intiaanikuningattariksi, ja sitten koittaa hirttämisen hetki. Tuomio määrää, että heidän päänsä ja kätensä viedään nähtäväksi seudun kyliin.

Kuvittelen tienneeni Amerikoiden historiasta edes jotakin ennen trilogian lukemistakin, mutta aukkoja tiedoissa kyllä riittää, sekä historian että maantiedon osalta: Galeano heittelee henkilöiden ja paikkojen nimiä lukijalle tuttuina, vaivautumatta selittelemään, mikäli kyseessä on merkkihenkilö tai mikäli hän kertoo jotakin jonkun tunnetun tapauksen tai taajaman liepeiltä. Mutta kirjan teksti vetää mukaansa vaikka ei aina tietäisikään, ollaanko Meksikossa vai Uruguayssa. Kirjan kertoma historia myös järkyttää, kerran toisensa jälkeen.

Hyväntahtoinen isoisä Martínez, joka murhasi kolmekymmentätuhatta salvadorilaista, uskoo että muurahaisten tappaminen on suurempi rikos kuin ihmisten tappaminen, koska muurahaiset eivät voi syntyä uudestaan. Joka sunnuntai maestro Martínez puhuu kansalle radiossa maailman poliittisesta tilanteesta, suolistoloisista, sielujen jälleensyntymisestä ja kommunismin vaarasta.

Espanjalaisten ja portugalilaisten tulo Amerikkaan (omien vapaussotiensa keskeltä) tuhosi inkojen ja atsteekkien veriset sotilasdiktatuurit, mutta muutti mantereen entistäkin pahempien järjestelmällisten joukkomurhien ja -raiskausten sekä riiston ja orjatyön keskitysleireiksi. Jos erehtyy lausumaan ääneen ajatuksen siitä, että intiaaneilla ja neekereillä saattaisi olla sielu ja/tai ihmisoikeuksia, ei eurooppalainen ihonvärikään suojaa teloitukselta ilman oikeudenkäyntiä. Amerikan valtioiden itsenäistyminen ja entisten hyväksikäyttäjävaltioiden vaikutusvallan romahtaminen 1800-luvun alussa näyttää ensin muuttavan tilannetta, mutta Simón Bolívarin unelma yhtenäisestä amerikkalaisesta valtiosta kuolee nopeasti: uusille riistäjille, Yhdysvalloille ja Englannille, on edullisempaa junailla mantereelle pieniä, keskenään sotivia valtioita: näin ne saadaan tuottamaan halvalla teollisuuden tarvitsemia raaka-aineita ja ostamaan kalliilla omista raaka-aineistaan jalostettuja tuotteita.

Teollistumisen aikakauden Eldorado sijaitsee Yhdysvalloissa, ja Yhdysvallat on yhtä kuin Amerikka.
Etelässä toinen Amerikka ei osaa enää edes änkyttää omaa nimeään. Äskettäin julkaistu tutkimus paljastaa, että kaikilla tämän toisen Amerikan mailla on kauppasopimuksia Yhdysvaltain, Englannin, Ranskan ja Saksan kanssa, mutta ei ainoatakaan sopimusta keskenään. Latinalainen Amerikka on helposti höynäytettävien valtioiden saaristo, jotka on saatu eristäytymään toisistaan ja opetettu keskinäiseen vihanpitoon.

Tällaisena tilanne jatkuu trilogian lopulle saakka, vuoteen 1980: monissa maissa sotilasvallankaappausten määrä lasketaan jo kolminumeroisilla luvuilla.

Viime vuoden heinäkuussa [1976 Brasilian] sotilasdiktatuuri kielsi Movimento-viikkolehteä julkaisemasta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta vuodelta 1776, koska siinä sanotaan että kansalla on oikeus ja velvollisuus kaataa despoottinen hallitus. Sen jälkeen sensuuri julisti pannaan muun muassa Bolshoi-baletin, koska se on venäläinen, Pablo Picasson eroottiset kuvat, koska ne ovat eroottisia, ja Surrealismin historian, koska yhden luvun otsakkeessa on sana vallankumous (Vallankumous runoudessa).

[…]

Samaan aikaan Platajoen toisella rannalla argentiinalaissotilaat kaappaavat vallan. Yksi uuden diktatuurin päälliköistä, kenraali Ibérico Saint-Jean julistaa:
– Ensin tapamme kaikki kumoukselliset. Sitten tapamme heidän liittolaisensa. Sitten heidän kannattajansa. Sitten epäröitsijät. Ja lopuksi me tapamme välinpitämättömät.

Mutta ei Galeano toivoton ole. Hän kertoo Etelä-Amerikan viidakoissa toistasataa vuotta sinnitelleestä karanneiden orjien valtakunnasta. Hän huomaa toivoa, näkee merkkejä uudesta. Hän tunnistaa vapaudenkaipuun taiteessa, jota ei saada enää tukahdutettua. Vuosisatainen despotismin kierre alkaa pikku hiljaa helpottaa.

Uruguayn diktatuuri järjestää kansanäänestyksen ja häviää.
Vaikenemaan pakotettu kansa vaikutti mykältä, mutta nyt se avaa suunsa ja sanoo ei. Vaikka vuosia kestänyt hiljaisuus huusi, sotilaat olivat tulkinneet sen alistumiseksi. He eivät odottaneet tällaista vastausta. Kaiken huipuksi he kysyivät kansalta vain muodon vuoksi, niin kuin kokki käskee kanaa kertomaan, minkä kastikkeen kanssa se haluaa tulla syödyksi.

Tulen muistojen päättymisen jälkeen muutos on vain nopeutunut, eikä Latinalaisessa Amerikassa ole enää montaakaan diktatuuria, kun Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt muille mantereille eikä sillä ole ollut aikaa ja rahaa paapoa takapihan despootteja. Kohtalon ivaa(kin) on, että viimeiset sinnittelijät ovat niitä harvoja maita, joissa Galeanon arvostamat vapaustaistelijat onnistuivat. Mutta totta on, että Castrot, Chavezit ja Ortegat ovat pelkkiä pasifistisia pikkutekijöitä Batistoihin, Trujilloihin, Pinocheteihin ja muihin silmittömiin joukkomurhaajiin verrattuina.

Eduardo Galeano istui vankilassa 1970-luvulla kotimaassaan Uruguayssa ja vietti sittemmin monta vuotta maanpaossa: hänen näkökulmansa ei missään mielessä ole erityisen puolueeton eikä Tulen muistoja voi missään mielessä pitää minään tasapuolisena historiateoksena. Se ottaa avoimesti kantaa, on salailematta mieltä. Joitakin asioita se vähättelee, joitakin se korostaa. Siinäkin mielessä se tuo mieleen poliittisen kartan vastakkaiselta laidalta ponnistaneen suomalaisedeltäjänsä, upseerin ja taidemaalarin Aarno Karimon 1920–30-luvuilla kirjoittaman ja kuvittaman järkäleen Kumpujen yöstä, jota luin nuorna moneen kertaan ja perusteellisesti, ja jonka yksisilmäisyys omalta osaltaan vaikutti siihen että suhtaudun edelleenkin erittäin kriittisesti oikeistolaisiin historiantulkintoihin.

Eurooppalaiselle Tulen muistot on valaisevaa luettavaa sikälikin, että monet meidän näkökannaltamme katsottuna tärkeät ”maailmanhistorian” tapahtumat jäävät siinä paljon vähäisemmälle huomiolle kuin olemme tottuneet: tärkeämpiä ovat aivan toiset ”maailmanhistorian” tapahtumat. Juttelin viime perjantaina Gummeruksen päivällisillä Loki-kirjoja aikanaan pyörittäneen Niko Aulan kanssa, ja hän tuntuu olevan yhä innoissaan Tulen muistoista. En ihmettele. Mistähän löytyisi kustantaja ottamaan trilogiasta uuden painoksen? Tässä on tärkeä kirja erinomaisesti suomennettuna, eikä kolmenkymmenen vuoden ikä ole teoksen tärkeyttä vähentänyt.