Kategoria: meni jo

Löytävä etsimässä

·

Olen epäilemättä erinäisiä kertoja maininnut fanittavani englantilaista laulaja/lauluntekijää Richard Thompsonia. Tutustumiseni hänen tuotantoonsa alkoi vuoden 1988 Amnesia-levystä ja on sittemminkin painottunut herran tuoreempaan soolotuotantoon – joskin vanhempiin julkaisuihin tutustumisen ansiosta on löytynyt muun muassa pian ex-vaimoksi muuttuneen Linda-vaimon kanssa tehty synkänupea ”avioeroalbumi” Shoot Out the Lights (1982), jota jotkut arvioitsijat ovat pitäneet yhtenä 1980-luvun parhaista äänitejulkaisuista. Thompsonin nuoruusvuodet brittiläisen folkrockin pioneeriyhtyeessä Fairport Conventionissa ovat jääneet minun tapauksessani vähemmälle kuuntelulle: on niitä levyjä tullut kuunneltua, mutta kovin suurta vaikutusta ne eivät ole tehneet.

Thompsonin tuore, osittain edesmenneen amerikkalaisjournalistin Scott Timbergin kanssa kirjoitettu muistelmateos Beeswing: Fairport, folk rock and finding my voice 1967–75 (Faber & Faber 2021) painottuu pitkälti juuri näihin varhaisiin vaiheisiin. Fairport Convention syntyy vuoden 1967 tienoilla enemmän tai vähemmän koululaisbändinä, saa hämmentävän nopeasti levytyssopimuksen ja alkaa muutaman albumin mittaan vähitellen löytää omaa tyyliään brittiläisen kansanlauluperinteen ja rockin yhdistäjänä. Muutaman vuoden mittaan bändin kokoonpano muuttuilee moneen kertaan. Ensin esikoislevyn laulusolisti Judy Dyble vaihtuu tulevaan brittifolkrockin legendaan Sandy Dennyyn, sitten rumpali Martin Lamble menehtyy bändin keikkapakun suistuttua tieltä, kun kuski nukahtaa rattiin. Onnettomuuden toinen kuolonuhri on Thompsonin tyttöystävä, jonka kanssa hän ehti seurustella vain viikon. Vain paria vuotta myöhemmin Sandy Denny poistuu rivistöstä, ja Thompson eroaa itsekin vuoden 1970 Full House -levyn jälkeen. Kaikkien välit pysyvät kuitenkin varsin hyvinä, ja entiset ja uudemmat Fairport-muusikot soittelevat yhä edelleenkin yhdessä vuotuisilla reunion-festivaaleilla. Thompson elättää itseään jonkin aikaa sessiomuusikkona, liittyy sitten Fotheringay-yhtyeestä eronneen Dennyn kiertuebändiin ja alkaa vähitellen viritellä soolouraa, josta tulee pian duettoura Linda Petersin, sittemmin Linda Thompsonin kanssa.

Beeswing paneutuu keskiverto-muusikkoelämäkertaa hieman enemmän musiikin tekemiseen, musiikillisiin vaikutteisiin sekä laulujen ja levyjen syntyprosesseihin – hieman enemmän. Toinen keskeinen teema alaotsikon ”oman äänen” etsimisessä on Thompsonin hengellinen vaellus, joka vie hänet (ja Lindan) 1970-luvun puolivälissä Lontoon suufilaisyhteisöön ja sittemmin jopa pyhiinvaellukselle Mekkaan. Tämän etsinnän tuloksena syntyi myös pelkistetty, suufilaisuudesta ja itämaisesta(kin) musiikista vaikutteita saanut albumi Pour Down Like Silver (1976), jolta löytyy myös Thompsonin ehkä eniten coveroitu sävellys, balladi ”Dimming of the Day”. Thompsonien duo pärjäili musiikkibisneksessä jotenkuten, mutta vasta Shoot Out the Lights oli edes jonkinlainen kaupallinenkin menestys – ja silloin duo oli yhtä kiertuetta vaille lakannut jo olemasta.

Jossakin haastattelussa Thompson on selittänyt, etteivät hänen myöhemmät vaiheensa ole lainkaan niin kiinnostavia, vain (jotenkuten menestyneitä) levyjä, kiertueita, keikkoja ja elämistä kahdessa maassa. Itseäni kyllä kiinnostaisi lukea enemmänkin vaikkapa 1980-luvun avantgardemmista kuvioista (kuten French Frith Kaiser Thompson -kvartetista), 1990-luvun huikean hienojen sooloalbumien synnystä tai vaikkapa mainiosta 1000 Years of Popular Music -projektista. Joitakin viittauksia myöhempään kyllä on: kirjan nimikappale ”Beeswing” on syntynyt vasta vuoden 1994 upealle Mirror Blue -levylle. Se on fiktiivinen tarina laulun kertojan hanttihommissa tapaamasta hippitytöstä, jonka kanssa syntynyt suhde kariutuu sitten kun tyttö haluaa viettää vapaampaa elämää kuin kertoja. Tarinan yksi monista esikuvista on ilmeisesti ollut Sandy Denny, mutta paljon suoremmin Thompson on viitannut viimeisinä vuosinaan pahassa päihdekoukussa olleen Dennyn hengen vieneeseen tapaturmaan Shoot Out the Lightsin (Linda Thompsonin laulamassa) raidassa ”Did She Jump or Was She Pushed?”.

Beeswing on suhteellisen suoraviivaista ja helppoa luettavaa, ei erityisen syvällinen, vaan suhteellisen tiivis muistelma. Erikoisuutena kirjan liitteeseen on painettu liuta Thompsonin eri aikoina näkemiä unia, joista joissakin esiintyy hänelle merkityksellisiä artisteja. Britanniassa Thompson on sen verran iso nimi ja brittiläisen rockin vanhempi valtiomies, että kirja on saanut (ison kustantajan ohella) hyvinkin paljon mediahuomiota. En kuitenkaan odota mitenkään henkeäni pidätellen, että yksikään suomalaiskustantaja tulisi tyrkyttämään kirjaa minulle suomennettavaksi.

Pikipöksyjuristi

·
Priki Pilgrim tuntemattoman 1800-luvun alkupuolen taiteilijan kuvaamana.

Kaksikymmentävuotias bostonilainen lakitieteen opiskelija päättää parannella tuhkarokon heikentämää näköään merillä. Toisin kuin monet ikä- ja säätytoverinsa, hän ei suinkaan lähde vanhempiensa rahoilla tekemään grand touria maailmalle paapottuna matkustajana, vaan värväytyy tavalliseksi matruusiksi pieneen priki Pilgrimiin, joka on matkalla Kap Hornin kautta jumalanseläntaakse Kaliforniaan, syrjäseudulle joka ei tuota mitään muuta rahtaamisen arvoista kuin vuotia Yhdysvaltain itärannikon nahkateollisuuden tarpeisiin. Matka kestää kaksi vuotta – niin vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että hän onnistuu vaihtamaan laivaa täystakilaiseen Alertiin ja pääsee näin jatkamaan lakitieteen opintojaan kotikaupungissa vain vähän ikätovereitaan myöhässä. Pari vuotta myöhemmin, juristiharjoittelijana, hän muokkaa matkapäiväkirjoistaan ja kokemuksistaan kirjan.

Richard Henry Dana nuoremman (1815–1882) kirjasta Two Years Before the Mast (1840) tuli menestys, monestakin syystä. Ensinnäkin se oli ainoa (ainakin englanninkielellä) julkaistu kuvaus tuohon aikaan vielä Meksikolle kuuluneesta Kaliforniasta, ja kun kultaryntäys Pohjois-Amerikan länsirannikolle alkoi 1840-luvulla, siitä muodostui lähtijöille ainoa opas siitä mihin he olivat oikeastaan matkalla. Kirjasta tuli myös merkittävä tapaus kamppailussa merimiesten epäoikeudenmukaista kohtelua ja lähestulkoon orjuuden kaltaista oikeudettomuutta vastaan, kamppailussa jota Dana edisti sittemmin myös juristin toimessaan. Hänestä kasvoi muutenkin merkittävä ihmisoikeusaktiivi maassa, joka parikymmentä vuotta myöhemmin ajautui sisällissotaan, jossa yhtenä tärkeänä kysymyksenä oli orjuuden kieltäminen tai salliminen.

Nykysilmin luettuna Danan satakahdeksankymmenvuotias teksti näyttää perin asenteelliselta ja rasistiselta: orjuuden vastustuksestaan huolimatta Dana ei suhtaudu mustaihoisiin laivatovereihinsa mitenkään erityisen tasa-arvoisina ihmisinä, ja hänen mukaansa Kalifornian alkuperäisasukkaiden, ”intiaanien”, merkittävin luonteenpiirre on ”laiskuus”. (Harvapa kovin innokkaasti tekee töitä miehittäjille, jotka ovat vieneet maat, tuhonneet elinkeinot ja vielä levittäneet tappavia tauteja.) Toisaalta Dana arvostaa suuresti ”sandwich-saarelaisia” (eli havaijilaisia) merimiehiä, epäilemättä siksi että tuli tutustuneeksi heihin paremmin kuin muihin ei-”valkoisten” etnisten ryhmien edustajiin.

Two Years Before the Mast löytyy – tekijänoikeuksien vanhennuttua vuosikymmeniä sitten – ilmaisena e-kirjana Project Gutenbergin sivustolta ja WSOY julkaisi siitä vuonna 1968 Tapio Hiisivaaran suomennoksen. Luin sen itse joskus 1970-luvulla nuorena innokkaana purjelaiva-ajan merikirjallisuuden ystävänä, ja muistaakseni muuten asiallisen käännösjäljen osalta jäi tökkimään pahan kerran, että Hiisivaara oli, yleistajuistamistarkoituksessa, keksiskellyt sinne tänne aivan omia meritermejään, jotka nähdäkseni lähinnä sotkivat lukijan käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ja missä osassa raakatakilaisen purjelaivan rikiä.

Mieleeni onkin juolahtanut, että kirjan voisi kääntää uudestaan ja, koska tekijänoikeudet kerran ovat vanhentuneet, käännökseen ei tarvitse kysellä lupia keneltäkään. Mikäli kukaan kustantaja ei kiinnostu, sen voi julkaista omakustannepohjaltakin jollakin sopivalla e-kirja-alustalla. Työtähän kolme- ja puolisataasivuinen, paljon taustatutkimusta vaativa teos vaatii, mutta minähän olen vastikään alkaneella viisivuotisella apurahalla, enkä minä nyt sentään ihan koko aikaa niitä omia romaanejakaan kirjoittele.

Tämän kirjan suomentaminen voisi hyvinkin olla eräänlainen puhdetyöhanke. Olen tullut lapsuudessani opetelleeksi raakatakilaisten purjelaivojen takilatermistön ja muistan sen edelleenkin jotakuinkin ulkoa, ja olen toivonut että kohdalle sattuisi sellainen käännöshanke jossa tätä vanhaa rakkautta pääsisi hyödyntämään. Ja jos kukaan ei sellaista kerran tarjoa…

365 päivää myöhemmin

· Yksi kommentti ·

Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.

Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.

S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.

Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.

Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.

Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.

Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.

Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.

Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.

Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.

Sitten… niin, mitä sitten?

Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.

Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.

Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.

Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…

Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.

Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.

Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

·

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Hunan Malmilla

·

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Malmin kirjastoon ei kertynyt kovin suurta yleisöä, mikä on ehkä hyväkin: Tulin sanoneeksi ääneen erään Hunaniin sisällyttämäni (hieman kevytmielisehkön) viittauksen erääseen aikaisempaan romaaniini, jota ainakaan haastattelija Jani Saxell ei ollut tullut huomanneeksi. Kirjassa on noita ainakin yksi toinenkin, ja haluan mielelläni säilyttää ne tarkkaavaisten lukijoiden löytämisen ilona.

Mutta reilun tunnin mittainen keskustelu oli erinomaisen miellyttävä kokemus myös haastateltavalle, mistä kiitos hyviä kysymyksiä laatineelle ja niitä pohjustaneelle Janille, Malmin kirjaston väelle ja paikallaolleille!

 

Kuin (viimeinen) tanssi

·

En osaa soittaa rumpuja enkä ole sitä paitsi koskaan asunut sellaisessa paikassa, missä olisi edes ollut mahdollista äänittää omaan musiikkiinsa oikeaa rumpusettiä ilman että koko naapurusto kuulee. Toki, 1980-luvun alkupuolelta asti on ollut olemassa sähkörumpusettejä, mutta kunnolliset ovat aina olleet liian kalliita (ja tilaa vieviä) minun kaltaiselleni amatöörilauluntekijälle. Sitä paitsi sähkörumpujen kumisten (tms.) lämisköjen hakkaamisesta* lähtee aikamoinen pauke. Olen kuitenkin aina tottunut ajattelemaan kirjoittamiani lauluja enemmän tai vähemmän bändimusiikkina, ja rumpalin (tai muun lyömäsoittajan) mukanaolo on kuulunut asiaan. Niinpä turvauduin kotiäänittäjänurani alusta alkaen toiseen 1980-luvun alussa yleistyneeseen (ja halventuneeseen) musiikkiteknologiseen keksintöön: rumpukoneeseen.

Rumpukoneiden ohjelmoiminen oli kuitenkin aina työlästä: minun estetiikkaani ei oikein sopinut, että edes konerumpali hakkaisi samaa muuttumatonta komppia kappaleen alusta loppuun, vaan mukana piti olla fillejä ja rytmistä vaihtelua biisin eri osissa. Käytännössä tämä merkitsi, että rakentelemani biisin mittaiset rumpukompit täyttivät silloisen koneiden kaikki muistipaikat. Seuraavan biisin komppia rakentelemaan lähtiessä piti edellinen pyyhkiä olemattomiin. (Toki kyllä, laitteisiin sai liitettyä kasettidekin ja dumpattua muistin sisällön talteen C-kasetille, mutta hidasta ja hankalaa se oli sekin.)

Tästä syystä 1990-luvun puolella ilahduin, kun saatoin kytkeä vasta hankkimani mikrotietokoneen osaksi äänitysjärjestelmääni. Pitkään peecee toimi käytännössä vain rumpukoneen (enemmän tai vähemmän loputtomana) muistitilana ja ohjausyksikkönä midi-liitäntöjen avulla, mutta samalla äänimaailma laajeni: tietokoneen (aluksi primitiivinen) äänikortti tarjosi mahdollisuuden lisätä musiikkiin itse soitetun ja lauletun sekä rumpukomppien lisäksi myös jonkinlaisia ”kosketinsoitin”-soundeja. Olin aloittanut edelleenkin jatkuvan tutustumiseni siihen tietokoneohjelmien ryhmään, jota siihen aikaan kutsuttiin sekvenssereiksi.

Ensimmäisten äänikorttieni mukana tullut Voyetra-nimisen yhtiön DOS-ohjelma oli varsin primitiivinen enkä tainnut saada sillä tehtyä paljoakaan muistettavaa. Vähän myöhemmin sain hankittua paremman äänikortin ja sen mukana† tuli Windows 3 -ympäristössä toimiva amerikkalaisen Twelve Tone Systems -yhtiön ohjelmisto nimeltä Cakewalk Pro Audio.

Seuraavien vuosien mittaan totuin käyttämään CPA:ta varsin hyvin. Aluksi sekvensseriohjelmassa rakennetut rumpu- ja synaosuudet piti nauhoittaa vanhalle kunnon kasettineliraiturille: kyllähän ohjelmalla olisi voinut äänittää soitin- ja lauluosuuksia myös tietokoneen kovalevylle, mutta sellainen touhu olisi vaatinut niin julmetusti kovalevytilaa ettei minulla moisiin jättiläisiin olisi ollut varaa. (Siis ajatelkaa nyt: yksi ainoa raita nelisen minuuttia stereoääntä 44,1 kilohertzin näytteenottotaajuudella ja 16 bitin resoluutiolla vie yli neljäkymmentä megatavua!) Vähän myöhemmin onnistuin hankkimaan ns. synkkaboksin, jonka avulla nauhurin ja sekvensserin sai pyörimään tarkasti yhtä tahtia, joten tietokoneelle rakennetut ja (perin vähän tilaa vievässä) midi-muodossa tallennetut soitinosuudet tarvitsi muuttaa ääneksi vasta siinä vaiheessa kun valmis teos miksattiin (toiselle, ”normaalille”) C-kasettinauhurille.

Vähitellen kovalevytila alkoi halveta huomattavassa määrin ja neliraitanauhuri siirtyi syrjemmälle, kun aloin tallentaa myös ”oikeiden soittimien” osuudet – kitara-, basso- ja lauluraidat – digitaaliseen muotoon kovalevylle. Cakewalk Pro Audio 4 alkoi olla tässä vaiheessa jo vanhanpuoleinen ohjelma. Uudemmat versiot olivat ilmeisesti sen verran hintavia, että tyydyin toistaiseksi halvempaan versioon, italialaisen Flavio Antoniolin mainioon n-Track Studioon. Tämä digitaalinen audiotyöasema (DAW) oli pätevä kapine kovalevylle äänitettyjen musiikkiraitojen käsittelyyn ja miksaamiseen, mutta midi-osasto oli perin vaatimaton, joten vanha Cakewalk pysyi edelleen midi-sekvensserinä. Kunnes joskus vuoden 2007 tienoilla kävi niin, että n-Track Studion silloinen versio ei yhtäkkiä suostunutkaan yhteistyöhön silloisen äänikorttini kanssa. Antonioli korjasi tapansa mukaan ongelman muutamassa viikossa, mutta minulla oli olevinaan kiire saada jotakin nauhoitettua – ja sen verran rahaa, että sain hommattua uuden, hienon DAW-ohjelman, jonka midi-toiminnotkin olivat riittävän hyviä että sekä n-Track Studio että Cakewalk Pro Audio jäivät syrjään. Vanha Twelve Tones Systems oli ottanut yhtiön nimeksi päätuotteensa nimen Cakewalk ja päätuoteohjelmisto oli kastettu Sonariksi. (Tässä vaiheessa pieni bostonilaisfirma oli sitä paitsi muuttunut ison japanilaisen äänitekniikkayrityksen Rolandin tytäryhtiöksi.)

Jo tuolloin, kymmenkunta vuotta sitten, ”isot” DAW-ohjelmistot alkoivat olla toimintojensa puolesta suhteellisen hyvin samalla viivalla sikäli, että kaikki mitä yhdellä ohjelmalla saattoi tehdä onnistui ongelmitta toisellakin, ainoastaan työtapa ja terminologia saattoi vaihdella tuotteesta toiseen. Äänenlaadussaaan ei ollut mitään eroa, sillä taustalla oleva matematiikka on kuitenkin pohjimmiltaan ihan samaa. Tyypillisesti ohjelmistojen käyttöliittymätkin muistuttivat toisiaan, ja yrittivät parhaansa mukaan muistuttaa ”oikeita” miksauspöytiä. Siinä suhteessa on periaatteessa ollut jokseenkin samantekevää, millä ohjelmistolla (ja millä käyttöjärjestelmällä) musiikkia äänittää. Työtapa- ja terminologiaerot kuitenkin aiheuttavat sen, että ohjelmistosta toiseen loikkaaminen saattaa aluksi tuntua hankalalta: ne toiminnot mitä on tottunut käyttämään eivät olekaan sen kuvakkeen tai valikon takana missä ennen eikä niitä kutsuta samalla nimellä, joten olisi sukellettava tonkimaan jotakin yli tuhatsivuista pdf-tiedostoa saadakseen selville, miten homma hoidetaan. Tästä syystä en oikein päässyt sinuiksi erään äänikortin mukana tulleen, sinänsä vallan pätevän Cubase-ohjelmiston kanssa, vaan siirryin CPA- ja nTS-käyttäjälle tutumman oloiseen Sonariin. Pikaisesti vilkaisten olen kyseisen ohjelmiston avulla rakennellut viimeisten kymmenen vuoden aikana lähes puolentoistasataa laulua, remiksausta ja muuta musiikillista teosta (joista kohtuullinen määrä on tosin uusia versioita biiseistä, joiden aikaisempi äänitys ei sitten kuulostanutkaan niin hyvältä).

Nyt Sonar-aika on kuitenkin kallistumassa loppuaan kohti. Parisen viikkoa sitten ilmoitettiin, että ohjelman kehitystyö on päättynyt ja tekijätiimi saanut potkut. Cakewalk on ollut jo hyvän tovin kitaroistaan tunnetun Gibsonin omistuksessa (ja Gibson puolestaan elektroniikkajätti Phillipsin omistuksessa), ja Gibsonin ilmeisesti hyvin vaikea taloudellinen tilanne on saanut yhtiön karsimaan niitä toimintoja, joita ei ole katsottu riittävän kannattaviksi. Eikä musiikkiohjelmistotuotanto ole koskaan ollut kovin kannattavaa: kehitystyöhön kuluu vähintään yhtä paljon aikaa, rahaa ja henkilötyövuosia kuin ”oikeidenkin” laitteiden suunnitteluun, mutta tuote ei saa maksaa muutamaa satasta enempää – tai, onneksi yhä harvempien mielestä, sen pitäisi olla ilmainen ja jos se ei ole ilmainen se pitää kräkätä ja pistää ilmaiseksi jakoon piittaamatta lainkaan siitä miten monen ihmisen arkinen toimeentulo on kiinni ohjelman myynti- ja/tai lisensointikustannuksista.

Sonar-foorumilla on meneillään adressikeräys, jolla pyydetään Microsoftia ottamaan Sonar omaan tuotevalikoimaansa, mutta en oikein jaksa uskoa että hanke johtaisi mihinkään. Mikäli vanhaa tuotantotiimiä ei saada kasaan – ja jokainen heistä joka onnistuu saamaan jotakuinkin minkä tahansa työpaikan mistä tahansa joutuu sen ottamaan, Yhdysvaltain surkean työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmän vuoksi – ei hirvittävä määrä kolmenkymmenen vuoden ajalta periytyvää, muokattua, korjailtua ja edelleenkehiteltyä koodia juuri auta yhtään mihinkään ilman ihmisiä, jotka tuntevat koko systeemin pohjiaan myöten.

Ei minun(kaan) Sonar-ohjelmistoni ole tietenkään lakannut toimimasta. Se toimii oikein hyvin. Mutta jossakin vaiheessa joudun joka tapauksessa tekemään tietokoneeseeni ns. puhtaan asennuksen eli tyhjentämään järjestelmälevyn ja asentamaan käyttöjärjestelmän ja ohjelmistot uudelleen. Sonarissa on, melkein kaikkien nykyisten ”kaupallisten” ohjelmistojen lailla, lisensointijärjestelmä joka vaatii yhteydenottoa Cakewalkin nettiosoitteeseen ja käyttöoikeuksien varmistamisen sitä kautta. Jos nettiosoite on yhä olemassa ja toiminnassa sitten kun joudun puhtaan asennuksen tekemään, kaikki on edelleenkin hyvin. Mutta voi hyvin olla, että Cakewalk katoaa netistä hetkenä minä hyvänsä, sillä tällä hetkellä yhtiö (ja ohjelmisto) eivät tuota Gibsonille sitäkään vähää mitä aikaisemmin, kuluja vain.

Muut musiikkiohjelmistojen valmistajat ovat toki rientäneet hätiin ja kaupitsevat meille Sonarin käyttäjille omia tuotteitaan ainakin vähän edullisemmin crossgrade-tarjoushinnoin. Sellaiseen tulin itsekin tarttuneeksi, niin että saan opetella uuden ja massiivisen DAW-ohjelmistopaketin käyttöä jo ennen kuin on ihan pakko. Täytyy vain toivoa, että sen valmistaja pysyy pystyssä edes kohtuullisen monta vuotta ja jaksaa tuottaa uusia päivityksiä sitä mukaa kun tietokoneet muutenkin kehittyvät, päivittyvät ja muuttuvat (jolloin vanhat softat eivät enää välttämättä toimi).

____
* Kaltaiseni innokkaan, mutta osaamattoman amatöörin käsissä kyseessä on nimenomaan hakkaaminen, ei soittaminen. Toki järjestelmällinen ja sinnikäs harjoittelu auttaisi siinäkin.
† Okei, jos ihan rehellisiä ollaan, en muista aivan varmasti, tuliko ohjelmisto äänikortin mukana vai sainko ohjelman sisältävän yhden ainoan (!) 3,5 tuuman levykkeen kopion amatöörimuusikkokaverilta. Tähän aikaan ohjelmissa ei ollut kopiosuojauksia eikä minulla juuri yhtään rahaa. Sittemmin olen pyrkinyt ja päässyt siihen, että maksan kaikista käyttämistäni ohjelmistoista niiden tekijöille, aivan samoin kun haluan itsekin että työstäni maksetaan kunnon hinta.

Minä ja 24 000 muuta

·

”Eks sä ala olla jo vähän liian vanha käymään festareilla?” kertoi nainen kaverinsa kysyneen. Hän istuskeli nurmikolla Ilosaarirockin Tähtilavan ulkopuolella ja kuunteli kavereidensa kanssa puolella korvalla telttalavalla musisoivaa J. Karjalaista yhtyeineen. En tuntenut porukkaa jonka keskustelua salakuulin muutaman metrin päästä, mutta tuskin kukaan heistä oli kahtakymmentäviittä enempää, ei kysymyksen kohteeksi joutunut nainenkaan.

Itse aloitin festareilla käymisen varsin vanhana, vasta kahdeksantoistavuotiaana, jos Helsingin Kaivopuiston konsertteja ei lasketa. (Kyseessä oli vuoden 1980 Ruisrock.) Koska aloitin niin vanhana, en koskaan oppinut suhtautumaan festareihin kahden tai kolmen päivän päänsekoitusputkena. Ei, minä ryntäilin mahdollisimman vikkelästi lavalta toiselle – Ruississakin oli niitä tuolloin jo kaksi – ja yritin nähdä mahdollisimman monta esiintyjää mahdollisimman läheltä. Koska tuohon aikaan festivaaligourmetin huippu oli jos sattui saamaan käristemakkaran päälle muutakin kuin vain sinappia ja ketsuppia eikä oheisohjelmaa ollut eikä alueelta voinut kesken kaiken poistua, ei ollut oikeastaan muutakaan tekemistä (ellei tosiaan halunnut vetää lärvejä salakuljetetulla viinalla, mitä minulla ei koskaan ollut).

Silloin ei olisi tullut mieleenkään jäädä jonnekin nurmikolle loikoilemaan ja kuuntelemaan artistia, jota ei mukavalta paikalta edes näe. Konserttitilaisuuksia nähdä edes kotimaisia nimiartisteja oli siihen aikaan muutenkin niin vähän – Helsingissä toimi vasta vallatun Lepakon lisäksi oikeastaan vain kaksi musiikkiklubia, Tavastia ja Botta – että kaikki tilaisuudet oli pakko käyttää visusti hyväksi.

Nykyään laadukkaan livemusiikin kuuntelutilaisuuksia on niin paljon, että lähes kaikki jäävät käyttämättä.

Litku Klemetti ja Tuntematon numero

Myös festivaalit ovat muuttuneet. Joensuun Laululavan maisemissa tallustellessa ei viisikymmentäviisivuotias tuntenut itseään edes ylimpään ikäsegmenttiin kuuluvaksi. Kiireellä salakuljetetut eväänsä kitanneita känniääliöitä – ylipäänsä juopuneita – ei näkynyt kuin festarialueen ulkopuolella. Ruokaa löytyy melkoisen moneen makuun ja ruokavalioon. Vessat ovat kohtuullisen siistejä. Festarikansan keski-ikä on kasvanut, ja nuortenkin festarikävijöiden vaatimustaso on kasvanut. Kahdeksankötluvulla ei olisi voinut kuvitellakaan yhdellekään rokkifestarille mitään VIP- tai Premium-alueiden kaltaisia erikoismaksuluokkia. Nykyään ne ovat normi.

Omakin kuluttajakäyttäytyminen on muuttunut. Vaikka en henkilökohtaisesti pidä mitenkään mahdottomana ajatuksena majoittua festareiden ajaksi telttaan tilapäisleirintäalueelle, sitä ei ole todellisuudessa tapahtunut sitten viimeisen (tai ainakin viimeisimmän) Roskilde-reissun, josta on aikaa jo erinäisiä vuosia. En myöskään juokse yhtä maanisesti kaikkia päiviä lavalta toiselle katsomaan eturivistä kaikkea mitä kiinnostaa: asiaan toki vaikuttaa sekin, että nykyään en (useinkaan) käy festareilla yksin, vaan puolison ja kaverienkin tarpeet ja kiinnostukset pitää ottaa huomioon.

Eikä samaa tahtia enää jaksaisikaan, eikä viitsisikään. Kuten tuli todettua Joensuussa tavatun toverin kanssa, festivaalit eivät ole välttämättä kovinkaan hyvä paikka kokea suuria musiikillisia elämyksiä: niitä varten ovat artistien omat konsertit – joihin kaikkiin ei toki ole mahdollista päästä, ulkomaalaisten tähtien tapauksessa. Löytöjä on toki mahdollista edelleenkin tehdä: tällä kertaa ennenkuulemattoman elämyksen tarjosi englantilainen Rag’n’Bone Man, jonka perinnetietoinen, modernisti sävytetty soulpop nousee kaltaistensa yläpuolelle siksi, että tämä Rory Charles Graham -niminen nuorimies on huikean ilmaisuvoimainen laulaja, soul- ja bluesperinteen parhaimmistoa siinäkin. Häntä on taidettu mainita jonkinlaiseksi Adelen miespuoliseksi vastineeksi, eikä vertaus ihan lepikossa ole.

Ilosaarirockin(kin) päälava-artistien lista kertoo toisaalta sekin, että kävijäprofiili on iäkkäämpää kuin kahdeksankötluvun alussa: vaikka esimerkiksi Pixies on minulle eräänlainen ”uusi” bändi niiltä ajoilta jolloin en välttämättä enää ihan kaikkea uutta musiikkia kuunnellut, ei toisaalta ole lainkaan asiatonta tituleerata yhtyettä ”legendaksi”. Myös Ultra Bra on monelle nimenomaan nuoruusnostalgia-uudelleenelämys: yhtyehän on koonnut rivinsä ainoastaan kesän keikkoja varten, eikä uutta musiikkia ole tiettävästi tulossa. Vanhatkin laulut soitettiin jotakuinkin yksi yhteen levytysversioiden kanssa. Hyvin he soittivat ja lauloivat, ei siinä mitään, mutta kyllä minulle kaikkien aikojen UB-konsertti on edelleen Tavastialla vähän esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Silloin kuultiin sitä paitsi ”Ampukaa komissaarit”, mikä nyt puuttui muuten kattavahkosta setistä.

Mutta minulle tämänkertaisen Ilosaarirockin suurin elämys oli itse asiassa istuskella nurmikolla paikassa, jossa ei (sillä erää) kuulunut oikeastaan minkäänlaista musiikkia miltään lavalta, ja katsella ohitse kulkevia ihmisiä, tyytyväisiä ihmisiä, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, erilaisia ihmisiä. Vaikka tarkkailinkin heitä introverttimäisesti sivusta, en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, vaan mukavan pieneksi osaksi tätä kahdenkymmenenneljäntuhannen hengen parviälyä. Sellaiset ovat hienoja hetkiä.

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten

·

Uudelleenkokoontunut Ultra Bra tekee tänä kesänä useammankin festivaalikeikan, joten on sopiva tilaisuus palauttaa mieleen, mitä juttelimme Rumba-lehteä varten Café Engelin pihaterassilla neljän yhtyeen jäsenen – tai kahden yhtyeen jäsenen ja kahden ei-esiintyvän sanoittajan – kanssa syyskuun alussa 1996, kun esikoisalbumi Vapaaherran elämää oli juuri ilmestynyt.

*

ULTRA-BRA: MÄÄRÄTIETOINEN HEDELMÄTARHA

Ultra Bra tömähti yleiseen tietoisuuteen viime syksynä vaatiessaan ampumaan komissaarit, nuo hullut koirat. Nyt kun ensimmäinen pitkäsoitto Vapaaherran elämää on ilmestynyt, alkaa olla selvää että kyse ei ole sen enempää parodiasta kuin agit-pop-revivalistakaan.

Isoa orkesteria edustivat haastattelutilanteessa sanoittaja Anni Sinnemäki laulaja Terhi Kokkonen, säveltäjä/pianisti Kerkko Koskinen ja sanoittaja Janne Saarikivi. Ryhmään kuuluvat lisäksi (syvä sisäänhengitys) sanoittajat Juhana Rossi ja Pekka Lahdenmäki, laulajat Anne Tulusto, Vuokko Hovatta, Olli Virtaperko ja Arto Talme, kitaristi Joel Melasniemi, basisti Tommi Saarikivi, rumpali Antti Lehtinen, lyömäsoittaja Jan Pethman sekä puhallinsektio Marko Portin, Kari Pelttari ja Ilmari Pohjola.

Teiltä taatusti kysellään hyvin paljon, miten te olette päätyneet tekemään tällaista musiikkia. Aika iso osa vaikutteista tuntuu tulevan 70-luvulta – minulle esimerkiksi tulevat väistämättä mieleen Euroviisut. Tel Aviv, Tel Aviv voisi hyvin olla Israelin edustuskappale…

Kerkko: – Minä olen suuri euroviisufriikki. Viime syksynä me osallistuimme Sankarittarella, mutta emme päässeet edes Suomen karsintoihin. Mikäli saadaan hyvä sanoitus ja siihen toimiva sävellys, uskon että me tänäkin vuonna sitkeästi yritämme. Jos meidät vaikka kelpuutettaisiin suomalaisen kevyen musiikin kermaan.

Kokoonpanoa joudutte pienentämään – siinä taitaa olla vieläkin kuuden esiintyjän maksimi.

Kerkko: – Me suunniteltiin tuota, kun me olimme ihan varmoja voitosta… että kuinka laulajat astuvat sisään ja mä asetun valkoisen flyygelin taakse.

Etenkin liveoloissa koko bändi on kuitenkin aika oleellinen – paitsi että laulusoundin lisäksi tuo puhallinsektio on kyllä aika oleellinen osa juttua.

Janne: – Euroviisujen voittaminen on oleellisempaa. (naurua)

Mitä muita musiikillisia vaikutteita on kuin euroviisut?

Kerkko: – Iskelmämusiikki yleensäkin. Minä olen myöhäismurrosiässä soittanut ja ollut tavattoman kiinnostunut jazzista. Mutta se nyt ei tällaisessa laulelmamusiikissa niin välttämättä kuulu.

Janne: – Eikös elokuvamusiikki?

Kerkko: – Elokuvamusiikki tietysti. Jos joku lännenelokuvan teemanpoikanen saadaan ujutettua mukaan, en pistä ollenkaan pahitteeksi. Mutta se nyt kuuluu irvokkaaseen iskelmäperinteeseenkin.

Voisin kuvitella että jotain James Bond -tunnareitakin on kuunneltu…

Kerkko: – Aika helpostihan nämä kaikki näyttävät sieltä kuuluvan. Bond-musiikin tupla-cd on luultavasti mun kaikkein eniten kuuntelemani levy.

 

Levyn kannessa oli aika manifesti siitä että te ette tee poliittisia lauluja.

Janne: – Siinä on vähän sellainen asetelma, että politiikka merkityksessä yhteisön toimintojen kontrolli versus politiikka merkityksessä puoluepolitiikka. Koska tällä levyllä ei ole yhtään mitään tekemistä puoluepolitiikan kanssa.

  Kun musiikissa on tiettyä epookin henkeä, niin joku voisi poliittisuuden tulkita myös parodiaksi. Siitähän tässä ei ole kyse.

Janne: – Eräässä lehdessä sanottiin tosi hyvin, että ne jotka kysyvät, onko kyseessä parodia eivät ole ymmärtäneet miksi bändi on olemassa.

Täytyisi olla aika huikea huumorintaju tehdä noin isolla systeemillä ja vaivannäöllä parodiaa. (naurua)

Kerkko: – Sitä paitsi: miksi vitsailla kun voi ottaa homman haltuun? Tässä on paljon lahjakkaita ihmisiä joilla on paljon annettavaa. Ironiset sävyt voi ottaa haltuun muutenkin.

Janne: – Ihmisille tuntuu olevan varsin vaikea ymmärtää että tätä voi tehdä myös ihan tosissaan.

Shellin nenille hyppimisestä teloitetusta kansalaisoikeusaktivistista kertova Ken Saro-Wiwa on kuollut on ehkä selkeimmin poliittinen laulu.

Kerkko: – Se on sellainen yksittäinen asia joka on koskettanut ja järkyttänyt.

Anni: – Minun mielestäni tärkeää on se kokonaisuus. Ettei vaan keräile yksittäisiä asioita joista on jotakin mieltä… Olen tehnyt Ken Saro-Wiwan todella täysin tosissani, se on ollut minusta todella hirveä juttu.

Kerkko: – Ken Saro-Wiwa on tavallaan vähän harhaanjohtava – että meille tulee ikäänkuin jumalan lahjana aihe missä voi olla niin selkeästi jotakin pahaa vastaan. Se on tänä päivänä varsin poikkeuksellinen aihe.

Janne: – Mutta on hyvä että tuollaisiakin sävyjä on olemassa. Kyllä niilläkin paikkansa on.

  Seitsemänkymmentäluvun alussakin iso osa niinsanotuista poliittisista lauluista oli jotakin aivan muuta…

Anni: – Rakkauslauluja ja niin edelleen…

Kerkko: – Rakkauslauluilla on ollut eniten tilaa jäädä elämään. Vaikka sillä poliittisella puolella on ihan yhtä huikeita saavutuksia. Niille ei ole koskaan annettu mahdollisuutta… on aika vaikea kuvitella että joku Balladi toveri Viljasesta olis otettu kokoomuslaisessa perheessä hyväksi menobiisiksi. Että kuunnellanko musiikkia, lapset…

Janne: – Kyllä meidän perheessäkin ovat kummasti soineet Kaj Chydeniukselta nimenomaan Kauneimmat rakkauslaulut. Vaikka Porvari nukkuu huonosti -kasetilla on ihan yhtä hyvät biisit. Ja jossain mielessä vähän paremmatkin, koska niissä on ulottuvuus joka rakkauslauluilta puuttuu.

Anni: – On ihana laulaa rakkaudesta, mutta sillä että laulaa jostakin vihaisena on ihan oma pointtinsa.

Tämän levyn rakkauslauluissa on ehkä paljon enemmän jonkinlaista… ironiaa.

Anni: – Etenkin Sankarittaren sanoituksessa on vähän parodista feminismiä, ja sävellyksistä on ehkä tullut enemmän poppiksia.

Kerkko: – Tekstit ovat houkutelleet säveltämään sellaisia.

 

Mistä aihe lauluun Säkeitä Erwin Rommelille?

Janne: – Minä olen ollut sotakirjojen ystävä pienestä pitäen. Erwin Rommel on ollut jo kymmenvuotiaasta asti tuttu. Onhan se sellainen uusi kiva sankari jota ei ole vähään aikaan muistettu. Ja siinä on sellainen kiva Corto Maltese -tunnelma…

Myöskin siinä mielessä että päähenkilöksi nousee ihminen, joka ei välttämättä ole hyvä.

Janne: – Kyllä mä sen tein tosissani, pyrin perustelemaan minkä takia se on sankari. Että se on pelkkä teknomilitaristipaska, joka kuitenkin toimii oikein olosuhteiden paineessa.

  Tuo biisi kiehtoi sikälikin, että vaikka pasifisti olenkin, minulla on taipumusta jonkinsorttiseen maailmansotafetisismiin…

Janne: – Minulla on sama juttu! Olen pasifisti ja viehtynyt sotaan. (naurua) Ehdottoman fetisistinen suhde kaikkiin sotateknologiasta ja sotasankareista kertoviin kirjoihin… ja se todellinen maailmankuva on kuitenkin vähän toinen.

Anni: – Meille tuo asetelma on tosi mielenkiintoinen, kun olemme kasvaneet rauhallisissa oloissa. Ei olla ikinä jouduttu sellaisten moraalisten kysymysten eteen, jotka edellyttävät konkreettisia tekoja.

Kerkko: – Se on ollut sanoittajalle varmaan tosi herkkupala ajatella, että joku natsi on toiminut jollakin tavalla sankarillisesti.

Janne: – Tietyllä tavalla tosi väärin, mutta samalla pistos rinnassa. Samalla tavalla mekin teemme joka päivä kun menemme muovipussit kädessä ostamaan muoviin pakattua kanaa vaikka tiedetään miten hyvää se muovi maailmalle pitkällä tähtäimellä tekee.

 

Vaikka tekstejä tekee monta henkeä, niissä on aika paljon yhteistä henkeä…

Janne: – Me olemme aika paljon tuttuja… ja maailmankuva on samanlainen.

Anni: – Me olemme tunteneet toisemme kauan ja asiat ovat varsin yhteisiä.

Kerkko: – Aika vahvana siteenä on se että ne biisit ovat yhden ihmisen säveltämiä. Se toimii sidosaineena.

Terhi: – Kun tekstejä ekaa kertaa lukee, ne kuulostavat tosi erilaisilta.

Janne: -…mutta niistä tulee enemmän samanlaisia. Mutta niin sen pitääkin toimia.

  Siinä on jonkinlaista harkittua kirjallisuutta, joka on lähempänä runoutta kuin perinteisiä laulutekstejä.

Anni: – Se johtuu varmaan siitä että sanat kuitenkin syntyvät ensin ja sitten sävelletään.

Janne: – Ja kun niitä ei kuitenkaan tehdä runoiksi… ne viedään Kerkon kahvihuoneeseen ja sitten niitä muutetaan ja pudotetaan kaksi kolmasosaa pois ja…

Terhi: – Kerkko rytmittää niitä sanoja tosi omintakeisesti.

Anni: – Ihan eri tavalla mitä on itse ajatellut.

Kerkko: – Kun minä soitan niitä pianon ääressä kaksi päivää putkeen, virta vie mennessään.

Janne: – Kun ekan kuulee omaan tekstiinsä tehdyn biisin se kuulostaa ihan hirveältä. Kun on pari päivää hyräillyt, alkaa tuntua siltä että se on hyvä ja minun.

Kerkko: – Mä pidän suurena rikkautena sitä että musiikkiin millään lailla vihkiytymättömät henkilöt tekevät noita tekstejä, koska sen jälkeen siitä tulee sellainen ihana risteytys.

Anni: – Mutta eihän Janne ole…

Kerkko: – Sinä olet musiikkiin vihkiytynyt, mutta epämuusikko.

 

Kerkko, teetkö valmiiksi pätkiä joita sitten yhdistelet teksteihin?

Kerkko: – Minulta menee hukkaan varmaan 60 prosenttia sävelletystä materiaalista… suurin osa teksteistä ei koskaan päädy biiseiksi, tai niitä biisejä ei käytetä. Harmittaa, että on mennyt hyviäkin aiheita hukkaan, mutta ei niitä voi käyttää uudestaan kuin esimerkiksi näytelmämusiikiksi.

Janne: – Joskus on jäänyt hyviäkin tekstejä säveltämättä mutta eihän sille mitään mahda. Ylipäänsä materiaalista katoaa matkalla joku 80 prosenttia.

  Mutta tuohan on vielä aika hyvä hyötysuhde, tiedän arvostettuja lauluntekijöitä joilla hukkaprosentti on luokkaa 95… (naurua)

Kerkko: – Jos ajatellaan niitä sanoituksia mitä mulle tuodaan… levyllä on neljätoista biisiä, ohjelmistossa parikymmentä. Niiden lisäksi mulla on noin sata sanoitusta.

Anni: – Onks niitä niin paljon?

Kerkko: – Niitä on aivan helvetisti. Kaikki nurkat täynnä. Noin viiteenkymmeneen on olemassa biisi jota ei ole käytetty. Kokonaisuudessaan liikenteessä on ollut ehkä 30-40 biisiä.

Terhi: – Ja on sellaisia biisejä, joita ollaan esitetty, joita ei koskaan tulla kuulemaan millään levyllä. Ne vaan jotenkin putoaa…

Anni: – Tältä levyltähän on jäänyt pois paljon sellaisia, jotka eivät ole sellaisia tosi rajuja menobiisejä. Tää on sellainen kunnon keikkasetti. Tavallaan sellainen höyryllä ja kiihkolla tehty paketti.

  Eka levy on väkisinkin jonkinlainen linjanjulistus.

Kerkko: – Se on sitä väistämättä. Tuntuisi hassulta pukeutua sellaiseen kaapuun mitä ei todella ole.

Terhi: – Kyllä tuo vähän kuulostaa siltä että siihen on laitettu kaikki mitä on keksitty. Että mitään ei ole jätetty varastoon.

Janne: – Ihanan runsas. Tämä bändi on ihmeellinen hedelmätarha, jossa torvet törähtelee ja kauniit tytöt heiluu, paljon värejä…

Kerkko: – Meillä on etulyöntiasema tavalliseen rokkibändiin verrattuna siinä, että meillä on niin paljon ihmisiä. On neljä sanoittajaa, jotka ovat erikoistuneet sanojen tekemiseen. Jokaiseen työvaiheeseen on spesialistinsa.

 

Oletteko te muita covereita soittaneet kuin Ding Dinge Dongia?

Kerkko: – On meillä ollut Ojasen Vallankumouksen ylistys ja muutama muu.

  Ding Dinge Dong on aika riemastuttava valinta, kun itsekin olen siihen aikaan euroviisuja kuunnellut.

Kerkko: – Se on ihan poskettoman siisti biisi.

Terhi: – Harmi että se nyt jää pois.

Tolla kokoonpanolla pystyisi coveroimaan paljon sellaista mitä muut eivät pysty. James Bond -tunnareita…

Kerkko: – Meillä on suunnitelmissa ilta, jossa soitetaan James Bond -musiikkia. Sitten kun me ollaan instituutio eikä mikään pysty horjuttamaan. Meillä on monet jutut päätetty että mitä sitten esitetään. (naurua)

Mikä on seuraava askel tiellä instituutioksi?

Kerkko: – Suunnitelmia on… sitten kun me ollaan myyty triplaplatinaan me saadaan Jannelle helposti kokoon kymmenentuhatta nimeä niin että siitä tulee presidenttiehdokas.

Janne: – Minun mielestäni oli puhe presidentistä. Emmä ehdokkaaksi…

Kerkko: – Mutta se rupesi pelottamaan… että jos rockbändi pystyy järjestämään presidentin.

Anni: – No näistä tavallisista suunnitelmista… lisää biisejä.

Kerkko: – Ei me – ei minulla ole muita suunnitelmia. Lähinnä tehdä kappaleita ja kehittää tätä juttua. Turha asettaa tavoitteeksi että myy kultaa. Se on vähän sama kuin suunnitella lottovoittoa.

Terhi: – Ollaan me mun mielestäni kuitenkin aika päämäärätietoisia.

Kerkko: – Mutta kun ei ole vielä edes sanoja niin ei tiedä että mistä aiheesta tai millaisia biisejä on tulossa.

Janne: – Sitä paitsi on tosi vaikea tehdä toinen noin hyvä levy. (naurua) Mun piti tuossa toissapäivänä mennä näyttämään Kerkolle uusia sanoituksia, mutta sitten kun City-lehti kehui tätä Suomen parhaaksi levyksi, niin en enää uskaltanut… ne alkoivat näyttää jotenkin niin mitättömiltä, että jos mä vähän tutkailen niitä ennenkuin vien…

  Perinteinen loppukysymys. Jos musiikkinne olisi rakennus, niin millainen?

Janne: – Joku tosi iso…

Anni: – Pompidou-keskus?

Janne: – Länsiväylän varteen on ruvennut nousemaan sellaista meidän tyylistä rakennusta – kimallusta ja torneja, iso tie menee vierestä ja purjeita…

Anni: – Mut ne on liian steriilejä. Pompidou-keskuksessa on…

Janne: – …ne putket.

Kerkko: – Jos ei kenellekään tule parempaa mieleen, niin valitaan se.

TEKSTI: J. PEKKA MÄKELÄ

*

Haastattelun tallentamiseen käyttämäni kasetti ei ole enää tallessa, mutta muistan, että juttelimme monen muun asian ohella myös bändin ensimmäisen eepeen aloituskappaleesta ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat”; se on edelleenkin lempparikappaleeni Ultra Bralta, ja olin harmissani, että se oli jätetty albumilta pois, kun en ollut eepeetä onnistunut saamaan mistään käsiini. No, viikkoa myöhemmin minua odotti Rumban toimituksessa kirjekuori ja siellä tuo kaivattu eepee. Hienoa suhdetoimintaa, ei ihme että bändistä tuli kuuluisa!

(Kuva ei liity juttuun mitenkään. Olen joskus skannannut vahingoittuneella värinegatiivilla säilyneen kuvan, joka on alun perinkin valotettu lievästi sanoen pieleen. Skannatun tiedoston nimi on ”Maistema jostakin”. Jotenkin se vain näytti hauskalta juuri nyt.)