Jostakin lapsuuden hämäristä on jäänyt mieleen kummalliselta tuntunut satukirja. Muistin siitä vain mystisen tunnelman, jossain määrin pelottaviltakin tuntuneet kuvat ja sen, että tarinan aasi… ei kun siis sankari oli aasi. Olen useammankin vuoden ollut sitä mieltä että kirjan nimi oli luultavasti Piilomaan pikku aasi. Lopulta rohkaistuin, kävelin lastenosastolle (mikä on pelottava kokemus lapsettomalle nelikymppiselle) ja lainasin kyseisen opuksen. Juuri se sama kirjahan se oli.

Ehkä lastenkirjoja ei pitäisi lukea uudestaan aikuisena – ennen lukemattomia lastenkirjoja kyllä kannattaa lukea, niissä ei ole muistojen painolastia. Piilomaalla sitä painolastia on runsaasti, niin ison vaikutuksen se aikanaan teki. Nyt, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, Lea Pennasen tarina tuntuu… no, aikamoiselta tuubalta. Kornilta. Oikeastaan melkomoiselta kokoelmalta fantasiakirjallisuuden kliseitä. Aasin tilalle vain joku sikopaimen, Mukkelis Muulin tilalle Pahuuden Ruhtinas, kettujen tilalle örkkejä. Lasse Lämpän tilalle jonkinlainen keksijävelho ja niin edelleen, niin satukirjasta on tullut silkkaa nuorisofantasiaa.

Mutta Maija Karman kuvitus on edelleenkin vaikuttavaa. En tiedä mikä siinä pelotti: ehkä hampaat. Piilomaan aaseilla ja muuleilla on nimittäin monissa kuvissa melkoisen isot, näkyvät hampaat, mitä ei lastenkirjoissa useinkaan näytetä. (Paitsi ehkä pahisten tapauksessa.) Karman kuvat monine, pitkine, sarjakuvamaisine etenemisineen (portaissa, liukumäissä) ovat teknisesti tietoisen luonnosmaisia, karkeitakin, mutta samalla sisältävät paljon enemmän yksityiskohtia ja elämää kuin satukirjojen tavanomainen ylisiisti, huoliteltu ja sievistelty tyyli.

Sense of wonder lienee aikaan ja paikkaan sidottua. Muistan olleeni melkoisen otettu myös C. S. Lewisin Narnia-kirjasta Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin, mutta lukiessani sitä pari vuotta sitten uudestaan muistan ajatelleeni lähinnä: ”Mitähän tää kirjailija on oikein nappaillut tätä kirjoittaessaan?”

En tiedä miten tarina toimisi, jos sen lukisi ensi kertaa aikuisena. En uskalla suositella. Aikuisen luettavia satukirjoja sen sijaan ovat Shel Silversteinin Antelias puu (josta tulee aina pala kurkkuun) ja Crockett Johnsonin Valtteri ja violetti väriliitu, hillittömän voimaannuttava kirja täynnä sense of wonderia. Niin, ja tietysti muumit.