Kategoria: paikat

Tila–isuus

·

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Kumpujen yöstä

·

Luoja ei luonut intiaaneja. Hän lauloi ja tanssi heidät.

Joskus 1990-luvulla muistan kuulleeni radiosta joitakin jaksoja sarjaa, jossa luettiin historiankirjaa ääneen. Vain luettiin, sen kummemmin dramatisoimatta. Luulen, että se tuli silloisesta Radiomafiasta, mutta en ole varma. Tummat, julmat pienet tarinat tekivät vaikutuksen. Kirja – tai trilogia, jos tarkkoja ollaan – meni heti hankintalistalle.

Siis sille listalle, jonka kirjat hankkisin sitten kun minulla olisi rahaa. (Siihen aikaan sitä ei ollut yhtään.)

Trilogian kakkos- ja kolmososa sattuivat sittemmin silloin tällöin kohdalle, ykkösosaa ei. Joulun alla en enää odotellut kadonnutta alkua, vaan hankin ne kaksi muuta. Ykkönen löytyi lainaksi kirjastosta.

Alkuaan vuonna 1984 ilmestynyt Eduardo Galeanon Tulen muistot (suom. Anu Partanen, Loki-kirjat 1992–97) on merkillinen Amerikan kaksoismantereen historia. Lähdeviitteet ovat kohdallaan, mutta tarina kulkee lyhyinä, yleensä alle sivun pienoiskuvaelmina, hypähtelee mantereen laidalta toiselle, maasta toiseen, kylästä tai kaupungista toiseen, ihmisestä toiseen, palaa toisinaan takaisin samoihin ihmisiin, ehkä vuosia myöhemmin. Osa sen kuvaamista ihmisistä on historian suurnaisia tai -miehiä, osa tavallisia tallaajia jotka ehkä vain sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, tai oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  Ensimmäinen osa Vanha uusi maailma alkaa eri intiaanikansojen luomismyyteistä, siirtyy sitten nopeasti aikakausien halki espanjalaisten ja portugalilaisten miehitykseen ja päättyy vuoteen 1700. Kasvot ja naamiot käy läpi seuraavat kaksi vuosisataa, miehityksen jatkumisen, kapitalismin nousun ja Amerikan valtioiden itsenäistymisen. Tuulen vuosisata paneutuu 1900-lukuun.

Tänään La Pazin keskuaukiolla pidetään näytös. Siellä uhrataan intiaanikapinan kaksi naispäällikköä. Túpac Catarin vaimoa, Bartolina Sisaa, tuodaan köysi kaulassa ja hevosen häntään sidottuna sotilasparakeilta. Túpac Catarin sisarta, Gregoria Apazaa, tuodaan aasin selässä. Kummallakin on keppi oikeassa kädessä, valtikan tapaan, ja päässä piikkikruunu. Vangit lakaisevat tietä heidän edestään. Bartolinaa ja Gregoriaa kuljetetaan monta kertaa auion ympäri, ja he karsivat hiljaisina kun heitä kivitetään ja pilkataan intiaanikuningattariksi, ja sitten koittaa hirttämisen hetki. Tuomio määrää, että heidän päänsä ja kätensä viedään nähtäväksi seudun kyliin.

Kuvittelen tienneeni Amerikoiden historiasta edes jotakin ennen trilogian lukemistakin, mutta aukkoja tiedoissa kyllä riittää, sekä historian että maantiedon osalta: Galeano heittelee henkilöiden ja paikkojen nimiä lukijalle tuttuina, vaivautumatta selittelemään, mikäli kyseessä on merkkihenkilö tai mikäli hän kertoo jotakin jonkun tunnetun tapauksen tai taajaman liepeiltä. Mutta kirjan teksti vetää mukaansa vaikka ei aina tietäisikään, ollaanko Meksikossa vai Uruguayssa. Kirjan kertoma historia myös järkyttää, kerran toisensa jälkeen.

Hyväntahtoinen isoisä Martínez, joka murhasi kolmekymmentätuhatta salvadorilaista, uskoo että muurahaisten tappaminen on suurempi rikos kuin ihmisten tappaminen, koska muurahaiset eivät voi syntyä uudestaan. Joka sunnuntai maestro Martínez puhuu kansalle radiossa maailman poliittisesta tilanteesta, suolistoloisista, sielujen jälleensyntymisestä ja kommunismin vaarasta.

Espanjalaisten ja portugalilaisten tulo Amerikkaan (omien vapaussotiensa keskeltä) tuhosi inkojen ja atsteekkien veriset sotilasdiktatuurit, mutta muutti mantereen entistäkin pahempien järjestelmällisten joukkomurhien ja -raiskausten sekä riiston ja orjatyön keskitysleireiksi. Jos erehtyy lausumaan ääneen ajatuksen siitä, että intiaaneilla ja neekereillä saattaisi olla sielu ja/tai ihmisoikeuksia, ei eurooppalainen ihonvärikään suojaa teloitukselta ilman oikeudenkäyntiä. Amerikan valtioiden itsenäistyminen ja entisten hyväksikäyttäjävaltioiden vaikutusvallan romahtaminen 1800-luvun alussa näyttää ensin muuttavan tilannetta, mutta Simón Bolívarin unelma yhtenäisestä amerikkalaisesta valtiosta kuolee nopeasti: uusille riistäjille, Yhdysvalloille ja Englannille, on edullisempaa junailla mantereelle pieniä, keskenään sotivia valtioita: näin ne saadaan tuottamaan halvalla teollisuuden tarvitsemia raaka-aineita ja ostamaan kalliilla omista raaka-aineistaan jalostettuja tuotteita.

Teollistumisen aikakauden Eldorado sijaitsee Yhdysvalloissa, ja Yhdysvallat on yhtä kuin Amerikka.
Etelässä toinen Amerikka ei osaa enää edes änkyttää omaa nimeään. Äskettäin julkaistu tutkimus paljastaa, että kaikilla tämän toisen Amerikan mailla on kauppasopimuksia Yhdysvaltain, Englannin, Ranskan ja Saksan kanssa, mutta ei ainoatakaan sopimusta keskenään. Latinalainen Amerikka on helposti höynäytettävien valtioiden saaristo, jotka on saatu eristäytymään toisistaan ja opetettu keskinäiseen vihanpitoon.

Tällaisena tilanne jatkuu trilogian lopulle saakka, vuoteen 1980: monissa maissa sotilasvallankaappausten määrä lasketaan jo kolminumeroisilla luvuilla.

Viime vuoden heinäkuussa [1976 Brasilian] sotilasdiktatuuri kielsi Movimento-viikkolehteä julkaisemasta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta vuodelta 1776, koska siinä sanotaan että kansalla on oikeus ja velvollisuus kaataa despoottinen hallitus. Sen jälkeen sensuuri julisti pannaan muun muassa Bolshoi-baletin, koska se on venäläinen, Pablo Picasson eroottiset kuvat, koska ne ovat eroottisia, ja Surrealismin historian, koska yhden luvun otsakkeessa on sana vallankumous (Vallankumous runoudessa).

[…]

Samaan aikaan Platajoen toisella rannalla argentiinalaissotilaat kaappaavat vallan. Yksi uuden diktatuurin päälliköistä, kenraali Ibérico Saint-Jean julistaa:
– Ensin tapamme kaikki kumoukselliset. Sitten tapamme heidän liittolaisensa. Sitten heidän kannattajansa. Sitten epäröitsijät. Ja lopuksi me tapamme välinpitämättömät.

Mutta ei Galeano toivoton ole. Hän kertoo Etelä-Amerikan viidakoissa toistasataa vuotta sinnitelleestä karanneiden orjien valtakunnasta. Hän huomaa toivoa, näkee merkkejä uudesta. Hän tunnistaa vapaudenkaipuun taiteessa, jota ei saada enää tukahdutettua. Vuosisatainen despotismin kierre alkaa pikku hiljaa helpottaa.

Uruguayn diktatuuri järjestää kansanäänestyksen ja häviää.
Vaikenemaan pakotettu kansa vaikutti mykältä, mutta nyt se avaa suunsa ja sanoo ei. Vaikka vuosia kestänyt hiljaisuus huusi, sotilaat olivat tulkinneet sen alistumiseksi. He eivät odottaneet tällaista vastausta. Kaiken huipuksi he kysyivät kansalta vain muodon vuoksi, niin kuin kokki käskee kanaa kertomaan, minkä kastikkeen kanssa se haluaa tulla syödyksi.

Tulen muistojen päättymisen jälkeen muutos on vain nopeutunut, eikä Latinalaisessa Amerikassa ole enää montaakaan diktatuuria, kun Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt muille mantereille eikä sillä ole ollut aikaa ja rahaa paapoa takapihan despootteja. Kohtalon ivaa(kin) on, että viimeiset sinnittelijät ovat niitä harvoja maita, joissa Galeanon arvostamat vapaustaistelijat onnistuivat. Mutta totta on, että Castrot, Chavezit ja Ortegat ovat pelkkiä pasifistisia pikkutekijöitä Batistoihin, Trujilloihin, Pinocheteihin ja muihin silmittömiin joukkomurhaajiin verrattuina.

Eduardo Galeano istui vankilassa 1970-luvulla kotimaassaan Uruguayssa ja vietti sittemmin monta vuotta maanpaossa: hänen näkökulmansa ei missään mielessä ole erityisen puolueeton eikä Tulen muistoja voi missään mielessä pitää minään tasapuolisena historiateoksena. Se ottaa avoimesti kantaa, on salailematta mieltä. Joitakin asioita se vähättelee, joitakin se korostaa. Siinäkin mielessä se tuo mieleen poliittisen kartan vastakkaiselta laidalta ponnistaneen suomalaisedeltäjänsä, upseerin ja taidemaalarin Aarno Karimon 1920–30-luvuilla kirjoittaman ja kuvittaman järkäleen Kumpujen yöstä, jota luin nuorna moneen kertaan ja perusteellisesti, ja jonka yksisilmäisyys omalta osaltaan vaikutti siihen että suhtaudun edelleenkin erittäin kriittisesti oikeistolaisiin historiantulkintoihin.

Eurooppalaiselle Tulen muistot on valaisevaa luettavaa sikälikin, että monet meidän näkökannaltamme katsottuna tärkeät ”maailmanhistorian” tapahtumat jäävät siinä paljon vähäisemmälle huomiolle kuin olemme tottuneet: tärkeämpiä ovat aivan toiset ”maailmanhistorian” tapahtumat. Juttelin viime perjantaina Gummeruksen päivällisillä Loki-kirjoja aikanaan pyörittäneen Niko Aulan kanssa, ja hän tuntuu olevan yhä innoissaan Tulen muistoista. En ihmettele. Mistähän löytyisi kustantaja ottamaan trilogiasta uuden painoksen? Tässä on tärkeä kirja erinomaisesti suomennettuna, eikä kolmenkymmenen vuoden ikä ole teoksen tärkeyttä vähentänyt.

Paikka

·

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?
–

–

En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.

Kontulan aika! ja expat

·

Kontulan aika! on Reittejä Kontulaan -yhteistyöhankkeen pohjalta syntynyt, yhdessä kirjoitettu näytelmä, joka kertoo – yllätys yllätys – Kontulan kaupunginosan historiasta, todesta ja kuvitellusta. Enimmäkseen kuvitellusta. Tälle kontulalaistaustaiselle kaupunginosaanmuutajalle näytelmän ensi-illan lisäbonuksena oli esityspaikka: Helsingin yhteislyseon juhlasali, sama halli jossa teininä tuli notkuttua jumppatunneilla ja käytyä pokaamassa ylioppilaslakki. Niin, esiinnyinhän minä samaisella lavalla muutamassakin koulun joulu- ja kevätnäytelmässä.

Mutta tämä ei ollut minun Kontulani tarina, ei oikeastaan.

Minä muutin muualle vuonna 1982 – pari vuotta lakkiaisten jälkeen – ja Kontulan ajan tekijät ovat nykyisiä asukkeja. Heidän kertomansa tarina on tietenkin toinen. Paikatkin ovat, monessa mielessä, toisia. Näytelmän keksityn esihistorian, muistellun historian ja fantasioidun tulevaisuuden kannalta keskeinen paikka on Kelkkapuisto, alue joka yllä olevaa kuvaa pari tuntia sitten ottaessani jäi selkäni taakse. Minun aikanani sitä kutsuttiin puolivitsinä ”Alppipuistoksi”: vanhan suopohjan päälle oli kasattu jätemaakumpareita. Siihenkin aikaan siellä laskettiin mäkeä, mutta nykyisestä keinovalaistuksesta ei ollut tietoakaan. Minä käytin sitä tähtien kiikarointiin, sillä kummut peittivät mukavasti lähikatuvalot näkyvistä, joten niiden keskellä oli parhaat mahdollisuudet tähtien ja planeettojen tutkimiseen mitä niin suburbaanissa ympäristössä saattoi kuvitella. (Paljon paremmat kuin nykykotiseudullani, mur.)

Minun Kontulani tarinaa oli jossain määrin Muurahaispuussa – kirjassa vilahtaa muutaman kerran ohimennen tyyppi, joka olen minä teini-ikäisenä ja parikymppisenä – ja saatanpa kirjoittaa sitä joskus muuannekin, jos siltä tuntuu. Epäilemättä tulen poikkeamaan ns. todellisuudesta ihan yhtä vapautuneesti kuin Kontulan ajankin tekijät.

HYLlin juhlasali on iso, kulmikas ja kiviseinäinen, mikä kaiutti harrastajanäyttelijöiden dialogia hetkittäin vähän vaikeasti kuultavaksi. Näytelmään rakennettu tarina oli tavallaan vähän hömelö. Mutta toisaalta… sellainen tällaiselta pohjalta rakennetun näytelmän oikeastaan pitääkin olla, kotiseututeatterin. Ja tekijöiden pitää olla innostuneita. He olivat, ja ihan aiheesta. Kaiken kaikkiaan mainio puolitoistatuntinen. Kiitos, Reetta, että tönit minut paikalle.

 

Ennen oli taidekin samanlaista

·

Taannoisella muutaman päivän Lontoon reissulla yksi kohteista oli British Museum. Koko reissun olisi tietysti voinut viettää tuossa lumoavassa talossa, kokonaisen kuukaudenkin reissun, mutta kyllä muutaman tunnin piipahduksestakin on iloa. (Etenkin kun sisäänpääsy – joitakin erikoisnäyttelyjä lukuun ottamatta – on nykyään ilmainen.)

Tällä kertaa jätimme väliin Kreikasta, Egyptistä ja Irakista varastetut tavarat, sillä halusin kokeilla mahtaisiko yksi ensimmäisen Lontoon-reissuni elämys aiheuttaa vieläkin elämyksen. Olin ennen tuota vuonna 1974 tehtyä reissua lukenut montakin arkeologiaa käsittelevää kirjaa, ja yhdestä niistä oli tarttunut mieleen ja silmiin suffolkilaisen Sutton Hoon angosaksisen ajan laivahaudan kuvaus. Oli aikamoinen elämys nähdä kirjan kuvista tutut esineet nenän edessä, oikeasti.

Vaikuttavia olivat esineet edelleenkin, sitten kun ne lopulta löytyivät väistötilasta (varsinainen näyttelytila oli remontissa). Samaisessa väistötilassa oli muitakin vitriinejä, ja huomasin ajautuvani väistämättä erään ääreen, jossa oli Sutton Hoon kultaan ja koristeisiin verrattuna varsin vaatimattoman näköisiä ja krumeluurittomia kiviä. Syy oli tietenkin, että tämän vitriinin käsikirveet sattuvat edustamaan sitä mitä on jäljellä neandertalilaisten huipputeknologiasta.

”Käsikirveeksi” kutsutut esineet ovat itse asiassa varsin monipuolisia työkaluja kaikenlaiseen viiltämiseen, kaapimiseen, leikkaamiseen, kaivertamiseen sun muuhun… mutta ei ehkä niinkään lyömiseen, mihin (vanhentunut) termi viittaa. Kapineet ovat nimittäin aikamoisen ohuita ja niiden kärki luultavasti katkeaisi yhtään jämäkämmästä iskusta mihinkään kovaan.

Vitriinin edessä mietiskellessä tulin myös pohdiskelleeksi, ettei tämän oman aikansa sveitsinlinkkarin* mistään järkevästä syystä tarvitsisi olla niin symmetrinen eikä ehkä ohutkaan. Tuon viereisen kuvan käsikirveen tyylikkäästi kiertyvä muoto lienee myös, periaatteessa, turha. Se kertoo siitä, että kapineen tekijällä on ollut a) runsaasti aikaa puuhaansa ja b) tietoinen aikomus tehdä käyttöesineestä myös, omasta mielestään, hyvännäköinen. Hän on luultavasti myös tehnyt näitä kapineita elämässään enemmän kuin mitä olisi omiin tarpeisiinsa tarvinnut, joten hän on osannut valita lopputulokseen sopivan kiven ja työstää siitä (meidän silmissämme) vaatimattomilla puu-, luu- ja kivityökaluillaan juuri sellaisen kun on halunnut. Hän on ehkä jopa ollut ammattilainen, tai innokas harrastaja, samaa heimoa kuin ne kanssaihmisemme, jotka jaksavat loputtomiin keskustella tietynmerkkisten yläjyrsimien, polkupyöränrunkojen tai sähkökitaroiden käyttö- ja näyttöominaisuuksista. Sellainen kunnon tyyppi, joskin vähän rasittava sellaisessa seurassa joka ei ole ihan yhtä innoissaan samoista asioista.

Tämän pohdiskelun jälkeen ei ollutkaan mitenkään yllättävää että museokaupasta tarttui hihaan jo päättyneen erikoisnäyttelyn vuoksi julkaistu Jill Cookin teos Ice Age Art: Arrival of the Modern Mind (British Museum Press, 2013).

Cookin kirja keskittyy pääosin suunnilleen aikaan 30 000 – 10 000 eKr ja käyttää esimerkkeinään pääosin näyttelyyn lainattua esineistöä, joten jääkautisen ajan taiteen tunnetuimmat teokset – Altamiran ja Lascaux’n kaltaisten luolien huikeat seinä- ja kattomaalaukset – jäävät vähemmälle. Painotus on oikeastaan ihan virkistävä, koska näin tulee esiin esimerkiksi juuri käyttöesinekoristelun kaltaiset asiat, jotka helposti jäävät wau-taiteen jalkoihin.

Alueellisesti Cookin teos keskittyy Euraasiaan ja ennen kaikkea muutamaan löytökeskittymään toisaalta Baikal-järven läheisyydessä ja toisaalta läntisessä Manner-Euroopassa Saksasta Pohjois-Espanjaan. Näiltä tämäntapaisia löytöjä on kieltämättä tehty ylivoimaisesti eniten. Osittain tämä taatusti johtuu siitä että kiinnostus vanhojen luolien tonkimiseen heräsi ensinnä juuri eurooppalaisen kulttuurin piirissä, mutta Cookin arvion mukaan ”moderni mieli” taiteen tarpeineen on nimenomaan syntynyt juuri Euroopassa kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin afrikkalaisperuinen nykyihminen niemimaallemme levisi ja syrjäytti ainoat oikeat eurooppalaiset eli neandertalilaiset. Mielenkiintoista kyllä Cook vähättelee erittäin voimakkaasti nykykäsitystä siitä että nykyihmiset ja neandertalilaiset olisivat olleet (jopa lihallisesti) toistensa kanssa tekemisissä** ja korostaa moneen kertaan, kuinka nedut (ja denisovalaiset) olivat kadonneet kultakin seudulta jo kauan ennen nykyihmisten saapumista.

Ehkä niin. Toisaalta tulee väistämättä mieleen, että lukemattomat taiteen ja tieteen kultakaudet näiden aikojen jälkeen ovat saaneet alkunsa kohtaamisista muunlaisten ihmisten kanssa: Voisihan olla, että ”moderni mielikin” on saanut ensimmäiset sytykkeensä tällaisista toiseuden tapaamisista. Kenties.

Miellyttävää kyllä, Jill Cook ei väitä tietävänsä mihin mitäkin pienoisveistosta ja muuta kapinetta on kenties käytetty. Ovathan ne voineet olla kulttiesineitä, ovathan ne voineet ihan vain koristeita, ovathan ne voineet olla jotakin aivan muuta: tekijät ja käyttäjät eivät voi enää kertoa. Melkoisen negatiivisesti Cook suhtautuu kyllä vanhaan ajatukseen pulleista ja povekkaista ”venusfiguureista” jonkinlaisena paleoliittisen ajan äijien pornografiana*** ja osoittaa, aivan järkeenkäyvästi, että hahmot näyttävät usein vain vähän tyylitellyiltä tulkinnoilta siitä miltä nainen näyttää ollessaan viimeisillään raskaana. Sukuelimiä ei korosteta eikä välttämättä edes ole esitetty ja hahmon kädet on kuvattu ristiin vatsan päälle.

Cook korostaa, moneen kertaan ja ilmeisen aiheellisesti, miten suurta taitoa yksinkertaisilta näyttävät kiviveistokset tai luukaiverrukset ovat vaatineet. Materiaalit eivät totisesti olleet helppoja työstettäviä etenkään kivi-, luu- ja puutyökaluilla. Hän ihailee monen tekijän taitoa luoda miltei kolmiulotteisia piirroksia muutamalla yksinkertaisella viivalla sekä eläin- ja ihmishahmojen ilmeikästä luontevuutta. Hiukan ehkä koomisesti hän vetää yhtäläisyyksiä näiden kivikauden säilyneiden teosten ja 1900-luvun ”modernin” taiteen tyylien välille – vaikka onkin jo ehtinyt tunnustaa, että etenkin Pablo Picasso oli erittäin tietoinen jo 1800-luvulla löydetyistä jääkautisista teoksista ja ihaili niitä avoimesti, eikä hän ollut suinkaan ainoa joka koki nämä muinaisen kultakauden löydöt elävämmiksi, rikkaammiksi ja ilmaisuvoimaisemmiksi kuin oman aikansa tunkkaisen romantiikan ja  realismin.

Kiinnostavasti Cook vihjaa abstraktimpien kuvien mahdolliseen symboliikkamerkityksiin (”soikea muoto näissä piirroksissa saattaa viitata lampeen tai lähteeseen”), mutta ei oikeastaan pohdi sen enempää, olisiko tässä mahdollisesti kyseessä jopa jonkinlaisen kirjoitusjärjestelmän alku.

***

Eilen tuli koettua vähän modernimpaakin taidetta, Kansallisteatterin Lavaklubin runsaasti huomiota saanut Näillä mennään -monologi. Kyseessähän on aikoinaan onnettomuudessa halvautuneen näyttelijän Pekka Heikkisen yksinpuhelu omasta tilanteestaan ja elämästään pyörätuoliin sitomisen jälkeen – ja samalla hänen paluunsa näyttämölle ensi kertaa onnettomuuden jälkeen.

Aihe olisi tietysti antanut mahdollisuuksia aikamoiseen tearjerkeriin, mutta siitä Heikkinen ja ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen ovat järkevästi pysytelleet poissa. Eipä moinen varmasti istuisikaan Heikkisen olemukseen, joka on pyörätuolista huolimatta perin äijämäinen. Äijämäisyyden kautta hommaa lähdetään purkamaan, ja puretaan koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Tämä on esityksen voima ja heikkous: homma pysyy koko ajan vähän kuivakkaan etäisenä, miten henkilökohtaisia asioita lavalta sitten puhutaankin. Äijä kertoo, ja varmasti kertoo rehellisesti ja alastomasti, mutta äijä ei kosketa.

Sinänsä Lavaklubin formaatti on erinomainen: baari salin takana (itse esityksen ajan suljettuna, tietenkin) ja riittävän kompakti esitys yhdellä viinilasillisella katsottavaksi. Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.****

___

* Mitä ei kuvista voinut hahmottaa oli että käsikirveet ovat pienempiä kuin ainakin omat mielikuvani: suurin pituus on tosiaan samaa luokkaa kuin modernilla linkkuveitsellä umpeen taiteltuna. Vaikka esivanhemmillamme lienee ollut hieman pienemmät kädet (koska he ovat muutenkin olleet meitä hieman pienikokoisempia, myös nedut jotka olivat aikansa nykyihmisiä vähän kookkaampia ja rotevampia), todellinen koko viestii vahvasti siitä että kyseessä on huolelliseen työhön tehty tarkkuustyökalu.
** Hän selittää eurooppalaisten ja aasialaisten neandertalilaisgeenit yhteisillä esi-isillä. Luulisi että samat geenit löytyisivät sitten myös afrikkalaisserkuiltamme, vai kuinka?
*** British Museumin vitriinissä oli myös pieni, sormenpituinen paleoliittinen kiviveistos, joka selvästikin esitti pariskuntaa yhdynnässä. Se oli aika kaunis ja romanttinen. (Luolamaalauksissa on kyllä esitetty paljon, eh, graafisempiakin kuvauksia seksuaalisuudesta, ei siinä mitään.)
**** Itse asiassa muinainen Provokaattori-monologimme (missä Matleena Kuusniemi esitti monologin ja minä säestin tekemällä bassolla äänitaustaa ja vähän, köh, laulahtamallakin) toimi aika samanlaisella konseptilla, vaikka sitä esitettiinkin taidegalleriassa klubin sijaan.

Kirjailija kotiin, musiikkia maailmalle

·

Palasimme aamupäivällä Irlannista. Hieno maa, jonne menee mielellään uudestaankin käymään – ehkei sentään asumaan, vaikka kyllähän maisemat ja talot aika lumoavia olivat. Maassa vallitseva katolinen versio sharia-laista (joka vaikuttaa mm. naisen asemaan ja koulutukseen, jossa valtio maksaa ja kirkko päättää) ei oikein tunnu länsimaiseen sekularismiin tottuneelle kovinkaan viehättävältä. Mutta hieno maa käydä.

(Ei, kuva ei ole väärinpäin. Juuri noin päin minä sen otin maatessani Dun Aonghasan muinaislinnoituksen muurittoman puolen reunalla… paikka antoi uutta perspektiiviä teatteritermille ”neljäs seinä”.)

Eilinen iloinen perhetapahtuma näkyi Irlannissakin, yllättävän paljon: irlantilaisilla on sentään yli kahdeksansataa vuotta syytä inhota englantilaisia ja erityisesti englantilaisia kuninkaallisia, joiden luvalla Irlantia ja sen kansaa on ryöstetty, runneltu ja tapettu paljon kovakouraisemmin kuin ruotsalaiset tai venäläiset ovat koskaan porsastelleet Suomessa. Ja monet mieltävät viime vuosien finanssikriisinkin pitkälti englantilaisten tekosiksi.

Korkeasta työttömyydestä ja (pikku hiljaa helpottavasta) asuntokriisistä huolimatta maa tuntuisi olevan selviämässä vaikeuksistaan kunnialla ja pysyvän EU:ssa edelleen nettomaksajana, johon asemaan se pääsi 1990-luvulla muutamankymmenen vuoden nettosaajan aseman jälkeen.

Mitä kuninkaalliseen jälkeläiseen tulee, en ole suinkaan ainoa joka on (ainakin mielessään) pöyristellyt tämänkin kuninkaallisen lisääntymistapahtuman aiheuttamaa hässäkkää. Uusi kansalainen nimittäin syntyy elämään, jollaisen tarjoamista lapselle jossakin muussa maassa kuin vauraassa länsimaassa me länsimaalaiset paheksuisimme jyrkästi. Hänellä ei tule koskaan olemaan tilaisuutta päättää omasta elämästään, ei mahdollisuutta hankkia omia kykyjään ja kiinnostuksiaan vastaavaa ammattia. Hänellä ei tule olemaan yksityiselämää eikä välttämättä erityisen hyviä mahdollisuuksia edes valita seurustelukumppaneitaan tai puolisoaan. (Vaikka tässä suhteessa tilanne on luultavasti entisestään parantunut siihen mennessä kun hän pääsee iho- ja sukupuolielämäikään.) Jos hän kuuluisi kotimaassaan johonkin ns. etniseen vähemmistöön, valtaväestö luultavasti vaatisi viranomaisten puuttumista asiaan. Joitakin kirjojani lukeneet tietävät, että tämä aihe on yksi monista keppihevosistani ja paasauksenaiheistani. En aio lopettaa asiasta puhumista vastakaan.

Nyt kun päästiin kirjailijantyöhön, mainittakoon että reissulla tapahtui muuan ennalta suunnittelematon kohtaaminen, jolla saattaa olla mielenkiintoisia seurauksia. Ehkä. Mutta siitä lisää kun siitä on lisää kerrottavaa.

Musiikintekijä-Mäkelän asiat edistyivät matkan aikanakin, sillä nyt Finnconissa julkistettua Studio Yrttimaa -levyä on saatavana ladattavana versiona iTunesin ja Amazonin kaltaisista nettikaupoista. Sen pitäisi olla myös kuunneltavissa Spotifyssa ja jos ei ole, on pian. Fyysistä cd-levyä kaipaavien kannattaa ottaa yhteyttä minuun, niitä on vielä myytäväksi asti.

Mutta onko se ******a?

·

Vietimme vappua Berliinissä, missä emme olleet aikaisemmin käyneet, siitäkään huolimatta, että kuulumme sukupolveen, jonka olisi pitänyt käydä jo kauan sitten 1980-luvulla haistelemassa muurinvieren romantiikkaa, kummallisen kylmän sodan eristämän kaupunkisaarekkeen rappiotaiteellista lumoa. Tiedättehän, sellaista mistä voi yhä nähdä vilahduksia vaikkapa Wim Wendersin kaihoisankauniissa Berliinin taivaan alla -elokuvassa. Ei vain koskaan tullut käytyä.

Muuri on poissa (East Side Galleryn taidenäyttelyseinää lukuun ottamatta), mutta moni muu kohde on yhä voimissaan, ja helpommin löydettävissä, kun kaupungin keskellä ei ole piikkilankojen, betoniaitojen ja molemminpuolisen epäluulon ei-kenenkään maata. Minun kaltaiseni vanha wannabe-arkeologi oli tietysti innoissaan Pergamon-museon Mesopotamia-kokoelmista ja Neues Museumin egyptiläisaineistosta – ”varastetusta kauneudesta”, kuten muuan museovieras oli aivan asianmukaisesti kirjoittanut vieraskirjaan. Ishtarin portti oli huikea, ja Nefertitin yli kolmetuhatta vuotta vanha rintakuva ”livenä” paljon hehkeämpi ja vaikuttavampi kuin valokuvissa. Silmäkulmien aikuisen naisen rypyt ja silmänurkkien mongolipoimut – joidenkin arvioiden mukaan N. olisi ollut aasialaista sukua – kiinnittivät huomiota.

Muutakin tuli nähtyä. Kävimme syömässä kebapia autenttisesti Kreutzbergissä, ihailimme hienosti toimivaa julkuneuvoliikennettä ja rentoa, kaahaamatonta pyöräilykulttuuria. Näkemisen arvoinen oli myös kaupungin erikoisherkulle omistettu riemastuttava Currywurst-museo aivan Checkpoint Charlien lähellä. Eräästä matkamme kohteista otettu valokuva – tai kyseisen kohteen osan valokuva – on päätymässä Alas-romaanin kanteen osaksi Alshain-kirjankin kannen kuva-aiheita yhdistelevää kompositiota. Ainakin, jos minun väkertämäni kansikuvaehdotus kelpaa kustantamon väelle.

Huomasin, että reissussa ollessamme kirjailijatuttavisto oli keskustellut jonnin verran, paheksunutkin, Tommi Melenderin blogikirjoitusta, jossa hän lukee Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelmaa ja peilaa sen (ilmeisen negatiivista) nykykirjallisuuskäsitystä suomalaisen kirjallisuuden kuvioihin. Olen kehno osallistumaan tällaisiin keskusteluihin, ennen kaikkea siksi että olen niin huonosti perillä nykykirjallisuudesta sekä Suomessa että maailmalla: aika ei tunnu riittävän edes todella kiinnostavien kirjojen lukuun, puhumattakaan niistä joita pitäisi lukea ollakseen niin sanotusti ajan hermolla. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että Kundera/Melender on perin huolissaan kirjallisuuden tilasta. Vääriä kirjoja myydään, vääriä kirjoja kustannetaan, laadukas ja kirjallisuutta eteen päin vievä taideproosa ei saa tarpeeksi tilaa eikä huomiota. Jotakin sinnepäin, kyllähän te tiedätte. Tuttu juttu.

Nykyään on aina ollut mälsää.

Joskus 1980-luvulla olin tietävinäni jotakin silloisesta kevyestä musiikista ja sen tilasta. Silloin olin aivan varma, että parinkymmenen vuoden päästä osataan arvostaa niitä silloin aivan liian vähälle huomiolle jääneitä musiikintekijöitä – kuten vaikkapa Kadotetut – eikä kukaan enää muista listoilla juhlivia päiväperhosbändejä – kuten, no, vaikkapa Dingoa, jonka musiikki ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin mahdollisimman lievillä, imelletyillä ”rock”-aineksilla kuorrutettua tangoa. Minä tiesin, koska minä olin perehtynyt musiikkiin paljon syvällisemmin kuin kaiken maailman… fanit. Olin minä silloin jo sen verran perehtynyt musiikin historiaan, että olisi pitänyt huomata peilissä sama asenne, jolla intohimoiset musiikinystävät tyrmäsivät 60-luvun alun listoilla juhlineet pitkätukkapopparit parin viikon päivänperhoiksi, joita kukaan ei muista edes kahden vuoden päästä.

Mutta oli tuossa ylettömässä ja aukottomassa nuoruudenviisaudessani terveen järjen kipinäkin uskoessani, että kulloisenkin ajan taiteen (ja viihteen) merkittävät tekijät ja teokset valkenevat vasta vuosikymmenien kuluttua. Tällä hetkellä hälyä on liikaa arvioida millään mielekkäällä tavalla, mikä tämän hetken ilmaisusta on sittenkään merkittävää. Siksihän aikaisempien vuosikymmenien musiikki ja kirjallisuus (ynnä muu taide) tuntuvat niin helposti niin paljon laadukkaammalta. Suodattuminen on ehtinyt jo tapahtua, ja jättää jäljelle sen, joka puhuttelee. Toisinaan vuosikymmenet eivät edes riitä: Johann Sebastian Bachin arvostuksen nousuun tarvittiin toistasataa vuotta.

Kestävä taide koostuu hyvin harvoin (pelkästään) siitä taiteesta, jota asiaa tuntevat ovat sen syntyaikoina pitäneet arvokkaana tai merkityksellisenä. Osa halveksituista ja pinnallisena roskana pidetyistä myyntimenestyksistä osoittautuukin odottamattoman kestäväksi, mutta ei siitäkään kaikki. Joskus huonosti myyvä ja vielä vähemmän arvostettu ilmaisu löydetään vasta paljon myöhemmin: se on ollut ”edellä aikaansa”, kuten jälkiviisaasti sanotaan. Osa teoksista jää sittenkin vain (ehkä hyvinkin harvojen) yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiksi elämyksiksi. Sitähän taide pohjimmiltaan on: henkilökohtaista kokemusta sekä tekijälle että kokijalle. Kokijoiden määrä – runsas tai vähäinen – ei sinänsä tee mistään arvokasta tai arvotonta. Eikä yksittäistäkään kokemusta, kulttuurihistoriallisesta merkittävyydestä puhumattakaan, voi arvioida pelkästään yksiulotteisella hyvä–huono-akselilla. On suhteellisen tunnettuja, jotakuinkin kömpelösti kirjoitettuja ja asenteiltaan perin yksiulotteisia teoksia, joilla on valtava kulttuurihistoriallinen merkitys jo siksikin, että ne ovat olleet monelle lukijalle portti aivan uudenlaisiin tarinoiden ja todellisuuksien maailmoihin – ja kirjallisuuteen, joka on myyntimenestyksille katkeroituneidenkin mielestä ”taiteellisesti arvokasta” kirjallisuutta. Joko nyt tai joskus tulevaisuudessa. Ehkä.

Kirjallisuuden ja muun taiteen historiaa kannattaa lukea. Entisaikojen aikalaiskriitikoiden näkemykset siitä mitä on kulloinkin arvokasta ja tärkeää kirjallisuutta (ja millä perusteella) ovat useinmiten kertakaikkisen hilpeää luettavaa. Mitä vakavammin ja huolestuneemmin kyseinen aikalaiskriitikko taiteen tilaan suhtautuu, sitä naurettavampaa.

Muutakin kannattaa lukea. Ennen kaikkea kannattaa aina silloin tällöin lukea kirjallisuutta, josta ei olisi voinut edes kuvitella välittävänsä. Siellä saattaa piillä todellisia elämyksiä.

Ja jos ei muuta, voi sitten vapautuneesti naureskella niille kirjallisuuden tilasta huolestuneille, jotka eivät sitäkään helmeä ole hölmöyksissään ja yksisilmäisyyksissään löytäneet.

Luettavaa

·

Joulukuisessa Raymond-lehdessä julkaistu novellini ”Neljäs maali” löytyy nyt Yrttimaan sivuiltakin. Lehdessä julkaistuna novelli lomittui artikkeliin, jossa keskusteltiin pelimaailman uusista tuulista, siitä millaista pelaaminen on vuonna 2042, vuonna johon novellikin sijoittuu.

En ollut lukenut muuta juttua kirjoittaessani novellin, joten siihen nähden oma pikku ennustukseni virtuaalisen ja täydennetyn todellisuuden käytöstä osui yllättävänkin lähelle peliasiantuntijoiden veikkauksia. Novelli on samalla ennustus siitä millainen Helsinki saattaisi olla kolmenkymmenen vuoden päästä. Aika näyttää, osuinko siinä(kään/kin) kohdalleen. Tällä hetkellä uskon kyllä, että tulevaisuudessa Helsingin keskusta on luultavasti nauhamainen vyöhyke kehäteiden ja hyvien julkuneuvoyhteyksien tienoilla, jolloin nykyinen kantakaupunki jää vähän syrjemmälle. En myöskään usko, että yksityisautoilulla olisi tulevaisuudessa niin suurta merkitystä kuin tällä hetkellä: se on ohi menevä muoti, kaikeksi onneksi.

*

Olen oppinut järjestötoiminnassa jo kauan sitten, että jos vuosikokoukseen tahdot mennä nyt, voi olla että hallitukseen päädyt. Olin asiasta hyvin tietoinen eilen piipahtaessani Villa Kivessä Helsingin kirjailijoiden kokoukseen. Vanha viisaus osoittautui jälleen todeksi: minusta leivottiin järjestön hallituksen jäsen seuraavan kahden vuoden ajaksi.

Olinkin jo ehtinyt pohtia, miten vähän minulla tällä hetkellä on luottamustoimia: ainoastaan jäsenyys Helsingin kaupunginteatteria hallinnoivan Teatterisäätiön edustajistossa (joka kokoontuu kaksi kertaa vuodessa), ja sekin päättyy tämän vuoden lopussa. Minkäs järjestömyyrä viiksikarvoilleen mahtaa.