Kategoria: paikat

Reikiä seinällä

·

Viime aikoina lukevien tuttavien ja bloggaavien tuttavien keskusteluissa on puhuttu paljon Kouvolan sanomien julkaisemasta jutusta, jonka mukaan kirjahyllyt eivät kuulu moderniin sisustukseen. Lehti itsekin alkoi julistaa ”kirjahyllykapinaa” ja, hankkiakseen ilmaiseksi sisältöä, pyysi lukijoilta kuvia heidän kirjahyllyistään.

Itse en oikein usko, että kirjahyllyt ovat koskaan kuuluneet ”moderniin sisustukseen”, tai vanhaankaan. 1970-luvun massiivisissa lastulevyhyllyissä säilytettiin enimmäkseen aivan muuta kuin kirjoja, paitsi meillä. Muutettuamme vuonna 1981 toiseen asuntoon Kontulan Jäkärläntielle Aino-mummin miltei ainoa kommentti oli suunnilleen ”oikein kaunis asunto, mutta kirjahyllyt pilaavat sen”. Äitini loukkaantui, mutta toistensa kommenteista loukkaantuminen kuului heidän – äidin ja tyttären – normaaliin keskustelukulttuuriin. Vanhat loukkaantumiset yleensä unohdettiin seuraavaan tapaamiseen tai viikottaiseen puheluun mennessä.

Tässä tosin sivuttiin äitini nuoruuden suurta kysymystä. Hänelle kirjallisuus oli aina ollut kapinointia, pakoa ahdistavaksi koetusta kodista, pakotie toisiin, toisenlaisiin maailmoihin ja ajatusmalleihin. Juuri tämä teki kirjallisuudesta niin vaarallista jo 1800-luvulla, jolloin porvarisnuoriso alkoi käyttää aikaansa joutavanpäiväisenä, kaikenlaisia vääriä ajatuksia herättävään lukemiseen, ja uudelleen 2000-luvun alussa, jolloin osa nuorisosta hylkäsi terveellisesti kasvattavat televisiot, videot ja tietokonepelit kuluttaakseen iltojaan fantasiatiiliskivien lukemiseen ja niistä nettikeskustelemiseen. Siitä Kouvolan sanomien haastattelemien bibliofoobikoidenkin kirjahyllykammossa lienee kyse. Jokainen kirja voi olla vaarallinen. Mistä tahansa kirjasta voi mieleen ujuttautua ajatus, ettei elämän välttämättä tarvitse olla sellaista kuin se on, tai miltä se näyttää. Että asiat voisivat olla toisinkin. Että vaihtoehtoja saattaa sittenkin olla olemassa. Että jossakin toisaalla asiat eivät olekaan välttämättä aivan niin kuin miltä uutiset tai lähipiirin ihmiset yrittävät saada ne näyttämään. Että olisi mahdollista lähteä jonnekin toisaalle – joko oikeasti, tai edes omassa mielessään.

Jokainen kirja voi olla madonreikä toisenlaiseen todellisuuteen.

Meillä kirjoja on ollut aina paljon, ja tulee aina olemaan, siitäkin huolimatta että ne, aivan totta, keräävät pölyä ja vievät jumalattomasti tilaa. Siitäkin huolimatta, että sähkökirjanlukijassa kulkee monta hyllymetriä lukemista odottavia klassikoita paljon tiiviimmässä paketissa (ja helpommin luettavissa kuin ylitiheään, heikkolaatuiselle paperille huonosti painetussa pokkarissa). Tuohon kuvaan eivät edes mahdu kaikki asuntomme kirjahyllyt, kuvaajan selän takana on vielä lisää.

Olohuoneessamme kirjahyllyjä ei kyllä ole (eikä makuuhuoneessa, mm. allergiasyistä). Täpötäysi cd-hylly siellä kyllä on. Olemme joka tapauksessa siinä onnellisessa tilanteessa, että asuntomme väliseinät eivät ole betonia eivätkä mitään kovaa, modernia sisustuslevyä, joten olohuoneessa ei tarvita juurikaan akustointia tekemään kovasta, seisovien aaltoliikkeiden kaiuttamasta ahdistavasta tilasta miellyttävää, rentouttavaa ja rauhallista. Sohva, nojatuoli ja matto riittävät tekemään tarvittavat akustiset pehmennykset.

Sisällön lisäksi kirjahyllyt nimittäin sattuvat olemaan sisällön lisäksi myös mainio sisustuksellinen elementti erinomaisten akustisten ominaisuuksiensa vuoksi. Soitintarviketukun akustiikkalevyillä ei huonetta saa yhtä miellyttäväsoundiseksi kuin mihin täyteen sullotut, eri kokoisia ja eri muotoisia kirjoja täynnä olevat hyllyt pystyvät. Kaiku vähenee, pehmenee ja pyöristyy, äänieristyskin paranee. Siksi(kin) viihdyn niin hyvin työhuoneemme rauhallisessa ilmapiirissä, ja siksi kirjastoni on myös kotistudioni.

Tähän ei bibliofoobikon suosittelema kirjahyllytapetti pysty.

Jokaheinäkuinen

·

Palasimme eilen helteisestä Keski-Suomesta (kiitos jälleen kerran, Maarit!) helteiseen syvään etelään, kotiin. Reissun perinteisiä kohokohteita oli jälleen kerran Haihatuksen mainio kesänäyttely. Vuosien mittaan entisestä ITE-näyttelystä on kehittynyt vallan varteenotettava ja arvostettava ”oikea” taidenäyttely, jonka tekijöistä iso osa on nimekkäitä ammattilaisia.

Heikki ”Morgan” Hämäläinen on sentään yhä mukana vanhasta vakiojengistä. Tyhjennetyn kaljakorin ympärille rakennettu ”Mitä kuuluu Marja-Leena” vetosi tällä kertaa minuun, luultavasti aivan ymmärrettävistä syistä.

Pekka Purhosen ”Sohvaan sopiva maalaus” perustuu idealle, jonka eri variaatioita on tehty maailman sivu ja joissa on jotakuinkin aina se ongelma, että ne toimivat paremmin valokuvina (tai jos katsoja on yksisilmäinen).

Joudutte luottamaan sanaani siitä, että tällä kertaa homma toimi huomattavan hyvin ihan kolmedeenäkin. Jos ette usko, käykää ihmeessä itse katsomassa.

Kauniisti kolmiulotteisuudella pelasivat myös Raija Jokisen tekstiilityöt.

Johtuiko sitten taannoisesta reissusta Vienanmerelle ja Solovetskin luostarisaarelle, että Hanni Haapaniemen ikonien kuvakieltä vahvasti lainailevat ja mukavan epäortodoksisiin suuntiin kehittävät, kauniin punaruskealla keraamiseen pintaan piirretyt työt vetosivat niin paljon. Saattaa, olla, että kyse oli vain niiden miellyttävän rauhallisesta, mietteliäästä tunnelmasta, joka joissakin kuvissa kyllä eteni hyvinkin lihalliseen mytologiaan. Näitä voisin hyvin pitää seinälläkin, eikä minua kiusaa lainkaan, että tiedän kauniin värin olevan kuukautisverta. Myyttisiin töihin materiaali sopii monessakin mielessä: veri lienee ollut tärkeä väriaine jo luolamaalausten aikakaudella.

Tokihan minuun vetosi myös näyttelyn myymälätilasta löytynyt rintanappi. Totuuden sanoja.

Ja hei, Haihatuksen kesänäyttely on avoinna 17. elokuuta saakka. Kannattaa ehdottomasti tehdä asiaa Joutsaan.

Samalla reissulla tulimme piipahtaneeksi mainioilla Naamat-festareilla, vaikkakin vain kolmen bändin ajan. Tämä kesätapahtumahan on kuuluisa siitä että liput myydään loppuun muutamassa minuutissa, kauan ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu. Maatalon pihapiiriin ei mahdu kovin montaa ihmistä nauttimaan hyvästä meiningistä ja yllättävistä(kin) esiintyjävalinnoista. Homma halutaan pitää näin pienenä ja hyvä niin.

The Escapist soitti jotakuinkin peruspunkkia. Homma oli hyvin hanskassa ja soitosta/asenteesta tuli mukavasti mieleen vanha kunnon The Clash, mutta kuten niin kovin usein, englanninkielisyys soi pahan kerran tehoa julistukselta ja kommunikaatiolta. Hopeajärvi olikin sitten vinkeämpi tapaus. Nimi toi tietenkin mieleen yhden varhaisnuoruuden suosikkikirjoista. Bändin musiikista puhuttaessa tunnutaan yleensä heitettävän peliin Sielun Veljet ja Radiopuhelimet. Jälkimmäistä en ole jostakin kumman syystä koskaan oikein kuunnellut, joten heitän omana verrokkeinani peliin Raine ”Hyvä paha rock’n’roll” Salon, häneltä paljon vaikutteita saaneen Sata lasta -yhtyeen sekä Vando Suvannon vähän myöhemmän Sue Van Doe -yhtyeen. Soitto lonksotti juuri minun makuuni sopivan kulmikkaana ja kiihkeänä ”pakko juosta eteenpäin ettei kaadu nenälleen” -paahtona. Tekstit vaikuttivat vähän korneilta, mutta jahka se puoli saadaan kuntoon tässä on vallan kiinnostava tapaus seurattavaksi.

Hopeajärven jälkeen Asa yhtyeineen kuulosti hyvin raffinoidulta ja ammattitaitoiselta soitannalta. Soundimaailmaltaan rikkaat ja kiinnostavilla kuvioilla alkaneet biisit jäivät kuitenkin (minun mielestäni) järjestään pahan kerran junnaamaan niiden parin hyvän musiikillisen idean loputonta toistoa, eivätkä Asan tekstitkään jaksaneet suuremmin pitää mielenkiintoa yllä. Viihdyttävä, mutta kokonaisuutena hieman ikävystyttävä ja tasapaksu keikka.

Kotiin palattua minua ilahdutti suuresti EK:n tiedotuslehtisen juttu kumpulalaisessa kellarissa treenaavasta nuorten naisten bändistä. Mielen täytti tyytyväinen hyrinä, nostalgian häivähdyksillä höystettynä. Sattuu nimittäin niin, että juuri samaisen kumpulalaistalon samaisessa kellarissa treenaili aika tarkkaan kolmekymmentä vuotta sitten minun ensimmäinen bändini, nimeltään Kumpula-projekti. Meistä viidestä ei kenestäkään tullut sittemmin rocklegendaa eikä -tähteä, ja bändi hajosi vuoden kuluttua tehtyään kolmisen keikkaa, mutta on hienoa kuulla että perinteitä pidetään yllä.

Lähitulevaisuusaiheinen ennustuksenpoikanen

·

Puoliksi purettu matkalaukku on odottanut työhuoneen lattialla Vienan Karjalasta paluun jälkeen uutta pakkauskierrosta vähän vajaata viikkoa myöhemmin. Tie vie tuotapikaa kohti Suomen Ateenaa ja tämänvuotista Finnconia. Tänä viikonloppuna on tiedossa taas kerran loistavia tyyppejä ja monia ajatuksia herättäviä keskusteluja sekä ohjelmanumeroissa että niiden ulkopuolella. Olen jo hyvän aikaa sitten oppinut, ettei coniohjelmia kannata mennä seuraamaan ilman minkäänlaisia muistiinpanovälineitä: moni sittemmin kirjoihin päätynyt idea on saanut alkuitunsa yleisön joukossa kuunnellessa.

Ja kuinkas ollakaan, tänä vuonna pääsen oikein paneelikeskusteluun puhumaan (muistakin) innoitukseni lähteistä. Oma virallinen ohjelmani nimittäin näyttää seuraavanlaiselta:

Lauantai 12. heinäkuuta

12:00 Inspiraation lähteet

L302, 12:00 – 13:00
Äänet: +0 / -0
Tägit: Kirjoittaminen, Taiteilijuus
Katri Alatalo, Marisha Rasi-Koskinen, J.Pekka Mäkelä, Mikael Brygger

Miten valokuvaaminen, musiikki, pelit ja luonto inspiroivat taiteen tekemiseen Mistä taide ammentaa voimansa?

15:00 Avaruusscifin tulevaisuus

L304, 15:00 – 16:00
Äänet: +0 / -0
Tägit: Avaruusscifi, Guests
J. Pekka Mäkelä, Hannu Rajaniemi, Markku Soikkeli

Ihmiskunnan unelmat avaruuden valloituksesta ovat muuttuneet varovaiseksi realismiksi. Miten epäusko tähtimatkailun mahdollisuuksista näkyy scifissä, esimerkiksi ”Gravity”-elokuvassa? Miten käy avaruusoopperan, jos emme pääsekään omaa aurinkokuntaa kauemmaksi? Mukana keskustelussa ovat kirjailija-suomentaja J. Pekka Mäkelä, kirjailja Hannu Rajaniemi ja kirjailija-kriitikko Markku Soikkeli.

Sunnuntai 13. heinäkuuta

15:00 Se on pora! Käännöspaneeli.

L209, 15:00 – 16:00
Äänet: +0 / -0
Tägit: Kääntäminen, Kirjallisuus
Sarianna Silvonen, Johanna Vainikainen-Uusitalo, J. Pekka Mäkelä, Teemu Manninen

Scifi- ja fantasiakirjallisuuden kääntäjät keskustelevat työstään. Minkälainen on tyypillinen kääntäjän työpäivä? Miten käännösprosessi etenee? Mitä erikoispiirteitä on spefikirjallisuuden kääntämisessä verrattuna muunlaiseen käännöstyöhön?

Näkee minua paikalla muutenkin: yleisön joukossa eri ohjelmanumeroissa, käytävillä, pihamaalla, iltabileissä ja luultavasti jossakin vaiheessa perinteisellä Sohwin terassilla. Juttelemaan sopii toki tulla silloinkin. Toivottavasti tämänhetkinen pikkuinen flunssanpoikanen hellittää: ääni on juuri nyt perin seksikkään matala.

Mutta ei Finnconiin kannata matkustaa pelkästään minun vuokseni. Kiinnostavaa ohjelmaa ja kiinnostavia ihmisiä on tarjolla runsaasti.

Toinen kvartaali

· 2 kommenttia ·

Vuosiapurahakaudestani on nyt kulunut puolet, eikä ensi vuonna ole tulossa uutta apurahaa ainakaan Taiteen edistämiskeskukselta. Tiesin kyllä itsekin etukäteen, ettei näitä apurahoja ole tapa eikä lupa ketjuttaa. (Haen toki muiden tahojen ja säätiöiden apurahoja helpottaakseni ensi vuoden toimeentuloa.)

Joka tapauksessa: säännöllisten tulojen vuodesta on mennyt jo viisikymmentä prosenttia. Tasaisen kirjoitusvauhdin taulukolla minun pitäisi olla jo hyvän matkaa Hunanin myrskyissä, suvannoissa ja pohdinnoissa, mutta harvapa kirjoittaa romaaneja tasaista tahtia. Suurin osa kirjoittamisesta on ajattelemista, suunnittelua, pohdiskelua. Varsinainen kirjoitustyö ei ole vielä edes alkanut, vaikka onhan minulla koneella jo valmiiksi romaanin perustana oleva päiväkirjateksti: jos käyttäisin sen kokonaan, voisin kehua että kirjaa on kirjoitettu jo yli neljänsadan painetun sivun verran. Mutta en käytä, eikä ole.

Viime kuukaudet olen sitä paitsi keskittynyt suomentamiseen, siihen ”ei-luovaan” kirjoittamiseen johon apurahapäätös antoi luvan sentään yhdeksi vuoden kolmannekseksi. Manu Chaon elämäkerran käännöksessä on vielä pakertamista, mutta se edistyy hyvää vauhtia ja hyvässä hengessä. Minulla on oikeastaan ollut koko viisitoistavuotisen suomentajanurani varsin hyvä onni tarjottujen käännöstekstien suhteen: suurin osa niistä on ollut minun omastakin mielestäni ehdottomasti kääntämisen arvoista tavaraa, oli kyse sitten romaaneista, elämäkerroista tai tietokirjoista.

Poikkeuksia tulee mieleen oikeastaan vain yksi.

Eikä käännöstyöhön keskittyminen tarkoita sitä, ettäkö Hunan-projekti olisi kokonaan jäissä. Pikemminkin minulla on nyt ollut paremmin tilaa miettiä, mitä oikeastaan teen tällä materiaalilla ja tällä tarinalla, joka on käsiini päätynyt. Mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja mahdollisia tarinallisia ja tekstillisiä tasoja on paljon. Vielä ei ole aika ruveta karsimaan ideoita hyviin ja huonoihin, käyttökelpoisiin ja hylättäviin. Nyt alitajunta saa tehdä työtä. Kun Clandestinon suomennos lähtee kustantajalle, on aika palata kiinalaisen palapelin ääreen ja katsoa uusin silmin ja tuorein mielin, millä tästä kaikesta oikein syntyisikään paras mahdollinen romaani.

Kirjan aikataulu ei ole muutenkaan kovin tiukka. Hunan on merkitty Liken julkaisukalenteriin alkuvuodeksi 2016, puolentoista vuoden päähän. Kustannustoimittajani Stella on sitä paitsi vuorotteluvapaalla (ainakin) ensi maaliskuulle, ja voi hyvin olla ettei minulla ole kantaa valmista käsikirjoitusversiota numero 1.0 hänen sijaisensa pöydälle sitä ennen. Vaikka joudunkin viimeistään vuodenvaihteen jälkeen etsimään uusia käännöshommia (ja apurahoja) toimeentuloni turvaamiseksi, minulla on joka tapauksessa tähän projektiin enemmän aikaa ja resursseja kuin yhdenkään aikaisemmin tekemäni romaanin tapauksessa. Aion ne myös käyttää.

Eivät viime kuukaudet tosin ole pelkästään kääntämiseen kuluneet. Aikaan on sisältynyt myös rehellistä, hyvin omintunnoin pidettyä lomaa, joka on tehnyt erinomaista päälle ja pään sisällä muhiville projekti-ideoille. Vaimon opintovapaan ansiosta meillä on ollut tavallista parempi tilaisuus matkustella, ja tilaisuutta on käytetty hyväksi. Huhtikuisesta viikosta Barcelonassa kerroinkin jo tuoreeltaan, ainakin Gaudín elämäntyön osalta. Kesä–heinäkuun vaihteessa tie vei lähemmäksi, mutta paikkaan johon en ole oikeastaan koskaan kiinnittänyt hirveästi huomiota. Tällainen silmienaukaisu tekee aina hyvää. Vaimo rahoitti opiskelujaan 1990-luvulla matkanjohtajana, joten hänelle Vienan Karjala on paljon tutumpi, mutta ei hänkään ollut koskaan käynyt Vienanmerellä ja Solovetskin saaristossa.

Solovetsk tunnetaan paitsi luostarilinnoituksestaan myös gulagina, jonne Stalin säilöi 1930-luvun vainojensa aikaan vaaralliseksi kokemansa intellektuellit. Pienelle Jänissaarelle ahdetut naisvangit löysivät ennen tuntemattomia merkkejä siitä että saarella oli liikuttu jo kauan ennen erakkomunkkeja ja luostaria.

Kivistä muodostetut muinaiset jatulintarhat ovat kiehtova arvoitus. Niitä löytyy ympäri pohjoista Eurooppaa, mutta kukaan ei enää tiedä miksi niitä on suurella vaivalla laadittu maa-aineksista ja kivikasoista. Karu, pieni ja tundrainen Jänissaari tuskin on ollut kovin monen ihmisen vakituinen asuinpaikka, luultavasti sinne on tultu muualta Solovetskin saaristosta. Ehkä saaren lukuisia jatulintarhoja on käytetty jonkinlaisiin rituaaleihin. Hautoja niiden alta ei ainakaan löydy, ja tekoaikoinaan vesirajan tienoissa sijainneet kivilabyrintit on kokeilemalla todettu surkeiksi kalanpyydyksiksi.

Kukaan ei tiedä. Minua ovat aina kiehtoneet asiat joita kukaan ei tiedä, myös sellaiset asiat joita ei voi mitenkään saada selville. Silloin voi kuvitella ja spekuloida. Ehkä se on ollut hyvää harjoitusta romaanikirjailijalle.

Kukaan ei tiedä myöskään, mihin tarkoitukseen Uikujoen suun lähellä nelisentuhatta vuotta sitten asuneet naputtelivat jääkauden ja meren sileäksi hiomiin kallioihin lukemattomia piirroskuvia, joissa nähdään ihmisiä, saaliseläimiä, valaita ja paljon kaikenlaista jonka mahdollinen symbolinen merkitys on kadonnut muistista jo kauan sitten. On jopa arveltu joidenkin piirrosten todistavan sitä että uikujokelaiset ovat kommuniukoineet Vienanmeren maitovalaiden kanssa, mutta itse en kyllä ihan usko moista. Maitovalaita on selvästikin pyydystetty, ja ihan varmaa on että harppuunanvarressa saalista tavoitelleet ovat aivan taatusti haaveilleet siitä että ymmärtäisivät arvokkaan riistan sielunelämää. Epäilemättä ainakin šamaanit ovat myös uskoneet päässeensä keskustelemaan maitovalaiden kanssa, mutta usko on aina eri asia kuin tieto.

Innokkaita keskustelijoita maitovalaat kyllä ovat, se tuli selväksi kun vaelsimme pieneen Solovetskin saaren niemenkärkeen, jonka lähettyville nämä viisimetriset eläimet kokoontuvat joka kesäpäivä seurustelemaan toistensa kanssa ja hankaamaan ihoaan tasaiseen hiekkapohjaan. Pieniä katkelmia niiden ilmassakin yllättävän äänekkäästä keskustelusta kuuluu myös ensimmäisessä omatekemässä YouTube-videossani, tiirojen kirkumisen, rantakivikossa lotisevan veden ja ihmisyleisön äänien seassa.

.

Valoisaa juhannusta!

·

Minulle juhannus on aina ollut pikemminkin kesän alun kuin keskikesän juhla. Yleensä säät alkavat vasta lämmetä kesäkuun lopussa: toivotaan että niin käy nytkin, vaikka onhan tässä ehditty jo muutamasta leppoisamman helteisestä päivästä nauttia aikaisemmin keväällä.

Omaan juhannukseemme kuuluu perinteisesti muun muassa piipahdus Kivinokan juhannusjuhlissa (mistä yllä oleva kuvakin on otettu). Tänä vuonna paikalle saapuneiden tunnelma lienee tavallistakin hyväntuulisempi: kaupunginhallitushan päätti alkukuusta, että Kivinokka säilyy vastakin kaupunkilaisten yhteisenä virkistysalueena.

Sille kyllä kelpaa skoolata.

Missä majailimme kerran

·

Taannoin skannasin melkoisen määrän äidin jälkeenjääneiden papereiden joukosta löytyneitä valokuvia, negatiiveja ja dioja. (Suosittelen edelleenkin Vuescan-nimistä ohjelmaa skannerin jatkoksi, toimii ainakin minun vanhalla skannerillani paremmin kuin laitteen mukana tulleet ohjelmistot.) Meillä on aina valokuvattu kohtuullisen paljon, joten lapsuuttani on siinä suhteessa dokumentoitu huomattavan paljon paremmin kuin nuoruuttani sen jälkeen, kun muutin pois kotoa.

Kun negoja ja dioja 1960- ja 1970-luvuilta tuli käytyä läpi niinkin valtaisa laatikollinen, kiinnitin huomiota erääseen seikkaan. Esimerkiksi tässä jouluaattoillan yhteispotretissa vuodelta 1973:

Tai tässä tunnelmallisessa  iltakuvassa vuodelta 1965, jossa tuleva kirjailija tutkiskelee lähdemateriaalia ennen yöpuulle asettumista:

Myöhemmin ilmiö on havaittavissa tässä seuraavassa kuvassa, jossa ollaan uuden harrastuksen kimpussa:

Kyseinen siimaohjattava Zeron malli ei päässyt koskaan lentokuntoon. Sittemmin keskityinkin lähinnä muovimalleihin, ja seuraava niistä otettu kuva valaisee jälleen asiaa, jota tässä bloggauksessa yritän tuoda esille:

Meidän koirastamme Pennistä on runsaasti kuvia. Vinkki koiraa havittelevalle valokuvauksen harrastajalle: musta villakoira on loistava lemmikki, mutta siitä on miltei mahdotonta saada kunnollisia valokuvia.

Ja lopuksi pieni ”hupsista”-räpsäisy vuodelta 1965:

No niin, mikä näitä kuvia yhdistää? Mitä niissä kaikissa on – tai paremminkin, mitä niistä kaikista puuttuu melkein kokonaan, paitsi tahattomasti?

Koti.

Minulla on kokoelmissa gigatavuittain valokuvia itsestäni vauvana, lapsena ja teininä, mutta jos haluaisin muistella millaista meidän kotona oli, joudun tihrustamaan potrettien laitoja tai sirittämään epäonnistuneita, epätarkkoja vahingonlaukauksia. Vanhempani olivat ammattitoimittajia, ja senkin takia he kuvasivat mielellään ihmisiä, eikä siinä mitään pahaa. Mutta olisi joskus kiva nähdä kuvia myös niistä asunnoista, niistä kodeissa, missä minä ja perheemme vietimme monia vuosia, arkia ja pyhäpäiviä.

On skannatussa kokoelmassa yksi kuvasarja, jossa näkyy vähän paremmin ihmisten lisäksi ympäröivää huonettakin:

Vahinko vain, ettei kuva ole meiltä. Lyhyt valokuvamallin urani käynnistyi ja päättyi siihen, kun minut, pikkusisko ja serkkupoika kuljetettiin tuntemattomaan vironniemeläiseen luksuslukaaliin näyttelemään leikkimistä hienoilla uusilla leluilla, jotka eivät olleet meidän ja joita emme saaneet. Kyseessä oli ”Lapsen työkalut” -niminen juttu, joka ilmestyi aivan 1960-luvun loppuvuosina, mahdollisesti vastikään perustetussa Kodin kuvalehdessä. Osa kuvista päätyi näköjään äidin haltuun.

Aikuisiän asunnoistani on vieläkin vähemmän kuvia. Vaikka en muistelekaan kaikkia niitä koteja, asuntoja ja asuinkumppaneita millään kaipaavalla nostalgialla, olisi silti mukavaa jos muistin tueksi olisi myös dokumentteja entisen elämän entisistä kodeista.

Ehkä on aika korjata tapansa, ja kuljeksia kamera kourassa myös kotosalla. Myös arkena.

Toisesta maailmasta

· 4 kommenttia ·

Nykyajan ihminen voi vain kuvitella keskiajan ihmistä, joka ei ole koskaan ollut sisätilassa, jossa hänen kätensä ei yltäisi kurkottamatta kattoon. Voi vain kuvitella, miltä tällaisesta ihmisestä on tuntunut, mitä hän on sisällään kokenut, kun hän on astunut ensimmäistä kertaa romaaniseen tai goottilaiseen katedraaliin.

Jonkinlaisen uskottavan simulaation kokemuksesta voi nykyihminenkin kokea matkustamalla Barcelonaan ja astumalla Basílica i Temple Expiatori de la Sagrada Família -kirkkoon.

Keskeneräisenäkin tämä Antoni Gaudín monumentti on täysin häkellyttävä ja luultavasti scifistisin rakennus jossa olen koskaan ollut. Jo sivulaivat ovat niin valtavia että elokuvastudion CGI-nörteiltä loppuisi usko kesken, päälaivasta puhumattakaan. Erilaisten detaljien määrä on käsittämätön, eivätkä ne aina muistuta mitään mitä olisi tässä maailmassa koskaan nähty.

Ensi vilkaisulla, siis.

Kirkon yhteydessä olevissa näyttelytiloissa selviää, että Gaudí turvautui hyvin usein samoihin jekkuihin joita niin monet sf-elokuvien, -kansikuvien ja -sarjakuvien tekijät ovat harrastaneet hänen jälkeensä: hän poimi luonnosta pieniä, sormenmittaisia detaljeja ja paisutti ne aivan toiseen mittakaavaan. Sisätilojen haarautuvat kannatinpilarit solmumaisine liitoskohtineen ovat peräisin rannan korsista, tornien kummalliset huiput kukkaan vielä puhkeamattomia nuppuja.

Scifisti minussa tietenkin alkaa pohtia, mitä tapahtuu sitten kun viimeinenkin kirkkoon suunnitellusta kahdeksastatoista tornista valmistuu. On niin helppo kuvitella, kuinka nämä kiviset nuput alkavat kiihtyvällä vauhdilla kasvaa, kohota, kurkottaa taivaisiin kuin… kasvit.

Emme joudu odottamaan enää kauaa. Korkeimman eli Kristuksen tornin on arveltu valmistuvan jo joskus vuoden 2025 tietämissä, eli vuosikymmeniä ennen Olkiluodon kolmosreaktoria.

Rauhaa ja hiljaisuutta, edes elektronisesti

·

Taannoin norkoilin erään kantakaupunkilaistavaratalon* elektroniikkaosastolla odotellen sopivaa aikaa siirtyä muutaman korttelin päähän kutsuvierastilaisuuteen. Koska oli aikaa, kiinnitin huomiota eräällä seinustalla olevaan tuote-esittelytelineeseen ja, ihan vain huvin vuoksi, laitoin esittelykuulokkeet korvilleni.

Yhtäkkiä minut valtasi syvä rauhan tunne. Otin kuulokkeet korviltani ja rauhantunne katosi. Laitoin kuulokkeet takaisin ja rauhantunne palasi. Nautin hetken aikaa ja päätin sitten kokeilla musiikin kuuntelemista kyseisillä kuulokkeilla. Ei hassumpi toisto. Mutta suurimman vaikutuksen teki hiljaisuus kappaleiden välissä. Lähdin norkoilemaan muualle, mutta palasin kuulokkeiden ääreen uudelleen kokeilemaan. Pienen harkinnan jälkeen jatkoin matkaa illallistilaisuuteen kaupan kassi kainalossa.

Olen suhtautunut ns. vastamelukuulokkeisiin erittäin epäluuloisesti: tuntuu jotenkin älyttömältä vaimentaa ympäristön hälyä syöttämällä kuulokkeisiin samaa hälyä vastakkaisvaiheessa – taistella melua vastaan melulla. Olen pipodiskon kanssa käyttänyt kohtuullisen laadukkaita ns. in ear– eli tulppakuulokkeita, jotka vaimentavat taustahälyä passiivisesti: ne ovat pohjimmiltaan korvatulpat, joihin on sijoitettu kuuloke-elementit. Minulla on kuitenkin taipumusta korvakäytävän tulehduksiin, ja pehmeät vaahtomuovitulpatkin tuntuvat ärsyttävän pikkuisen. Sitä paitsi niiden muotoileminen korvaan mahtuviksi tuntuu hankalalta, etenkin pakkaskelillä (jolloin vaahtomuovi kovettuu), ja vaahtomuoviosiot likaantuvat ja repeilevät nopeasti, joten niitä joutuu jatkuvasti hommaamaan lisää. Niinpä olin, ilman odottamatonta valaistumiskokemustakin, ilmeisen altis uudelle tekniikalle ja sille, että näytän aamuisin Tikkurilan uimahallille kävellessäni jonkinlaiselta yli-ikäiseltä hopparilta pipo ja massiiviset luurit päässä.

Kuten Wikipediakin tietää, vastamelukuulokkeet eivät mykistä kaikkea ulkopuolelta tulevaa möykkää: iso osa tasaisesta huminasta ja jyrinästä katoaa, yhtäkkisemmät äänet kuuluvat kyllä (joskin toki vaimeampina kuin ilman luureja). Se auttaa pysymään turvallisesti ympäristön liikenteen tasalla, mutta korostaa entisestään asiaa, johon olen ennenkin kiinnittänyt huomiota: kaupunkilaiset elävät helvetillisen meluisassa ympäristössä.

Viime(kin) aikoina on oltu jälleen huolissaan keskustan ”kivijalkakauppojen” ja hienojen putiikkien kohtalosta: ne kärsivät asiakaskadosta, kun kuluttajat menevät mieluummin sinne, mitä esimerkiksi eräs vironniemeläinen paikallislehti kutsuu harhaanjohtavasti ”automarketeiksi”: sillä tarkoitetaan isoja kauppakeskuksia, jotka sijaitsevat jossakin minne ei pääse ratikalla, eli kyseisen lehden toimittajien mielestä ”kaukana”.

Kyseisen lehden toimittajien vääristyneen kuntakäsityksen vuoksi heille ei ilmeisesti ole edes juolahtanut mieleen, että kaksi kolmasosaa helsinkiläisistä(kään) ei asu kantakaupungissa ja näin ollen nämä ”automarketit” ovat heitä lähempänä kuin kantakaupungin kivijalkakaupat: jälkimmäisiin on esimerkiksi meiltä Töyrynummelta – Helsingin pohjoislaidalta, mutta kunnan rajojen sisäpuolelta – noin tunnin bussimatka, kun taas erinäisiin ”automarketteihin” ja ”kauppakeskuksiin” pääsee parhaimmillaan varttitunnissa – kävellen, polkupyörällä tai julkuneuvolla. Ne ovat meille(kin) paljon lähikaupampia kuin mikään mikä sijaitsee kantakaupungissa.

Vaikka näissä kauppakeskuksissa on enimmäkseen ketjujen liikkeitä, alkaa keskustastakaan vaikeaa olla löytää mitään muuta. Ja mitä esimerkiksi vaatteisiin tulee, ei-ketjuliikkeistä on yleensä huomattavan vaikeaa löytää yhtään mitään, mikä a) mahtuisi 3XL-kokoiselle ihmiselle† ja b) olisi tällaisen pienituloisen kulttuurialan ”yrittäjän” kustannettavissa. Joten miksi ihmeessä vaivautua jonnekin etelän perskorpeen kaiken sen lian ja melun keskelle?

Niin, melun. Eihän sitä kantakaupungissa liikkuessa normaalisti huomaa. Mutta jos pitää päässään tulppa- tai vastamelukuulokkeita – ilman musiikkia – ja raottaa niitä välillä, huomaa kyllä. Onhan kauppakeskuksissakin melua – muun muassa taustamusiikkia, joka pitäisi minun mielestäni kieltää aina ja kaikkialla – mutta äänen taso on aivan eri luokkaa: paljon vaimeampi kuin kaupungin kaduilla putiikista toiseen kävellessä. Keskimääräinen kantakaupungin melutaso on vielä kovempaa kuin avokonttorimeteli, jonka senkin on todettu saattavan aiheuttaa pysyviä kuulo-ongelmia. Joissakin kohtaa Helsingin harvoja kävelykatuja on kohtia, joissa kivitalot vaimentavat lähikadut, joten toisinaan siellä voi kuulla, miten hiljaista kaupungissakin voisi olla. Mutta ei ole, koska niin monien ääliöiden pitää päästä omalla ajopelillään ahtaalle niemelle, jonka kadut on alunperin tarkoitettu kävely- ja hevoskärryliikenteelle. Näiden ääliöiden syytä on myös iso osa kantakaupungin likaisuudesta: pakokaasujen ohella ongelmana on renkaista irtoava kumipöly, jossa ilmeisesti on myös karsinogeenisia komponentteja.

Niinpä minulla on edelleenkin aivan tarpeeksi syitä vältellä kantakaupungin ”kivijalkakauppoja” ja käydä mieluummin lyhyen julkuneuvo- tai kävelymatkan päässä niissä paikoissa, jotka ovat meidän kannaltamme lähikauppoja. Tai ostaa netitse, jos haluaa jotakin joka ei kuulu lähistön liikkeiden valikoimaan (ja jota luultavasti ei silloin saisi kantakaupungistakaan – ei sikäläinen tarjonta kovin kaksista loppujen lopuksi ole). Sitä paitsi, mitä ruokaan ja herkkuihin tulee, meillä on erinomaisen mainio pikkuputiikki, Liike 51, ihan kulmilla. Suosin mieluummin sitä kuin lähden kauas toisaalle turmelemaan korviani, hermojani ja hengitysteitäni.

___
* Sen tavaralon, ”jossa on liukuportaat”, kuten lehdissä oli tapana kiertoilmaista siihen aikaan kun tekstimainonnan välttelyyn suhtauduttiin paljon jämäkämmin ja selkärankaisemmin kuin nykyään.
† Paino on kyllä oikein mukavaa vauhtia putoamassa 5+2-paastoilun ja runsaan liikunnan ansiosta, kiitos vain kysymästä, mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi hartiat olisivat kapenemassa.