Ensikosketukseni The Beatlesin musiikkiin tapahtui 1970-luvun alussa siihen aikaan ei-niin-kovin tavattomalla välillisellä tavalla.
Top of the Poppers -nimikkeen alla julkaistiin paljon coveralbumeja päivän hiteistä ja klassikoistakin. Meille oli jostakin päätynyt kyseisen ”yhtyeen” Beatles-kasetti, jota kuunneltiin taajaan – etenkin kesän veneretkillä. Yleensä meillä oli tapana ajaa moottoriveneemme jonkun Helsingin kaupungin omistaman saaren rantaan, asettua siihen aloillemme ja viettää aikaa saaressa niin kauan kunnes ruokavarat alkoivat olla vähissä. Paitsi että tällainen lomailu oli muutenkin mukavaa, se sopi meidän Kaappari-nimiselle veneellemme. Moottori oli jokseenkin epäluotettava Bedfordin vanha kuorma-automoottori, ja sitä paitsi veneen korkea peräkajuutta otti tuulta niin tehokkaasti että oli parempi muutenkin pysytellä saarten suojissa – ja rantaan päästyä laatia melkoinen köysiviidakko veneen ympärille pitämään sitä paikoillaan. Iltaviihteestä vastasi lähinnä kasettinauhuri, joka oli alkuaan hankittu toimittajavanhempien haastattelukäyttöön. En muista oliko meillä muita kasetteja kuin tuo Beatles-coverkokoelma, mutta ainakin sitä kuunneltiin paljon. Etenkin ”Michelle”, ”Something” ja ”Long and Winding Road” tuovat minulle edelleenkin mieleen veneen pienen ja hämärän keulakajuutan, jossa nukuimme pikkusiskon kanssa.
Kun musiikinharrastukseni muuttui 80-luvulla intohimoiseksi ja miltei pakkomielteiseksi, Beatlesiin ja bändin merkitykseen tuli tietysti tutustuttua enemmänkin. Siinä vaiheessa suurimman vaikutuksen tekivät Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band ja The Beatles -tuplalevy, molemmat rikkaita ja monisävyisiä paketteja. Ensimmäinen bändini Kumpula-projekti soitti ”Come Togetheriä”, joka on sittemminkin ollut ykköslemppareitani bändin lauluista.
Viime viikon lopulla tulin hankkineeksi bändin jotakuinkin koko levytetyn tuotannon.
Kyseessä on tietenkin tuore boksi, joka sisältää kaikki albumit, Past Masters -nimisen tuplallisen albumeilla julkaisemattomia singleraitoja sekä dvd-levyllisen pienoisdokumentteja levyjen syntyvaiheista.
Päädyin boksin stereoversioon osittain ihan vain halvemman hinnan ja paremman saatavuuden vuoksi. Iso osa bändin tuotantoa tehtiin nimenomaan monoksi ja stereoversiot olivat vain pikaisesti rykäistyjä lisätuotteita. Stereokuva on nykymittapuun mukaan perin omituinen: rummut ovat miltei järjestään jommassakummassa laidassa, laulukin usein aivan muualla kuin nykynormien mukaisesti keskellä. Ensimmäisten albumien stereoversioilla kaikki soittimet ovat toisessa kaapissa ja kaikki laulut toisessa. Osittain tähän on ollut ihan tekninenkin syy: 1960-luvun miksauspöydissä ei ollut modernimpien versioiden pannauspotentiometrejä, vain kytkin jossa oli kolme asentoa: vasen, keskellä ja oikea.
Ennakkopeloista huolimatta omituinen stereokuva ja ”moderni” masterointi eivät ole oikeastaan häirinneet kuuntelua edes kuulokkeilla. Varhaislevytysten stereokuvassa soittimia kuuluu jonnin verran myös laulupuolelta: kaikki äänitettiin yhdellä otolla ja soitanta vuosi laulumikkeihin. Musiikin kompressointi on puolestaan tehty hyvin huolellisesti ja tyylikkäästi. Tavallaan äänikuva vastaa hyvin sitä millaiselta nämä levyt ovat kuulostaneet 60-luvun putkilaitteilla: elektroniputkilla tehty vahvistus kompressoi ja pyöristää soundia aivan eri tavalla kuin nykyään suosittu transistoritekniikka. Ylimpiä ja alimpia taajuuksia on hieman korostettu niin että bändin mainiot basisti ja rumpali pääsevät vähän paremmin esiin. Parissa kappaleessa yläpään nosto tuo joitakin lyömäsoittimia vähän turhan kärkkäästi esille, muuten ei valittamista.
The Beatles -tupla taitaa edelleen pysyä suosikkialbuminani, vaikka kyse onkin enemmän neljän sooloprojektin kokoelmasta kuin bändilevystä. Beatlesien tausta on mustan rhythm’n’bluesin ohella brittiläisessä music hall -perinteessä, jonka henkeä ”Valkoisen tuplan” ja Pepperin tyylikirjossa on roppakaupalla. Tuplalla on tietysti myös ”Revolution 9” -äänikollaaši, joka aukaisi minun korviani toisenlaisille musiikeille. Mutta nyt on ollut tilaisuus ottaa myös aikaisempaa parempaa tuntumaa Rubber Souliin ja Revolveriin, enkä lainkaan ihmettele levyjen arvostusta.
Hauskaa on ollut verrata näitä uudelleenmasterointeja muutaman vuoden takaiseen Love-albumiin. Kyseessähän oli Cirque de Soleilin Beatles-musiikille perustuva show, jota varten Beatlesin tuottaja sir George Martin miksasi liudan klassikkoja uudestaan poikansa Giles Martinin kanssa. Vaikka raitoihin ei lisätty mitään mikä ei olisi ollut Beatlesin levyttämää, Martinit yhdistelivät palasia eri kappaleista. Lopputulos toi tuttuja kappaleita esiin aivan uudessa valossa, ja ensi kertaa Beatleseja kunnolla cd-levyä varten remasteroituna: ei olisi ollut mitenkään kohtuutonta sisällyttää sitäkin levyä boksiin.
Mutta onhan tämä ilmankin melkoisen massiivinen pläjäys. Ellei pipodiskoon mahtuisi koko hoito vallan sujuvasti, tulisi helposti mieleen poltella omien suosikkien kokoelmalevy. Edellisten lisäksi siellä olisivat ainakin Liverpool-sarjan laulut (”In My Life”, ”Penny Lane”, ”Strawberry Fields Forever”), ”Julian” ja ”Blackbirdin” kaltaisia loppuaikojen nättejä balladeja, ”Norvegian Wood” (jonka tarinan suomentamani Lennon-elämäkerta aukaisi aivan uudella tavalla) monta George Harrisonin laulua, ”I Feel Fine” makeine feedbackintroineen,…
Onhan noita. Käsittämättömän runsas, tasokas ja monipuolinen tuotanto: Nelisentoista albumia (laskutavasta riippuen) vain kahdeksassa vuodessa. Beatlesin myötä portit lävähtivät auki monelle muullekin persoonallista ja raja-aitoja rikkovaa musiikkia tekevälle ryhmälle.
