Kategoria: musiikki

Kaksi kertaa Dubrovnikissa (ja kerran Malmilla)

·

En ole erityisen baari- tai soittoruokalauskollinen ja sitä paitsi yleensä välttelen kantakaupungilla pyörimistä (etenkin näin pölyntäyteisenä vuodenaikana), mutta niin vain kävi että istuin Kampin Dubrovnikissa peräti kahtena iltana kuuden illan välein. Asiaan vaikutti eräänlainen hyvä sisar -verkosto: kumpanakin iltana lavalla säteili tuttu nainen.

Petra Lampinen vietti viime viikon perjantaina kymmenvuotisjuhlaansa runojen säveltäjänä. Tunnen Petran muista yhteyksistä enkä ollut juurikaan kuullut hänen musiikkiaan, joten paikalla oli hyvä olla avoimin mielin vailla ennakkokäsityksiä. Olen myös vähän huono lukemaan runoja: minun kohdallani ne toimivat paremmin lausuttuina tai laulettuna.

Illan setti koostui muun muassa Anja Erämajan, Edith Södergranin, Ilpo Tiihosen, Taina Latvalan, Helena Sinervon ja Miina Supisen teksteistä, joita Petra veti alkuun singer/songwriter-tyyliin sähköpianon tai kitaran säestämänä. Eivätpä laulut oikeastaan muuta tarvinneetkaan: vahva teksti ja tekstiä tukeva melodia riittävät oikein hyvin. Säestävän pianistin ja kahden taustalaulajan lisääminen toki toi sitten lisää sävyjä. Isommaksi homma painui konsertin lopussa, kun lauteille ahtautui Petran johtama Kaupungin naiset -kuoro ja veti niin jylhästi kuin kuoro vain voi.

 

 

Eilen torstaina samassa paikassa juhlistettiin Essi Tammimaan uuden Isän kädestä -romaanin ilmestymistä. Kirja oli saanut saman aamun Vironniemen sanomissa laajan haastattelun verran palstatilaa, mutta Miina Supisen ja Essin pitkä ja rönsyilevä keskustelu kirjan teemoista ja, eh, sanomasta kasvattivat kyllä kiinnostusta melkoisesti. Kysymys ei ole siitä – kuten kirjan tarinan saattaisi helposti pelkistää – että nuoripari löytäisi seksuaalisen onnen pikkutuhmista ”isä ja tytär” -roolileikeistä. Niitä kirjassa kyllä leikitään, mutta oleelliset asiat ovat muualla. Sekä Essi että Miina tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Isän kädestä on poikkeuksellinen seksuaalisuutta käsittelevä – ja ilmeisesti hyvin paljon seksikuvauksia sisältävä – kirja siinä, että siinä hyvä seksi ei välttämättä tarkoita täydellistä, millintarkkaa suoritusta ja sanatonta kommunikaatiota sekä yhtäaikaisia orgasmeja. Oleellisempaa on, että pariskunta puhuu: mikä tuntuisi hyvältä, mikä ei tuntuisi hyvältä, mikä oli äsken kivaa ja mikä tuntui vähän inhalta… ilman että kumpikaan kokisi että häntä tai hänen suoritustaan pidettäisiin todisteena siitä, että hän on hyvä tai huono sängyssä.

Lisää epäilemättä sitten, kun saan nyt yöpöydällä odottelevan kirjan luettua.

Essi kertoi oppineensa tästä kommunikaation tärkeydestä paljon ryhdyttyään harrastamaan shibaria, japanilaista sitomista, jossa on (toki) eroottinenkin ulottuvuus, mutta jossa oleellisinta on sanallinen ja sanaton kommunikaatio: niin brutaalilta ja miltei sadistiselta kuin sitominen saattaa ensi silmäykseltä näyttääkin, ensiarvoisen tärkeää on, että molemmat osapuolet ovat koko ajan selvillä siitä, miltä toisesta tuntuu ja että molemmilla on hyvä olla. Tämä korostui julkkareiden shibari-esityksessä, jossa Ceci Ferox ja Amy May pitivät tarkasti huolta siitä, että tietävät miltä toisesta tuntuu.

Myös kirjailijakollega Laura Honkasalo oli paikalla ja kirjoittaa illasta omassa blogissaan.

 

 

Palasimme parisen tuntia sitten Malmin mainiolta monitoimitalolta kuuntelemasta musiikkia, jota tallennettiin saman tien myös ”nauhalle” (eli, nykyaikana, luultavasti kovalevylle). Minulle(kin) jo 1970-luvun alkupuolelta ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko soitti yhdeksänhenkisen GMS-kokoonpanonsa kanssa kainuulaisen viulunsoittajan Ressan Lassin musiikkia, jotka oli sovitettu jousikvartetin, koran ja ns. rytmisektion kokoonpanolle. Alunperin keikalla piti olla myös laulaja, mutta koska hän ei ollut päässyt lähtemään Senegalista, tilalla soitti balafonisti.

Kukko on Piirpaukkeen alkuajoista asti yhdistellyt aineksia eri puolilta maailmaa periytyvistä, näennäisesti yhteensopimattomista tyyleistä, ja saanut aikaan perin luontevan kuuloista musiikkia. Niin tälläkin kertaa. Masurkat ja jopa valssit taipuivat hyvinkin luontevasti afrikkalaisiin rytmeihin. En yleensä ole kovin innoissani jazzille tyypillisistä ”teema–soolo–teema–soolo–kolmas soolo–neljäs soolo–teema–soolo–ad nauseam” -kappalerakenteista, mutta GMS teki touhua sen verran sävykkäästi ja tyylikkäästi että musiikki toimi, kulki, hengitti ja eli oikein mallikkaasti. Tässä malliksi muualla (ja hieman eri kokoonpanolla) äänitetty versio ”Kuokka-Jussista”:

Koska meitä käsketään

·

Stanley Milgramin Yalessa 1961 tekemät tottelevaisuuskokeet ovat luultavasti yksi tunnetuimpia sosiaalipsykologian koesarjoja, niin tunnettuja että niistä on jopa tehty lauluja:

Perusasetelma on yksinkertainen. Milgramin työryhmä palkkasi lehti-ilmoituksella haettuja vapaaehtoisia koesarjaan, jossa väitettiin tutkittavan, auttoiko rangaistus oppimisessa. Vapaaehtoisia oli aina paikalla kaksi, jotka arpoivat keskenään, kummasta tulisi ”oppija” ja kummasta ”opettaja”. Opettajan tehtävänä oli luetella sanoja, jotka viereisessä huoneessa olevan oppijan piti sitten toistaa määrätyssä järjestyksessä. Mikäli hän teki virheen, opettaja antoi hänelle sähköiskun – ensin pienen, sitten suuremman, lopulta aina yli neljäänsataan volttiin asti. Opettajan tukena oli tutkija, joka kannusti ja lopulta painosti häntä noudattamaan sovittua menetelmää, vaikka opettaja kuulikin oppijan tuskanparahdukset ja paniikin yhä voimakkaampien sähköiskujen johdosta. Pahimmillaan sähköiskut olivat hengenvaarallisen voimakkaita.

Todellisuudessa ”opettajaksi” muka ”arvottua” vapaaehtoista viilattiin linssiin. ”Oppija” ja tutkija olivat näyttelijöitä, sähköiskulaite oli pelkkä kulissi ja tuskanparahdukset tulivat nauhalta. Todellisuudessa Milgramin ryhmä tutki, miten moni vapaaehtoinen suostuisi tuottamaan vallassaan olevalle ihmiselle tuskaa käskystä. Koesarja käynnistettiin samaan aikaan, kun Adolf  ”Noudatin vain käskyjä” Eichmann oli oli Israelissa oikeudessa sodanaikaisista rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, joista hänet sittemmin tuomittiin kuolemaan.

Milgramin koesarjastaan julkaiseman ensimmäisen artikkelin tulokset levisivät mediassa ja synnyttivät aikamoista kohua ja järkytystä: 65 prosenttia kokeisiin osallistuneista vapaaehtoisista oli totellut käskyjä kokeen loppuun asti ja jatkanut sähköiskuja huolimatta uhrin ilmeisestä tuskasta ja hänelle aiheutuneesta hengenvaarasta.

Australialainen psykologi ja kirjailija Gina Perry on perehtynyt Milgramin kokeisiin varsin perusteellisesti ja kirjoittanut aiheesta kirjan (ja tv-dokumentin) Beyond the Shock Machine (2012). Hänen viimeviikkoisessa New Scientistissä (17.3.2018) julkaistu artikkelinsa ”Fifty Shades of Obey” (NS:n nettisivuilla nimellä ”The Shocking Truth of Stanley Milgram’s Obedience Experiences”) esittää Milgramin työryhmän toiminnasta ja aineiston käsittelystä varsin kriittisen kuvan. Ensinnäkin shokeeraava 65 prosenttia perustui ainoastaan ensimmäiseen koesarjaan, johon kuului neljäkymmentä vapaaehtoista miestä, joista vain 26 suostui suorittamaan kokeen loppuun. Tilastollisesti tämä on naurettavan pieni aineisto, josta ei ole järkevää tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Myöhemmissä koesarjoissa tulokset heittelehtivät melkoisesti, osittain siksi että kokeen perusasetelmia muutettiin monella tavoin. Joissakin tapauksissa ”opettajan” työtä seuraava ”tutkija”-näyttelijä painosti ”opettajaa” hyvinkin aggressiivisesti. Monet ”opettajat” kehittelivät lennossa erilaisia tapoja huijata ”tutkijaa”: he yrittivät esimerkiksi parhaansa mukaan syöttää ”oppijalle” oikeita vastauksia tai antoivat ohjeiden vastaisesti paljon lievempiä sähköiskuja. Osa oli jopa valmis väkivaltaan ”tutkijaa” kohtaan saadakseen kokeen keskeytettyä.

Vapaaehtoiset eivät myöskään olleet niin tyhmiä kuin Milgramin ryhmä oli antanut ymmärtää. Vapaaehtoisia haastateltiin useaan otteeseen koesarjan suorituksen jälkeen, ja Milgram tunnusti julkisesti vasta kymmenkunta vuotta kohututkimuksensa jälkeen, että 44 prosenttia koehenkilöistä oli selvästikin tajunnut, että sähköiskut olivat pelkkää huijausta: heillä ei tietenkään ollut mitään estoja väännellä toimimattomiksi arvaamiaan kytkimiä korkeimpiin ”jännitteen” arvoihin asti. Jos näiden nokkelien–pokkelien osuus vähennetään alkuperäisestä prosenttiluvusta, sähköshokkeja käskyjen mukaan antaneiden ja shokkien aitouteen uskoneiden osuus pienenee 21 prosenttiin – eli he ovat sittenkin olleet selvä vähemmistö.

Muodostuu vahva vaikutelma, että Stanley Milgram oli päättänyt haluamansa tulokset etukäteen ja manipuloinut aineistoa tähän suuntaan. Myöhemmät, inhimillisemmin toteutetut koesarjat ovat kuitenkin antaneet jossain määrin samansuuntaisia tuloksia hänen raporttiensa kanssa. Onko niitäkin manipuloitu ja/tai toteutettu tieteellisesti hatarilla menetelmillä? En tiedä.

 

 

Huuruisen elämänsä huippuyksilöt

·

Led Zeppelin on niitä bändejä joihin suhtaudun perin kaksijakoisesti. Toisaalta joitakin bändin levyjä (erityisesti ykköstä ja nelosta*) on joskusmuinoin tullut kuunneltua todella innokkaasti ja keskittyneesti. Tuoreehkona blues-intoilijana tykkäsin siitä miten bändi tarttui perinteisiin blues-aineksiin ja vei niitä aivan uusiin suuntiin. Myöhemmin, musiikkimaun laajetessa, on tullut huomattua miten vahvasti bändi käytti aineksia myös kelttiläisestä kansanmusiikista ja niistä lukemattomista tyyleistä, joita sittemmin ryhdyttiin kutsumaan ”maailmanmusiikiksi”.

Toisaalta kiinnostavan musiikin kuvaa tahraa tieto siitä, miten sumeilematta bändi pisti omiin nimiinsä idoliensa sävellyksiä ja sanoituksia. Led Zep oli myös kiistattoman keskeinen osa sitä 1970-luvun rockin turpeaa hedonistieliittiä, jonka punk sittemmin tönäisi alas jalustaltaan ihan aiheesta.

Tapanilan kirjaston kierrätyshyllystä sattui käsiin Stephen Davisin Led Zeppelin -historiikki Jumalten vasara (suom. Mika Järvinen 2005), joten oli helppo tarttua ilmaiseen kirjaan ja täsmentää vanhoista lehtijutuista ja vuosia sitten viimeksi kuunnelluista levyistä syntyneitä käsityksiä.

Stephen Davis on musiikkitoimittaja, mutta ei tämän kirjan perusteella tunnu olevan mitenkään erityisen kiinnostunut musiikista. Ei, hän käyttää paljon enemmän sivuja levyjen ja konserttilippujen myyntilukemiin – ja hedonismiin. Etenkin hedonismiin ja sekoiluun. Davisin kirjan perusteella bändissä oli kaksi itsekeskeistä narsistinarkkaria, yksi ajoittain raivohullu alkoholisti, kaksi väkivaltaista psykopaattia ja yksi edes jossain määrin normaali ihminen, jota Davis nimittää ilkeäksi erakoksi. Aivan niin, kuusi, koska manageri Peter Grant ja kiertuemanageri Richard Cole lasketaan tässä kirjassa enemmän tai vähemmän bändin jäseniksi. Sekoilun sijasta musiikkiin ja sen tekemiseen keskittyneempää ”ilkeää erakkoa”, bändin basistia, kosketinsoittajaa ja toista säveltäjää John Paul Jonesia Davis kutsuu yleensä pelkällä sukunimellä, jos mainitsee tätä ollenkaan.

Davisin ihannoivan päähuomion vievät
– Mielisairaat kepposet, joilla kolme bändiläistä ja managerit rääkkäävät jokaikistä joka viitsii sanoa heistä, heidän sekoiluistaan tai muista touhuistaan yhdenkään poikkipuolisen sanan – etenkin toimittajia, lentoemäntiä ja kanssamatkustajia
– Rumpali John ”Bonzo” Bonhamin alkoholismi ja (ilmeisesti vain osittain alkoholismin aiheuttamat) psyykkiset ongelmat, jotka olisivat vaatineet paneutunutta ammattiapua.
– Useammankin #metoo-kampanjan edestä suhteita jopa kolmetoistavuotiaisiin bändäreihin – yhden illan juttuja ja monivuotisia ”tyttöystävyyksiä”, joita käytiin tapaamassa aina Amerikan-kiertueilla vaimojen ja perheiden odotellessa kotona Englannissa.
– Bändin roudarien silmitön väkivalta bändin faneja ja muita kohtaan
– Yleinen paikkojen hajoittaminen ja typeryys
– Bändin katkeruus siitä, kuinka etenkin englantilainen musiikkilehdistö piti bändiä pelkkänä teineille tarkoitettuna massatuotantopoppina
– Niin, tietysti myös samppanja, viski, kokaiini ja heroiini

Led Zeppelinin esiintymisiä Davis kuvaa jonkin verran, monitasoisten ja äärimmäisen huolellisesti rakennettujen albumien syntyprosessit kuitataan pääosin kappaleella–parilla. Davis ei ole yksityiskohdista kovin tarkka ja asiaan paremmin perehtynyt suomentaja-Järvinen on korjannut yhden jos toisenkin virheen alaviitteissään. Myönnettävä on kyllä, että Järvisen oma teksti olisi siellä ja täällä kaivannut kustannustoimittajalta vähän jyrkempää punakynän käyttöä – ja joku musiikkiin ja musiikkiteknologiaan perehtynyt olisi käynyt termit ja sensellaiset läpi.

Mutta yhtä kaikki: Led Zeppelin teki hienoa, aikaa kestävää musiikkia. Siitä eräänlaisena todisteena tämä viitisentoista vuotta bändin hajoamisen jälkeen tallennettu tulkinta eräästä bändin tunnetuimmista sävelmistä. Eikä John Paul Jones ole mukana tälläkään kertaa (oman kertomansa mukaan koko Unledded-konsertista ei kerrottu hänelle etukäteen – vähän samantyyppisiä musiikillisia polkuja tallanneena hän olisi lähtenyt kyllä mukaan, jos olisi kysytty).

Kashmir – Jimmy Page & Robert Plant feat. Egyptian Orchestra from silfiriel on Vimeo.

____
* ”Stairway to Heavenia” kuullessa tulevat tosin nykyään mieleen lähinnä ne intomieliset nuoret miehet, jotka biisin alkaessa soida kotibileiden taustamusiikkina vaativat kaikkia muita vaikenemaan kappaleen ajaksi: ”Kuunnelkaa sanoja!” Kiusaannuttava muistikuva, koska tunnistan siitä itsenikin.

Kuin (viimeinen) tanssi

·

En osaa soittaa rumpuja enkä ole sitä paitsi koskaan asunut sellaisessa paikassa, missä olisi edes ollut mahdollista äänittää omaan musiikkiinsa oikeaa rumpusettiä ilman että koko naapurusto kuulee. Toki, 1980-luvun alkupuolelta asti on ollut olemassa sähkörumpusettejä, mutta kunnolliset ovat aina olleet liian kalliita (ja tilaa vieviä) minun kaltaiselleni amatöörilauluntekijälle. Sitä paitsi sähkörumpujen kumisten (tms.) lämisköjen hakkaamisesta* lähtee aikamoinen pauke. Olen kuitenkin aina tottunut ajattelemaan kirjoittamiani lauluja enemmän tai vähemmän bändimusiikkina, ja rumpalin (tai muun lyömäsoittajan) mukanaolo on kuulunut asiaan. Niinpä turvauduin kotiäänittäjänurani alusta alkaen toiseen 1980-luvun alussa yleistyneeseen (ja halventuneeseen) musiikkiteknologiseen keksintöön: rumpukoneeseen.

Rumpukoneiden ohjelmoiminen oli kuitenkin aina työlästä: minun estetiikkaani ei oikein sopinut, että edes konerumpali hakkaisi samaa muuttumatonta komppia kappaleen alusta loppuun, vaan mukana piti olla fillejä ja rytmistä vaihtelua biisin eri osissa. Käytännössä tämä merkitsi, että rakentelemani biisin mittaiset rumpukompit täyttivät silloisen koneiden kaikki muistipaikat. Seuraavan biisin komppia rakentelemaan lähtiessä piti edellinen pyyhkiä olemattomiin. (Toki kyllä, laitteisiin sai liitettyä kasettidekin ja dumpattua muistin sisällön talteen C-kasetille, mutta hidasta ja hankalaa se oli sekin.)

Tästä syystä 1990-luvun puolella ilahduin, kun saatoin kytkeä vasta hankkimani mikrotietokoneen osaksi äänitysjärjestelmääni. Pitkään peecee toimi käytännössä vain rumpukoneen (enemmän tai vähemmän loputtomana) muistitilana ja ohjausyksikkönä midi-liitäntöjen avulla, mutta samalla äänimaailma laajeni: tietokoneen (aluksi primitiivinen) äänikortti tarjosi mahdollisuuden lisätä musiikkiin itse soitetun ja lauletun sekä rumpukomppien lisäksi myös jonkinlaisia ”kosketinsoitin”-soundeja. Olin aloittanut edelleenkin jatkuvan tutustumiseni siihen tietokoneohjelmien ryhmään, jota siihen aikaan kutsuttiin sekvenssereiksi.

Ensimmäisten äänikorttieni mukana tullut Voyetra-nimisen yhtiön DOS-ohjelma oli varsin primitiivinen enkä tainnut saada sillä tehtyä paljoakaan muistettavaa. Vähän myöhemmin sain hankittua paremman äänikortin ja sen mukana† tuli Windows 3 -ympäristössä toimiva amerikkalaisen Twelve Tone Systems -yhtiön ohjelmisto nimeltä Cakewalk Pro Audio.

Seuraavien vuosien mittaan totuin käyttämään CPA:ta varsin hyvin. Aluksi sekvensseriohjelmassa rakennetut rumpu- ja synaosuudet piti nauhoittaa vanhalle kunnon kasettineliraiturille: kyllähän ohjelmalla olisi voinut äänittää soitin- ja lauluosuuksia myös tietokoneen kovalevylle, mutta sellainen touhu olisi vaatinut niin julmetusti kovalevytilaa ettei minulla moisiin jättiläisiin olisi ollut varaa. (Siis ajatelkaa nyt: yksi ainoa raita nelisen minuuttia stereoääntä 44,1 kilohertzin näytteenottotaajuudella ja 16 bitin resoluutiolla vie yli neljäkymmentä megatavua!) Vähän myöhemmin onnistuin hankkimaan ns. synkkaboksin, jonka avulla nauhurin ja sekvensserin sai pyörimään tarkasti yhtä tahtia, joten tietokoneelle rakennetut ja (perin vähän tilaa vievässä) midi-muodossa tallennetut soitinosuudet tarvitsi muuttaa ääneksi vasta siinä vaiheessa kun valmis teos miksattiin (toiselle, ”normaalille”) C-kasettinauhurille.

Vähitellen kovalevytila alkoi halveta huomattavassa määrin ja neliraitanauhuri siirtyi syrjemmälle, kun aloin tallentaa myös ”oikeiden soittimien” osuudet – kitara-, basso- ja lauluraidat – digitaaliseen muotoon kovalevylle. Cakewalk Pro Audio 4 alkoi olla tässä vaiheessa jo vanhanpuoleinen ohjelma. Uudemmat versiot olivat ilmeisesti sen verran hintavia, että tyydyin toistaiseksi halvempaan versioon, italialaisen Flavio Antoniolin mainioon n-Track Studioon. Tämä digitaalinen audiotyöasema (DAW) oli pätevä kapine kovalevylle äänitettyjen musiikkiraitojen käsittelyyn ja miksaamiseen, mutta midi-osasto oli perin vaatimaton, joten vanha Cakewalk pysyi edelleen midi-sekvensserinä. Kunnes joskus vuoden 2007 tienoilla kävi niin, että n-Track Studion silloinen versio ei yhtäkkiä suostunutkaan yhteistyöhön silloisen äänikorttini kanssa. Antonioli korjasi tapansa mukaan ongelman muutamassa viikossa, mutta minulla oli olevinaan kiire saada jotakin nauhoitettua – ja sen verran rahaa, että sain hommattua uuden, hienon DAW-ohjelman, jonka midi-toiminnotkin olivat riittävän hyviä että sekä n-Track Studio että Cakewalk Pro Audio jäivät syrjään. Vanha Twelve Tones Systems oli ottanut yhtiön nimeksi päätuotteensa nimen Cakewalk ja päätuoteohjelmisto oli kastettu Sonariksi. (Tässä vaiheessa pieni bostonilaisfirma oli sitä paitsi muuttunut ison japanilaisen äänitekniikkayrityksen Rolandin tytäryhtiöksi.)

Jo tuolloin, kymmenkunta vuotta sitten, ”isot” DAW-ohjelmistot alkoivat olla toimintojensa puolesta suhteellisen hyvin samalla viivalla sikäli, että kaikki mitä yhdellä ohjelmalla saattoi tehdä onnistui ongelmitta toisellakin, ainoastaan työtapa ja terminologia saattoi vaihdella tuotteesta toiseen. Äänenlaadussaaan ei ollut mitään eroa, sillä taustalla oleva matematiikka on kuitenkin pohjimmiltaan ihan samaa. Tyypillisesti ohjelmistojen käyttöliittymätkin muistuttivat toisiaan, ja yrittivät parhaansa mukaan muistuttaa ”oikeita” miksauspöytiä. Siinä suhteessa on periaatteessa ollut jokseenkin samantekevää, millä ohjelmistolla (ja millä käyttöjärjestelmällä) musiikkia äänittää. Työtapa- ja terminologiaerot kuitenkin aiheuttavat sen, että ohjelmistosta toiseen loikkaaminen saattaa aluksi tuntua hankalalta: ne toiminnot mitä on tottunut käyttämään eivät olekaan sen kuvakkeen tai valikon takana missä ennen eikä niitä kutsuta samalla nimellä, joten olisi sukellettava tonkimaan jotakin yli tuhatsivuista pdf-tiedostoa saadakseen selville, miten homma hoidetaan. Tästä syystä en oikein päässyt sinuiksi erään äänikortin mukana tulleen, sinänsä vallan pätevän Cubase-ohjelmiston kanssa, vaan siirryin CPA- ja nTS-käyttäjälle tutumman oloiseen Sonariin. Pikaisesti vilkaisten olen kyseisen ohjelmiston avulla rakennellut viimeisten kymmenen vuoden aikana lähes puolentoistasataa laulua, remiksausta ja muuta musiikillista teosta (joista kohtuullinen määrä on tosin uusia versioita biiseistä, joiden aikaisempi äänitys ei sitten kuulostanutkaan niin hyvältä).

Nyt Sonar-aika on kuitenkin kallistumassa loppuaan kohti. Parisen viikkoa sitten ilmoitettiin, että ohjelman kehitystyö on päättynyt ja tekijätiimi saanut potkut. Cakewalk on ollut jo hyvän tovin kitaroistaan tunnetun Gibsonin omistuksessa (ja Gibson puolestaan elektroniikkajätti Phillipsin omistuksessa), ja Gibsonin ilmeisesti hyvin vaikea taloudellinen tilanne on saanut yhtiön karsimaan niitä toimintoja, joita ei ole katsottu riittävän kannattaviksi. Eikä musiikkiohjelmistotuotanto ole koskaan ollut kovin kannattavaa: kehitystyöhön kuluu vähintään yhtä paljon aikaa, rahaa ja henkilötyövuosia kuin ”oikeidenkin” laitteiden suunnitteluun, mutta tuote ei saa maksaa muutamaa satasta enempää – tai, onneksi yhä harvempien mielestä, sen pitäisi olla ilmainen ja jos se ei ole ilmainen se pitää kräkätä ja pistää ilmaiseksi jakoon piittaamatta lainkaan siitä miten monen ihmisen arkinen toimeentulo on kiinni ohjelman myynti- ja/tai lisensointikustannuksista.

Sonar-foorumilla on meneillään adressikeräys, jolla pyydetään Microsoftia ottamaan Sonar omaan tuotevalikoimaansa, mutta en oikein jaksa uskoa että hanke johtaisi mihinkään. Mikäli vanhaa tuotantotiimiä ei saada kasaan – ja jokainen heistä joka onnistuu saamaan jotakuinkin minkä tahansa työpaikan mistä tahansa joutuu sen ottamaan, Yhdysvaltain surkean työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmän vuoksi – ei hirvittävä määrä kolmenkymmenen vuoden ajalta periytyvää, muokattua, korjailtua ja edelleenkehiteltyä koodia juuri auta yhtään mihinkään ilman ihmisiä, jotka tuntevat koko systeemin pohjiaan myöten.

Ei minun(kaan) Sonar-ohjelmistoni ole tietenkään lakannut toimimasta. Se toimii oikein hyvin. Mutta jossakin vaiheessa joudun joka tapauksessa tekemään tietokoneeseeni ns. puhtaan asennuksen eli tyhjentämään järjestelmälevyn ja asentamaan käyttöjärjestelmän ja ohjelmistot uudelleen. Sonarissa on, melkein kaikkien nykyisten ”kaupallisten” ohjelmistojen lailla, lisensointijärjestelmä joka vaatii yhteydenottoa Cakewalkin nettiosoitteeseen ja käyttöoikeuksien varmistamisen sitä kautta. Jos nettiosoite on yhä olemassa ja toiminnassa sitten kun joudun puhtaan asennuksen tekemään, kaikki on edelleenkin hyvin. Mutta voi hyvin olla, että Cakewalk katoaa netistä hetkenä minä hyvänsä, sillä tällä hetkellä yhtiö (ja ohjelmisto) eivät tuota Gibsonille sitäkään vähää mitä aikaisemmin, kuluja vain.

Muut musiikkiohjelmistojen valmistajat ovat toki rientäneet hätiin ja kaupitsevat meille Sonarin käyttäjille omia tuotteitaan ainakin vähän edullisemmin crossgrade-tarjoushinnoin. Sellaiseen tulin itsekin tarttuneeksi, niin että saan opetella uuden ja massiivisen DAW-ohjelmistopaketin käyttöä jo ennen kuin on ihan pakko. Täytyy vain toivoa, että sen valmistaja pysyy pystyssä edes kohtuullisen monta vuotta ja jaksaa tuottaa uusia päivityksiä sitä mukaa kun tietokoneet muutenkin kehittyvät, päivittyvät ja muuttuvat (jolloin vanhat softat eivät enää välttämättä toimi).

____
* Kaltaiseni innokkaan, mutta osaamattoman amatöörin käsissä kyseessä on nimenomaan hakkaaminen, ei soittaminen. Toki järjestelmällinen ja sinnikäs harjoittelu auttaisi siinäkin.
† Okei, jos ihan rehellisiä ollaan, en muista aivan varmasti, tuliko ohjelmisto äänikortin mukana vai sainko ohjelman sisältävän yhden ainoan (!) 3,5 tuuman levykkeen kopion amatöörimuusikkokaverilta. Tähän aikaan ohjelmissa ei ollut kopiosuojauksia eikä minulla juuri yhtään rahaa. Sittemmin olen pyrkinyt ja päässyt siihen, että maksan kaikista käyttämistäni ohjelmistoista niiden tekijöille, aivan samoin kun haluan itsekin että työstäni maksetaan kunnon hinta.

Oum.

·

Olen erinäisiä kertoja kehunut, miten antoisaa onkaan mennä konserttiin katsomaan esiintyjää, jonka musiikkia ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Tänään ei käynyt niin, sillä Oumin kolmea albumia on tullut pyöriteltyä viimeisen viikon mittaan muutaman kerran.

Levyt eivät sinänsä kertoneet kovinkaan tarkkaan, mitä oli odotettavissa, sillä niiden tyylikirjo ulottuu modernista elektronisesta arabipopista jazziin ja perinteisempiin marokkolaisiin ja muihin pohjois- ja länsiafrikkalaisiin musiikkityyleihin. Tänään lavalle astui laulajaa säestämään nelimiehinen akustinen yhtye: basisti Damian Nueva, lyömäsoittaja Inor Sotolongo, trumpetisti Camille Passeri ja oudisti Acir Rami. Keikka alkoi aavikkoblueshenkisellä tunnelmoinnilla, mutta vähitellen kuubalainen rytmisektio toi mukaan omaa, hiljaista rytmiikka-ajatteluaan afrikkalaisten, arabialaisten ja andalusialaisten ainesten jatkoksi. Hetkittäin huomasin kuulevani soitossa suorastaan kreikkalaisia aineksia, sillä Acir Ramin oud-soittotyyli toi välillä mieleen buzukin. Mutta saman meren ympärillähän Kreikka, Maghreb Marokkoineen ja Andalusiakin ovat, joten mikäs ihme tuo…

Oum El Ghaït Benessahraouin laulutyylissä on jotakin hyvin huolitellun jazzmaista, ja aina välillä muukin bändi päätyi jazzhenkiseen instrumenttisooloiluun, mutta onneksi soolot pysyivät armollisen lyhyinä, napakoina ja asiallisina. Enimmäkseen lavaa hallitsi Oum itse ja hänen notkea äänensä, ja bändi tyytyi tukemaan häntä ihailtavan sävykkäästi ja minimalistisesti. Etenkin Inor Sotolongon perkussioista irtosi hienoja, hienonvaraisia sävyjä, enkä voinut olla ihailematta setin eteen kiinnitettyä ”chimes”-settiä, jonka kellot oli tehty tavanomaisten metalliputkenpätkien sijaan erikokoisista avaimista.

Savoyn lavan edessä on usein nähty innostunutta porukkaa tanssimassa, mutta Oumin setti oli hyvinkin selkeästi kuuntelumusiikkia. Yleisö pysyi sopuisasti istuimillaan, mutta aplodeerasti innokkaasti laulut ja soolot sekä taputti tahtia siellä missä niin sopi tehdä. Ainakin bändi ja heidän solistinsa tuntuivat olevan ilahtuneita saamastaan vastaanotosta – ja siitä, että yleisön joukosta kuului välillä myös lasten ääniä. Salista sateiseen kaupunkiin purkautui tyytyväisen oloista yleisöä.

Juhlat on alkaneet

· 4 kommenttia ·

Savoy-teatterin lavalle astuessaan ja flyygelin ääreen istahtaessaan Yari kertoo, että koska kyse on hänen juhlakonsertistaan, hän soittaa niitä kappaleitaan joita haluaa soittaa. Niin hän sitten tekeekin. Biisilistan osalta 60-vuotisjuhlakonsertti ei mene ihan sinne mihin perinteisesti on ollut tapana, mutta sehän on puolestaan hyvinkin yarimaista.

Se-yhtyeen muistelukonsertit Yari teki keväällä Litku Klemetin ja Se Tuntematon Numero -yhtyeen kiertueella, ja oikein hyvin tekikin, joten juhlakonsertin painopiste oli Yarin soolotuotannossa ja ilahduttavasti myös (ainakin toistaiseksi) levyttämättömässä tuotannossa. Myös Yarin ”tuore” soololevy, kahdeksantoista vuotta sitten ilmestynyt 12 askelta oli etukäteen odottamattoman hyvin esillä – ja miksei olisi, hienoja laulujahan se sisältää.

Vanhaa Se-materiaalia esittivät lähinnä juhlakonsertin henkeen kuuluvat vierailevat tähdet, eivätkä lainkaan huonosti. En itse ehkä olisi antanut ”Varjoja” Samuli Putrolle, mutta eipä tuo huono tulkinta ollut, hieman odottamaton vain. Jarkko Martikainen sai ”Ei asfaltti liiku” -raitaan riittämiin energiaa, eikä sitä toki puuttunut Litku Klemetiltäkään. Vaikuttavimmat vierailuosuudet keskittyivät kuitenkin muuhun kuin Sen klassikoihin. Valitettavasti missasin niiden kolmen muusikon nimet, jotka soittivat ja lauloivat Yarin karjalaisrunoihin säveltämiä lauluja – etenkin kanteleensoittaja teki huikeaa työtä looper-pedaaleineen kaikkineen.

EDIT. Yari täydensi Facebookin Yari-sivulla: ”Aino Ruotanen kantele, Minttu Helsten laulu ja Ella Isotalo viulu. Tätä konserttia varten kasattu kokoonpano mutta tekevät musiikkia sekä soolona että kokoonpanoissa.”

Illan ensimmäinen vieras, P.K. Keränen oli sittenkin järisyttävin. Tulkinnat Yarin ensimmäisen soolosinglen molemmista puolista (”Maria Maria” ja ”Voin odottaa”) olivat illan luullakseni vahvimpia irtiottoja alkuperäisistä sovituksista, ja Keräsen hauras ääni toimi niissä hienosti. Jälkimmäiseen toi lisänsä kosketinsoittaja-Risto, joka sävytti koko muutakin settiä väliin hyvinkin odottamattomilla soundi-ideoilla. Muukin bändi – rumpali Tero Kling, kitaristi Puka Oinonen ja basisti Dile Kolanen – soitti kerrassaan mainiosti.

Uuden materiaalin, ainakin ensi kuulemalta oikein mainioilta kuulostaneiden uusien laulujen runsas määrä antaa sitä paitsi toivoa, että 12 askeltasaa lopultakin seuraajan, eikä Yari vetäydy takaisin mökkiinsä väkertämään pelkkää elokuvamusiikkia (vaikka hyvin ymmärrän ajatuksen viehätyksen). Toivottavasti hän jaksaa heittää jonnin verran keikkojakin. Yari on niin hieno laulaja ja esiintyjä ettei häneen kyllästyisi vähän taajemmallakaan keikkatahdilla, etenkään kun keikoissa ei ollut etenkään tällä kertaa kysymys pelkästään pölyisestä uusi aalto -nostalgiasta, vaan tuoreesta ja/tai tuoreesti esitetystä, ajattomasta musiikista.

Kirjailija messuaa

·

Minun tämänvuotinen ohjelmani Helsingin kirjamessuilla keskittyy perjantain iltapäivään ja iltaan, seuraavasti:

Vaihtoehtoinen Suomi!

Kirjailijat visioivat Suomelle erilaisia nykyhetkiä ja tulevaisuuksia vaihtoehtohistorioiden ja science fictionin hengessä.

Aika 27.10.2017, 17:00 – 27.10.2017, 17:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Anne Leinonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö (pj)

_

Avaruuden luotaajat – ihminen ja maailmankaikkeus

Interstellar ja Arrival -elokuvien pohjalta voi sanoa, että tarinankerronnassa suuret kuviot ja ihmiskunnan matka tulevaisuuteen ovat nyt ajankohtainen aihe. Miten tämä näkyy kotimaisessa kirjallisuudessa? Keskustelemassa scifi-kirjailijat Jussi Katajala, Shimo Suntila ja J. Pekka Mäkelä, sekä Kujerruksia-kulttuuriblogin pitäjä Linnea Peurakoski.

Aika 27.10.2017, 17:30 – 27.10.2017, 18:00
Paikka KirjaKallio
Esiintyjät Shimo Suntila, J. Pekka Mäkelä, Jussi Katajala, Linnea Peurakoski

_

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmenet

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmeniä luotaavat Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, Alice Martin ja J. Pekka Mäkelä. Mukana musiikkinäytteitä.

Aika 27.10.2017, 19:00 – 27.10.2017, 19:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, J. Pekka Mäkelä, Alice Martin

Psykedeliaa ja brittipoppia

·

Olen erinäisiä kertoja kehunut, millaisia löytöjä voi parhaimmillaan tehdä kun menee katsomaan konserttia, jossa esiintyy itselle täysin ennenkuulematon artisti. No, ei aina: joskus kokemus on enemmänkin ”ihan kiva” -tasoa.

Jos digitaaliviivepedaalit (ja muutamat muut digitaalitekniset soittolaitteet) olisivat yleistyneet jo 1960-luvun lopulla, Englannissa ja Yhdysvalloissa – miksei Suomessakin – olisi epäilemättä ollut lukemattomia Death Hawksin kuuloisia yhtyeitä, yhdellä erolla: aika harva olisi soittanut yhtä tiukasti yhteen kuin tämä kuusimiehisellä kokoonpanolla esiintynyt riihimäkeläisryhmä. (Vaikutelmaa vielä korosti, että rumpali Miikka Heikkinen onnistui näyttämään ihan Nick Masonin ja Bill Kreutzmannin yhteiseltä lehtolapselta.) Huvilateltan akustiikka ei ollut omiaan bändin äänimaalailulle ja pitkille, leijaileville kappaleille. Ensikertalaisen vaikutelmaksi jäikin vähän hahmoton jatkumo, josta yksittäisiä lauluja ei juuri pompannut korville.

Juontaja Mikko von Hertzen hehkutti myös illan pääesiintyjää Sundara Karmaa seiskytlukuhenkiseksi psykedeliaksi, mutta minun oli vaikeaa hahmottaa bändistä juuri muuta 70-lukuista kuin kauniit pitkät hiukset. Minä kuulin bändin nopeatempoisessa popissa pikemminkin seuraavan vuosikymmenen postpunk-brittikitararockin kaikuja, tosin goottisynkistelyn ja yhteiskunnallisuuden sijaan kepeän bileasenteen kautta kierrätettynä: Siouxie and the Bansheesia, Curea, Classix Nouveauxia, vähän jopa Japania (muutamissa itämaisehkoissa kitaramelodioissa), Big Countrya, Nik Kershawia, ehkä vähän Mike Oldfieldiäkin. Vaikutelmaa vielä korosti laulajakitaristi Oscar ”Lulu” Pollockin meikki ja post-Bowie-henkinen fraseeraus.

Tiukasti yhteen soittanut Sundara Karma heitti topakan setin, jossa tempot pysyivät nopeina ja lyhyet, tiukkarakenteiset laulut muistuttivat melodioiltaan kovasti toisiaan (ainakin näin ensikuulemalta). von Hertzen arveli alkujuonnossaan, että tätä keikkaa saatettaisiin parinkymmenen vuoden päästä muistella samassa hengessä kuin 1990-luvun ”next big thingien”, Massive Attackin ja Radioheadin Huvila-konsertteja. Epäilen vähän – mutta toisaalta: hittivainuni on aina ollut surkea.