Kategoria: musiikki

Rytmejä & vähän bluesiakin

Takanamme istuneiden perinteisemmän sähkökitarabluesmusiikin ystävien mielestä bluesia ei tullut tarpeeksi, mutta en minä valita. Siitä on aikaa kun olen viimeksi nähnyt Honey B & T-Bonesin livenä, ja tykkäsin meiningistä vallan paljon.

Tämäniltaisella Malmitalon keikalla Aija Puurtisen, Esa Kuloniemen ja Jaska Lukkarisen trioa täydensi uudella Walking Witness -levylläkin soittanut Mamba Assefa. Tämä korosti entisestään rytmien osuutta. Kuloniemen kitarat tukivat kokonaisuutta ja pysyttelivät hyvinkin suurelta osin säestyksellisissä ja koloristisissa tehtävissä. Basson ja kahden lyömäsoitinpatterin mukavasti lonksottelevan kompin päällä solistisena instrumenttina toimi miltei koko ajan Puurtisen laulu. Pelkän sanoitusten laulamisen lisäksi hän lauloi myös koloratuurimaisia osuuksia, välillä viivettä vasten.

Malmitalon sali on mainio paikka tällaiseen ilmaisuun: katsomo on riittävän intiimi pitääkseen kosketuksen yllä, epäkapakkatila saa ihmiset kuuntelemaan keskittyneesti, akustiikka toimii. Klubeissa on oma vissi hohtonsa, mutta tällainen HBTB toimii myös ”oikealla” konserttilavalla.

Hiljaisuus hälyn keskellä

Kun tilaisuus tuli, tutustuin rakennukseen jonka jossakin vaiheessa puolittain päätin kiertää kaukaa, aina. Tutustumisen jälkeen olen oikeastaan aika vaikuttunut.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin muuttanut mieltäni: Makasiinien elävää, monipuolista kulttuuritilaa ei olisi pitänyt purkaa Musiikkitalon tieltä. Se oli parhaina hetkinään juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone jollaista Kiasman ja Musiikkitalon välisestä nurmikosta tuskin koskaan tulee.

Ulkoa Musiikkitalo on jokseenkin vaatimaton, aivan tarkoituksella, eikä se ole itse asiassa lainkaan huono asia Sanomatalon kaltaisen suttupytyn tai Finlandiatalon kaltaisen paikkaansa ja ilmastoon kelvottoman töherryksen naapurustossa. Sisäpuolelta rakennus osoittautui suorastaan uteloittavaksi löytöretkipaikaksi, vähän samalla tapaa kuin Kiasma.

Tärkein kohde on tietysti suuri sali konserttilavan ympärille kiertyvine katsomolohkoineen ja aulaan avautuvine lasipintoineen. Tumma, hillitty väriskaala on kuulemma saanut innoituksensa savusaunasta, epäsymmetrisesti ja epäsuoriksi sijoitellut katsomorakenteet tukkisumasta. Tilan näkemisen jälkeen rupesi kieltämättä kiinnostamaan konsertin kuuleminen siellä, vaikka en tunnetusti olekaan mikään klassisen musiikin ylin ystävä. Barokkimusiikki, ns. vanha musiikki ja jotkut ns. modernit säveltäjät jostain Stravinskystä eteenpäin ovat eri asia: iso sali ei sellaiselle musiikille ole kyllä varmaankaan kovin omiaan, jälkikaiunta-aika tuntui ainakin oppaamme puhetta kuunnellen olevan turhan pitkä millekään nopealle, rytmiselle tai perkussiiviselle musiikille.

Talossa on kyllä ainakin yksi sali, joka on alun alkaenkin suunniteltu sähkömusiikille: ”Black Box” oli selkeästi akustiikaltaan kuivempi. Päältäpäin pienenpuoleiseen rakennukseen – ja sen viereisen nurmikon alle – oli itse asiassa onnistuttu jemmaamaan melkoinen valikoima erilaisia, eri käyttötarkoituksiin suunniteltuja, eri tavalla akustoituja saleja. Muutenkin paikka tuntui kutsuvan löytöretkeilemään. Paljon kiinnostavia käytäviä, auloja, koloja… valitettavasti kulkukortit sun muut tulevat rajoittamaan vaeltelua.

Saimme pienen tilaisuuden tutustua Camerata-salin akustiikkaan ns. tositoimissa, kun seurueemme mukana ollut tenori (jonka nimen valitettavasti ehdin jo unohtaa) esitti kolme yksinlaulua.

Kaikkein eniten talossa herätti kuitenkin huomiota se mitä siellä ei ollut: taustahäly. Sen verran hyvää työtä on tehty, että Mannerheimintien liikenne jää täysin kuulumattomiin myös aulatiloissa. Myös talon oma ilmastointi ja muu laitteisto oli ilahduttavan äänetöntä. Yksi mahdollinen käyttötarkoitus talolle varmaan tuleekin olemaan hiljaisen paikan etsiminen silloin kun joutuu roikkumaan keskustassa mutta ei halua enää hetkeäkään kuunnella autoilijoiden ääniä. Taloon on tulossa kahvila ja ravintola, joiden voisi kuvitella hyötyvän tästä melkoisesti – siitä huolimatta että Musiikkitalo on jalankulkijalle ja joukkoliikenteen käyttäjälle oikeastaan aika hankalassa ja syrjäisessä paikassa, etäällä pysäkeistä ja muista kiinnostavista paikoista (etenkin nyt kun pihatyöt ovat kesken ja puistoisempi kävelyreitti Kiasman tai Sanomatalon suunnasta on poikki).

Komea on talo, hienot ovat tilat, mutta aika saa näyttää, missä määrin siellä sitten oikeasti soi myös mielenkiintoinen musiikki eikä pelkästään klassinen tai muu kankea rituaalimusiikki. Ja miten hintaviksi salien vuokrat kiinnostavien hankkeiden järjestäjille muodostuvat.

Vielä viisuista

Düsseldorfin euroviisujen televisioinnissa ei ollut voinut olla kiinnittämättä huomiota laulujen johdantona (lavajärjestelyjen aikana) esitettyihin ”postikortti”-videoihin. Saksa ylpeilee maahanmuuttajillaan. Näinä aikoina hienoa nähdä.

En mitenkään erityisemmin perustanut Azerbaidžanin voittajakappaleesta – se oli sellaista tavanomaista, kasvotonta sarjatuotantopoppista (itse äänestin Bosnia-Herzegovinan sympaattisen akustista laulaja/lauluntekijämeininkiä) – mutta olenpahan tullut käväisseeksi ensi vuoden todennäköisessä viisukaupungissa. Livistimme silloisen avovaimoni kanssa viettämään vuoden 1986 joulua Kaukaasian kiertomatkalla, jonka ensimmäinen etappi oli Baku.

Todennäköisesti ainakin liikenne on niistä päivistä vähän vilkastunut.

 

 

Voittaja, melkein

En muista, olenko joskus aikaisemmin katseluttanut teillä Amina Annabin ”Le dernier qui á parléa”, mutta tänään lienee sopiva päivä siihen. Tämä on minun kaikkien aikojen euroviisusuosikkini – ja syy siihen, miksi Lordin voitto tuntui aikanaan entistäkin makeammalta: ne, jotka tietävät mitä tarkoitan, ymmärtävät.

 

Päässä soi

Daniel Levitinin kirjaan This Is Your Brain On Music: Understanding a Human Obsession (Dutton, 2006, Timo Paukun suomennoksena nimellä Musiikki ja aivot : ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, Terra Cognita 2010) on tullut törmättyä niin monessa kirjassa ja muussa yhteydessä, että pakkohan se oli hankkia ja lukea.

Muusikkona ja äänitetuottajana uransa aloittanut Levitin on erityisesti musiikin hermostollisista vaikutuksista kiinnostunut aivotutkija. Rokkitaustan(kin) ansiosta hän välttää muutamia euroamerikkalaisia akateemikkoja perinteisesti vaivanneita sudenkuoppia: vaikka monessa suhteessa hän lähestyykin musiikin teoriaa nimenomaan länsimaisten musiikkityylien ja -perinteiden kautta (ja hän tuntuu lopettaneen uuteen musiikkiin perehtymisen joskus 1980-luvun loppupuolella), hän on sentään melkoisen hyvin tietoinen siitä, että pelkkä (eurooppalainen) klassinen tai (angloamerikkalainen) rock ovat vain pari pientä pisaraa musiikillisten tyylien valtameressä – ja että etenkin klassisen musiikin rituaaleihin kuuluva ääneti paikallaan istuminen musiikkia passiivisesti kuunnellessa on melkoisen kummallinen poikkeus maailman musiikinkuuntelukäytännöissä, ja monessa suhteessa ihmiselle jopa luonnotonta. Lähes kaikkialla musiikkiin kuuluu liikkuminen, tanssiminen – ja oma musiikin tekeminen: soittamisen ja säveltämisen jättäminen ”eksperteille” on sekin aika kummallinen, tuore ilmiö.

Suurimman osan kirjaa Levitin käy läpi viime vuosikymmenien aivotutkimuksen havaintoja siitä, miten musiikki näkyy aivojemme fysikaalisessa, ulkoa päin havaittavassa toiminnassa. Äänen ja eri taajuisten äänien aivojen hermoverkoissa aiheuttamat reaktiot ovat monessa suhteessa paljon syvemmällä kuin monet muut aistimukset, ja ulottuvat isoaivokuoren harmaista poimuista aina pikkuaivojen ”liskoaivo”-osaan saakka. Musiikki on tärkeässä osassa myös lapsen varhaiskehityksessä, aina kohdun sisällä kuunnellusta äänimaisemasta puheen oppimiseen asti. Levitin on monen muun lailla sitä mieltä, että musiikki saattaa hyvinkin olla puhetta vanhempi kommunikaatiomuoto ihmislajin kehityshistoriassa.

Levitin tarjoaa melkoisen kirjon erilaisia teorioita, näkemyksiä ja osin keskenään ristiriidassa olevia tutkimustuloksia yrittämättäkään pakottaa niitä mihinkään yksioikoiseen, ehdottomaan ”tieteelliseen totuuteen”. Siitä pisteet: ei tieteessä ole olemassakaan absoluuttisia totuuksia, ja ainakin minun ajatuksiani lennättää paremmin monenlaisten mahdollisuuksien kirjo kuin mikään ehdottomuuksien umpikuja. Pohdiskellessaan kirjan lopussa musiikin ja ihmisen yhteistä evoluutiota hän kyllä sortuu monien muiden varsinaisen evoluutiotutkimuksen ulkopuolisten tieteilijöiden tapaan arvioimaan asioita pelkästään yksilöiden lisääntymismahdollisuuksien kautta. Musiikin tapauksessa tämä tuntuu tavallistakin, köh, riitasointuisemmalta: musiikkihan on suurelta osin yhteisöllistä toimintaa, aina parviälykäyttäytymiseen asti, ja musiikin evolutiivinen merkitys on hyvinkin saattanut olla sen yhteisön selviytymis- ja lisääntymismahdollisuuksia parantavissa tekijöissä.

Joka tapauksessa kiinnostava, selkeälukuinen ja valaiseva kirja.

Lisää vapaustaistelijoita

Viime keskiviikkoisen hengessä jatketaan. Johnny Clegg oli aktiivinen toimija Etelä-Afrikan demokratisoitumista vaatineessa rauhanomaisessa liikkeessä. Tässä vuonna 1999 kuvatussa konsertissa hänen seuraansa liittyy hieman kankeahkosti tanssahteleva cheerleader yllyttämään yleisöä joraamaan mukana.

 

Geronimo

Päivän uutisten mukaan SEAL-erikoisjoukkojen koodinimi Osama bin Ladenille oli ”Geronimo”. Tämän johdosta ajattelin poiketa normaalirutiinista ja tuputtaa teille musiikkivideota jo näin keskiviikkona. Sillä aikaa kun mainio Raging Slab -yhtye esittää lauluaan ”Geronimo”, voimme itse kukin miettiä, miksi terroristijohtajan koodinimeksi oli valittu amerikkalaisen vapaustaistelijan nimi.

Tuossa valokuvavideossa ei tainnut olla yhtään kuvaa Geronimosta (1829–1909, oik. Goyaałé) tai hänen kansastaan chiricahua-apaššeista, tai edes heidän kotiseudultaan, nykyisistä Yhdysvaltojen lounaisosista. Laitetaan siksi tähän loppuun Wikimedia Commonsista löytyvä kuva, joka näyttäisi olevan Geronimon vanhuudenpäiviltä, jolloin häntä päästettiin vankilasta ainoastaan messuille poseeraamaan, kadonneen ajan ja tuhotun kansakunnan muistona.

Ulkoisesta olemuksestaan ja ”Lynyrd Skynyrd kohtaa Metallican” -musiikistaan huolimatta newyorkilaista Raging Slabia voisi joskus soittaa lisääkin. Bändi, jossa on kolme kitaristia – ja joista vieläpä kaksi soittaa slideä – ei voi olla paha, vaikka onkin myönnettävä, että ’Slab-tuntemukseni kyllä rajoittuu aika lailla heidän kakkosalbumiinsa Raging Slab vuodelta 1989.

Lisätäänpä vielä tähän linkki Channel4:n mainioon juttuun joka pohtii samoin Geronimo-nimen synboliikkaa.

Sipulisoppa

Näin 22-Pistepirkot ensi kertaa lavalla Härmä-rock-konsertissa Kulttuuritalolla vuonna… ööö… 1982, pian heidän voitettuaan Rockin Suomenmestaruuskisat. Moni musiikkia ja soittamista harrastava tuttavani oli suorastaan vihainen tuomariston ratkaisusta, ja minäkin roikutin leukaani Kultsan lattian tietämissä: Mitä ihmettä tämä oikein on olevinaan? Hyvin harrastelijamaista soittoa, epämääräisen kuuloisia biisejä siitä kuinka Mauno Koivisto sattuu kävelyllä tulemaan vastaan. Enemmänkin vapaamittaisia runoja kuin lauluja. Mutta vähitellen bändin lumo alkoi ottaa valtaansa. Keikoilla ihastutti valoshowna toiminut jalkalamppu, joka korosti entisestään musiikin pienimuotoisuutta, ja huomattavan luova tapa käyttää halpoja leikkikalusyntetisaattoreita. Monet muusikkokaverit olivat sm-voitosta edelleen vihaisia: ”Siis niissä kisoissa oli sellaisiakin bändejä jotka oli sentään harjotellu…!”

Elämäntilannesyistä Pirkko-keikoilla käyntiin tuli pitkähkö tauko, ja seuraavalla kerralla bändi olikin jotain aivan muuta: englanniksi laulava, sujuva ja osaava 60-lukuautotallitrio. Sillä keikalla sattui olemaan vielä lämppärinä loistava, loistava Kansanturvamusiikkikomissio, joten kommunikaatiotason putoaminen kielen vaihtuessa lontooksi korostui entisestään. Pirkkokeikoilla käymiseen tuli vielä pidempi tauko, kunnes heidän musiikkinsa alkoi jälleen viehättää. Alkupään suomenkielisista lauluista ”Kammo kammo kamala” jatkoi elämäänsä toisella kielellä, runopoikaherkkyys löytyi uudestaan paahtamisen alta.

Ja rankemmillakin hetkillä Pirkot ovat, parhaimmillaan, loistavia. Esimerkiksi tässä Eleven-levyn herkkupalassa, jonka videossa on lisäbonarina klassinen helsinkiläisratikka.

Erinomaista vappua!