Kategoria: musiikki

Vielä viisuista

Düsseldorfin euroviisujen televisioinnissa ei ollut voinut olla kiinnittämättä huomiota laulujen johdantona (lavajärjestelyjen aikana) esitettyihin ”postikortti”-videoihin. Saksa ylpeilee maahanmuuttajillaan. Näinä aikoina hienoa nähdä.

En mitenkään erityisemmin perustanut Azerbaidžanin voittajakappaleesta – se oli sellaista tavanomaista, kasvotonta sarjatuotantopoppista (itse äänestin Bosnia-Herzegovinan sympaattisen akustista laulaja/lauluntekijämeininkiä) – mutta olenpahan tullut käväisseeksi ensi vuoden todennäköisessä viisukaupungissa. Livistimme silloisen avovaimoni kanssa viettämään vuoden 1986 joulua Kaukaasian kiertomatkalla, jonka ensimmäinen etappi oli Baku.

Todennäköisesti ainakin liikenne on niistä päivistä vähän vilkastunut.

 

 

Voittaja, melkein

En muista, olenko joskus aikaisemmin katseluttanut teillä Amina Annabin ”Le dernier qui á parléa”, mutta tänään lienee sopiva päivä siihen. Tämä on minun kaikkien aikojen euroviisusuosikkini – ja syy siihen, miksi Lordin voitto tuntui aikanaan entistäkin makeammalta: ne, jotka tietävät mitä tarkoitan, ymmärtävät.

 

Päässä soi

Daniel Levitinin kirjaan This Is Your Brain On Music: Understanding a Human Obsession (Dutton, 2006, Timo Paukun suomennoksena nimellä Musiikki ja aivot : ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, Terra Cognita 2010) on tullut törmättyä niin monessa kirjassa ja muussa yhteydessä, että pakkohan se oli hankkia ja lukea.

Muusikkona ja äänitetuottajana uransa aloittanut Levitin on erityisesti musiikin hermostollisista vaikutuksista kiinnostunut aivotutkija. Rokkitaustan(kin) ansiosta hän välttää muutamia euroamerikkalaisia akateemikkoja perinteisesti vaivanneita sudenkuoppia: vaikka monessa suhteessa hän lähestyykin musiikin teoriaa nimenomaan länsimaisten musiikkityylien ja -perinteiden kautta (ja hän tuntuu lopettaneen uuteen musiikkiin perehtymisen joskus 1980-luvun loppupuolella), hän on sentään melkoisen hyvin tietoinen siitä, että pelkkä (eurooppalainen) klassinen tai (angloamerikkalainen) rock ovat vain pari pientä pisaraa musiikillisten tyylien valtameressä – ja että etenkin klassisen musiikin rituaaleihin kuuluva ääneti paikallaan istuminen musiikkia passiivisesti kuunnellessa on melkoisen kummallinen poikkeus maailman musiikinkuuntelukäytännöissä, ja monessa suhteessa ihmiselle jopa luonnotonta. Lähes kaikkialla musiikkiin kuuluu liikkuminen, tanssiminen – ja oma musiikin tekeminen: soittamisen ja säveltämisen jättäminen ”eksperteille” on sekin aika kummallinen, tuore ilmiö.

Suurimman osan kirjaa Levitin käy läpi viime vuosikymmenien aivotutkimuksen havaintoja siitä, miten musiikki näkyy aivojemme fysikaalisessa, ulkoa päin havaittavassa toiminnassa. Äänen ja eri taajuisten äänien aivojen hermoverkoissa aiheuttamat reaktiot ovat monessa suhteessa paljon syvemmällä kuin monet muut aistimukset, ja ulottuvat isoaivokuoren harmaista poimuista aina pikkuaivojen ”liskoaivo”-osaan saakka. Musiikki on tärkeässä osassa myös lapsen varhaiskehityksessä, aina kohdun sisällä kuunnellusta äänimaisemasta puheen oppimiseen asti. Levitin on monen muun lailla sitä mieltä, että musiikki saattaa hyvinkin olla puhetta vanhempi kommunikaatiomuoto ihmislajin kehityshistoriassa.

Levitin tarjoaa melkoisen kirjon erilaisia teorioita, näkemyksiä ja osin keskenään ristiriidassa olevia tutkimustuloksia yrittämättäkään pakottaa niitä mihinkään yksioikoiseen, ehdottomaan ”tieteelliseen totuuteen”. Siitä pisteet: ei tieteessä ole olemassakaan absoluuttisia totuuksia, ja ainakin minun ajatuksiani lennättää paremmin monenlaisten mahdollisuuksien kirjo kuin mikään ehdottomuuksien umpikuja. Pohdiskellessaan kirjan lopussa musiikin ja ihmisen yhteistä evoluutiota hän kyllä sortuu monien muiden varsinaisen evoluutiotutkimuksen ulkopuolisten tieteilijöiden tapaan arvioimaan asioita pelkästään yksilöiden lisääntymismahdollisuuksien kautta. Musiikin tapauksessa tämä tuntuu tavallistakin, köh, riitasointuisemmalta: musiikkihan on suurelta osin yhteisöllistä toimintaa, aina parviälykäyttäytymiseen asti, ja musiikin evolutiivinen merkitys on hyvinkin saattanut olla sen yhteisön selviytymis- ja lisääntymismahdollisuuksia parantavissa tekijöissä.

Joka tapauksessa kiinnostava, selkeälukuinen ja valaiseva kirja.

Lisää vapaustaistelijoita

Viime keskiviikkoisen hengessä jatketaan. Johnny Clegg oli aktiivinen toimija Etelä-Afrikan demokratisoitumista vaatineessa rauhanomaisessa liikkeessä. Tässä vuonna 1999 kuvatussa konsertissa hänen seuraansa liittyy hieman kankeahkosti tanssahteleva cheerleader yllyttämään yleisöä joraamaan mukana.

 

Geronimo

Päivän uutisten mukaan SEAL-erikoisjoukkojen koodinimi Osama bin Ladenille oli ”Geronimo”. Tämän johdosta ajattelin poiketa normaalirutiinista ja tuputtaa teille musiikkivideota jo näin keskiviikkona. Sillä aikaa kun mainio Raging Slab -yhtye esittää lauluaan ”Geronimo”, voimme itse kukin miettiä, miksi terroristijohtajan koodinimeksi oli valittu amerikkalaisen vapaustaistelijan nimi.

Tuossa valokuvavideossa ei tainnut olla yhtään kuvaa Geronimosta (1829–1909, oik. Goyaałé) tai hänen kansastaan chiricahua-apaššeista, tai edes heidän kotiseudultaan, nykyisistä Yhdysvaltojen lounaisosista. Laitetaan siksi tähän loppuun Wikimedia Commonsista löytyvä kuva, joka näyttäisi olevan Geronimon vanhuudenpäiviltä, jolloin häntä päästettiin vankilasta ainoastaan messuille poseeraamaan, kadonneen ajan ja tuhotun kansakunnan muistona.

Ulkoisesta olemuksestaan ja ”Lynyrd Skynyrd kohtaa Metallican” -musiikistaan huolimatta newyorkilaista Raging Slabia voisi joskus soittaa lisääkin. Bändi, jossa on kolme kitaristia – ja joista vieläpä kaksi soittaa slideä – ei voi olla paha, vaikka onkin myönnettävä, että ’Slab-tuntemukseni kyllä rajoittuu aika lailla heidän kakkosalbumiinsa Raging Slab vuodelta 1989.

Lisätäänpä vielä tähän linkki Channel4:n mainioon juttuun joka pohtii samoin Geronimo-nimen synboliikkaa.

Sipulisoppa

Näin 22-Pistepirkot ensi kertaa lavalla Härmä-rock-konsertissa Kulttuuritalolla vuonna… ööö… 1982, pian heidän voitettuaan Rockin Suomenmestaruuskisat. Moni musiikkia ja soittamista harrastava tuttavani oli suorastaan vihainen tuomariston ratkaisusta, ja minäkin roikutin leukaani Kultsan lattian tietämissä: Mitä ihmettä tämä oikein on olevinaan? Hyvin harrastelijamaista soittoa, epämääräisen kuuloisia biisejä siitä kuinka Mauno Koivisto sattuu kävelyllä tulemaan vastaan. Enemmänkin vapaamittaisia runoja kuin lauluja. Mutta vähitellen bändin lumo alkoi ottaa valtaansa. Keikoilla ihastutti valoshowna toiminut jalkalamppu, joka korosti entisestään musiikin pienimuotoisuutta, ja huomattavan luova tapa käyttää halpoja leikkikalusyntetisaattoreita. Monet muusikkokaverit olivat sm-voitosta edelleen vihaisia: ”Siis niissä kisoissa oli sellaisiakin bändejä jotka oli sentään harjotellu…!”

Elämäntilannesyistä Pirkko-keikoilla käyntiin tuli pitkähkö tauko, ja seuraavalla kerralla bändi olikin jotain aivan muuta: englanniksi laulava, sujuva ja osaava 60-lukuautotallitrio. Sillä keikalla sattui olemaan vielä lämppärinä loistava, loistava Kansanturvamusiikkikomissio, joten kommunikaatiotason putoaminen kielen vaihtuessa lontooksi korostui entisestään. Pirkkokeikoilla käymiseen tuli vielä pidempi tauko, kunnes heidän musiikkinsa alkoi jälleen viehättää. Alkupään suomenkielisista lauluista ”Kammo kammo kamala” jatkoi elämäänsä toisella kielellä, runopoikaherkkyys löytyi uudestaan paahtamisen alta.

Ja rankemmillakin hetkillä Pirkot ovat, parhaimmillaan, loistavia. Esimerkiksi tässä Eleven-levyn herkkupalassa, jonka videossa on lisäbonarina klassinen helsinkiläisratikka.

Erinomaista vappua!

Seiniä päin

Deadline-kiireiden vuoksi bloggaaminen on jäänyt vähän vähemmälle tällä viikkoa. Muutama sana kuitenkin eilisestä konsertista, jossa Roger Waters yhtyeineen esitti The Wallin alusta loppuun, eikä muuta.

Ensimmäinen kokemukseni Pink Floydin The Wallista taisi olla Levyraadin arvostelema ”Another Brick in the Wall Pt. 2”. Vähän myöhemmin äänitin radiosta kasetille ”Hey Youn”, joka on edelleenkin mielilauluni kokonaisuudesta. Kokonaisuus alkoi hahmottua sitten kun lainasin kaverilta koko tupla-albumin ja äänitin sen, ajan tavan mukaan, kasetille. En voi väittää että olisin innostunut siitä mitenkään suunnattomasti, vaikka kuuntelinkin nauhaa enemmän kuin progekasettejani keskimäärin: aloin siinä vaiheessa oppia, ettei minun tarvinnut mitenkään välttämättä tykätä sellaisesta musiikissa mitä kaveripiirissä tai musiikkilehdissä kehuttiin. Tietysti asiaan vaikutti myös uudesta aallosta innostuneen intoilijan syvä (ja monessa suhteessa, edelleenkin, aiheellinen) epäluulo progedinosauruksia kohtaan. Jokin kuitenkin pisti kuuntelemaan nauhaa: kokonaisuuden laulut eivät tuntuneet kovinkaan kaksisilta – eivät edes verrattuna minuun melkoisen vaikutuksen tehneeseen Dark Side of the Mooniin – mutta osa niistä jäi mieleen.

Alan Parkerin elokuvaversion näin tuoreeltaan ja se aukaisi tarinaa paremmin kuin Roger Watersin jankkaavat tekstit. (Uuden aallon näkövinkkelistä huvitti myös Boomtown Rats -laulaja Bob Geldofin valinta pääosaan.) Gerald Scarfen piirroksista tehdyt animaatiojaksot olivat vaikuttavia lihallisuudessaan. ”Kaikki on dominoimaan pyrkivien naisten syytä” -tarina ei tosin pohjimmiltaan muuttunut yhtään vähemmän kököksi, mutta ei tuntunut niin ärsyttävältä.

Albumia tulin viimeksi kuunnelleeksi suomentaessani Pink Floydin odysseiaa muutama vuosi sitten. Muistin tarinan kuitenkin riittävän hyvin pysyäkseni kärryillä eilisen spektaakkelin menossa: ilman sitä homma olisi saattanut tuntua vähän sekavalta. Hjallishjallin akustiikassa ei pahemmin seurata sanoituksia.

Melkoisen vaikuttava pläjäys kyseessä olikin. Keskeinen lavaste oli tietenkin itse Seinä (tai Muuri), jota käytettiin videoprojektoreiden kankaana jo konsertin ensimmäisellä puoliskolla, kun muuria vasta rakennettiin. Visuaalinen puoli oli rakennettu taitavasti ja tyylikkäästi: alkuperäiset Scarfe-animaatiot näyttivät edelleenkin vaikuttavilta ja osittain jopa paljon vahvemmalta kamalta kuin modernimpi tietokoneanimaatio. Sinänsä heijastettavaa materiaalia oli päivitetty nykyaikaan tyylikkäästi Banksy-tyylisellä grafiikalla ja graffitiaineksilla. Valtavat opettaja-, äiti- ja vaimo-nuket olivat kornin rajamailla, mutta onneksi Pink Floyd -perinteeseen kuuluva lentävä sika sentään toimi.

Musiikillisesti bändi noudatteli hyvin pitkälti alkuperäisiä sovituksia: oikeastaan ainoa, mainio poikkeama olivat ”In the Fleshin” alun doowop-stemmoihin ujutetut katkelmat Queenin ”Bohemian Rhapsodya”. Yleensä jotakuinkin toistaitoisena laulajana pitämäni Waters ylitti itsensä, kuten monet muutkin ovat todenneet: vokaalit toimivat itse asiassa erinomaisesti näinkin, ilman entisen bändikaverin David Gilmourin paljon vahvempaa ja bluesihtavampaa ääntä. Laulamisen ohella Waters soitti jonkin verran bassoakin, etenkin konsertin alkupuolella.

Äänentoistoa oli – jälleen PF-perinteiden mukaisesti – levitetty lavan yllä roikkuvien line array -kaiutinjärjestelmien lisäksi myös muualle saliin, joten välillä ääntä tuuttasi eri puolilta salia, enimmäkseen varsin tyylikkäästi. Konsertin alussa äänenvoimakkuus kuulosti meidän puoli-piippuhyllyllemme turhan hiljaiselta, mutta ehkä siihen tottui tai vola nousi sen verran sopivasti, että oleellinen välittyi mutta möykkä ei paisunut liiallisuuksiin.

Tässä vuoden 2011 tulkinnassa sodanvastaisuus korostui (erityisesti visuaalisen puolen osalta) paljon alkuperäistä enemmän: silloin sota oli vain jotakin mennyttä joka oli vienyt päähenkilö-Pinkiltä isän turvan äidin dominointia vastaan. Nyt sota – nykyiset sodat – olivat läsnä oikeastaan koko ajan, oikeastaan vielä enemmän kuin (sinänsä yhtä lailla ajankohtaisuutensa, valitettavasti, säilyttänyt) fasismin pelko. Oikeastaan jopa enemmän kuin dominoivat naiset.

Kaiken kaikkiaan varsin vaikuttava spektaakkeli. Harvoin tulee noin viimeisen päälle lavastettuja ja käsikirjoitettuja konsertteja nähtyäkään. Ei sillä, että tällaiset jättiläiskonsertit olisivat mitenkään ihanteellinen tapa kuunnella (edes Pink Floydin) musiikkia, mutta käy vähintäänkin mainiosta vaihtelusta.

Muistikuva – muistoääni

Kävimme äidin kanssa joskus monta vuotta sitten Harry Belafonten konsertissa Hjallissa, ja olin vallan vaikuttunut. Hieno setti, hieno ja huumorintajuinen laulaja. Se mikä jäi kuitenkin aivan erityisesti mieleen oli hänen basistinsa. Loistavan komppaamisen lisäksi hän jäi setin loppuvaiheiksi vähän aikaa yksin lavalle ja lauloi kauniin laulun vieraalla kielellä, säestäen itseään bassonlla soittaen aivan kaulan tyvipäästä, jolloin lyhyinä soivat kielet kuulostivat miltei sormipianolta.

Taannoin ystävä linkitti Naamattuun kamerunilaissyntyisen Richard Bonan laulun ”Dina Lam”, eikä kauaa kestänyt tajuta, että tämähän on se sama laulu, jonka muistan Belafonten keikalta. Tässä vähän myöhemmin Steps Aheadin keikalla esitettynä:

 


YouTubeen joku on englannintanut laulun tekstin, ja se sopii muistooni suorastaan pelottavan hyvin:

Mother, I would not exist without you
You are all cortesy and respectful to everyone and everything
You are a Queen
Now I’m sure of that
Rising children, a toil without any crown
Now, of that I’m sure
Years have come and gone
Now, you’re tired and
You may finally have some rest

Bona muuten olisi keikalla Espoon April Jazzissa tämän kuun 28. päivänä, mutta itse en pääse, kun on muita sitoumuksia. Harmi.