Kategoria: musiikki

Albumialbumi I

Tulipa tuossa mieleeni ilahduttaa teitä intoiluilla sellaisista levyistä, jotka ovat joskus tehneet minuun suuren vaikutuksen, tavalla tai toisella. Aloittamisen kyseenalaisen kunnian saa ensimmäinen levy, jonka hankkimiseen tulin nähneeksi melkoisen määrän suoranaista vaivaa.

Rockradio aloitti Yleisradion rinnakkaisohjelman kanavalla kesäkuussa 1980. Lähetysaikaa oli ruhtinaalliset kaksi–kolme tuntia kolme kertaa viikossa (ellei samana päivänä sattunut olemaan Könkämäjoen piirikunnallisia kiekonheittokisoja tai muuta yhteiskunnallisesti arvokkaampaa ohjelmaa), ja ohjelman nimestä huolimatta sieltä saattoi tulla likipitäen mitä tahansa: kuten olen erinäisiä kertoja todennut, Motörheadin perään saattoi paukahtaa Philip Glassia, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Sellaisia radioiden pitääkin olla!

Tähän aikaan oli vielä yleisenä tapana äänittää radiosta parhaita biisejä kasetille. Oma sormeni painoi recciä juontajan alkukehujen ansiosta, kun soimaan pärähti vastikään ensimmäisen omakustannelevynsä julkaiseen brittiyhtye The Blues Bandin ”Talk To Me Baby”.

En ollut siihen mennessä tainnut juurikaan kuulla slide-kitaransoittoa.* En ollut juurikaan kuunnellut bluespohjaista musiikkia.** Olin tietysti kuunnellut jonkin verran 50-luvun musiikkia*** ja olin tähän aikaan ruvennut kuuntelemaan paljon brittiläistä uuden aallon musiikkia, jossa oli enemmän bluesvaikutteita kuin siihen aikaan tajusinkaan: esimerkiksi The Clashin juuret ovat pubrockissa ja pubrockin juuret ovat tukevasti bluesissa, mikä kyllä kuuluu. En ollut koskaan erityisemmin innostunut Hurriganesista tai Dr. Feelgoodista, jotka ovat olleet portteja useimmille ikäisilleni bluesharrastajille.

Mutta jokin siinä vetosi. Ehkäpä biisin mieletön, ylitsepursuava innostus. Ehkä siitä säteili jopa tyylilajia tuntemattomallekin, että nämä sedät todella rakastavat tätä musiikkia. Jalka ainakin rupesi väpättämään. Biisin groove on edelleenkin aivan hillitön. Niin, ja sitten tietysti se Riffi. Kyllähän minulle selvisi pian, että ”Talk To Me Baby” on alkuaan Elmore Jamesin laulu ja sen Riffi on Elmore Jamesin tavaramerkkiriffi, mutta silti Blues Bandin Dave Kelly soittaa sen kuin olisi juuri keksinyt koko jutun.

Levyn löytäminen osoittautui odotettua hankalammaksi. Sen ajan ilmeisimmässä ostopaikassa, Aleksanterinkadun Musafasulla, koko bändistä ei ollut kuultukaan. Jos en ihan väärin muista, pengoin puhelinkopin puhelinluettelosta kaikki kantakaupungin levykaupat osoitteineen ja kulutin päivän kiertämällä niitä ja kuulemassa eioota. Lopulta jossakin**** huvittunut myyjä totesi: ”No, just tänään tuli pari kappaletta lisää.” Kovin usein käy niin, että yhden (tai kahden) biisin perusteella ostettu LP osoittautuu muuten puolivillaiseksi pettymykseksi, mutta The Official Bluesband Bootleg Album osoittautui kyllä hämmästyttävän tasalaatuiseksi. Samoin The Blues Bandin seuraavat levyt, joita taisi ehtiä ilmestyä parikin ennen kuin tuli lopulta tilaisuus nähdä bändi keikalla ensin Kaivarissa, sitten Kulttuuritalolla.

The Blues Band osoittautui porttiteoreettisesti täydelliseksi johdatukseksi etenkin brittiläisen bluespohjaisen musiikin historiaan. Bändin jäsenten taustalta löytyy meriittejä ja yhteyksiä: rumpali Hughie Flint soitti aikoinaan Bluesbreakersissa,***** laulaja/harpisti Paul Jones Manfred Mannin yhtyeessä, kitaristi Tom McGuinness perusteli aikoinaan kellaribändejä sellaisten tyyppien kanssa jotka sittemmin perustivat Rolling Stonesin. Ja niin edelleen. Minulla on edelleenkin melkoinen vimma etsiä ja huomata yhteyksiä artistien ja heidän vaikutteidensa välillä, ja epäilen The Blues Bandin olevan yksi keskeinen syy.

Niin, eikä tämän levyn sytyttämä rakkauden roihu slide-kitarointiinkaan ole sittemmin sammunut. Kiinnostavaa kyllä, Elmore Jamesista ei ole koskaan kehittynyt suuria suosikkeja, vaikka hän on ollut niin vahvasti hengessä mukana siinä miten olen soittotekniikasta innostunut. Ehkä minä onnistuin ohittamaan hänet onnistuessani suhteellisen nopeasti pääsemään käsiksi hänen oppi-isäänsä Robert Johnsoniin?

No, joka tapauksessa… The Blues Band on edelleen olemassa, rumpalia lukuun ottamatta samassa kokoonpanossa kuin esikoislevyllään, keikkailee ja levyttää. Tähän loppuun kuitenkin videoton video eräästä toisesta esikoisen herkkupalasta, ”Come on Inistä”.
.

___

* Tai ainakaan tiennyt kuulevani slide-kitarointia. Jälkeenpäin kyllä tajusin, että esimerkiksi teiniaikojeni suosikin Electric Light Orchestran ”Rockaria!”-hitin kitarariffi on soitettu slidellä.
** Jos ei lasketa suurinta osaa rockmusiikkia, joka on tietysti melkein järjestään bluespohjaista.
*** Vaikka fiftarikamassa minua aikanaan innosti doo-wop paljon rockabillyä enemmän.
**** Saattoi olla Eronen Viiskulmassa, en muista varmasti.
***** Tästä on suora linkki erään toiseen samana kesänä ilmestyneeseen minun tärkeään levyyni, josta varmaankin lisää myöhemmin.

Kohtaaminen

Amerikkalaistunut intialaissyntyinen laulaja Kiran Ahluwalia on minulle uusi tuttavuus, mutta häntä tällä videolla säestävä malilainen tuaregibändi Tinariwen on tietenkin vanha tuttu. Myös kappale on tuttu, alkuaan pakistanilaisen qawwali-legendan Nusrat Fateh Ali Khanin ohjelmistoon kuulunut ”Musst Musst”.

.

 

Mestarin kädet

Matti Yrjänä Joensuun ohella päivän suru-uutisten joukossa oli myös tieto Hubert Sumlinin poismenosta kahdeksankymmentävuotiaana. Sumlin ei ehkä ole maailman tunnetuin nimi edes bluespiireissä, mutta etenkin hänen 1950-luvun yhteistyönsä Howlin’ Wolfin kanssa viitoittaa edelleenkin tietä, jolla bluespohjainen kitaransoitto on siitä lähtien kulkenut.

.

Kotitekoista tanssimusiikkia

Mietin, pistänkö tämän kuulolle, kun en ole välttämättä toteutukseen täysin tyytyväinen. Mutta kun sattui sopivasti tämä kansallinen homotanssipäiväkin

Nedujen päähenkilö Jolle Peltola oli soittanut 1980-luvulla bändeissä ja säveltänyt muutaman hitinkin Dystokio-nimiselle yhtyeelle, ennen kuin erosi siitä. Yksi niistä oli nimeltään ”Tanssi paha pois”, jonka sanoituksen katkelma aloittaa romaanin. Olen aina ollut aikeissa tehdä tekstiin oikeasti laulun, mutta asian aikaansaaminen tapahtui vasta nyt. Itse asiassa tässä bloggauksessa kuultavan äänitteen pohjasointukulku on alkuaan ajateltu ihan muuntekstiseen lauluun, mutta tulin kokeilleeksi, mitenkäs tämä teksti ja tämä soinnutus ja rytmiikka pelaisivat yhteen. Tällaista tuli.

Kuvitteellinen Dystokio olisi tuskin levyttänyt kappaletta ihan tällaisena, vaikka tässäkin, ehm, tulkinnassa on kahdeksankymmentäluvun puolivälin aineksia: (koneellisen) rumpalin otteessa on vähän Affea, laulajassa vähän Kaukoa (huonona päivänä). Mutta tuon ajan suomirokkihitissä tuskin olisi soitettu dobroa (paitsi Dave Lindholmin levyllä) tai läntätty keskelle kappaletta puolipsykedeelistä piano-viivesooloa. Kirjaan painettua sanoituskatkelmaa tuli sitäkin kirjoitettua jonnin verran uusiksi.

Näkee sitten, miltä pläjäys kuulostaa omaan korvaan vaikkapa muutaman kuukauden kuluttua.

Kuu, joulu-

Tämäkään ei ole tuoretta Kate Bushia, uusi albumi on vielä perehdynnän alla. Alkaneen kahdennentoista kuun – ja edelleen jatkuvan pikkujoulukauden – kunniaksi soitetaan vuonna 1979 tallennettu tulkinta ”December Will Be Magic Againista”.

.

.

Sanovat että tieto…

Kate Bushilta on ilmestynyt uusi albumi, mutta koska en ole vielä ehtinyt kuulemaan sitä, suosikkini on yhä The Dreaming vuodelta 1982. Piti tarjoamani tänä sunnuntaina kyseisen levyn (Australian kansanmurhasta ja etnisistä puhdistuksista kertova) nimibiisi, mutta sen video on kaikessa kasariudessaan niin hirveä, että turvaudun sen sijaan albumin aloituskappaleeseen nimeltä ”Sat in Your Lap”.

.

.

Pelkojen keskellä

Olen ehkä maininnutkin, etten kuulu oopperataiteen ylimpiin ystäviin. En erityisemmin pidä laulutyylistä enkä (pahimmillaan) harlekiinikirjatasoisista tarinoista. J. Robert Oppenheimerin elämään ja maailman ensimmäisen ydinpommin räjäytykseen paneutuva John Adamsin säveltämä Doctor Atomic oli kuitenkin aiheensa perusteella kiinnostava. Olen aikaisemmin nähnyt  Nixon in Chinan, jossa tykkäsin myös musiikista: kuuntelin paljon alkuaikojen Rockradiota 1980-luvun alussa, jolloin toimittajilla oli valta soittaa mitä vain, joten Motörheadin ja David Bowien välissä saattoi aivan hyvin tulla biisi-pari Philip Glassia. Nixonin musiikissa oli hyvinkin paljon samoja aineksia.

(Kuva Kansallisoopperan sivuilta)

Doctor Atomicin musiikki on kuitenkin toisenlaista. Joskus toisen näytöksen alkupuolella olin tunnistavinani vuoteen 1945 sijoittuvan tarinan musiikin lähteeksi 1940–50-luvujen elokuvamusiikin, etenkin rikoselokuvat ja Bernard Herrmanin musiikin Hitchcockin elokuviin. Nyt äänimaailma (jota orkesteri- ja syntetisoija-ainesten lisäksi täydensi hillityhkö ääniefektien käyttö) tuntui ikään kuin loksahtavan paikoilleen epookinluojana. Laulutekniikasta, -tyylistä tai -melodioista en kyllä edelleenkään viehättynyt. Adams tuntui välttelevän järjestelmällisesti kaikkea, mitä kukaan voisi kuvitella lisäävänsä millekään ”Parhaat ooppera-aariat” -kokoelmille.

Yksi musiikin ongelma (minun kannaltani) oli libreton toteutus: kaikki teksti on peräisin muista lähteistä, asianosaisten muistelmista, John Donnelta, Baudelairelta, Bhagavad Gîtâsta, Muriel Rukeyserilta. Tekstejä ei ole tarkoitettu laulettaviksi, ja laulettuina niihin tulee yltiökirjallista, epäluontevaa, halvan teennäistä näennäisälyllisyyttä. Tällainen ilmaisu toimi hyvin Nixonin ironisoivissa poliittisissa puheissa, mutta ei Doctorin tutkijoiden, sotilaiden ja heidän omaistensa yksityisissä keskusteluissa ja pohdiskeluissa. Pääosanesittäjien laulullisia suorituksia en ole kykenevä arvioimaan, pääosin en niistä sen suuremmin pitänyt, joskin Mika Kares (Edvard Teller) esitti silloin tällöin minun korvaanikin vetoavaa äänenkäyttöä. Permannon viitosriviltä kuunneltuna laulajat jäivät sitä paitsi jonkin verran orkesterin pauhun* jalkoihin. En tiedä, oliko se hyvä vai huono asia.

Visuaalinen toteutus oli kuitenkin koko teoksen ajan huikeaa. Siihen oli satsattu aikaa, ajatusta, vaivaa ja rahaa, ynnä ihmisiä kuoroineen ja avustajineen.

___

* Eilisiltaisen jytkähtelyn perusteella en kyllä lainkaan ihmettele taannoisen Riffi-lehden laajan kuulonhuoltojutun artikkelin toteamuksia, että muusikoiden korvien kannalta klassinen musiikki on nykyään paljon vaarallisempaa kuin ns. rock. Jälkimmäisellä puolella kuulo-ongelmista puhutaan paljon ja kuuloa suojellaan, klasaripuolella asia tuntuu olevan edelleen tabu. Harvojen tutkimusten mukaan jopa 90 prosentilla orkesterimuusikoista saattaa olla kuulo-ongelmia.

Viikontakaisia tunnelmia

Moussa Diallo Trion hienon keikan jälkitunnelmissa hieman Mousse Diallo Quintetia viime kesältä. ”Koulekanissa” on vähän turhan paljon instrumenttisooloja minun makuuni, mutta toisaalta ne eivät syö mukavasti keinahtelevan melodista tunnelmaa.

.

.