Kategoria: musiikki

Jazz me (go man go) with your blues

Huvilateltan tämän kesän aloitti suomalais-ranskalainen duo Eva  & Manu ilmeisen tohkeissaan siitä, että oli päässyt esiintymään Huvilateltan lavalle esikoisalbuminsa ilmestymispäivänä. Sympaattisuus toi kaksikolle paljon pisteitä, samoin kaunis stemmalaulu. Kaksikon sävellykset jäivät ehkä vähän niukantyylikkään ja kauniin toteutuksen jalkoihin – tai ehkä sellainen Fleet Foxes -henkinen musiikki ei vain ole ihan minun juttunut – mutta sujuvaa kuunneltavaahan tuo oli.

Ensikosketukseni Madeleine Peyrouxiin tapahtui vuonna 1996, kun Dreamland-esikoisen Rumba-arvostelukappale tipahti minulle. Kylmiltään kuunneltuna levy oli häkellyttävä kokemus, ja päädyin luultavasti summaamaan Peyrouxin äänen kliseisesti ”Billie Hollidayn ja Patsy Clinen lemmenlapsena”. Ääni ja musiikki ovat säilyttäneet sittemminkin ajasta irrallaan olemisen tunteensa, vaikka Peyroux kyllä yhdistää musiikkiin tuoreempiakin aineksia, ja uudempien tekijöiden covereita.

Livekokemus vahvisti levykokemusta. Peyroux ilmoitti soittavansa ”rakkauslauluja, bluesia ja juomalauluja, jotka ovat oikseastaan sama asia”. Setin lopuksi kuultiin kaikki kaksi ”iloista laulua, jotka osaan”. Osaava, tyylikäs jazzkvartetti säesti sävykkäästi, Peyrouxin omintakeinen, toisaalta leikillisen tyttömäinen ja toisaalta… jotenkin sillai jotenkiniinku kokeneen naisen tyyliin ”kiehnäävä” fraseeraus* sai muutaman tutunkin coverin kohdalla hetken miettimään, mikäs tämä nyt olikaan: setin aloitti Leonard Cohenin ”Dance Me to the End of Love” ja myöhemmin Peyroux-käsittelyn sai mm. Robert Johnsonin ”Love in Vain”. Mutta homma toimi sekä covereissa että omissa lauluissa. En ole mikään suunnaton jazzin ystävä, mutta jos jazzia esitettäisiin yleisemminkin tällaisella otteella ja asenteella…

___
* Kummallinen ilmaus, ehkä. Mutta ”kiehnääminen” on sana, joka minulle tulee aina mieleen esimerkiksi Billie Holidayn laulusta.

Albumialbumi III

Kesällä 1980 käväisin Tampereella tapaamassa kummitätiäni. Olin päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, ja yli kymmenvuotiseksi venähtäneen lähetyssaarnaajauransa jälkeen fysiikan- ja matematiikanopettajana työskennellyt Helvi-täti tarjosi minulle vanhoja yliopisto-oppikirjojaan. (Niistä ei ollut opintojen kannalta juurikaan hyötyä, lienevät jossain ullakolla kyllä edelleenkään. Mutta ele oli kaunis, ja Helvi-täti muutenkin loistava tyyppi.)

Ennen junan lähtöä piipahdin vielä Epeksessä kuluttamassa rahani äänilevyihin. Jostakin syystä rahaa vielä jäi, ja Sokokselta hihaan tarttui vielä yksi levy.

Olin luultavasti kuullut Peter Gabrielin kolmannelta Peter Gabriel -nimiseltä albumilta biisin tai pari radiossa: ainakin sen, jossa Kate Bush (kuten juontaja paljasti) lauloi toistuvaa säettä, jossa minun korvani mukaan sanottiin ”She’s so confident”. Sitä paitsi levyä kehuttiin Soundissa siihen tyyliin, että päätin ottaa riskin.

Olin kuitenkin luultavasti jotakuinkin valmistautumaton siihen, mitä sain levyltä kuulla. Peter Gabriel on itsekin todennut, etteivät laulujen henkilöt ole aivan… terveitä. Ja jos tekstimaailman pystyikin vielä sivuuttamaan, levyn äänikuva oli vuonna 1980 vähintäänkin omituinen.

Rumpusoundien kovaa rymisevä päällekäypyys hämäsi hieman sitä, ettei levyllä kilise, helise tai suhise ainoakaan symbaali. Soundimaailma oli aggressiivinen ja särmikäs, ei hevihengessä vaan jollakin aivan uudella tavalla. Toinen levyllä soittavista rumpaleista, Gabrielin vanha bändikaveri Phil Collins teki tällä levyllä kehitetystä rumpusoundista (symbaalien keralla, tosin) eräänlaisen tavaramerkkinsä muutamaa vuotta myöhemmin, ja ns. geitatulla kaiulla muokattuja rumpu- ja rumpukonesoundeja kuultiin vuosikymmenen kuluessa riesaksi asti. Silti PG III kuulostaa edelleenkin hämmentävältä. Gabriel oli kuulemma saanut vaimoltaan lahjaksi silloin upouuden (ja kalliin) Linn LM-1 -rumpukoneen, ja ruvennut säveltämään tämän laitteen avulla hyvin erilaista musiikkia kuin mitä hän oli tehnyt aikaisemmin Genesisissä tai kahdella ensimmäisellä soololevyllään. Rumpukonetta levyllä ei kuultu, vaan oikeat rumpalit soittivat samat rytmit uusiksi. Levylle koottiin muutenkin perin eksentristä porukkaa: progefanit saattoivat järkyttyä yhtä paljon kuin punkin ystävät siitä, että biiseillä soittivat kaikessa sovussa sekä King Crimsonin Robert Fripp että The Jamin Paul Weller.

Levyllä oli mukana Gabrielin hommissa vieläkin viihtyvä mestaribasisti Tony Levin, joka osaltaan sai minut innostumaan bassonsoitosta ja aukaisi korvia monille tyylilajeille ja soittotekniikoille.

Uusi aalto oli jo avannut korviani sille, että musiikissa voi laulaa… aika monenlaisista aiheista. PG III aukaisi lisää. Joskus yli viisitoista vuotta myöhemmin tulin tehneeksi jokseenkin suoran suomennoksen albumin kirskuvasta avausraidasta ”Intruder”:

Tiedän, miten tiirikoilla ikkunoita aukaistaan
Tiedän, miten hiljaisesti huoneen halki astellaan
Tiedän, miten laatikoistas tavaroita poimitaan

Puhelinlangat
Puhelinlangat leikkurilla katkeaa
Hiljaisuus mua
Mua kiihottaa

Nautin, kun vaistoan sun tuloni aavistavan
Nautin tuntea sun hengitystäs salpaavan
Nautin koskettaa, sun vaatteidesi tuoksua

Kuin varas yötä rakastaa
Kuin varas yöllä
Kuin varas yöllä uhrinsa rengastaa

Tämän laulun kertoja ei ole ainoa, jolla on ongelmia. ”Family Snapshot” kertoo pakkomielteestä saada kuuluisuutta poliitikon salamurhaajana. ”Not One of Us” jättää toisenlaiset ulkopuolelle, ”Games without Frontiers” laventaa samaa teemaa valtioihin, rajoihin ja sotiin. ”No Self Control” ja ”I Don’t Remember” kertovat nekin henkisistä ongelmista ja ”Lead a Normal Life” mielisairaalaan päätymisestä. ”And Through the Wire” puhuu kommunikaation vaikeudesta ja ennakoi, tavallaan, netti-ihmissuhteita. Levyn päätösraita ja luultavasti tunnetuin kappale ”Biko” antaa tavallaan esimakua Gabrielin seuraavasta soololevystä (jonka senkin nimi on Peter Gabriel, paitsi Yhdysvalloissa Security): se on rytmeihinsä afrikkalaisia aiheita hakeva kunnianosoitus poliisien murhaamalle eteläafrikkalaiselle kansalaisoikeustaistelijalle ja samalla (rauhanomainen) taistelulaulu:

Voit puhaltaa kynttilän
muttet voi puhaltaa tulta
kun tuli alkaa tarttua
tuuli kohottaa sitä korkeammalle

1980-luvulla Peter Gabrielista tuli myös musiikkivideotaiteen edelläkävijä. ”Games without Frontiers” näyttää nykysilmin ehkä primitiiviseltä, mutta monia sen kuvia ja aihelmia on kyllä käytetty myöhemminkin, monta kertaa… ja mukana olevia ”duck and cover!” -atomisota-valistusfilmipätkiä nähtiin pari vuotta myöhemmin hillittömässä absurdiudessaan pelottavassa Atomic Café -elokuvassa.

(Kate Bush muuten itse asiassa laulaa kappaleen nimeä ranskaksi: Jeux sans frontières.)

Yksinkertainen on kaunista

Tänä sunnuntaina saatte kuulla Seasick Steveä. En tiedä miten paljon herran olemus on harkittua ja mietittyä markkinointia – Steven Gene Wold on pitkän linjan äänittäjä ja äänitetuottaja – mutta musiikillisesti homma toimii komeasti kaikessa ajattomassa vanhanaikaisuudessaan. Ilmeisesti herran ura lähti lentoon juuri tästä esiintymisestä Jools Hollandin uudenvuodenshow’ssa kolmikielisen kitaran* ja ”Mississippi Beatboxin”** säestyksellä.

___
* Tuo punainen kitara lienee joskus ollut Fender Coronado, arvostetun soitintehtaan vähemmän arvostettu puoliakustinen malli 1960-luvulta.
** Puulaatikon kantena toimii vanha rekisterikilpi. Sisällä on sähkökitaran tai -basson mikrofoni, joka reagoi teräskilven värähtelyyn yhtä hyvin kuin (teräksisten tai nikkelisekoituksesta tehtyjen) kielten värähtelyyn. Sitten vain piuha vahvistimeen ja menoksi. Pitäisiköhän itsekin rakennella tuollainen joskus?

Omaa musiikkia

Olen tässä pikku hiljaa äänitellyt vanhoja (ja uudempia) laulujani jonkinlaiseen julkaisukuosiin. Tarkkaan ottaen: äänitellyt ja uudelleen äänitellyt. Äänittäminen ja miksaaminen on yhtä opettelua, ja vanhoja tallenteita kuunnellessa tulee kovin usein mieleen, että tuon olisi voinut tehdä paremminkin.

Etenkin laulusuoritusten kohdalla. Oman laulun äänittäminen ja miksaaminen pitäisi kieltää YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa.

Oli miten oli, tulin ladanneeksi tavaraa SoundCloud-palveluun mielikuvituksekkaalla taiteilijanimellä Studio Yrttimaa. Toistaiseksi siellä on neljä kappaletta, eräänlainen ep-levy siis.

.

”Vanhat & viisaat” on Karsta-kirjan luvut aloittavista säkeistä koottu laulu. Tätä on äänitelty uusiksi vähemmän kuin muita. Laulusuoritus (loppupuolen väliosaa lukuun ottamatta) taitaa olla ensimmäiseltä äänittelykierrokselta.

.

Virtuaali-ep:n nimikappaleeksi nostettu ”Valkeaa” on kokenut matkan varrella useammankin remontin. Moni aikaisempi versio kuulosti minun korvaani (huonolla tavalla) sellaiselta Topi Sorsakoski/Agents -tyyliseltä iskelmältä. Niinpä ajauduttiin tällaiseen afroperkkapitoisempaan rymistelyyn.

Tekstin aihetta olen eri muodoissaan pyöritellyt pitkään – jotakuinkin siitä lähtien kun kävin heittämässä apuhoitajakeikkaa Suursuon ja Myllypuron sairaskodeissa 1980-luvun puolivälissä.

.

Bluesounds-pastissina liikkeelle lähtenyt, kahdeksanminuuttinen ”Ettet pelkäisi” on sekin aikaisempana miksausversiona julkaistu täällä blogissa.

.

”Punainen kuu” soi ”Vanhojen & viisaiden” tavoin Kiimankulman yössä esittämässäni setissä lausutun proosan lomassa. Tämän laulun historia ulottuu vuoteen 1998 ja Espoon kesäteatterin esittämään Yukio Mishiman näytelmään Markiisitar de Sade. Soitimme perkussionisti Aleksi Oksasen kanssa tekstin taustalle hyvin minimalistisia äänimattoja, ja Markiisittaren pikkusiskon Annen ”teema” jäi jotenkin pyörimään mieleeni. Tämä pikkuriffi soi kahteenkin otteeseen kohdassa, jossa Anne muisteli elämänsä (tavallaan) onnellisinta ja (tavallaan) kammottavimmin surullista tapahtumaa: romanttista matkaa Venetsiaan kahden kesken oman sisaren aviomiehen kanssa. Aikaa myöten riffille tuli kirjoitettua (oma, mutta Mishiman tarinan innoittama) teksti, sitten riffistä kasvoi sävellys ja sävellys tuli sittemmin pistettyä pariin kertaan uusiksi. Tuollainen se on nyt.

Okei, nämä neljä on julkaistu. Nyt loppuu niiden kanssa pläträäminen. Odottamassa on vielä toistakymmentä muuta lähes kokonaan äänitettyä laulua…

Urjalan yö, Joutsan oivalluksia

Kotiuduin vasta tänään reissulta, joka alkoi keskiviikkona matkalla Urjalaan esiintymään Pentinkulman päiviin kuuluneessa ensimmäisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa.

kuva: Tiina Helena KinnunenLoistavan suomentajakollegani Laura Jänisniemen perustaman Kiimankulman kääntäjätalon pihaan oli kokoontunut kahdeksisenkymmentä uteliasta kuulemaan, mitä tuleman piti. Ja ensimmäiseksi he saivat kuulla minua lausumassa, laulamassa sekä säestämässä lausumistani ja laulamistani efektoidulla baritonikitaralla.

(Viereinen kuva: Tiina Helena Kinnunen)

Puolituntinen setti sujui pääosin hyvin, ja sain siitä paljon kiitosta. Hiomisenkin varaa toki on. Ilta-aurinko valaisi pedaalilautaa sen verran pahasti etten nähnyt kunnolla efektieni led-merkkivalojen tilaa, ja iltatuuli leyhytteli tekstiplareja liuskalta toiselle. Pitkästi toistuviin viimeisiin perustuvat efektitaustat ovat sitä paitsi huomattavan ongelmallisia silloin kun lausuja/musikantti sattuu tuottamaan kitarasta ääniä joita ei ole aikonut tuottaa – esimerkiksi kolauttamalla kitaran kaulan nuottitelinettä vasten yrittäessään selata liuskoja takaisin sille aukeamalle, mitä oli parhaillaan lausumassa. Äänivalli karkasi vähän käsistä aloitusnumerossa, joten polkaisin efektin pois päältä ja lausuin tekstin loppuun ilman äänimaisemataustaa. Mutta muuten ei valittamista. Seuraavan kerran esitystä pääsee kuulemaan tuossa vieressä mainostetussa Turconen-tapahtumassa syyskuun lopulla.

Kiimankulman yö jatkui suomentajakollegoiden lukiessa katkelmia töistään. Kuulimme katkelmia rikosromaaneista, tutkielmia fonttien sensuelliudesta, laveaa kirjallisuuden kirjoa – ja vielä illan emännän kauniisti lukeman katkelman vain muutamaa päivää aikaisemmin menehtyneen loistavan kollegamme ja upean ihmisen Annikki Sunin suomennoksesta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosasta Jälleenlöydetty aika.

(Korjaus: Katkelma oli itse asiassa Andreï Makinen kirjasta Ikuisen rakkauden kosketuksia. Kiitos, Laura!)

Lopuksi suomalaisen kirjallisuuden norjantaja Tor Tveite pääsi ääneen haitarinsa kanssa. Hän oli ottanut kääntämisen ja (Pentinkulman päivien yleisen teeman) naisten lisäksi esityksensä teemoiksi euroviisut ja pohjoismaat. Kuulimme hienoja sovituksia muun muassa lauluista ”Valoa ikkunassa” ja ”Waterloo” – jälkimmäisen niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Hieno päätös hienolle illalle.

Seuraavana aamuna matka jatkui Keski-Suomeen ystävän mökille (kiitos, Maarit!). Jokakesäisten mökkivierailuiden vakioperinteeseen kuuluu käynti Joutsan keskustan tuntumassa huikeassa Haihatuksessa.

Haihatuksen kesänäyttely on aina osannut tarjota äkkivääriä oivalluksia, maailman kummallisuuksien tarkkailua oivalluksen ja omintakeisen huumorin(kin) kautta. Vuosien mittaan taiteilijakunta on jossain määrin ammattimaistunut, mutta ainakin vielä kierrätysmateriaalista toteutettuja oivalluksia ja riemastuksia riittää.

Itselleni spefikirjallisuus – siinä missä historiallinenkin kirjallisuus – on ennen kaikkea kirjoittajan omaa aikaa kuvastava peili, vääristävä ja epäreilu, mutta usein silti rehellisempi ja suorempi kuin ns. realistinen kirjallisuus. Haihatuksen teoksista voi hyvin usein sanoa aivan samaa.

Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä muutaman viikon. Kannattaa jälleen kerran käydä.

 

Kirjava rakkaus

Viime sunnuntain slide-duettoputki sai alkunsa siitä, että etsin videopätkiä Bonnie Raittin uudenSlipstream-levyn lauluista. Sellainenkin löytyi, ja saa nyt koristaa elokuun ensimmäistä sunnuntaita. ”Right Down the Line” on alkuaan Gerry Raffertyn (1947–2011) laulu, ja Bonnie-rouva kyllä tekee sille oivasti oikeutta.

Kolmen dueton putki

Kesän kunniaksi kolme sunnuntaivideota yhden hinnalla! Ja naiset ensin. Bonnie Raitt on – niinkuin ehkä tiedättekin – yksi lempparikitaristeistani, ja tässä vuonna 2005 kuvatussa pätkässä lavalle astuu myös toinen mainio moderni blues-lauluntekijä, laulaja ja kitaristi: Keb’ Mo.

Jatketaan lempparislidekitaristien myötä: Sonny Landreth on huikea, vaikka päästääkin itsensä lauluntekijänä usein liian helpolla. Tässä pätkässä on mukana myös lupaava englantilaiskitaristi nimeltä Eric Clapton.

Jatketaan perusasioilla, todella perusasioilla. John Lee Hooker (1917–2001) on 1900-luvun musiikin suuria kulmakiviä, ehkä kaikkein suurin, eikä Ry Cooderkaan ihan onneton ole kitaristina (eikä laulajana eikä lauluntekijänäkään), vaikka ei hän sentään mikään John Lee Hooker sentään ole*… Laulu on ”Serves Me Right to Suffer”, Hookerin suuria klassikoita.

.

___
* Sen hän toki myöntää itsekin: uusimmalla (hienolla!) albumilla Pull Up Some Dust and Sit Down on hänen tulkintansa Hookerin klassikosta ”John Lee Hooker for President”. Suoraan sydämestä.

Elämä(ä) on (kenties) toisaalla

On Finncon-sunnuntai, joten saatte kuulla ajankohtaan – ja myös lähitulevaisuuden tiedeuutistarjontaan – sopivaa musiikkia. Aikanaan todelliselta ufo-olennolta näyttänyt laulaja on tietenkin David Bowie ja laulu on vuoden 1971 mestariteos ”Life On Mars?”, jonka surrealismia lähentelevä teksti kertoo populaarikulttuurista, elokuvista, päättyneestä ihmissuhteesta,… ehkä. Tai sitten jostakin muusta.

.

.

Huikeasta jousisovituksesta muuten vastasi Bowien näiden aikojen luottokitaristi Mick Ronson (1946–93).