Kategoria: musiikki

Yksinkertainen on kaunista

Tänä sunnuntaina saatte kuulla Seasick Steveä. En tiedä miten paljon herran olemus on harkittua ja mietittyä markkinointia – Steven Gene Wold on pitkän linjan äänittäjä ja äänitetuottaja – mutta musiikillisesti homma toimii komeasti kaikessa ajattomassa vanhanaikaisuudessaan. Ilmeisesti herran ura lähti lentoon juuri tästä esiintymisestä Jools Hollandin uudenvuodenshow’ssa kolmikielisen kitaran* ja ”Mississippi Beatboxin”** säestyksellä.

___
* Tuo punainen kitara lienee joskus ollut Fender Coronado, arvostetun soitintehtaan vähemmän arvostettu puoliakustinen malli 1960-luvulta.
** Puulaatikon kantena toimii vanha rekisterikilpi. Sisällä on sähkökitaran tai -basson mikrofoni, joka reagoi teräskilven värähtelyyn yhtä hyvin kuin (teräksisten tai nikkelisekoituksesta tehtyjen) kielten värähtelyyn. Sitten vain piuha vahvistimeen ja menoksi. Pitäisiköhän itsekin rakennella tuollainen joskus?

Omaa musiikkia

Olen tässä pikku hiljaa äänitellyt vanhoja (ja uudempia) laulujani jonkinlaiseen julkaisukuosiin. Tarkkaan ottaen: äänitellyt ja uudelleen äänitellyt. Äänittäminen ja miksaaminen on yhtä opettelua, ja vanhoja tallenteita kuunnellessa tulee kovin usein mieleen, että tuon olisi voinut tehdä paremminkin.

Etenkin laulusuoritusten kohdalla. Oman laulun äänittäminen ja miksaaminen pitäisi kieltää YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa.

Oli miten oli, tulin ladanneeksi tavaraa SoundCloud-palveluun mielikuvituksekkaalla taiteilijanimellä Studio Yrttimaa. Toistaiseksi siellä on neljä kappaletta, eräänlainen ep-levy siis.

.

”Vanhat & viisaat” on Karsta-kirjan luvut aloittavista säkeistä koottu laulu. Tätä on äänitelty uusiksi vähemmän kuin muita. Laulusuoritus (loppupuolen väliosaa lukuun ottamatta) taitaa olla ensimmäiseltä äänittelykierrokselta.

.

Virtuaali-ep:n nimikappaleeksi nostettu ”Valkeaa” on kokenut matkan varrella useammankin remontin. Moni aikaisempi versio kuulosti minun korvaani (huonolla tavalla) sellaiselta Topi Sorsakoski/Agents -tyyliseltä iskelmältä. Niinpä ajauduttiin tällaiseen afroperkkapitoisempaan rymistelyyn.

Tekstin aihetta olen eri muodoissaan pyöritellyt pitkään – jotakuinkin siitä lähtien kun kävin heittämässä apuhoitajakeikkaa Suursuon ja Myllypuron sairaskodeissa 1980-luvun puolivälissä.

.

Bluesounds-pastissina liikkeelle lähtenyt, kahdeksanminuuttinen ”Ettet pelkäisi” on sekin aikaisempana miksausversiona julkaistu täällä blogissa.

.

”Punainen kuu” soi ”Vanhojen & viisaiden” tavoin Kiimankulman yössä esittämässäni setissä lausutun proosan lomassa. Tämän laulun historia ulottuu vuoteen 1998 ja Espoon kesäteatterin esittämään Yukio Mishiman näytelmään Markiisitar de Sade. Soitimme perkussionisti Aleksi Oksasen kanssa tekstin taustalle hyvin minimalistisia äänimattoja, ja Markiisittaren pikkusiskon Annen ”teema” jäi jotenkin pyörimään mieleeni. Tämä pikkuriffi soi kahteenkin otteeseen kohdassa, jossa Anne muisteli elämänsä (tavallaan) onnellisinta ja (tavallaan) kammottavimmin surullista tapahtumaa: romanttista matkaa Venetsiaan kahden kesken oman sisaren aviomiehen kanssa. Aikaa myöten riffille tuli kirjoitettua (oma, mutta Mishiman tarinan innoittama) teksti, sitten riffistä kasvoi sävellys ja sävellys tuli sittemmin pistettyä pariin kertaan uusiksi. Tuollainen se on nyt.

Okei, nämä neljä on julkaistu. Nyt loppuu niiden kanssa pläträäminen. Odottamassa on vielä toistakymmentä muuta lähes kokonaan äänitettyä laulua…

Urjalan yö, Joutsan oivalluksia

Kotiuduin vasta tänään reissulta, joka alkoi keskiviikkona matkalla Urjalaan esiintymään Pentinkulman päiviin kuuluneessa ensimmäisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa.

kuva: Tiina Helena KinnunenLoistavan suomentajakollegani Laura Jänisniemen perustaman Kiimankulman kääntäjätalon pihaan oli kokoontunut kahdeksisenkymmentä uteliasta kuulemaan, mitä tuleman piti. Ja ensimmäiseksi he saivat kuulla minua lausumassa, laulamassa sekä säestämässä lausumistani ja laulamistani efektoidulla baritonikitaralla.

(Viereinen kuva: Tiina Helena Kinnunen)

Puolituntinen setti sujui pääosin hyvin, ja sain siitä paljon kiitosta. Hiomisenkin varaa toki on. Ilta-aurinko valaisi pedaalilautaa sen verran pahasti etten nähnyt kunnolla efektieni led-merkkivalojen tilaa, ja iltatuuli leyhytteli tekstiplareja liuskalta toiselle. Pitkästi toistuviin viimeisiin perustuvat efektitaustat ovat sitä paitsi huomattavan ongelmallisia silloin kun lausuja/musikantti sattuu tuottamaan kitarasta ääniä joita ei ole aikonut tuottaa – esimerkiksi kolauttamalla kitaran kaulan nuottitelinettä vasten yrittäessään selata liuskoja takaisin sille aukeamalle, mitä oli parhaillaan lausumassa. Äänivalli karkasi vähän käsistä aloitusnumerossa, joten polkaisin efektin pois päältä ja lausuin tekstin loppuun ilman äänimaisemataustaa. Mutta muuten ei valittamista. Seuraavan kerran esitystä pääsee kuulemaan tuossa vieressä mainostetussa Turconen-tapahtumassa syyskuun lopulla.

Kiimankulman yö jatkui suomentajakollegoiden lukiessa katkelmia töistään. Kuulimme katkelmia rikosromaaneista, tutkielmia fonttien sensuelliudesta, laveaa kirjallisuuden kirjoa – ja vielä illan emännän kauniisti lukeman katkelman vain muutamaa päivää aikaisemmin menehtyneen loistavan kollegamme ja upean ihmisen Annikki Sunin suomennoksesta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosasta Jälleenlöydetty aika.

(Korjaus: Katkelma oli itse asiassa Andreï Makinen kirjasta Ikuisen rakkauden kosketuksia. Kiitos, Laura!)

Lopuksi suomalaisen kirjallisuuden norjantaja Tor Tveite pääsi ääneen haitarinsa kanssa. Hän oli ottanut kääntämisen ja (Pentinkulman päivien yleisen teeman) naisten lisäksi esityksensä teemoiksi euroviisut ja pohjoismaat. Kuulimme hienoja sovituksia muun muassa lauluista ”Valoa ikkunassa” ja ”Waterloo” – jälkimmäisen niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Hieno päätös hienolle illalle.

Seuraavana aamuna matka jatkui Keski-Suomeen ystävän mökille (kiitos, Maarit!). Jokakesäisten mökkivierailuiden vakioperinteeseen kuuluu käynti Joutsan keskustan tuntumassa huikeassa Haihatuksessa.

Haihatuksen kesänäyttely on aina osannut tarjota äkkivääriä oivalluksia, maailman kummallisuuksien tarkkailua oivalluksen ja omintakeisen huumorin(kin) kautta. Vuosien mittaan taiteilijakunta on jossain määrin ammattimaistunut, mutta ainakin vielä kierrätysmateriaalista toteutettuja oivalluksia ja riemastuksia riittää.

Itselleni spefikirjallisuus – siinä missä historiallinenkin kirjallisuus – on ennen kaikkea kirjoittajan omaa aikaa kuvastava peili, vääristävä ja epäreilu, mutta usein silti rehellisempi ja suorempi kuin ns. realistinen kirjallisuus. Haihatuksen teoksista voi hyvin usein sanoa aivan samaa.

Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä muutaman viikon. Kannattaa jälleen kerran käydä.

 

Kirjava rakkaus

Viime sunnuntain slide-duettoputki sai alkunsa siitä, että etsin videopätkiä Bonnie Raittin uudenSlipstream-levyn lauluista. Sellainenkin löytyi, ja saa nyt koristaa elokuun ensimmäistä sunnuntaita. ”Right Down the Line” on alkuaan Gerry Raffertyn (1947–2011) laulu, ja Bonnie-rouva kyllä tekee sille oivasti oikeutta.

Kolmen dueton putki

Kesän kunniaksi kolme sunnuntaivideota yhden hinnalla! Ja naiset ensin. Bonnie Raitt on – niinkuin ehkä tiedättekin – yksi lempparikitaristeistani, ja tässä vuonna 2005 kuvatussa pätkässä lavalle astuu myös toinen mainio moderni blues-lauluntekijä, laulaja ja kitaristi: Keb’ Mo.

Jatketaan lempparislidekitaristien myötä: Sonny Landreth on huikea, vaikka päästääkin itsensä lauluntekijänä usein liian helpolla. Tässä pätkässä on mukana myös lupaava englantilaiskitaristi nimeltä Eric Clapton.

Jatketaan perusasioilla, todella perusasioilla. John Lee Hooker (1917–2001) on 1900-luvun musiikin suuria kulmakiviä, ehkä kaikkein suurin, eikä Ry Cooderkaan ihan onneton ole kitaristina (eikä laulajana eikä lauluntekijänäkään), vaikka ei hän sentään mikään John Lee Hooker sentään ole*… Laulu on ”Serves Me Right to Suffer”, Hookerin suuria klassikoita.

.

___
* Sen hän toki myöntää itsekin: uusimmalla (hienolla!) albumilla Pull Up Some Dust and Sit Down on hänen tulkintansa Hookerin klassikosta ”John Lee Hooker for President”. Suoraan sydämestä.

Elämä(ä) on (kenties) toisaalla

On Finncon-sunnuntai, joten saatte kuulla ajankohtaan – ja myös lähitulevaisuuden tiedeuutistarjontaan – sopivaa musiikkia. Aikanaan todelliselta ufo-olennolta näyttänyt laulaja on tietenkin David Bowie ja laulu on vuoden 1971 mestariteos ”Life On Mars?”, jonka surrealismia lähentelevä teksti kertoo populaarikulttuurista, elokuvista, päättyneestä ihmissuhteesta,… ehkä. Tai sitten jostakin muusta.

.

.

Huikeasta jousisovituksesta muuten vastasi Bowien näiden aikojen luottokitaristi Mick Ronson (1946–93).

Särkynytsydämiset

Eilen kuulimme suruviestin loistavan basistin Bob Babbittin (1937–2012) kuolemasta. Parhaiten Babbitt ehkä muistetaan basistina, joka tuli Motown-levymerkin studiobändiin paikkaamaan yhä pahemmissa mielenterveys- ja päihdeongelmissa kamppaillutta mestaria James Jamersonia (1936–83) ja joka soitti itsekin sittemmin erinäisillä myöhempien aikojen klassikoiksi nostamalla hitillä.

Tästä syystä tänään soitetaan hieno pätkä Standing in the Shadows of Motown -elokuvasta. Joan Osborne laulaa Jimmy Ruffinin klassikon upeasti ja Bob Babbitt komppaa niin kuin mestari vain voi kompata: tukee laulua, laulajaa ja orkesteria yrittämättä väkisin kiskoa valokeilaa itseään kohti.

.


.

Että kuka?

Vielä minun nuoruudessani (hah!) 1970-luvun loppupuolella kysymys ”Biitles vai Rollarit?” oli sekä kohtuullisen yleinen että, jollakin tavoin, mielekäs. Siinä vaiheessa kun aloin kunnolla perehtyä musiikkiin ja innostua siitä ennennäkemättömällä tavalla, minulla oli vastaus kysymykseen. Vastaus oli tietenkin ”The Who!”

Tämä filmikooste ”Who Are Youn” äänityssessioista on peräisin loistavasta The Kids Are Alright -elokuvasta. Hankkikaa se käsiinne! Elokuvan mittaan on monia tilaisuuksia ihmetellä bändin rumpalia Keith Moonia. Totaalinen sekopää vääntelemässä naamaansa mielipuolisen isojen rumpupatteristojen takana – mutta jos käyttää silmien lisäksi myös korviaan, tajuaa että mieshän soittaa aivan mielettömän hyvällä taimilla, tyylitajulla ja tekniikalla.

.


.

Valitettavasti elokuvasta tuli surullinen muistokirjoitus Moonille, joka kuoli päihdeongelmiensa uhrina ennen kuin leffa ilmestyi. DVD-tuplalevy puolestaan ilmestyi pian huikean basistin John Entwistlen kuoleman jälkeen vuonna 2002. Mukana on pari palaa, joista on karsittu kaikki muu paitsi Entwistlen bassoraita. Ne ovat sävelteoksia jo sinänsä.