Kategoria: musiikki

365 päivää myöhemmin

· Yksi kommentti ·

Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.

Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.

S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.

Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.

Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.

Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.

Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.

Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.

Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.

Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.

Sitten… niin, mitä sitten?

Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.

Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.

Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.

Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…

Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.

Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.

Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

·

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Eliitin kekkereissä

· 2 kommenttia ·

On toisenlaisiakin taiteilijoita. Neljännen romaaninsa juuri julkaissut Tommi Kinnunen kertoi (HS 18.8.) viihtyvänsä paremmin opettajan kuin kirjailijan roolissa. Kirjailijoiden kokoontumisissa Kinnunen ei juuri käy niiden elitismin takia.
”Tunnen niissä olevani renki­poika, joka tulee kyökin kautta juhliin. Paljon mieluummin menen äidinkielenopettajien talvipäiville”, Kinnunen sanoi.

Vironniemen sanomien joillakin toimittajilla tuntuu olevan säännöllisin väliajoin tarve tölviä ”kirjallista eliittiä”, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Itse olen tottunut pitämään alan eliittinä (myös) taloudellisesti menestyviä kirjailijoita – vaikkapa Tommi Kinnusta tai Jari Tervoa – jotka pystyvät tulemaan toimeen ilman jatkuvaa stressiä toimeentulosta. Ainakin Saska Saarikosken katkeranoloisen mielipidekirjoituksen mukaan eliittiä kuitenkin ovat ”kirjailijoiden kokoontumisissa” käyvät ihmiset.

Kuten esimerkiksi minä.

Käyn nimittäin oikein mielelläni esimerkiksi Kirjailijaliiton tai Helsingin kirjailijoiden tilaisuuksissa, Lahden kansainvälisistä kirjailijakokouksista puhumattakaan. Itse en ole kokenut järjestöjä mitenkään erityisen elitistisinä. Minun oma kirjallinen taustanihan on turhantärkeiden snobbailijoiden piirissä ainakin aikaisemmin jossain määrin halveksitussa tieteiskirjallisuudessa, mutta en ole kokenut itseäni mitenkään kyökin kautta tulleeksi runoilijoiden, historiallisten romaanien väsääjien, ns. taideproosan tekijöiden, dekkaristien, painosten kuningattarien, monille kielille käännettyjen, huonon myynnin takia kustantamonsa menettäneiden sun muiden monenkirjavassa seurassa – taideproosan, skandidekkareiden, klassikoiden keskitien romaanien ja fantasian suomentajien seurasta tietysti puhumattakaan. Ehkä sosiaaliset taitoni ovat vain niin heikot, etten ole huomannut?

Toki meitä kirjailijoita ja suomentajia on moneksi. Suurin osa meistä tuntuu olevan varsin introvertteja – kuka ekstrovertti kestäisikään työtä jossa päivät kuluvat yksin työhuoneella omia ajatuksia tuijottamassa? – ja itsellänikin oman rikkumattoman rauhan tarve on aikamoinen. Introvertti on kuitenkin eri asia kuin erakko: se on ollut helppo huomata nyt, kun suurin osa tapahtumisista ja (kirjailijoidenkin) tapaamisista on peruutettu tai siirretty piuhavälitteisiksi. On iso ikävä ihmisiä, kollegoja, kohtalotovereita, niitä jotka ymmärtävät.

Mutta meitä on moneksi. Ei ole kenenkään (kirjailijankaan) velvollisuus hengailla kollegojen seurassa, jos ei huvita, ei tee mieli tai matka on mielihyvän määrään nähden liian pitkä. Different strokes for different folks, kuten Sly-setä niin viisaasti on sanonut.

Oikeamielinen muru muistelee

·

Sinä syksyisenä iltana vuonna 1998 Tavastialla oli jotenkin omituinen tunnelma. Sali näytti aivan oudolta. Kesti kauan hahmottaa, mistä outous johtui. Sitten tajusin: salin ovilla oli kohteliaat laput, joissa pyydettiin olemaan tupakoimatta salissa, koska yhdellä bändin jäsenistä on astma. Järkyttävää kyllä, ihmiset olivat lukeneet lapun, ja noudattivat pyyntöä. Kerrankin, jotakuinkin ensi kertaa minun Tavastia-visiittieni historiassa, lavalle näki.

Kyseinen keikka jäi muutenkin mieleen upeana, korvia avaavana iltana. En voi väittää että olisin silloin tuntenut Ani DiFrancon musiikillisesta tuotannosta muuta kuin vähän aikaisemmin ilmestyneen ”hittilevyn” Little Plastic Castle, enkä nykyään, toistakymmentä vuotta myöhemmin, voi väittää vieläkään perehtyneeni kuin osaan siitä mitä tämä huikea laulaja/lauluntekijä on tehnyt: hänen tuotantonsa on nimittäin laaja.

Olen tällä viikolla lueskellut DiFrancon viime vuonna ilmestyneen tavattoman kiinnostavan omaelämäkerran No Walls and the Recurring Dream (Viking, 2019), josta kävi ilmi, että tuohon aikaan hän ei ollut elämässään mitenkään erityisen hyvässä paikassa. Pienten piirien tuntemasta indie-folklaulajasta oli muutamassa vuodessa kehittynyt indie-julkkis, indie-esikuva, biseksuaalisuuden ikoni, vaihtoehtokulttuurien feministijulkkis, josta julkaistiin juttuja niin Forbesin bisnessivuilla kuin Guitar Playerissa – Forbesissa siksi, että DiFrancon omien kasettiensa kauppaamiseksi perustamasta Righteous Babe Recordsista oli kasvanut tunnettu ja arvostettu indiebrändi, jolle levytti monia (muitakin) nimekkäitä artisteja.

Samaan aikaan itseriittoiseen riippumattomuuteen tottunut DiFranco tajusi olevansa yhtiönsä ainoa selkeästi tuottoisa artisti, jonka työpanoksesta ja paneutumisesta riippui kovin monen ihmisen toimeentulo. Samaan aikaan yksityiselämässä meni koko ajan kehnommin, muutaman vuoden ikäinen avioliitto rakoili ja lopulta hajosi.

Ei, No Walls ei kerro selviytymistarinaa siitä miten DiFranco kävi pohjalla ja nousi pinnalle tajuttuaan asian X, päätettyään tehdä Y ja luovuttuaan Z:sta. Itse asiassa kirja enemmän tai vähemmän päättyy vuoden 2001 syksyyn ja syyskuun päiviin New Yorkissa, jolloin kaikki on vielä auki ja sekä DiFrancon itsensä että Yhdysvaltain tulevaisuus – etenkin Yhdysvaltain demokratian tulevaisuus – näyttää jotakuinkin synkältä. Kirja kyllä viittailee myöhempiinkin aikoihin, lähinnä DiFrancon sittemmin hankkimiin lapsiin, mutta vain viittailee siellä täällä. Enimmäkseen kertomus keskittyy siihen, miten kahden maahanmuuttajataustaisen (kanadalais- ja italialaissukuisen) arkkitehdin tytär kasvoi kummallisessa, sisäseinättömässä kodissa New Yorkin osavaltion Buffalossa, opetteli varhaisteininä soittamaan kitaraa ja tekemään lauluja sekä lähti kiertämään maata busseilla, junilla, joskus liftaamalla ja erilaisilla kesäautoilla.

Kirja kertoo paljon muustakin, kuten (bi)seksuaalisuuteen kasvamisesta, esikuvilta oppimisesta, siitä mikä tekee omilla aivoillaan ajattelevasta naisesta feministin, siitä miksi hänen feminisminsä tai biseksuaalisuutensa ei ollut joillekin ryhmittymille oikeaa tai riittävän kvääriä, politiikasta, demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta, rasismista ja sitä vastaan taistelemisesta, kuolemantuomioita vastaan taistelemisesta. DiFranco kohtaa idoleitaan, esimerkiksi Bob Dylanin joka (DiFrancon mukaan) tuntui koko ajan pelkäävän että hänet paljastetaan huijariksi vuosikymmenien uran ja lukemattomien mestariteoksien jälkeen, tai Princen, joka hörhelöineen ja meikkeineen kamppaili aivan yhtä riemukkaasti binäärisiä sukupuolikäsityksiä vastaan kuin maihinnousukenkäinen, kaljuksi itsensä ajellut ja meikkaamaton DiFranco. DiFranco pohtii naiseutta – omaa naiseuttaan ja sitä millaiseksi hänen kotimaansa haluaa naiseuden latistaa – ja hän pohtii laulujensa tekemistä.

Tämän sävykkään ja monikerroksesin, aika ajoin vähän turhan poukkoilevan kirjan perusteella Ani DiFranco näyttäisi olevan paitsi loistava laulaja/lauluntekijä, myös mainio kirjoittaja: ainakaan missään ei mainita ketään haamukirjoittajaa, eikä se tietysti DiFrancon tee se itse -eetokseen oikein sopisikaan. Ehkä saamme joskus muistelmien kakkososan, jossa tarina jatkuu kahdenkymmenen vuoden takaisista ajoista?

Ja toivottavasti tämä kirja löytää myös kustantajan, joka uskaltautuu suomennuttamaan sen. Minä olisin ainakin valmis tarttumaan työhön.

”Sivullinen”

·

Pitkästä aikaa tarjoan teille omatekemää musiikkia. Minulla on tapana väkertää onnistuneina pitämistäni lauluista kymmeniä versioita ennen kuin olen tyytyväinen (tai riittävän turhautunut) lopputulokseen. ”Sivullinen” on kuitenkin versionumeroltaan I. Se syntyi tavallaan pastissina Chris Whitleyn hienosta ”Poison Girlistä”. Teksti syntyi vasta lopuksi: nimi ”Sivullinen” oli kyllä alusta lähtien valmiina ja koronaa sivuava teema, mutta tekstin kirjoitin pariinkin kertaan uusiksi. Itse asiassa olin kuvannut videonkin ennen kuin teksti oli lopullisessa kuosissaan.

(Video piti kuvata ennen kuin tontinrajan puiden lehdet olivat kasvaneet niin pitkiksi että ne peittivät takana olevan puiston kokonaan.)

Kommentit, jälleen kerran, tervetulleita.

Keskusteluja ja väliaikamusiikkia

·

Jos olen oikein ymmärtänyt, Nick Caven keikkoihin liittyvän kirjoittelun oleellinen osa on kertoa kirjoittajan omasta Cave-historiasta. Omalla kohdallani se on, epäilemättä paneutuneempien harrastajien mielestä, perin pinnallinen. Olin pitkään oikeastaan pelkästään ensin radiosta ja sitten Berliinin taivaan alla -elokuvassa kuullun upean, huikean intensiivisen ”From Her to Eternityn” varassa. Sittemmin olen kyllä kuunnellut paljon muutakin, nähnyt dokumentin tai kaksi, lukenut haastatteluja ja käynyt useammallakin keikalla Roskildessa, Kulttuuritalolla, Porissa – ja eilen Musiikkitalossa.

Conversations with Nick Cave -kiertueen keskeinen elementti ovat, nimen mukaisesti, yleisön Cavelle esittämät kysymykset, kommentit ja muistot. Homma oli toteutettu erinomaisen hyvin: Musiikkitalon eri katsomoissa oli avustajia, jotka osoittivat valosauvoilla halukkaita kysyjiä Caven valittavaksi, ja ojensivat sitten kysyjälle langattoman mikrofonin. Kysyjät olivat järjestään tilanteen tasalla, pysyivät asiassa ja kysyivät kiinnostavia, väliin haastaviakin kysymyksiä. Toki monet kokivat tärkeäksi kertoa Caven musiikin merkityksestä heidän oman elämänsä jossakin hankalassa vaiheessa, mutta sekin kuuluu asiaan – etenkin kun Cave kertoi itse saaneensa poikansa kuoleman jälkeen paljon tukea ja rohkaisua saamistaan viesteistä oman läheisensä menettäneiltä.

Aika ajoin Cave istahti flyygelin ääreen soittamaan, ikään kuin radiokanavan väliaikamusiikkia keskustelun tauoksi. Yksinkertainen ja ehkä jopa suhteellisen mielikuvitukseton pianosäestys ei avannut Caven lauluihin uusia ulottuvuuksia: ei hän huonosti soittanut, mutta ei välttämättä suunnattoman sädehtivästikään. Olen joskus aikaisemmin valittanut, ettei Musiikkitalon suuren salin akustiikka oikein toimi rytmimusiikin yhteydessä. Nytkin ylettömän pitkä jälkikaiku – jota klassisempi musiikki tuntuu tarvitsevan – puuroutti rytmiikkaa ja sävyjä ainakin meidän istumapaikoillemme lavan edustalla. Keskusteluosuudet pysyivät onneksi hyvin ymmärrettävinä ja sekä Caven että yleisön puhe selkeinä laadukkaan äänentoiston ja ammattitaitoisten miksaajien ansiosta. Toki kaikuisuus söi illan asetelman tavoittelemaa intiimiyttä: oli mahdotonta olla olematta koko ajan tietoinen siitä, että ollaan ISOSSA HALLISSA.

Cave oli varannut flyygelin ääreen ilmeisen runsaan valikoiman lauluja, joista valita kulloiseenkin hetkeen ja edellisiin kysymyksiin sopivaa laulettavaa, mutta olen ymmärtänyt että kiertueen aikana suurin osa setistä on pysynyt aika lailla samana. ”Girl in Amber” – alkuaan studiossa täysin improvisoituna laulettu kappale – oli ilmeisesti tämän kerran harvinaisuus. jonka merkityksiä itselleen Cave valotti. Oman tuotannon lisäksi kuultiin yhden laulun verran Marc Bolania ja kiistämättömän jylhä tulkinta Leonard Cohenin ”Avalanchesta” – kuulemma ensimmäinen Cohen-laulu jonka Cave on koskaan kuullut.

Salin ”viinitarha”-rakenne monitasoisine katsomoineen ja lavalle Caven pianon ympärille asetellut kahvilamaiset pöytäryhmät synnyttivät välillä kyllä vähän koomisen vaikutelman siitä, että ollaan jonkun kauppakeskuksen ravintola-alueella…

Mutta pikkuvinoilusta huolimatta täytyy sanoa, että kolmituntinen ilta oli tehokas, intensiivinen ja antoisa. Setin vahvinta osaa olivat nimenomaan Caven ja yleisön jäsenten keskustelut, mutta soitto ja laulu välissä toki tukivat kokonaisuutta. Kolmituntinen setti pelkkää soolo-Caven laulua ja soittoa olisi voinut olla vähän puuduttava kokemus. Caven levytettyäkin tuotantoa kuuntelee taas pikkuisen eri korvalla ja eri mielentilalla.

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

·

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.

Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.

Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.

Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.

Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.

Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…

Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.

Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)

Kölö!

Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.

Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.

Keijiro Suga

Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.

Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.

Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula

___
* Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.)
† Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.

Another Two Done Gone

·

”Lupaan että tykkäät”, sanoi Hakaniemen Black & Whiten myyjä ja myi minulle Spencer Bohrenin Snap Your Fingers -levyn joskus aivan 1990-luvun alussa. Eipä oikeastaan tarvinnut kuunnella kuin aloituskappale ”Born in a Biscaynen” alku ennen kuin oli selvää että myyjä oli lupauksensa lunastanut.

Levyä tuli kuunneltua varsin paljon 1990-luvulla, jolloin oli nykyistä paljon hankalampi etsiä tietoja obskuurimmista artisteista, joten olin tämän (itse asiassa Bohrenin kahdesta albumista yhdistellyn kokoelman) kansitietojen varassa. Tiesin siis vain, että Bohren oli New Orleansin juurevien klubiympyröiden – etenkin mainion Tipitina’sin – vakionaamoja, ja että Dr. John oli mukana useammallakin levyn raidalla.

Jotenkin vasta vuosi–pari sitten tuli ryhdyttyä kaivelemaan, mitä muuta Bohren on mahtanut julkaista. Ja löytyihän herralta erinomaisen vahvaa, juurevaa, puoliakustista matskua melkoiset määrät.

Eilen tuli sitten tieto, että Spencer Bohren on menehtynyt 69-vuotiaana. Tieto tuli vain pari päivää sen jälkeen kun uutiset olivat kertoneet vain seitsemisen vuotta vanhemman Dr. Johnin kuolemasta.

Malcolm ”Mac” Rebennack eli Dr. John tuli nähtyä livenä useammankin kerran, ja levyjä kertyi hyllyyn sekä hankittuina että Rumban arvostelukappaleina. Monen ikätoverini lailla ensimmäinen kosketus hyvään tohtoriin tapahtui kuitenkin tämän elokuvan tässä kohtauksessa:

Sittemmin, kun kiinnostus N’Awlins-musaan kasvoi, ja vähän tietämyskin, Dr. Johnin arvostus kasvoi kasvamistaan. Hän jaksoi viime vuosiinsa asti tehdä laadukkaita, monipuolisia levyjä, jossa juurevat blues-, soul- ja jazz-vaikutteet yhdistyivät jouheasti modernimpaan New Orleansin funkiin.

 

Maailmassa on nyt kaksi hienoa, juurevaa, upeaa muusikkoa vähemmän. Onneksi heidän kaltaisiaan, heitä(kin) esikuvinaan pitäviä tulee lisää yhdistämään jälleen monenlaisia musiikkeja uudenlaisilla tavoilla. Se tieto tekee omalta osaltaan elämästä elämisen arvoista.