Kategoria: musiikki

Huvilan turvallisimmat hitit

·

Olen luultavasti käynyt Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltan konserteissa jo niiden ensimmäisenä kaksikymmentä kesää sitten. Alkuun syynä oli usein keikka-arvostelujen kirjoittaminen Rumbaan, mutta on tuossa alkuun niin kornilta vaikuttaneessa rakennelmassa nähty jo silloin sekä etukäteen kiinnostavia että paikan päällä koettuna ikimuistoisia esityksiä – ynnä jokunen, jonka missaaminen harmittaa vietävästi yhä edelleen.

Huvilateltan 20-vuotisjuhlakonsertti Lovea ja huvia onnistui enimmäkseen kiertämään ne kaukaa.

Huolella rakennettu ja oivaltaen sovitettu, perinteikkään Olympia-orkesterin ja lukuisten nimekkäiden solistien esittämä konsertti oli rakennettu turvallisten, suosittujen ja menestyneiden nimien varaan. Kiusaannuttavimmillaan ja noloimmillaan tämä näkyi ja kuului Lou Reedin kohdalla. Reed on esiintynyt Huvilateltassa ainoastaan Laurie Andersonin säestäjänä, mutta eilisillan keikalla ei suinkaan kuultu Andersonia haastavaa ja kokeilevaa ilmaisua, vaan Reed-klisee ”Venus in Furs”. Ohjelmisto hylki myös monia muita Huvilateltan huikeita naisartisteja, kuten Fatoumata Diawaraa, Natacha Atlasia ynnä Azim Ali & Niyazia. Myös kaikki juurevampi ja akustisempi musiikki oli sivuutettu kylmästi. Illan setti keskittyi kapea-alaiseen ja mielikuvituksettoman viihteelliseen suomalaiseen tai angloamerikkalaiseen poppiin, niin kapea-alaisesti että jopa Massive Attackin ”Unfinished Sympathy” kuulosti virkistävän erilaiselta.

Ei sillä, kyllä mukana oli muutama vaikuttava tulkinta. Emma Salokoski veti hienosti Radioheadin ”Creepin”, johon johdateltiin Mikko Perkolan komealla viola da gamba -soololla. Myös Janna Hurmerinnan tulkitsema Massive Attack kuulosti komealta. Marjo Leinosen osuudelta odotin etukäteen paljon, mutta enpä keksi tähän hätään yhtään Patti Smithin laulua joka olisi sopinut hänen äänelleen huonommin kuin ”Because the Night”.

Illan huippuhetkeksi nousi, hieman yllättäen, Tapani Kansan pysäyttävä ja sydämeenkäyvän väkevä ”Hopeinen kuu”. Valitettavasti tunnelma romahti heti perään, kun lavalle päästettiin kolme (aitoa tai näyttelevää) känniääliötä esittämään jonkinlaisia karaokeversioita Gösta Sundqvistin klassikoista. Encorena esitetty ”Pop-musiikkia” (tällä kertaa viiden sopraanon voimin) kuului tietysti asiaan – kappale sai ensiesityksensä Huvilateltassa – mutta ei kauheasti parantanut kokonaisuutta.

Onneksi ensi viikolla on odotettavissa konsertteja, jotka toivon mukaan palauttavat uskon Huvilateltan ohjelmapolitiikkaan.

Kesken kaiken

·

Tämän päivän kulttuuriohjelmaan on kuulunut tutustuminen kahteen taiteilijaan, joiden elämä ja usein kiisteltykin työ katkesivat kesken kaiken, molempien tapauksessa enemmän tai vähemmän itse aiheutetun sairauden vuoksi.

Valokuvataiteilija Robert Mapplethorpe ehti saada ansaitsemaansa tunnustusta ennen menehtymistään 42-vuotiaana 1989. Kiasman näyttely antaa mainiosti tilaa hänen suorastaan analyyttisen ja veistosmaisen huolellisesti rakennetuille mustavalkovalokuvilleen, jotka monesti muistuttavat enemmän antiikin marmori- tai pronssiveistoksia kuin valokuvia. Mukana on laadukkaita vedoksia monista tunnetuista ja tuntemattomammista teoksista sekä sarja 1970-luvun rahattomien alkuaikojen polaroidkuvia. Mapplethorpen yhteys lyhytaikaiseen elämänkumppaniin ja elinikäiseen ystävään Patti Smithiin on hyvin tunnettu, ja Patti onkin hyvin esillä sekä kuvissa että esillä olevassa video-oheismateriaalissa.

Julkisuudessa on suhtauduttu hieman hämmentyneesti näyttelytilasta verhoilla erotettuun eroottisempien valokuvien osastoon, ja minustakin tällainen ujostelu on jotakuinkin turhaa: näyttelyn mahdollisesti rankasta sisällöstä varoitetaan jo koko näyttelyn alkajaisiksi, eivätkä Eros-osaston kuvat nyt mitenkään suunnattoman paljon rankempia ole kuin siveellisemmissä saleissa: kikkeleitä näkyy ehkä vähän enemmän ja muutamalla on ihan tyylikkäästi kuvattu erektio. Ehkä joidenkin kuvien S/M-henkiset sidontatutkielmat ovat aiheuttaneet jollekin miespuoliselle näyttelysuunnittelijalle kastraatioahdistusta? Näyttely olisi joka tapauksessa perin puutteellinen ilman tätä kuvastoa, niin oleellinen osa Mapplethorpen taiteilijakuvaa on tämä New Yorkin homoundergroundin estetisoiminen.

Näyttely kannattaisi ehkä kiertää toisenkin kerran, kaikessa rauhassa. Monien kuvien kylmän esteettisen ja liikkumattoman pinnan alla poreileva itseironinen(kin) ja oikeastaan hyvin lämmin ja rakastava huumori saattaisi olla hyvinkin lisätutkiskelun ja -pohdiskelun arvoista. Mapplethorpe on hienovaraisempi kuin graafikkokollegansa ja -tuttavansa Tom of Finland, mutta samaa kliseisille stereotypioille ja fantasioille nauramista hänenkin teoksissaan voi aistia.

Paljon vakavammaksi vetää Asif Kapadian dokumenttielokuva Amy (2015). Kapadia on vältellyt elokuvassaan tiukasti puhuvia päitä: kuvamateriaali on peräisin kotivideoista, uutisfilmeistä ja muista Amy Winehousen elinaikana kuvatuista tallenteista. Tuoreempia lähipiirin muisteluita kuullaan vain ääninä. Aika ajoin teknisesti heikkolaatuinen arkistokuvamateriaali tekee elokuvasta vähän huonoa katsottavaa isolla valkokankaalla: se saattaisi toimia paljon paremmin televisiossa. Itse tarina on kuitenkin traagisuudessaan koskettava, mietityttävä ja katsomisen arvoinen.

Winehousen Mitchell-isä on syytellyt Kapadiania itsensä demonisoinnista. Paljon tilaa saakin isän (”Rehab”-laulun säkeeseenkin päässyt) käsitys, ettei pahoista päihde- ja mielenterveysongelmista kärsinyt tytär olisi (pian Frank-esikoisalbumin jälkeen) tarvinnut hoitoa. Oikeastaan vielä raskauttavammalta tuntuu isän vuosia myöhempi retki tapaamaan Karibialle mediamyllytystä ja Lontoon sekopääpiirejä pakoon puoleksi vuodeksi livistänyttä tytärtään – ei itse matka, sillä tytär oli nimenomaan halunnut viettää aikaa isänsä kanssa, vaan se että isä otti mukaansa television kuvausryhmän.

Silti elokuvan oikeastaan suurimmaksi roistoksi muodostuu (etenkin) brittiläinen media, joka muutti Winehousen elämän täydellisen sietämättömäksi helvetiksi jo ennen Back to Black -kakkosalbumin mieletöntä listamenestystä vuonna 2006. Pienikokoisuudestaan huolimatta joukosta väistämättömästi erottuva nainen ei voinut astua kotikaupungissaan askeltakaan ilman että kamerat rätisivät ympärillä, ja kun (tätäkin kautta) hänen mielenterveysongelmansa nousivat julkisuuteen, Winehousesta tuli yleisesti hyväksytty ilkeilyn ja pilkan kohde joka ikiselle televisioon päässeelle pikkujulkkikselle.

Elokuvan jälkeen on entistäkin helpompi tajuta, miten järkevää John Lennonin oli häipyä Britanniasta 1970-luvun alussa ja asettua New Yorkiin, missä hänenkään kaltaistaan superjulkkista ei juuri kahta kertaa katsottu. Totta kyllä, ratkaisu altisti hänet sittemmin kohtalokkaasti mielisairaalle murhaajalle, mutta ennen kuolemaansa Lennon ehti sentään elää melkein kymmenen vuotta jotakuinkin normaalia ja rauhallista perhe-elämää, ensimmäistä kertaa elämässään. Winehouse ei tällaista mahdollisuutta ehtinyt saada, vaan hän musertui musertui muutamassa vuodessa jo teinivuosina alkaneiden päihdeongelmien ja syömishäiriöiden pahentumisen uhrina.

Lennonista tulikin mieleen: Kapadia nostaa Winehousea kiitettävästi esiin paitsi huikean taitavana jazz- ja soullaulajana, myös kitaristina ja – ennen kaikkea – laulujensa tekijänä. Hyvinkin läheltä omaa elämää liippaavat laulutekstit toki altistivat Winehousen yksityiselämää entistä pahemmin julkisuudelle – ”Rehab” tietysti ilmeisimpänä ja karkeimpana esimerkkinä – mutta toisaalta: Leonard Cohen, esimerkiksi, on harrastanut samaa koko muusikkouransa, edes petikavereidensa nimiä muuttamatta. Hän on kuitenkin enimmäkseen saanut itse valita, mitä yksityisasioitaan tuo julkisuuteen. Winehouselle ei sellaista ylellisyyttä suotu.

Jokakesäinen

·

Vain muutamaa päivää Berliinistä palaamisen jälkeen meidän tiemme vei vastakkaiseen suuntaan, jo perinteiselle visiitille rakkaan ystävämme Maaritin mökille. Ja yhtä perinteiseen tapaan kiersimme seuraavina päivinä monia Joutsan, Jyväskylän, Rutalahden ja Leivonmäen kohteita. Ensimmäinen kohteista oli paikka josta on kuljettu monesti ohi ja jossa on kerran poikettu pihalla, mutta ei koskaan sisällä: Rutalahden tanssipaikka Letkaliiteri.

Olen nähnyt Eino Grönin ison jousiyhtyeen säestämänä Elmun Kaivarin kansanjuhlassa joskus 1990-luvulla. Nyt mukana oli moderni trio: mies, hanuristi ja iPad. Näistä viimeksimainitun olisi voinut jättää suosiolla poiskin, sen verran pätevä hanuristi oli matkassa (valitettavasti en muista hänen nimeään). Laulajalla on ikää, mutta ääni on pysynyt kunnossa. Ja kun ohjelmisto koostui suuren luokan klassikoista, ei tällainen yleisön keski-ikää huomattavasti nuorempikaan kuulija voi valittaa – paitsi siitä iPadista, jolta striimatut tylsät standardisovitukset enemmänkin häiritsivät kuin sävyttivät. Ja lavalle kutsustusta vierailevasta artistista, jonka ”Päivänsäde ja menninkäinen” -tulkinta ei ollut tosiaankaan herkimpiä kyseisestä laulusta kuultuja tulkintoja.

Perinteisiä kohteita näillä kesäisillä Keski-Suomen reissuilla on tietenkin Haihatuksen kesänäyttely.

Ensimmäisistä kokemuskerroista Haihatus on muuttunut professionaalimmaksi, ammattimaisemmaksi ja, monessakin mielessä, laadukkaammaksi taidenäyttelyksi. Samalla on ehkä kuitenkin menetetty sitä vanhaa, riemukkaan räjähtänyttä ITE-henkeä. Nytkin valikoimassa oli hienoja teoksia, muttei ehkä sellaisia tajunnanräjäyttäviä oivalluksia kuin joskus. Risto Puurusen 3D-tilataideteos Shadows in the Air II pääsi tosin lähelle. Sakari Kannoston Done-sarja (yksityiskohta yllä) toimi myös.

Maija Saksmanin Haihatuksen perinteikkääseen urheiluselostamokoppiin kokoama installaatio toimi monilta yksityiskohdiltaan.

Toinen vakiokohde on ollut muutamana vuonna mainio Naamat-festivaali. Tällä kertaa visiitti jäi perjantai-illan piipahdukseksi, mutta ehdimme sentään kuulla Antti & Rannanjärven uustulkintoja väkivaltaisista pohjalaislauluista – eräänlaista oman aikansa gangsta-rappia tai narcocorridoa – sekä, ennen kaikkea, Pekko Käppi & K.H.H.L:n shamaanimenoa.

Trion Navetta-lavan keikka oli mielettömän intensiivinen tunti. Tätä täytyy saada lisää, levyllä ja livenä.

Odottamaton pieni löytö oli Peltolan Mäkitupalaismuseo Luhangan puolella. Pieni muutaman talon yhteisö kertoo eleettömästi maaseudun köyhimmistön elämästä paljon enemmän kuin kirjat tai elokuvat. Oli varsin koskettavaa kuulla, että joissakin paikan taloista on asuttu vielä 1960-luvun alussa.

Reissun matkalukemiseksi oli valikoitunut Tommi Liimatan, Sami Yaffan ja Otso Tiaisen nimiin merkitty Sound Tracker (Like 2014). Kyseessähän on samannimisen televisiosarjan oheistuote, ja nimenomaan oheistuote: itsenäisenä teoksena se tuskin toimii kovinkaan hyvin.

Suhtauduin aikoinaan televisiosarjaan jossain määrin epäluuloisesti, mutta se valloitti minut muutamalla jaksolla. Lähtökohta toimi hienosti: sarjassa ei yritettykään rakennella mitään yleiskuvaa maailman musiikkikulttuureista, vaan tehtiin muutama innoittunut pistokeikka sinne tänne – kuten kirja valottaa, usein sinne mistä Yaffa tunsi jonkun joka pystyi toimimaan ”fikserinä” ja järjestämään nelihenkisen ryhmän muusikoiden ja musiikin tekemisen ääreen. Yaffan muusikkous ja avoin mieli tuntuvat aukaisseen kiinnostavia portteja. Sarjasta välittyi soittamisen riemu ja musiikin rajaton, monikulttuurinen (hah!) teho.

Kirja valottaa jaksojen taustoja ja toimii parhaiten niin, että kunkin alueen luvut lukee katsottuaan kyseisen jakson ohjelmaa. Näin tarinat taustoittuvat ja täydentyvät.

Kirjan varsinainen kirjoittaja on Tommi Liimatta, joka on puhuttanut Yaffaa ja ohjaaja-Tiaista nauhurin pyöriessä sekä kirjoittanut mietteliään ja muuhun kirjaan nähden kovin elaboraatin akateemisen esipuheen: se ei ole missään mielessä huonoa tekstiä, päinvastoin, mutta aikamoisessa ristiriidassa muun kirjan löysän jutustelun kanssa. Väljä taitto ja runsas kuvitus tekevät teoksesta mukavan selailtavan.

 

Ohi on taas con

·

Maarianhamina on minusta ollut aina tavattoman viehättävä kaupunki. Kaikki on kävelymatkan päässä. Oikeastaan kyseessä on esikaupunki ilman tarpeetonta, meluisaa ja pakokaasuista keskikaupunkia, rauhallinen ja leppoisa. Kesäisin, siis – kuulemma talvisaikaan se on, Hangon tavoin, autio, tyhjä ja ankea. Olen muistaakseni edellisen kerran käynyt Maarianhaminassa kesällä 1978, joten oli korkea aika verestää muistoja. Archipelacon oli siinäkin suhteessa mainio (teko)syy.

Saavuin kaupunkiin vuorokauden etuajassa, koska suunnitelmiin kuului tietenkin myös vierailu Sjöfartsmuseumissa ja nelimastoparkki Pommernilla. Laiva on edelleenkin vaikuttava vekotin. Se on entisöity pitkälti alkuperäiseen kuntoon, ja harrastajat ovat ommelleet sille vähitellen myös täydellistä purjekertaa. En tiedä miten pitkällä urakka on, mastoon nostettiin minun käyntini kunniaksi (hah!) mesaaniharuspurje, mutta ruuman näyttelytiloissa oli myös useampi raakapurje näkyvillä.

Antoisa oli varsinainen museokin. Mielessä rupesi itämään tarinan aihe, ja kirjoittelin sitä muistiin halliin entisöidyssä nelimastoparkki Herzogin Cecilien kapteeninsalongissa – tarinan aihetta, jossa kyseisellä vuoden 1935 karilleajon jälkeen menetetyllä aluksella on keskeinen osa.*

Itse Archipelacon polkaistiin käyntiin jo torstaina, joten kokonaisuudesta tuli vuorokautta pidempi kuin mitä Finnconit ovat normaalisti olleet. Laajemmin coneja kiertäneet toverit kertoivat, että tämä poikkeama normaaleihin jokakesäisiin Finncon-rutiineihin muistutti enemmän ruotsalaisten Sweconia. Tapahtuman jäsenyys (siis osanotto-oikeus) oli maksullinen ja väkimäärä senkin takia (tarkoituksella) rajattu noin vajaaseen kymmenesosaan Finnconien lähes kymmenestätuhannesta.

Yksi tapahtumanaikaisia päähänpinttymiäni oli muuten julistaa useammallekin ihmiselle, että Finnconeja voisi aivan hyvin mainostaa (kirjamessujen jälkeen) Suomen suurimpana kirjallisuustapahtumana, sillä sitähän se on. Noin isoa häppeningiä ei tässä maassa muita ole, ja painopiste ohjelmassa on ehdottomasti juuri kirjallisuudessa.

Ei kaikki ohjelma silti kirjallista ollut. Avajaisillan huippuhetkiä koettiin, kun vaski- ja lyömäsoitinyhtye Quinsonitus esitti pianisti Saana Iljinin tuella komean, kaksiosaisen setin scifi- ja fantasiateemaan sopivia sävelmiä elokuvista ja televisiosarjoista. Komeaa soitantaa, erinomaisia sovituksia ja mukana mukavasti huumoria.

Tämänkin conin ohjelmistossa oli myös runsaasti tiedeohjelmaa. Arkeologi Kristin Ilves kertoi perjantaina, mitä tiedetään Ahvenanmaan asutuksesta myöhäisellä rautakaudella, juuri ennen viikinkiaikaa. Esitystä kuunnellessa tuli vähän samanlainen olo kuin viime kesänä Solovetskissä: paikka on niin lähellä ja olen tiennyt sen historiasta ja esihistoriasta niin vähän.

Tiedetoimittaja Torill Kornfeldt puolestaan esitteli meille riemukkaassa esityksessään Zombies, Necrophiles and Spiralling Penises, millaisia mahdollisuuksia biologia – ja erityisesti eläinten seksi- ja lisääntymistavat – antaisivat viehättävän kipeiden ja pervojen tieteistarinoiden kirjoittamiseen. Jääpingviinien (jotka minun lapsuudessani tunnettiin vielä ”adeliepingviineinä”) sukupuolielämä oli niin… eläimellistä, että 1900-luvun alun järkyttynyt biologi kätki aiheesta kirjoittamansa kreikankielisen tiedeartikkelin niin visusti, että se löydettiin vasta melkein satakunta vuotta myöhemmin.

Yksi tapahtuman teemoista oli scifi- ja fantasiakirjallisuuden sekä fandomin tilanne eri puolilla maailmaa. Viime syksynä Shanghaissa tapaamamme Finncon-veteraani Regina Kanyu Wang ei päässyt itse paikalle, mutta lähetti esitelmänsä Kiinan sf-maailmasta videona ja vastaili sen esittämisen jälkeen Skypen kautta yleisön kysymyksiin. Koetan hankkia käsiini Reginan tekstin ja kirjoittaa tänne siitä tiivistelmän joskus lähitulevaisuudessa. Sitä ennen voitte tutustua vaikkapa shanghailaisen Applecoren sivuihin.

Tapahtuman sijoittuminen Pride-viikolle vaikutti epäilemättä omalta osaltaan siihen, että LGBT+-asiat olivat ohjelmassa hyvin esillä. Finnconeissakin on perinteisesti eletty ajatellen, että jokaisen kuuluu saada olla vapaasti oma itsensä. Tämä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että Cheryl Morganin kaltaisista loistavista tyypeistä on tullut Suomen sf-tapahtumien rakkaita vakivieraita. Cherylin, eteläafrikkalaisen nuortenkirjailijan Suzanne van Rooyenin sekä yhtä lailla vakio-conkareihin kuuluvan Dirk M. Wegerin paneelikeskustelu LGBT in Scifi/Fantasy tosin arvioi, että näitä teemoja on käsitelty oikeastaan paljon vähemmän ja pintapuolisemmin kuin mihin olisi mahdollisuuksia.

Istuin itse samaisen suuren auditorion pöydän ääreen Suzannen, Cherylin ja ruotsalaisen kääntäjän Bellisin kanssa keskustelemaan musiikin ja sf/f:n yhteyksistä. Leppoisaa, moneen suuntaan polveillutta keskustelua oli seuraamassa vallan mukavasti väkeä (etenkin, kun otti huomioon – kuten Cheryl otti – että samaan aikaan järjestettiin suklaamaistiaiset). Osallistuin myös keskusteluun kääntäjän ja kirjailijan suhteesta Johanna Vainikaisen, Tanya Tynjälän, kunniavieras Karin Tidbeckin, Cristina Macían ja hänen miehensä Ian Watsonin kanssa. Lisäksi suomensin julkisesti Sarah Lotzin romaania Day Four, joka ilmestyy syksyllä Neljäs päivä -nimisenä.

Coniperinteeseen kuuluvat tietenkin kunniavieraat. Tällä kertaa suurimman huomion sai arvattavasti George R. R. Martin, mutta toki myös Karin Tidbeck, Johanna Sinisalo ja tutkijakunniavieras Gary K. Wolfe olivat hyvin mukana ohjelmassa. Johannan kunniavieraspuhe oli ansaittu ylistys suomalaiselle fandomille ja päättyi sekä puhujan että yleisön liikuttuneisuuteen, sillä tieto Johannan viisivuotisesta taiteilija-apurahasta oli tavoittanut saajan vasta vähän aikaisemmin.

Se kuuluisin kunniavieras pääsi näkemään myös hillitöntä Game of Thrones -burleskia. Kyseistä lajia paremmin tuntevat pitivät esitystä jossain määrin harrastajamaisena, ehkä jopa puskateatterimaisena, mutta hekään eivät kiistäneet esityksen riemukkuutta ja tekijöiden heittäytymistä mukaan. Minulla ainakin oli hillittömän hauskaa. Kuvia en ottanut kuin esityksen juontaneesta GRRM-hahmosta, koska burleskiesiintyjät päätyvät esityksissä varsin vähän vaatetetuiksi ja harrastajien kyseessä ollen ei ole asiallista levitellä heidän kuviaan.

Naamiaiset ovat perinteinen osa suomalaista conikulttuuria. On pakko ihailla porukan vaivannäköä ja paneutumista – puhumattakaan siitä, että esimerkiksi viinkinkihaarniskan raahaminen juniin, busseihin ja laivoihin on saavutus jo sinänsä. Voiton nappasi tällä kertaa Darth Maul.

Iltaohjelma venähti tällä kertaa peräti neljälle illalle. Torstaina en ollut itse paikalla vaan keräsin voimia. Perjantain teemana oli Helsinki in 2017 -hanke Worldconin saamiseksi Suomeen kahden vuoden päästä. Ääneni annoin minäkin. Lauantai on perinteinen pääjuhlapäivä, jonka ohjelmasta vastasi tällä kertaa englantilainen Brotherhood without Banners -faniryhmä. Mukana oli tietysti myös perinteisiä filk-lauluja, jotka tosin olisivat kuuluneet paremmin mikäli vähän useammalla laulajalla olisi ollut mikrofoni.

Hallitseva Mad Scientist Laugh -mestari joutui valitettavasti jäämään tapahtumasta pois, joten muilla oli kerrankin mahdollisuuksia. Voitto meni tällä kertaa Britanniaan – ja ihan aiheesta, sen voin kertoa. Illan mittaan kuultiin myös YouTube-videoiden päälle laulettua karaokea – ja kun kappalevalinnalla ei ollut tästä syystä oikeastaan mitään sen kummempia rajoituksia, tulimme kuulleeksi muun muassa vapaahkon tulkinnan Peter Gabrielin proge-Genesiksen ”The Musical Boxista”. Kokemus oli varsin… hämmentävä. Sunnuntain illanvietto oli perinteinen Dead Dog Party, jossa lukuisat uutterat vapaaehtoistyöntekijät, me esiintyjät ja (tällä kertaa myös) muut mukana olleet ja vielä saarella notkuvat osallistujat saattoivat rentoutua ison urakan jälkeen.

Minun kannaltani kenties parasta antia, tälläkin kertaa, olivat kuitenkin vapaat juttelut ja keskustelut varsinaisen muodollisen ohjelman ulkopuolella. Välillä keskustelut etenivät varsin… kiinnostaviin suuntiin. Muuan tuttu totesikin, ettei muualla ole mahdollista palata vessareissun jälkeen illanvieton pöytään ja huomata, että siellä keskustellaan parhaillaan viikinkien avaruusohjelmasta. Erään raukean iltapäivän mittaan kehittelimme taas varsin vauhdikasta vaihtoehtohistoriaa sellaiselle Ahvenanmaalle, joka itsenäistyi Krimin sodan jälkeen vuonna 1856.

Kirjailijakollega ja Osuuskumma-kustantamon jäsen Saara Henrikson pohtii omassa blogissaan Archipelaconiin osallistumisen kannattavuutta. Omalla kohdallani kulut olivat selkeästi suuremmat, koska majoituin hulppeasti hotelliin, yhden hengen huoneeseen, turistikaudella turistikaupungissa. Tokihan liitän matkakulukuitit veroilmoitukseen ja voi hyvin olla että osa niistä menee läpikin, mutta rahaa tähän riemuun on silti kulunut – samoin aikaa kesken kiireisen käännösprojektin. Silti katson jääneeni rutkasti plussan puolelle. Kirjailijan ja suomentajan epäsosiaalisessa kotonaistumisammatissa tekee erittäin hyvää päästä ihmisten ilmoille tuulettamaan päätään ja parantelemaan sosiaalisia taitojaan. Coniporukka on kaiken lisäksi aivan loistavaa seuraa, monessakin mielessä: kuten useampikin mukanaolija totesi, aiheutamme säännönmukaisesti hämmennystä tapahtumien iltatilaisuuksien pitopaikkoina toimivissa ravinteleissä: baarin varastot juodaan tyhjäksi, mutta minkäänlaista rähinöintiä ei synny ja jotakuinkin kaikki pysyvät mahdollisesti hyvinkin myöhäiseen lähtöönsä asti kävely- ja keskustelukunnossa.† Tälläkin kertaa oli mukava tavata vanhoja tuttuja sekä tutustua uusiin ihmisiin. Verkostoitua.

Minulle reissun plussapuoliin kuului lisäksi mahdollisuus liikkua Saaristomeren halki ja nähdä sielunmaisemani saaria, vaikka se tapahtuikin autolautan korkealta kannelta. Pitkästä aikaa iski hinku hankkia purjevene. Onneksi sellaiseen hulppeaan ajansyöppöön ei sentään ole varaa, eikä aikaa.

___
* Moni toki on huomannut, että eräässä romaanissani on jo vuosia sitten käytetty pientä mukaelmaa Herzogin Cecilien haaksirikon tapahtumista. Mutta koska minua on jo kauan hinguttanut kirjoittaa kauppapurjelaivoihin liittyvä tarina, saattaa olla että jatkan tämän idun kehittelyä.
† Toisinaan on ollut poikkeuksia – ja eräälle pitkän linjan Finncon-kävijälle on jouduttu antamaan toistaiseksi voimassa oleva porttikielto tapahtumiin – mutta ne ovat olleet perin poikkeuksia.

Hetken laulu syvässä päässä

· 2 kommenttia ·

Vietin eilen mielenkiintoisen illan Arkadian kansainvälisessä kirjakaupassa. Monessakin mielessä. Itse kirjakauppa on kiinnostava, valikoimaltaan vaikuttava kokoelma uutta ja vanhaa, eklektistä ja arkista, laadukasta ja kohtuuhintaista. (Omaan hihaan tarttui kaksi vanhaa erikoisalojen sanakirjaa, merenkulusta ja lääketieteestä, jollaiset ovat kullanarvoisia kääntäjille ja joita ei uusina enää saa.) Varsinainen syy oli kuitenkin kevään viimeinen Tiuku-klubi, jossa keskusteltiin mielekkäästä elämästä, ja tarkemmin se, että tilaisuuden juontaja, filosofi ja kirjailija (sekä hallitustoveri Helsingin kirjailijoista) Pia Houni oli pyytänyt minua lomittamaan keskustelua improvisoidulla musiikilla.

Tätä olin hirvitellyt viime viikot oikeastaan vielä enemmän kuin viimetorstaista Kirjakrooli-esiintymistä. Kroolin lukutilaisuuksissa minulla oli sentään edessäni paperilla, mitä minun pitää sanoa, ja molempia lukemiani pätkiä olin esittänyt aikaisemminkin, joten minulla oli aika hyvä käsitys, millaisia ääniä voin niiden taustalle tehdä baritonikitaralla ja efektilaitteilla.

Tiuku-klubilla minulla oli kyllä etukäteen ohjelmoitu pedaalilauta ynnä pari valmista looppia taustoiksi ja jonkinlainen idea siitä mitä milläkin soundimaailmalla voisi tehdä, minkätyylisiä juttuja niillä soundeilla ja asetuksilla voisi ehkä kokeilla. Siinä kaikki. Loppu oli keksittävä sitä mukaa kun edellinen näppäilty sävel alkoi hiipua. Ja kaiken pitäisi, mieluiten, myös kommentoida jo käytyä keskustelua ja ehkä syöttää muutama sanaton idea puhujien puitavaksi.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä improvisoijana. Toisaalta olen vanhoja demojani kuunnellessa ollut oikeastaan kateellinen siitä, miten ennakkoluulottomasti olen aikoinaan ryngännyt omien laulujeni kitarasoolojen kimppuun, vaikka soittotaitoni oli silloin vielä heikompi kuin nykyään, eikä neliraitakasettinauhojen ottoja pystynyt editoimaan lainkaan samassa mitassa kuin nykyisillä tietokoneen sisältämillä digitaalisilla audiotyöasemilla. Eivät ne hyviltä sooloilta kuulosta, useimmiten, mutta minä soitin ne.

Ehkä ikävöin tätä asennetta suostuessani Pian pyyntöön. Suoraan vain syvään päähän ui tai huku, soita tai ole hiljaa. Juuri ennen tilaisuuden alkua minulle selvisi kaiken lisäksi, että panelistien joukossa istui myös säveltäjä Pasi Lyytikäinen.

Niin siinä sitten kävi, että minä uin, kun en onnistunut hukkumaankaan. Ja sain kiitosta osuudestani, mahdollisesti jonkun vastaavanlaisen improkeikan jatkossakin. Ennen kaikkea sain isosti tyydytystä siitä että olin uskaltautunut tekemään asiaa, jossa onnistumisesta en ollut lainkaan varma. Töpeksiminen ei ole ollenkaan niin pelottavaa paikan päällä kuin etukäteen.

*

Jäin pohdiskelemaan improvisaation osuutta muissa tekemisissäni. Kuten olen kertonut, minulla on tapana suunnitella kirjojeni rakenteet etukäteen aika huolellisesti: yritän saada aikaiseksi kaavion (tai listan) kirjan kunkin luvun tapahtumien pääkohdista. Näin en tosin toiminut Alasin kohdalla, sillä sitä kirjoittaessa minulla oli tähän asti suurpiirteisin suunnitelma. Tiesin oikeastaan vain, että se iso asia X joka tapahtuu kirjan ensimmäiselle kertojalle luvussa 1 tapahtuu kirjan toiselle kertojalle toisen osan luvussa 2, kolmannelle kertojalle kolmannen osan luvussa 3, neljännelle kertojalle neljännen osan luvussa 4 ja viidennelle kertojalle kirjan päätösluvussa. (Etukäteen ajattelin, että mikäli tällainen kikkaileva ja kirjan aikajanan kannalta perin epälineaarinen rakenne ei tuntuisi toimivan, voisin muuttaa osien järjestystä jälkikäteen – mutta jälkikäteen tajusin, ettei se onnistuisi mitenkään.)

Itse kirjan kirjoitustyö oli siis pitkälti… niin, eräänlaista improvisaatiota. Toki minulla oli paljon pohjatöitä ja pohdintaa tehtynä, henkilöhahmoja mietittynä ja niin pois päin, sen lisäksi minulla oli tietenkin mahdollisuus korjailla jälkeä lukuisten editointikierrosten aikana. Mutta ei tilanne silti ollut sen epä-improvisatorisempi kuin vaikkapa silloin, jos joukko jazzmuusikoita lähtee äänitysstudiossa jonkun standardin sointukulusta ja etenee eri soittajien soolojen kautta lopulta takaisin teemaan ja kappaleen finaaliin – minkä jälkeen tuottaja ja äänittäjä editoivat pitkästä sessiosta ja mahdollisesti useista otoista kompaktin, oikeanmittaisen ja hyvin rullaavan ”esityksen”.

Siinä missä muusikon on kuunneltava (mahdollisia) soittajatovereitaan, yleisöä, salin kaikua ja sitä mitä on soitettu aikaisemmin (tai mitä muuten on tapahtunut vaikkapa saman päivän mittaan), kirjailija joutuu kuuntelemaan henkilöhahmojaan. Toisinaan he alkavat viedä tarinaa odottamattomaan suuntaan, tuovat siihen sävyjä joita kirjailija ei ollut etukäteen ajatellutkaan. Alasin kohdalla se kirjan kertojista, jonka etukäteen ajattelin minulle henkilönä läheisimmäksi, alkoi vaikuttaa vähitellen yhä vastenmielisemmältä tyypiltä. Yhtä kirjan kertojista pidin etukäteen varsin vastenmielisenä tyyppinä, mutta hänen osaansa kirjoittaessani aloin ymmärtää häntä paljon paremmin. En vieläkään pidä häntä enkä totisesti haluaisi tuntea häntä ns. oikeassa elämässä, mutta ymmärrän nyt paremmin, miksi hän on sellainen ihminen kuin hän kirjassa on.

Muurahaispuuta tehdessäni sijoitin kirjan samaan kesään 2011, jolloin kirjaa kirjoitin, ja alusta lähtien tarkoituksena oli antaa kesän todellisten tapahtumien hiipiä kirjan päähenkilön sinänsä varsin eristäytyneeseen ja sulkeutuneeseen elämään. Niin tapahtui, turhankin osuvasti ja dramaattisesti, kun psykopaattinen pikkunatsi murhasi yli puolensataa nuorta norjalaista Utøyan saarella. Se sopi kirjan teemoihin turhankin täydellisesti.

Kun viitisen vuotta sitten esiinnyin Finnconissa kääntämässä yleisön edessä Philip K. Dickin romaania Tohtori Veriraha, erinomaisesti englantia ja suomea ymmärtävä yleisö näki valkokankaalla yhtä aikaa sekä alkuteoksen tekstin että ne sanat, jotka minä naputtelin käännöstiedostoon. En yleensä päässyt edes puolta virkettä eteenpäin, ennen kuin yleisöstä pomppasi käsi ja kuului kysymys: ”Miksi käytit juuri tuota sanaa?” Jos harkinta-aikaa olisi ollut kauemmin, olisin ehkä onnistunut mansplainaamaan selityksiä:

”Tämä hieman vanhahtava sana luo kirjaan epookin tuntua, sillä vaikka sen tapahtumat sijoittuvat kirjoitushetkestä parinkymmenen vuoden päähän, tapahtumien kuvitellustakin ajasta on jo kulunut kolmisenkymmentä vuotta.”

”Tämä henkilö on sujuva puhuja ja itsevarma ihminen, ja alkusoinnun käyttäminen hänen repliikeissään korostaa sitä hienovaraisesti.”

Käytännössä yleisin selitykseni oli:

”No, se vaan tuntuu jotenkin niinku hyvältä tässä.”

Olen pahoillani, mutta analyyttisyys seuraa aina perässä, jos kirjoittaja improvisoi tekstiä, muusikko improvisoi musiikkia. Toinen aika saa selittää.

 

Korvat kylässä

·

Viikonlopun Maailma kylässä -festivaalit Helsingin Kaisaniemessä olivat taas kerran mainio tilaisuus avata mieltä ja korvia monenlaisille asioille. Perinteiseen tapaan minulta jäi aika pitkälti väliin tilaisuuden laaja kattaus kirjallisuuteen, politiikkaan ja ihmisoikeuskysymyksiin liittyvää keskustelua ja informaatiota, kun keskityin imemään näitäkin aiheita sisääni musiikin kautta.

Ramy Essam, Kairon Tahrir-aukion tällä hetkellä maanpaossa Ruotsissa asuva vallankumoussankari, on tietysti tässä suhteessa erinomainen esimerkki ja artisti. Essam aukaisi mieltä myös musiikillisesti.

.

 

Livenä Essam kuulosti ensikorvallisella vieläkin epä-egyptiläisemmältä kuin ensimmäisellä julki pääseellä levyllään Mamnoualla: taustalla oli suomalaisen basistin ja rumpalin ohella egyptiläinen kitaristi, ja musiikki oli äänekästä, särmikästä, terävää hard rockia. Vaikka kyllähän egyptiläisen populaarimusiikin pitkä ja loistelias perinne kuuluu rytmiikassa.

Vastaavalla tavalla korvia aukaisi sunnuntaina esiintynyt beirutilainen Mashrou’ Leila.

 

Libanonilaisen musiikin tuntemukseni on tähän asti rajoittunut lähinnä Fairuzin vanhojen hittien kokoelmalevyyn. Mashrou’ Leila jatkaa tavallaan perinnettä ja tekee modernia poprockia,* jossa libanonilaisuus kuuluu enemmän rivien välissä kuin ensimmäisenä korville hyppivänä aineksena.

.

Haen tässä takaa sitä, että kovin usein melkoisen laaja-alaisesti musiikkia harrastavakin pääsee kuulemaan ns. muiden kulttuurien musiikista vain varsin kapeaa siivua, ja vaikka kuinka tykkäänkin esimerkiksi muslimimaiden perinteisen popin vahvoista rytmeistä ja nakuttelevista darbuka-kompeista, on erittäin terveellistä tajuta ettei sielläkään eletä missään umpiossa. Mashrou’ Leilan pojat ovat kuunnelleet uukakkosensa ja coldplaynsä ja käyttäneet niitä aineksia mielensä mukaan tehdäkseen itsensä näköistä musiikkia – samalla tavoin kuin vaikkapa… no, Juice aikoinaan yhdisti suomalaiseen rillumarei- ja iskelmäperinteeseen Bob Dylania ja Neil Youngia.

Joskus emme vain antaisi muille oikeutta kuunnella jotakin, joka meidän mielestämme ei kuulu heidän kulttuuriinsa. Tämä on ärsyttänyt minua siitä lähtien, kun luin muinoin (sinänsä arvostettavan musiikintekijän) Ry Cooderin haastattelua, jossa tämä ylisti Buena Vista Social Clubin kuusikymmentä vuotta vanhaa musiikkia haukkumalla kuubalaisnuorisoa, joka haluaa tehdä… rappia. Siksi olikin virkistävää löytää kolmetoista vuotta sitten Kuubasta levyllä (pari vuotta aikaisemmin Roskildessa livenä näkemän) Orishasin ”537 Cuba”, jolla rap-nuoriso tarttuu BVSC:n tunnussävelmään ”Chan Chaniin” ja potkaisee sitä. Kuubalaisilla muusikoilla on aivan yhtä suuri oikeus ottaa aineksia rapista kuin saksalaistaustaisella Cooderilla kuubalaisesta tai meksikolaisesta musiikista. Beirutilaisella rockbändillä on oikeus ottaa aineksia ”länsimaisesta” popista.

.

Toisaalta minua on kiusannut hieman joidenkin suomalaisten monikultturimusiikkibändien kova into ottaa turhan paljon vaikutteita jazzista: hyvä meininki ja railakas meno laimentuu kovin usein ylipitkiin ja muutenkin turhanaikaisiin instrumenttisooloihin. Ei, minä en ole yleensä kovin suuri instrumentaalimusiikin ystävä, eikä musiikillinen laajakatseisuuteni ole niin täydellistä etteikö pari malkaa mahtuisi omaankin korvaan.

Joka tapauksessa onnistuin nauttimaan Tsuumi Sound Systemin reipashenkisestä ja komeasti rullaavasta instrumentaalimusiikista, pitkistä ja turhanaikaisista instrumentaalisooloista huolimatta. Pisteet bändille myös siitä, ettei se pienistä säikähdä. Kun basistin lavakoroke vahvistimineen romahti kesken biisiä, bändi jatkoi soittoa sen kummemmin kakomatta, ja basisti soitti ilman vahvistinta sen aikaa että roudarit saivat hänen sähkönsä taas toimimaan. Basso ei kuulunut, mutta näkyi kyllä.

Oli Kaisaniemessa sentään minullekin ennestään tuttua ja odotettua musiikkia. Sahrawilaista laulaja/lauluntekijää Aziza Brahimia on tullut tänä keväänä kuunneltua parin levyllisen verran. Hänen musiikkiaan on kutsuttu ”aavikkobluesiksi”, ja mikäpä ettei: mukana on samoja perinneaineksia kuin toisella mantereella myöhemmin kehittyneessä bluesissa, ja bluesukkojen tavoin hänkin on yhdistänyt musiikkiinsa mielekkääksi kokemiaan moderneja aineksia.

Tällä keikalla Brahimin bändin kitaristit pysyttelivät kevyesti helkkyvissä elektroakustisissa kitaroissa, eikä levyille vähän enemmän särmää tuoneita sähkiksiä kuultu. ”Normaalin” sähköbasson ja rumpusetin komppaama, mukavasti rullaava musiikki toimi kuitenkin mainiosti aurinkoisessa iltapäivässä oikein mainiosti, odotusten arvoisesti.

Ulkoilmafestivaalit ovat minulle myös mukava tilaisuus harjoitella valokuvaamista, kuten näkyy. Klubeille tai sisätilakonsertteihin ei oikein kehtaa raahata isoa järkkäriä ja puolitoistavaaksaista zoom-objektiivia, eikä se usein ole luvallistakaan (paitsi erillisluvan saaneille ammattilaisille). Joten innokkaan amatöörin on tyytyminen tällaiseen satunnaiseen festarivalokuvaamiseen.

___

* Tykkäsin bändin keikasta hyvinkin paljon, mutta siinä minua hieman kiusasi sama asia joka riepoi aika pahasti lauantaipäivän lämmittelyesiintyjän Jannan keikalla: ”taustanauhojen” käyttö. Tämä on tietenkin perin yleistä nykypoppareilla, mutta minusta aivan turhaa. En näe mitään järkeä yrittää toisintaa levyjen soundia joka yksityiskohdaltaan, kun konserttitilanteessa on niin paljon monipuolisempia kommunikaatiokeinoja kuin pelkästään äänittettä kuunneltaessa. Mashrou’ Leilan säilyketausta olivat onneksi aika hienovaraisia eivätkä kangistaneet bändin erinomaista groovea. Jannan keikalla yletön äänimassa tukki äänikuvan kokonaan ja teki kaikista kappaleista tasapaksua mössöä. Sääli. Hänellä olisi erinomainen bändi tuottamaan sävykästä musiikkia ihan ns. oikeasti.

Kuningas on poissa

·

Ensimmäinen kuulokuvani B.B. Kingistä oli EMI-levymerkin vuoden 1974–75 uutuuksia markkinoiva kasetti, jossa Jake Nymanin muutaman virkkeen artistiesittelyjä lomitettiin pätkillä uutuuslevyjen kappaleista. Jostakin syystä kasettia tuli kuunneltua paljon, ja jotkut juontajakommentitkin jäivät mieleen musiikin ohessa. Jethro Tullin War Childin ja Cockney Rebelin The Psychomodon ja Geordien Don’t Be Fooled by the Namen (”laulusolisti Brian Johnson on tosi raju tyyppi”) lomassa soi myös B. B. Kingin tuoreehko levytys ”Caldoniasta”:

”Bluesin ystäville emme ole vielä tarjonneet mitään, mutta kun nyt sen teemme, on tasokin parasta mahdollista. B. B. King on alan tunnustesttu mestari eivätkä hänen sormensa ole kangistuneet mestarin korkeasta iästä huolimatta…”

Siitä korkeasta iästä on nyt yli kolmekymmentä vuotta. Kesti hyvän tovin ennen kuin itse innostuin toden teolla blues-pohjaisesta musiikista, ja törmästin täten väistämättä myös jälleen B.B. Kingin tuotantoon. Näin Kingin ensi kerran livenä Kulttuuritalolla 1980-luvun alussa ja sittemmin kai parikin kertaa Finlandia-talon kelvottomasa Aalto-akustiikassa. Mutta silti King oli juuri sellainen kuin miltä hän oli levyilläkin kuulostanut: maailmoja syleilevä bluesin hyväntahtoinen suurlähettiläs, mielettömän ilmaisuvoimainen laulaja, joka tuon tuostakin sulki suunsa antaakseen lauluvuoron Lucille-nimiselle kitaralleen. Ja voi että Lucille osasikin laulaa! King on aina valitellut olevansa huono soittamaan sointuja, mutta melodiakuluissa hän on aina ollut pitelemätön. Hän oli siinä suhteessa myös pioneeri: koska hän ei, oman kertomansa mukaan, saanut ”hölmöjä sormiaan” oppimaan slide-kitaratekniikkaa, hän soitti blueskitaroinnille täysin oleellisia glissandokuvioita venyttämällä kieliä sivusuunnassa. ”En minä väitä että olisin ollut ensimmäinen joka niin teki, mutta en ollut kuullut kenenkään muun tehneen sitä aikaisemmin”, hän on todennut tapansa mukaan varovaisesti. Hänen jälkeensä kielten venyttelystä tuli jokaisen blues- ja rockkitaristin perustekniikka. Hänellä oli myös uskomaton sormivibrato: vasen käsi tuntui lepattavan otelaudan yllä kuin perhonen.

Tänään olemme lukeneet, että Riley B. King, ”Beale Street Blues Boy”, B. B. King on menehtynyt 89-vuotiaana. Hänen mukanaan menee hautaan myös kokonainen aikakausi: 1940-luvulla ammattimuusikon uransa aloittaneita, ensimmäisen polven urbaania sähkösoittimia hyödyntävää bluesia levyttäneitä pioneerimuusikoita ei taida olla enää ketään hengissä.
.

Viimeisiä viedään

· 2 kommenttia ·

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.