Kategoria: tapahtumat

Epätavallista kirjailijaelämää

·

Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehdessä siitä, millaista kirjailijan on käydä kirjamessuilla ihan vain turistina, esiintymättä missään, myymättä mitään. Pääsen tätä itsekin kokeilemaan tänä syksynä. Tänä vuonna ei ole sovittuna mitään esiintymisiä ensi viikonlopun Turun messuille tai lokakuun loppupuolen Helsingin messuille. Ensimmäistä kertaa jotakuinkin viiteentoista vuoteen en edes ole päivystämässä Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla, koska erosin liitosta viime vuoden lopussa.

Mutta näillä näkymin minut voi joka tapauksessa bongata sekä Turun että Helsingin messuilta, turistina. Introverttiudesta ja ujoudesta huolimatta en ole koskaan pahemmin ahdistunut väkijoukkojen seassa, ja messuilla voi tavata monia tuttuja joita ei ainakaan livenä juuri muuten näe. Saattaa hihaan tarttua jokunen kirjakin, joskin hyllytilan rajallisuus rajoittaa ostoinnokkuutta.

Kiusaan teitä tälläkin viikolla laulunväkermälläni. ”Tavallista elämää” sai ensiesityksensä viime lauantaina vaimoni Sarin viisikymmenvuotisjuhlissa, ei tosin tänä sovituksena: paikan päällä oli minun (laulu ja resonaattorikitara) lisäkseni soittamassa pianisti Oskari Jakonen, mies mm. tuossa sivupalkissakin mainostetun A Glance Beyond Naturen takana. (Siskon- ja kummipoikani on voinut bongata myös MoonTV:n Kaikkien aikojen karsinnat -ohjelmista.) Tämän äänitysversion soitoista, lauluista, ohjelmoinneista ja sovituksista vastaan yksin minä.

Tuo introssa ja säkeistöjen välissä kuultava ujellus ei muuten tule mistään syntetisaattorista tai thereministä. Sen minä soitin akustisella resonaattorikitaralla, slide-putkella ja EBow’lla.

.

Lauantaina Loviisaan

·

Pieni muistutus vain: Olen ensi lauantaina 19. syyskuuta Sonja Ilvetsalon haastateltavana Loviisan Kirjakahvilassa kello 13. Paikka on Hotel Degerby Bar Café osoitteessa Brandensteininkatu 17, 07900 Loviisa.

Pääasiallinen puheenaihe on edellinen romaanini Alas, mutta eiköhän juttua tule muustakin tuotannosta, tehdystä ja tulevasta.

Solmukohdasta

·

Tämän kesän (valitettavan vähäisestä) konserttikäymisistä huippukohtien joukkoon kuuluvat ehdottomasti toukokuinen Mashrou’ Leila ja eilisiltainen Yasmine Hamdan Huvilateltassa. Molemmat ovat Beirutista. Pitäisikö tästä vetää johtopäätöksiä? Pitäisikö ruveta suhtautumaan Libanoniin samoin kuin Maliin – maana, josta tulevaan uuteen musiikkiin kannattaa suhtautua jo periaatteessa uteliaasti? Ehkä.

Malia ja Libanonia tietysti yhdistää liikenne: molemmat ovat syntyneet karavaanireittien solmukohtiin, joten monikulttuurisuus on kuulunut kuvioihin jo vuosisatoja. Molempiin on syntynyt vaikutteiden kautta vahva kotoperäinen musiikkiperinne: Hamdan tekee omilla sivuillaan kunniaa Aisha El Martalle, Nagat El Saghiralle, Asmahanille, Shadialle, ja Mounira El Mehdeyyalle, joten ehkä on aihetta ottaa nämäkin laulajattaret kuunteluun (tunnetumman libanonilaislegendan Fairuzin ohelle).

Hamdanin musiikissa perinne kuuluu ennen kaikkea laulumelodioissa, sillä toteutus on pitäytynyt hyvinkin modernina. Häntä säesti kosketinsoittajan, huikean vivahteikkaan rumpalin ja perin innokkaan (sekä hupaisasti Jimi Hendrixin ja Phil Lynottin lehtolapselta näyttävän) kitaristin trio, josta löytyi mieletön määrä sävyjä ambient-henkisestä tunnelmoinnista päällekäyvään hard rockiin. Laulaja-Hamdan käytti hänkin tehokkaasti modernia tekniikkaa: hänellä oli kaksi mikrofonia, joista toisen ääni meni jotakuinkin suoraan miksauspöytään ja toiseen oli liitetty mikkitelineeseen kiinnitetty efektiprosessori. Kahden mikrofonin kanssa pujottelemalla hän onnistui luomaan useassa kappaleessa toimivan vuoropuheluvaikutelman.

Joissakin suhteissa keikka toi mieleen maanantai-illan Tanya Tagiqin: Tälläkin kertaa musiikki maalasi sävykkäitä äänikudelmia ilmaisuvoimaisen laulajan äänen ympärille. Hamdanin musiikki on kuitenkin hyvin selkeästi laulupohjaista (siis siinä mielessä että siinä esitetään ”lauluja”, laulettuja sävellyksiä) ja ilmeisestä improvisoinnista huolimatta sävellykset ja sovitukset on mietitty etukäteen. Näin kokonaisuus on helpommin hallittavissa ja kuunneltavissa ja miellyttää myös minun musiikkimakuani enemmän: vaikka itsekin olen tunnetusti esiintynyt jotakuinkin improvisoidulta pohjalta, sellaista musiikkia on toisinaan hauskempaa soittaa kuin kuunnella.

Hamdanin lämmittelijänä esiintynyt siilinjärveläinen Aavikko oli sekin kohtuullisen mainio tapaus diskokomppisine Kraftwerk-pastisseineen. Rumpalin mukanaolo triossa toi sekvensserikomppeihin tarvittua eloa ja luontevuutta, ja oli viehättävää huomata että musiikki oli muutenkin sen verran ei-ohelmoitua että pikkumokille oli mahdollisuuksia. Häiritsevintä esityksessä olivat taustascreenille heijastetut vilkkaat retrokuviot: niiden ylettömän nopea liike kävi silmiin, joten hyvän aikaa keikkaa oli tarpeen katsella jonnekin muualle kuin lavalle.

Kaukana metsistä ja kaupungeista

·

Viime viikolla kaipailin Huvilalta vähän monipuolisempaa ohjelmaa, ja maanantai-iltana sitä sain. Illan aloitti sisämongolialainen* Yxqin, perinteisin soittimin varustautunut seitsenmiehinen yhtye, jonka musiikki oli aika paljon traditionaalisempaa kuin vaikkapa Maailma Kylässä -tapahtumassa jokin aika sitten nähty Hanggai.

Jouhiviulut, kielisoittimet ja perkussiot tekivät mainiota laukkakomppia, jota täydensivät moniääninen kurkkulaulu ja ”normaalilla” laulutekniikalla esitetyt melodiat. Lauluja ei sen kummemmin esitelty (millään minun osaamallani kielellä), mutta ymmärtääkseni monet niistä kertovat elämästä arolla, hevosista (ääniefektit olivat kyllä tunnistettavissa) ja juhlimisesta. Mainiota musiikkia, jota olisi voinut kuunnella tovin kauemminkin (ainakin mukavammassa tilassa kuin Huvilateltan taittotuoleilla).

Tanya Tagaq oli sitten jotakin aivan muuta. Virtuoottisella laulajalla oli tukenaan lyömäsoittaja ja viulisti, jotka molemmat käsittelivät myös synteettisempiä ääni- ja äänenmuokkauslähteitä. Esityksen aluksi Tagaq selitti ensin taustaansa – hän on kotoisin viidensadan kilometrin päästä magneettisesta pohjoisnavasta Pohjois-Kanadassa – ja pyysi, ettei keikalta otettuja kuvia tai tallenteita levitettäisi: tämä esitys oli vain paikallaolijoita varten.

En tiedä, olisinko halunnutkaan katsella tai kuunnella tallennetta. Lähes tunnin mittainen, katkeamaton improvisaatioesitys toimi (suurimman osan ajasta) varsin vaikuttavalla tavalla livenä, mutta on vaikea sanoa tulisiko nauhoitetta edes yritettyä kuunnella. Tagaqin musiikissa oli vähän samaa kuin minun omissa ”ambient”-äänitteissäni: tuntuu siltä että tekeminen on paljon vahvempi kokemus kuin kuunteleminen. Livenä voi ainakin kuvitella olevansa mukana tekemässä.

Esityksen keskipisteenä on Tagaqin Ääni: hän on (yhteistyökumppaninsa Björkin lailla) tavattoman monipuolinen ja -säikeinen vokalisti, jonka ilmaisua ei ihan joka kohdassa voi pitää ”laulamisena” ainakaan kovin kapeassa mielessä. Välillä ääni muuttuu eläimelliseksi murinaksi, välillä tulee mieleen saamelainen joikaahminen, välillä mennään ujellusten ja kirkaisujen alueelle. Välillä huomasin kuikuilevani, lauloiko Tagaqin mukana jompikumpi hänen säestäjistään – niin matalan miesmäisiä ääniä hoikasta, nuorennäköisestä naisesta lähti. Lyömäsoittajan ja viulistin tuottamat ja manipuloimat äänet tukivat laulua, viittailivat silloin tällöin moniinkin musiikkityyleihin triphopista alkaen, mutta solistinen vastuu pysyi koko ajan vokalistilla.

Osalle yleisöä Tagaqin äärimmäisen intensiivinen esitys oli liikaa, ja pieni määrä väkeä vaelsi tiehensä kesken keikkaa. Itse kuuntelin koko jutun kyllä hyvinkin kiinnostuneena ja hetkittäin jopa lumoutuneena, mutta muun yleisön lailla jätin taputtamatta encorea: tunnin setti oli tarpeeksi, enkä tiedä olisiko esiintyjilläkään ollut enää energiaa soittaa toista näytettä ilmaisustaan.

___
* Kiinnostavaa sinänsä, että Mongolian tapauksessa alueita ei tarkastella länsimaiden karttojen, vaan Kiinan kannalta: ”Sisä-Mongolialla” tarkoitetaan Kiinan rajojen sisään jääviä mongoliheimoille (perinteisesti) kuuluneita alueita ja ”Ulko-Mongolia” on sitten Mongolian tasavalta.

Maailma tulee kylään

·

Uutinen alkoi levitä Facebookissa tänä aamuna. Spokanen metsäpalosavupilvien keskellä, Yhdysvaltain Washingtonin osavaltiossa, oli äänestetty ja äänestyspäätös vaikutti kiistattomalta.

Nyt tiedon pitäisi olla jo virallinen: seitsemäskymmenesviides Worldcon-tapahtuma järjestetään elokuun 9. – 13. päivinä Helsingin Messukeskuksessa.

Worldconia yritettiin saada Suomeen jo täksi vuodeksi, mutta (paikalla olleiden mukaan) suomalaisten kampanjointi asioista päättäneessä vuoden 2013 Worldconissa oli lähinnä kampanjoinnin opettelua. Nyt homma oli hanskassa, töitä tehtiin oikein ja oikeassa järjestyksessä ja vakavin vastustaja, Yhdysvaltain Washington D.C., jäi selvästi toiseksi.

Oma panokseni kampanjaan oli lähinnä maksaa tämänvuotisen tapahtuman jäsenmaksu ja antaa sitten (jäsenyyden tuomalla mandaatilla) ääni Helsingille. Näin ollen en voi kuin kiittää ja onnitella kampanjan eteen uurastanutta porukkaa. Kunnia kuuluu teille. Työ tosin on vasta alussa.

Worldconit ovat osallistujamäärältään jonkin verran pienempiä kuin säännöllisesti kymmenkuntatuhatta kävijää vetävät ilmaiset Finnconit, mutta tekemistä, miettimistä, suunnittelemista ja organisoimista riittää. Epäilemättä minäkin yritän tehdä osani.

Tässä on nimittäin loistava paikka näyttää maailmalle, minkä Finnconin suomalaiset ja ulkomaalaisetkin kävijät ovat tienneet jo kauan sitten: Miten loistavia, moniarvoisia, suvaitsevaisia ja hyvin järjestettyjä tapahtumia suomalaiset vapaaehtoiset kykenevät tekemään.

Huvilan turvallisimmat hitit

·

Olen luultavasti käynyt Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltan konserteissa jo niiden ensimmäisenä kaksikymmentä kesää sitten. Alkuun syynä oli usein keikka-arvostelujen kirjoittaminen Rumbaan, mutta on tuossa alkuun niin kornilta vaikuttaneessa rakennelmassa nähty jo silloin sekä etukäteen kiinnostavia että paikan päällä koettuna ikimuistoisia esityksiä – ynnä jokunen, jonka missaaminen harmittaa vietävästi yhä edelleen.

Huvilateltan 20-vuotisjuhlakonsertti Lovea ja huvia onnistui enimmäkseen kiertämään ne kaukaa.

Huolella rakennettu ja oivaltaen sovitettu, perinteikkään Olympia-orkesterin ja lukuisten nimekkäiden solistien esittämä konsertti oli rakennettu turvallisten, suosittujen ja menestyneiden nimien varaan. Kiusaannuttavimmillaan ja noloimmillaan tämä näkyi ja kuului Lou Reedin kohdalla. Reed on esiintynyt Huvilateltassa ainoastaan Laurie Andersonin säestäjänä, mutta eilisillan keikalla ei suinkaan kuultu Andersonia haastavaa ja kokeilevaa ilmaisua, vaan Reed-klisee ”Venus in Furs”. Ohjelmisto hylki myös monia muita Huvilateltan huikeita naisartisteja, kuten Fatoumata Diawaraa, Natacha Atlasia ynnä Azim Ali & Niyazia. Myös kaikki juurevampi ja akustisempi musiikki oli sivuutettu kylmästi. Illan setti keskittyi kapea-alaiseen ja mielikuvituksettoman viihteelliseen suomalaiseen tai angloamerikkalaiseen poppiin, niin kapea-alaisesti että jopa Massive Attackin ”Unfinished Sympathy” kuulosti virkistävän erilaiselta.

Ei sillä, kyllä mukana oli muutama vaikuttava tulkinta. Emma Salokoski veti hienosti Radioheadin ”Creepin”, johon johdateltiin Mikko Perkolan komealla viola da gamba -soololla. Myös Janna Hurmerinnan tulkitsema Massive Attack kuulosti komealta. Marjo Leinosen osuudelta odotin etukäteen paljon, mutta enpä keksi tähän hätään yhtään Patti Smithin laulua joka olisi sopinut hänen äänelleen huonommin kuin ”Because the Night”.

Illan huippuhetkeksi nousi, hieman yllättäen, Tapani Kansan pysäyttävä ja sydämeenkäyvän väkevä ”Hopeinen kuu”. Valitettavasti tunnelma romahti heti perään, kun lavalle päästettiin kolme (aitoa tai näyttelevää) känniääliötä esittämään jonkinlaisia karaokeversioita Gösta Sundqvistin klassikoista. Encorena esitetty ”Pop-musiikkia” (tällä kertaa viiden sopraanon voimin) kuului tietysti asiaan – kappale sai ensiesityksensä Huvilateltassa – mutta ei kauheasti parantanut kokonaisuutta.

Onneksi ensi viikolla on odotettavissa konsertteja, jotka toivon mukaan palauttavat uskon Huvilateltan ohjelmapolitiikkaan.

Big Ben männikössä

·

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Vieterin vetäminen

·

Olen taas viettänyt viikkoa Anttolassa, kirjailijoiden TYK-kuntoutusryhmän jäsenenä. Ilmat ovat suosineet, tunnelma on ollut jotakuinkin leppoisaa – miltei kesäleirimäistä kiireettömyydessään – ja virallinen kuntoutusohjelma on jättänyt paljon aikaa ajattelemiseen ja lukemiseen.

Minut ja tanskanirlantilainen kirjailija/kääntäjä/muusikko Billy O’Shea (ja tämän viehättävä Charlotte-vaimo) esiteltiin toisillemme Archipelaconin viimeisenä iltana. Billy vaikutti – eikä pelkästään toimenkuviensa vuoksi – kerrassaan mainiolta tyypiltä ja yhteinen kääntäjäkollegamme vakuutteli myös, että Billyn romaani Kingdom of Clockwork (Black Swan, 2014) on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Täällä Anttolassa teokseen on ollut mahdollista perehtyä, ja vallan mainioksi kirja on osoittautunutkin.

Kirjan genremäärittely ”science fiction / steampunk” kertoo jonnin verran kirjan asetelmista. Eletään muutamia satoja vuosia tulevaisuudessa, suuren apokalypsin jälkeisessä ajassa. Entisajan yletön energiantuhlaus on kuluttanut maan resurssit pitkälti loppuun, monet saavutukset ovat kadonneet muistista myyttien hämäriin ja jossakin meidän aikamme Kööpenhaminan tietämissä sijaitsevan Kantarborgin pikkuvaltion teknologia toimii pitkälti – steampunkin hengessä – höyryllä ja tuulimyllyillä. Kirjan päähenkilö, nuori, lahjakas ja kekseliäs Karl Nielsen, päätyy ensin Kantarborgin kuninkaan kellosepäksi ja sitten myös tämän luotetuksi. Kuninkaan hallussa on entisten aikojen vieterivetoinen lelujunarata, ja sen mallin mukaan Nielsen rakentaa täysikokoisen, vieterin vetämän kellokoneiston kiidättämän veturin. Tahtomattaan hän sotkeutuu myös  hovin intrigeihin ja joutuu ensin vankimielisairaalaan ja sitten, vallankaappauksen myötä, kuninkaansa seuraksi pakomatkalle kauas pohjoisen tutkimattomille maille, pohjoisen vihollisvaltion selustaan.

O’Shea on tavoittanut tekstiinsä mainion vanhahtavan tyylin, joka toimii mainiosti tämän yhtä lailla vanhakantaisen henkisen matkakertomuksen tapahtumien kanssa synkassa. Kertoja-Nielsen raportoi menneen ajan matkakirjailijoiden – Marco Polon, Joshua Slocumin, Richard Henry Danan ja, fiktion puolella, Jules Vernen – hengessä retkikunnan kohdalle sattuneista kummallisista heimoista ja heidän oudoista tavoistaan. Näillä kuvauksilla olisi voinut toki herkutella enemmänkin, mutta O’Shea on halunnut pitää tarinansa kohtuullisen mittaisena. Loppupuolella hän tuntuu kiirehtivän vähän turhankin paljon: etenkin päätösepisodi olisi kyllä kestänyt vähän laveampaakin kuvailua. Nyt se hieman töksähtää – etenkin kun kirjan alkupuolella on muun muassa mainio, laajasti kuvailtu episodi, jossa kuningas ja hänen kelloseppänsä vierailevat kaupunginalaisessa luolastossa tekemässä herkullisia (väärin)tulkintoja näkemistään muinaisajan asioista.

Pikku puutteista huolimatta mukavan tunnelmallinen ja miellyttävä kertomus. Suosittelen kirjan tilaamista Black Swanin sivuilta.

Minun tieni jatkuu huomenna täältä Mikkelin kupeesta Jyväskylän kupeeseen, sillä perjantaina käynnistyvät Laukaassa kaikkien aikojen ensimmäiset Järvilinnan kääntäjäpäivät.