Pahasilmän pienimuotoinen julkistaminen tapahtuu Facebook-tapahtumassa https://www.facebook.com/events/199847455173251/ – ja jos tekniikka toimii ja osaan asian toteuttaa, suorana videohaastatteluna. Haastattelijana Kujerruksia-blogin Linnea.
Tallennan videostreamin ja julkaisen sen täällä blogissa sitten pikapuoliin.
Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.
Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.
S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.
Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.
Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.
Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.
Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.
Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.
Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.
Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.
Sitten… niin, mitä sitten?
Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.
Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.
Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.
Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…
Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.
Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.
Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.
Minulle soitettiin muutama viikko sitten iloisella asialla. Ei, ei tarjottu puhelinliittymää, sähkösopimusta eikä ”edullista” lainaa, vaan kerrottiin että minun suomennokseni Tim Peaken kirjasta Kysy astronautilta (Into 2019) on valittu yhdeksi kolmesta J. A. Hollo -tietokirjakäännöspalkintoehdokkasta. Asia on ollut ns. embargon alaisena tähän asti.
Alunperin sekä Hollo- että kaunokirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoehdokkaat oli määrä julkistaa tänään Oodi-kirjaston tilaisuudessa, mutta perin ymmärrettävistä syistä tämäkin tilaisuus ehdokkaiden haastatteluineen peruutettiin. Kummankin ”sarjan” lopulliset palkitut julistetaan huhtikuun 9. päivänä – Mikael Agricolan päivänä, siis – ja sekin tapahtuu nykyhetken koronahillittyyn nettityyliin.
Täytyy myöntää, että ehdokkuus oli aikamoinen yllätys, ja vieläkin yllättävämmältä se tuntuu kun on selannut aikaisempien vuosien voittajien luetteloa. Listalla on melkomoisen painavaa asiaa, jonka rinnalla Peaken leppoisankepeä, nuorehkolle (no, tai ainakin nuorekkaalle) yleisölle suunnattu teos tuntuu aika kevytsarjalaiselta. Mutta sepä juuri on tainnut olla pointtikin, kuten perusteluissa kerrotaan:
Tekniikka ja tiede ovat Peaken tekstissä harvinaisen helposti omaksuttavassa muodossa kiitos yleisökysymyksiin perustuvan formaatin. Suurkiitos kuuluu myös J. Pekka Mäkelän letkeälle ja samalla tarkalle suomennokselle, joka tavoittaa nautittavasti Peaken välittömän ja innostuneen tyylin. Astronautin työhön liittyvän terminologian ja tieteellisen asiasisällön suomentaja taitaa suvereenisti. Näin hyvin suomennettuja suuren yleisön tietokirjoja tarvitaan aina.
Eikä siinä mitään. Minulle, jonka avaruuslentokiinnostus (kuten olen tainnut moneen kertaan kertoa) sai alkunsa heinäkuussa 1969, kun isä ja äiti herättivät minut katsomaan Apollo 11:n ensimmäistä kuukävelyä suorassa lähetyksessä, tämä oli kerrassaan hieno hanke, ja tykkäsin itsekin Peaken rennosta kirjoitustyylistä. Silläpä sitä oli mukava myös suomentaa.
Ennen lopullisen palkinnonsaajan julistusta pitäisi painosta putkahtaa myös tuorein suomennokseni, Josh Malermanin romaani Punainen piano (Karisto). Kiinnostava hanke sekin, kirja jossa muusikkokirjailija pääsi leikittelemään hieman äänitekniikallakin ja harrastajamuusikkosuomentaja sai pähkäillä muun muassa erinäisiä, ilmeisen tarkoituksellisia anakronismeja.
Muuten olen, työn puolesta, työstänyt uutta versiota Pahasilmästä, joka matkaa lähiaikoina taas kustannustoimittajalle… kunhan selvitän päässäni, mikä on se yksi lisäpalikka, mikä tarinan loppupuolelta vielä puuttuu, ja höylään sekä vanhaa että uutta tekstiä istumaan kaikkiin niihin muutoksiin, lisäyksiin ja poistoihin, joita edellisen version jälkeen romaanikässäriini on ilmestynyt.
Melko tarkkaan vuosi sitten kalenterissani oli askeettinen merkintä: ”Päivi 9:15”. Minua oli varoitettu etukäteen pitämään kaikessa nettiin menevässä kieli keskellä suuta, ja koska käytän kalenterinani monessa laitteessa toimivaa näppärää, mutta tietoturvaltaan kyseenalaista kansainvälistä nettipalvelua, tein merkinnän varman päälle. Kyseinen Päivi oli Liken kustannusjohtaja Päivi Paappanen, ja koska asumme noin viidensadan metrin päässä toisistamme, meillä oli tapaaminen lähibussipysäkillä.
Me molemmat olimme tietenkin tienneet jo muutaman päivän, että Hunanista oli tulossa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas, mutta asia kuului tietenkin pitää tiukasti salassa.
Ehdokkuudesta on nyt kulunut vuosi. Asian tuottama mediahässäkkä jäi varsin lyhyeksi, vaikka minun romaaniani toki analysoitiin useassakin mediassa ennen lopullisen voittajan julkistamista muutama viikko myöhemmin. Hunan on myynyt kotimaiseksi, suhteellisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi aika hyvin, ts. yli kolmetuhatta kappaletta, ja myynee sähkökirjana vielä jokusen kappaleen lisää: paperipainosta alkaa olla vaikeampi löytää. Normaaliin tapaan myynti hiipui vuodenvaihteen jälkeen eikä kustantaja katsonut enää aiheelliseksi ottaa vielä yhtä lisäpainosta. Kirjaston varausjonokin on täällä P-seudulla pudonnut yli kuudensadan innokkaan ja kärsivällisen määrästä alle sataan. Jonon pituuden ja Hunanin paksuuden vuoksi kirjan lainausmäärät eivät ole ainakaan vielä viime vuoden puolella olleet mitenkään poikkeuksellisen valtavat. Käytin Helsingin kirjamessuilla hyväkseni tilaisuutta kysyä Sanaston tiskiltä joulukuun lainauskorvaussummaa, eikä se ole mitenkään poikkeuksellisen suuri. Myyntirojalteja toki kilisi tilille alkuvuodesta ihan kohtuullisesti, ja kun sain täksi vuodeksi vielä yksivuotisen apurahan, taloudellinen tilanne on tänä vuonna ollut vakaampi kuin aikoihin.
Ensi vuosi on sitten asia erikseen. Ensi vuosi ja seuraava kirja.
Romaanikäsikirjoitus syntyi kesällä oikeastaan odottamattomankin vauhdikkaasti ja kivuttomasti. Mukana ehkä oli hieman hybristä, ehkä hieman enemmänkin. Nyt kun olen saanut kommentteja sekä ateljeekriitikoiltani että kustannustoimittajalta on selvää, että tekstissä on paljon työstämistä ja uudelleenkirjoittamista. S. tiivisti asian parhaiten: Tämä olisi ollut ihan hyvä minun romaanikässärikseni ennen Hunania, mutta nyt pitäisi olla nextillä levelillä.
Niinpä ensi kesään ja Finnconiin alustavasti kaavailtu julkaiseminen siirtyy näillä näkymin vuoden 2021 alkuun: olen kaikkien kanssa samaa mieltä siitä, että parempi julkaista hyvä romaani ajan kanssa kuin läyhäisempi tekele turhalla kiireellä. Nimikin muuttuu: Wolanda osoittautui kustantamoportaassakin hankalaksi muistettavaksi, joten käsikirjoitus ja kirjahanke kulkee nyt nimellä Pahasilmä.
Tällä hetkellä kokoilen ideoita seuraavaan, osin uudelleenkirjoitettavaan versioon, ja suomennan Lintuhäkin (eli Bird Boxin) kirjoittajan Josh Malermanin seuraavaa romaania. Toisen kirjailijan tekstin pähkäily on erittäin hyvää terapiaa ja harjoitusta siihen, kun palaan oman käsikirjoitukseni pariin.
***
Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaina ovat Johanna Venho, Hanna-Riikka Kuisma, Monika Fagerholm, J-P Koskinen, Pajtim Statovci ja Mikko Rimminen. Koskisen kirja on ainoa jonka olen ehtinyt lukea, muutama muu on tuota pikaa luettavien pinossa, mutta epäilemättä muutkin ovat ehdokkuutensa ansainneet. Onnea!
(Vietimme hienon viikonlopun Jyväskylässä Science fiction -seura 42:n kutsumina Lokacon-tapahtumaan. Tämä pitkä bloggaus on lauantain tapahtumassa Pääkirjaston Wolmarinsalissa pitämäni puhe – tai, pikemminkin, kyseisen puheen plari. Ymmärrettävästi muutama asia muutti lennossa järjestystä, eivätkä puhutun puheen painotukset välity.)
Hyvät kuulijat! Ensin haluan kiittää Jyväskylän science fiction -seura neljäkakkosta siitä että he ovat kutsuneet minut tänään kunniavieraaksi. Kiitos toki myös kirjaston väelle ja teille kaikille, jotka olette tänne paikalle tulleet.
Ajattelin puhua sellaisesta hieman kyseenalaisesta ja epämääräisestä käsitteestä kuin ”lahjakkuus”. Koska en usko siihen että hallussani olisi mitään yleismaailmallisia totuuksia tai rikkumattomia luonnonlakeja, puhun siitä millaisena ”lahjakkuuden” käsite on vaikuttanut minulle itselleni, oman kirjoittajahistoriani kohdalla.
Minua on nimittäin jotakuinkin aina pidetty kirjallisesti ”lahjakkaana”. Jotkut ovat jopa kuvitelleet, että olen perinyt tämän ”lahjakkuuden” vanhemmiltani. Äitini oli ennen naimisiinmenoaan lupaava runoilija, ja hänestä tuli sittemmin aikakauslehtitoimittaja ja Anna-lehden toimituspäällikkö. Isäni oli hänkin toimittaja, joka varsinaisen lehti- ja televisiotyönsä ohella kirjoitti pakinoita sekä stadin slangilla että yleiskielellä. Sittemmin hän kehitti kaksikin eräänlaista televisiopakinahahmoa, ”Kaikkien alojen erikoisasiantuntija” ja ”Satunnainen matkailija”. Yleisradiosta eläkkeelle jäätyään hän julkaisi lukuisia kirjoja, romaaneja ja tarinakokoelmia.
Perinnöllisen ”lahjakkuuden” ongelmana tässä tapauksessa on, että molemmilla vanhemmillani olisi täytynyt tapahtua samankaltainen lahjakkuusmutaatio. Heidän omat vanhempansa eivät nimittäin osoittaneet minkäänlaisia merkkejä kirjallisista kyvyistä. Äitini kotona suhtauduttiin kirjallisuuteen avoimen kielteisesti, ja runoilijuus oli hänelle eräänlainen teinikapinoinnin muoto. Isä puolestaan tulee rautatieläisten suvusta. Perheen isä, minun isänisäni, kuoli yllättäen nelikymppisenä ja leskeksi jäänyt mummuni rahoitti lasten koulunkäynnin tehdastöillä ja vyönkiristyksellä. Isästä ja hänen pikkusiskostaan tuli suvun ensimmäiset ylioppilaat.
Voi olla, että vanhemmat ottivat myöhemmin takaisin lapsuutensa kirjojen puutetta. Kirjoja meillä nimittäin oli kotona runsaasti. Työhuoneen seiniä kiersivät kirjoja pursuavat hyllyt, ja valikoimasta löytyi klassikoita, dekkareita, uutuuksia ja monien eri alojen tietokirjallisuutta. 1960- ja 70-luvuilla kustantamot lähettelivät uutuuksiaan toimittajille varsin höveliin tahtiin. Vaikka kumpikaan vanhemmistani ei yleensä kirjoittanut kirja-arvosteluja, hyllystämme löytyi melkoinen määrä teoksia, joiden tittelisivulle oli leimattu sana ”Arvostelukappale”. Koska molemmat vanhemmat tekivät ainakin ajoittain töitä myös kotosalla, kirjojen keskeltä kantautui tupakansavun lisäksi usein myös kirjoituskoneen jämäkkä pauke. Vanhempien aikuisesta tuttavapiiristä iso osa oli tietenkin toisia toimittajia.
Siinä mielessä minut on pienestä pitäen indoktrinoitu sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Lukeminen ja kirjoittaminen on minulle ollut lapsuudesta lähtien luonnollinen asia, jotakin jota jotakuinkin kaikki ihmiset tekevät. Opinkin lukemaan jo viisivuotiaana, ja aloitin kansakoulun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana. Parin kaverin kanssa kirjoittelimme kuvitettuja merirosvoseikkailuja. Eräästä kertomuksesta on mieleen jäänyt kielikuva ”hän putosi mereen kuin märkä säkki”, mutta en tiedä oliko kielikuva minun vai kaverini Mikon keksimä. Taannoin törmäsin toiseen näistä kavereista Facebookissa, ja Karri liitti faceen valokuvia eräästä yhteisestä kertomuksestamme. Itse en näistä mieleen palautetuista puolisarjakuvista kykene erottamaan erityistä kuvallista tai kirjallista lahjakkuutta.
Varhaisteinivuosina kirjoittelin Välskärin kertomusten ja Kolmen muskettisoturin innoittamia 1600-luvun tietämiin sijoittuvia seikkailukertomuksia. Niitä eivät ole minun lisäkseni koskaan lukeneet muut kuin vanhempani, joiden mielestä ne olivat erinomaisia. Toisaalta opin kyllä jo siinä iässä, että vanhemmat kyllä kannustivat minua innokkaasti kaikenlaisissa kirjallisissa touhuissa, mutta rakentavaa kritiikkiä oli vaikeampi saada.
Yhtä kaikki, olin jo nuoresta pitäen oppinut, että olen lahjakas kirjoittaja. Tavallaan voi jopa sanoa, että minut oli aivopesty uskomaan, että olen lahjakas kirjoittaja. Aloin pitää oikeastaan itsestäänselvyytenä, että minä vielä kirjoitan romaaneja, sitten kun olen aikuinen.
Minä tiesin kirjoittavani historiallisten romaanien lisäksi myös tieteisromaaneja. Apollo yhdentoista lennon jälkeen seitsemänkymmentäluvun alussa julkaistiin kasapäin erilaisia ”avaruuden valloitusta” käsitteleviä tietokirjoja, ja sekä WSOY että Kirjayhtymä aloittivat samaan aikaan laadukkaat tieteisromaaniklassikoiden käännössarjat. Sekä kodin kirjahyllyn että kirjaston valikoimien ansiosta oli mahdollista päästä tutustumaan hyvin suomennettuihin klassikoihin esimerkiksi Arthur C. Clarkelta, Isaac Asimovilta, Stanislaw Lemiltä, Strugatskin veljeksiltä ja Ursula Le Guinilta. Le Guinilta tuli luettua samalla vauhdilla myös Maameren tarinat, mutta ne eivät tehneet niin suurta vaikutusta kuin ennen kaikkea Osattomien planeetta, joka on edelleenkin yksi kaikkien aikojen suosikkiromaanejani. Tämä johtuu ehkä siitä, että luin Pimeyden vasemman käden ehkä vähän liian nuorena, että sen sukupuoliroolipohdiskelu olisi päässyt uppoamaan kovinkaan hedelmälliseen maaperään.
Kävin teinivuosina myös konekirjoituskurssilla, jonka tarkoituksena oli oppia kirjoittamaan sokkona kymmensormijärjestelmällä. Tätä varten kurssilaiset saivat lainaan kirjoituskoneet, joiden näppäinten päällä oli värilliset huput aina sen mukaan, millä sormella kutakin näppäintä oli tarkoitus painaa – tai pikemminkin lyödä, sillä mekaaniset kirjoituskoneet kaipasivat melkoisen voimallisia painalluksia, jotta paperille tarttuisi edes hailakka kirjasin.
En ollut erityisen innokas tekemään kurssin kotiläksyjä. Yritin selvitä mahdollisimman vähällä, ja joskus kotitehtäviä palauttaessa taisin väittää, että osa harjoitusliuskoista oli unohtunut kotiin. En oppinutkaan koskaan kunnollista kymmensormijärjestelmää, vaan kirjoitan nykyään lähinnä molempien käsien keskisormilla, paitsi että välilyöntinäppäintä lyön peukalonsyrjällä.
Ehkä tässä olikin jotakin minulle ja minun kuvitellulle lahjakkuudelleni tyypillistä. Halusin toki oppia hyväksi konekirjoittajaksi, ja taidosta olisi ollut minulle ehdottomasti hyötyä, mutta en viitsinyt nähdä vaivaa. Yhtä lailla kuvittelin että minusta tulisi hyvä kirjoittaja, hyvä kirjailija, mutta viitsinkö nähdä sen eteen vaivaa? Enpä juuri. Oli paljon mukavampaa haaveilla kirjojen kirjoittamisesta kuin kirjoittaa edes novelleja. Sitäpaitsi lukio ja sitten fysiikan ja myöhemmin filosofian yliopisto-opinnot veivät paljon aikaa, ja loppuaika kului ainejärjestöhommissa, musiikin kuuntelemisessa, bändin perustamisessa ja parisuhdeasioissa, joten kirjoittaminen sai jäädä sitten epämääräiseen tulevaisuuteen.
En kuitenkaan mitenkään salaillut tietoa siitä, että minä vielä kirjoittaisin romaaneja. Salailin asiaa niin vähän, että ensimmäinen tyttöystäväni valitti joskus asiasta hyvin, ja aiheesta, turhautuneena: ”Sä vaan puhut aina noista sun suunnitelmista mutta sä et tee koskaan mitään!”
Hän oli aivan oikeassa. Tämän jälkeen opin pitämään kirjoittamishaaveistani pienempää suuta.
En minä edelleenkään kirjoittanut yhtään enempää, en harjoituksia enkä valmista tekstiä.
Olen joskus sanonut, puolivakavissani, että lahjakkuus on jotakin päähänpinttymän ja pakkomielteen välimailta. Mikäli uskotaan tähän teoriaan, minulla oli tähän aikaan ehkä jonkinlainen päähänpinttymä siitä että olisin lahjakas kirjoittaja ja päähänpinttymä siitä että kykenisin kirjoittamaan kirjoja – joskus – mutta ei niin pahaa pakkomiellettä, että olisin ryhtynyt millään tavalla maanisesti tekemään asian eteen yhtään mitään.
Toisin sanoen en ollut tähän aikaan kirjallisesti kovinkaan lahjakas. Tai sitten olin avannut lapsena saamani kirjallisen lahjakkuuden käärepaperista, leikkinyt sillä vähän aikaa ja jättänyt sen sitten sängyn alle pölyyntymään, kun tuli kaikenlaisia muita, uusia ja kiinnostavia asioita.
Olin minä alkanut kyllä kehitellä ihan oikeita tieteisromaanin ideoita, peräti kolmea erillistä:
Yhdessä toisen maailmansodan aikainen lentokone joutuu merkilliseen aikapyörteeseen ja sen miehistö päätyy myöhäisantiikin aikaan osaksi jostakin tulevaisuudesta tullutta porukkaa, joka yrittää varastaa Aleksandrian kirjaston aarteita ennen kuin ne joutuvat uskonnollisten kiihkoilijoiden tuhotöiden kohteeksi.
Toinen leikitteli ajatuksella, että ainoat alkuperäiset eurooppalaiset eli neandertalilaiset palaisivat jostakin avaruudesta Maahan ja pakottaisivat kaikki myöhemmin tulleet maahantunkeutujat lähtemään pois.
Kolmas oli enemmänkin tapahtumapaikka kuin tarina: viidenkymmenen valovuoden päässä Maasta sijaitsevaa tähteä kiertävä kuvitteellinen planeetta, jossa olisi paljon merta, tulevaisuudessa Maasta sinne muuttaneiden ihmisten siirtokunta ja ultramoderneja purjelaivoja kuljettamassa rahtia ja matkustajia saarelta toiselle.
Numero ykköstä ja numero kolmosta minä aloin kirjoittaakin. Molemmista taisi syntyä erinäisiä ensimmäisiä lukuja, tai ensimmäisen luvun puolikkaita, tai ensimmäisiä liuskoja, tai ensimmäisten liuskojen puolikkaita. Seuraavana aamuna ne näyttivät virkeisiin silmiin kömpelöiltä, töksähteleviltä ja päämäärättömiltä. Ne olivat alkuja, joihin en ollut suunnitellut kunnollista jatkoa, lopusta puhumattakaan.
En ollut tähän aikaan ilmeisesti mitenkään erityisen lahjakas kirjoittaja.
Olin päätynyt 80-luvun loppupuolella puolivahingossa pienosakkaaksi aloittelevaan kustantamoon, jonka muutama kaveri oli perustanut vähän aikaisemmin. Sen nimi oli alunperin Lieke, mutta kun tamperelaisen Liekkeen suvun asianajaja otti yhteyttä ja kertoi että kyseessä oli suojattu sukunimi, kustantamosta tuli yhtä kirjainta lyhyempi Like. Notkuin kustantamon liepeillä ihan kaveripohjalta, ehdottelin muiden lailla kaikenlaisia itseäni kiinnostavia kirjahankkeita, tarjouduin jopa kääntämäänkin vaikka en ollut koskaan kääntänyt mitään pientä lehtiartikkelia pidempää. Olin muutaman vuoden ajan kyseisen puulaakin hallituksessakin.
Tämä aika, 90-luvun alkupuoli, ei ollut kovinkaan iloista aikaa minun elämässäni. Oli ihmissuhdesotkuja, minkä lisäksi – tai osittain myöskin niiden seurauksena – sain potkut mikrotukihenkilön työpaikastani keskellä lamaa, ylivelkaantuneena ja, jälkeenpäin kotidiagnostisoiden, lievää pahemmista masennusoireista kärsivänä. Olin huono ja jo valmiiksi lannistunut työnhakija tilanteessa, jossa työpaikkoja ei juurikaan ollut, etenkään minulle jolla ei ollut oikeastaan minkäänlaista kunnollista koulutusta mihinkään ammattiin.
Olin aina kuvitellut että minusta tulisi joko kirjailija tai jonkin alan tutkija – arkeologi, tähtitieteilijä, fyysikko tai filosofi – mutta pitkällisistä yliopisto-opinnoista huolimatta ei vaikuttanut siltä, että minun arvosanoillani ja paneutumiskyvylläni olisi mitään toiveita tutkia työkseen yhtään mitään. Ongelmana oli, ettei minulla ollut varasuunnitelmiakaan sen jälkeen, kun muutaman vuoden ajan ihan puhtaasti elannon tienaamiseksi tekemäni mikrotukihenkilön työ loppui ja vähitellen koko ”mikrotukihenkilö”-ammatti alkoi hiipua historiaan jonnekin reikäkorttilävistäjän ja sisälähetin seuraksi.
Minun ammatinvalintani oli aina ollut poissulkevaa: mitä en ainakaan halunnut tehdä. Kahden toimittajan lapsena olin aina tiennyt, että ainakaan toimittajaksi en koskaan halunnut. Yksi 90-luvun masentavimpia hetkiä olikin tajuta, että minusta oli tullut, paremman työpaikan puutteessa ja puoliksi sattumalta, toimittaja erääseen kissa- ja koiralehteen. Poissulkeva ammatinvalintani oli osunut sikäli oikeaan, etten todellakaan viihtynyt työssä. Olen ihan liian introvertti haastattelijaksi, ellei kyse ole minua todella kiinnostavasta aiheesta. Kyseisen kissa- ja koiralehden toimitus oli sitäpaitsi työyhteisönä erittäin epämiellyttävä monessakin suhteessa, ei vain siksi että kyseessä oli sukulaisten omistama yhtiö.
Jälkeenpäin ajatellen asiassa oli myös hyvä puoli: minä kirjoitin joka päivä. Pääsin kehittämään jo hyvän aikaa hiipunutta lahjakkuuttani, vaikka se tapahtuikin aika vastentahtoisesti.
Mitä kiinnostaviin aiheisiin tulee, päädyin näihin aikoihin myös avustamaan Rumba-lehteä eli kirjoittamaan musiikista, toisesta asiasta jota halusin tehdä ja jonka suhteen en välttämättä ollut kovin lahjakas. Rumban palkkiot eivät koskaan olleet kovin kaksisia, mutta pienituloiselle ja ylivelkaiselle avustajasuhteessa oli yksi plussa: tilaisuus päästä katsomaan keikkoja, joihin ei olisi ollut varaa, ja tilaisuus saada levyjä, joihin ei olisi ollut varaa. Koska aihepiiri oli niin kiinnostava, oli haastattelujen ja muiden juttujen tekeminenkin paljon mukavampaa kuin kissa- ja koiralehdessä, joka sitä paitsi kuukahti vain muutaman vuoden olemassaolon jälkeen.
Ja, jälleen: musiikkijuttujenkin tekeminen pakotti minut kirjoittamaan, paljon ja säännöllisesti.
Musiikkijuttujen tekeminen, pienessä puulaakikustantamossa pyöriminen ja kyseisessä puulaakissa kääntämisestä ääneen haaveileminen taas johtivat erääseen epätodennäköiseen päivään, jolloin kyseisen putiikin toimitusjohtaja Hannu Paloviita soitti ja kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Kurt Cobainin elämäkerta.
Olen ainoa tuntemani kirjallisuuden suomentaja, jonka ura on alkanut siitä, että hänelle tarjotaan kokonaisen kirjan käännöstyötä pyytämättä ja yllätyksenä.
Tilanne oli siis se, että pidin itseäni lahjakkaana kirjoittajana, vaikka näyttöjä asiasta ei juurikaan ollut. Arvelin osaavani englantia aika hyvin, ja arvelin tuntevani rock-musiikkisanastoa sitäkin paremmin. Kuvittelin, että tämä on riittävän vankka pohja suomentaa tietokirja. Sitä paitsi se helkutin kissa- ja koiralehti oli kuukahtanut, eikä ollut muutakaan työtä, ja tästä oli luvassa palkkio. Niinpä sanoin kyllä.
Hyvä yleisö, noudattakaa kokeneen neuvoa: jos teille tarjotaan palkallista kirjallisuuden suomennostyötä, harjoitelkaa ensin hyvän aikaa sellaisella materiaalilla, jota ei ole aikomustakaan julkaista. Jos joudutte kokemattomina suomentamaan oikeasti julkaistavaa kirjaa, huolehtikaa siitä että saatte kustannustoimittajan, jolla riittää osaamista, opetuskykyä ja kärsivällisyyttä neuvoa kädestä pitäen, miten kieltä EI missään nimessä pidä kääntää ja miten sitä kannattaa kääntää. Suomi ja englanti ovat rakenteeltaan ja kieliopiltaan hyvin erilaisia kieliä, ja englannista suomeen kääntäminen on paljon mutkikkaampaa kuin miltä näyttää. Tällaisia kustannustoimittajia taitaa Suomessa olla noin kaksi kappaletta. Heistä toinen on eläkkeellä ja toinen virkavapaalla, mutta hänkin jää luultavasti aika pian eläkkeelle.
Minulla ei ollut tällaista kustannustoimittajaa.
Ei se Kurt Cobain -elämäkerran alkuteoskaan niin kaksinen ollut, mutta ei ole suomennoksessa myöskään totisesti kehumista. Se sai aikamoiset haukut lehtiarvosteluissa, eikä todellakaan syyttä. En ole tosin vieläkään nähnyt Soundin julkaisemaa, kuulemma todella murskaavaa kritiikkiä, jonka kirjoitti Juice Leskinen. Sen lukeneet tuttavat olivat kyllä sitä mieltä että kyseinen arvostelu meni jo kohtuuttomuuksiin, ja joku arveli syyksi että olin kirjoittanut Rumbaan vähän aikaisemmin aika nihkeän arvostelun Juicen uudesta levystä. Toisaalta Juice oli aikanaan opiskellut englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjäksi, joten hänellä oli kyllä ammatillistakin kompetenssia, joka minulta puuttui jotakuinkin kokonaan.
Yhtä kaikki: Kurt Cobain -kirja myi hyvin, ja myy ilmeisesti edelleenkin, koska se on yhä kustantamon listoilla yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kustantamo uskaltautui antamaan minulle lisää käännöshankkeita, ja koska minulla ei ollut muutakaan työtä, otin niitä vastaan. Kaikeksi onneksi ammattitaito alkoi vähitellen parantua työn, paljon kääntämisen ja kirjoittamisen myötä. Myös itsekritiikki kasvoi, samoin kyky arvioida ja editoida omaa tekstiä.
Tämän ansiosta lahjakkuuteni monissa myös kirjailijalle keskeisissä asioissa alkoi vähitellen kehittyä. Romaaneja suomentaessa oppi myös, tiedostamattaan, hahmottamaan miten romaanin mittainen tarina on hyvä rakentaa.
Sain kirjasuomennosten perusteella sitä paitsi niin sanottuja oikeita töitä lokalisointihommissa, eli yhtiössä joka suomensi ja mukautti tietokoneohjelmistojen käsikirjoja, valikkoja ja viestejä suomeksi ja Suomen oloihin. Pari vuotta myöhemmin siirryin sitten jonkinlaiseksi taittaja-graafikon ja kustannustoimittajan yhdistelmäksi siihen samaan puulaakikustantamoon, josta oli vähitellen kasvanut Suomen oloissa likimain keskisuuri ja varsin arvostettu kustannustalo.
Elämäntilanne alkoi muutenkin parantua. Menin naimisiin, sain palkkojen, käännöspalkkioiden ja vähitellen myös kääntäjille tarkoitettujen apurahojen ansiosta lopultakin lyhennettyä vanhoja velkojani. Enää ei ahdistanut ihan niin paljon. Lopulta koitti sellainenkin aika, että oli varaa pitää jokunen kuukausi vapaata suomentajan töistä ja kehitellä omaa kirjahanketta.
Ideoitahan minulla oli ollut, samoin kesken jääneitä ensimmäisiä lukuja. Valitsin sen kaikkein helpoimmalta tuntuvan tarinakehitelmän, sen jossa oli toisen maailmansodan aikainen lentokone, aikamatka ja Aleksandrian kirjasto. Aikaisempiin romaaninaloitusyritelmiin nähden olin nyt paremmassa asemassa. Ensinnäkin olin sekä suomentajana että taittajana tullut oppineeksi, että tarinaa voi kertoa varsin monenlaisella tavalla. Erityisen tärkeä kirja minulle oli kuubalaisen Abilio Estévezin romaani Sinun on valtakunta, jonka taitoin. Lumoava kirja, ei mitään sellaista mitä itse kirjoittaisin tai mitä edes yrittäisin kirjoittaa, mutta se aiheutti vahvan ahaa-elämyksen: näinkin voi kirjoittaa. Mikä voisi minulle sopiva persoonallinen tapa kirjoittaa?
Tajusin myös, että minä en saa ikinä aikaiseksi romaania, jos vain rupean kirjoittamaan ensimmäistä lukua ja kuvittelen, että kyllä se lopputarina pitää huolen itsestään, sitten joskus. Laadin muistikirjaan suunnitelman, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuisi. Vasta sitten, kun minulla oli ikään kuin hanskassa sekä kerronnan tyyli että kirjan rakenne, ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön.
Minulla oli sitä paitsi yksi etu, jota kovin monella toiveikkaalla esikoisromaanin kirjoittajalla ei ole: tunsin yhden kustantamon väen ja he tunsivat minut. Minulla oli myös vahva näkömielikuva siitä miltä kyseisen putiikin kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikön huoneessa näyttää, niistä puoliväliin kattoa yltävistä pinoista kustantamoon lähetettyjä käsikirjoituksia, joita kustannuspäällikkö lueskeli silloin kun hänellä sattui olemaan aikaa.
Niinpä heittäydyin ikään kuin ovelaksi. Siinä vaiheessa kun vasta olin aloittelemassa kirjan kirjoittamiseen ryhtymistä ja satuin olemaan kustantamossa – olin siinä vaiheessa jo jättäytynyt päivätöistä täyspäiväiseksi kirjallisuuden suomentajaksi – mainitsin ikään kuin ohimennen kustannuspäällikölle, että olin kirjoittamassa tieteisromaania ja voisinko tuoda jossakin vaiheessa alkua näytille. Hän oli kiinnostunut, arveli ettei suomalaista scifiä julkaistu kovinkaan paljon, tuo vain.
Niin minä tein, heti kun sain kuusi ensimmäistä lukua kasaan.
Koska jatkoin kirjoittamista, en ehtinyt pureskella kynsiäni mitenkään poikkeuksellisen lyhkäisiksi ennen kuin hän soitti ja kysyi että oliko minulla mielessäni kirjalle joku aikataulu.
JES! Jonon ohi!
Tähän aikaan, 2000-luvun alkuvuosina, julkaisuaikatauluja tehtiin ainakin tässä kustantamossa sen verran löysästi ja viime tingassa, että esikoisromaanini 391 julkaistiin jo seuraavana keväänä. Tein siihen itse taiton ja kansikuvankin.
Esikoisen julkaisun ansiosta päädyin myös ensi kertaa minkäänlaisen kirjailijuuskoulutuksen piiriin, kun minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä joka vuosi järjestettävään E80-esikoiskirjailijaseminaariin. Kovin takki auki en seminaarissa kyllä osannut olla, sillä samaan esikoisten joukkoon oli tullut muiden muassa Paula Havaste, jolta oli juuri seminaarin alla ilmestynyt jo toinen romaani, sekin yli viisisataasivuinen runsasta taustatyötä vaatinut historiallinen järkäle, vajaata vuotta esikoisen jälkeen – päivätöiden ja perheen ohessa kirjoitettuna. Siihen nähden minun parisataasivuinen rykäykseni oli varsin vaatimaton tekele.
Mutta pää oli saatu auki. Pitkästä aikaa minulla alkoi olla edes jonkinlaisia kirjallisia lahjoja. Minulla alkoi olla edes hivenen itseluottamusta kirjallisiin kykyihini, siitä huolimatta että esikoinen sai varsin kädenlämpimiä arvosteluja eikä myynyt kovinkaan kaksisesti. Sitä ei myöskään huolittu ehdokkaaksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoon. Kuulin vasta monta vuotta myöhemmin, että kustantajan pitää ilmeisesti maksaa lehdelle jokaisesta ehdokkaaksi halutusta kirjasta.
Pää oli yhtä kaikki auki, ja seuraava romaani Alshain tuli reilua vuotta myöhemmin. Sitä seurasi kohtuullisen pian kolmas romaani Nedut, viimeinen kolmesta alkuperäisestä romaani-ideastani. Sen jälkeen on pitänyt keksiä uusia ideoita sitä mukaa kun olen saanut edellisten kirjojen käsikirjoituksen valmiiksi.
Eräs näistä ideoista muuten syntyi, kun kirjoittelin kustantamon nettisivuja varten omaa kirjailijaesittelyäni ja sain aikaan seuraavan virkkeen: ”Hän käyttää mielellään teemojensa puitteina tieteiskirjallisuuden perinteisiä aineksia, mutta sankareita enemmän häntä kiinnostavat ihmiset, jotka jäävät sankarien jalkoihin tai joutuvat siivoamaan näiden aiheuttamia sotkuja.”
Hmmm.
Aloin kehitellä jonkinlaista anti-avaruusoopperaa, jossa ei käydä avaruussotaa, vaan jossa sodan hävinnyt osapuoli, ihmiskunta, joutuu siivoamaan jälkiä sen jälkeen kun ihmiskunta on hävinnyt avaruussodassa. Erinäisistä ilmassa olleista kehonkuvaan ja sukupuoleen liittyvistä pohdiskeluista kirjan kertojaksi päätyi sitä paitsi henkilö, jonka mielestä hänen oma sukupuolensa on yksityisasia joka ei kuulu kenellekään muulle kuin korkeintaan lääkärille.
Tämä oli muuten yksi syy pitäytyä jälleen kerran minun tyylikseni vakiintuneesta tavasta kertoa tarina ensimmäisessä persoonassa, minä-muodossa. Olin nimittäin aikoinaan esikoiseen kirjoittanut silloin mielestäni nokkelasti, että romaanin henkilöt pohtivat, onko eräs sivuhenkilö mies vai nainen, mihin toinen romaanihenkilö sitten sanoo että mitä väliä, haluaisiksä muka panna sitä?
Vähän myöhemmin satui kuulemaan kääntäjäliiton tilaisuudessa suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Gabriele Schrey-Vasaran esitelmän, josta opin että suomalaisten dekkaristien vakioklisee on jättää kertomatta jonkun rikosjuonen kannalta oleellisen henkilön sukupuoli. Suomen kielessähän asia ei ole ongelma, mutta saksassa on: persoonapronominien ohella myös jotakuinkin kaikki ammattinimikkeet on sukupuolitettu.
Minun romaanejani ei ole käännetty saksaksi eikä muillekaan kielille, mutta onhan se parempi olla aiheuttamatta mahdollisille tuleville kääntäjille ongelmia aivan tieten tahtoen.
Yhtä kaikki, nyt ollaan siinä tilanteessa, että minulta on julkaistu viidentoista vuoden kuluessa seitsemän romaania. Niistä viisi on enemmän tai vähemmän tieteisromaaneja, yksi on eräänlaista sub-urbaania fantasiaa – tai reaalifantasiaa – ja viimeisin julkaistu, Hunan, on historiallinen romaani, jossa on hieman maagisrealistisia aineksia. Kahdeksannesta romaanista on olemassa ensimmäinen käsikirjoitusversio, ja alustavan aikataulun mukaan sen pitäisi ilmestyä joskus helmikuussa 2021, reilun vuoden päästä. Julkaistuja kirjasuomennoksia on reilun kahdenkymmenen vuoden ajalta noin kuusikymmentä. Alan vähitellen ehkä itsekin uskoa, että kai minulla sitten on lahjoja tälle alalle.
Sen uskominen ei ole aina helppoa. Esikoiskirjailijaseminaaria lukuun ottamatta en ole koskaan osallistunut minkäänlaiseen kirjoittajakoulutukseen. Kirjallisuuden suomentajakoulutuskin on jäänyt joihinkin luentoihin ja viikonmittaiseen englanninkielisen kirjallisuuden suomentajien kurssiin siinä vaiheessa, kun olin ollut alalla jo kymmenen vuotta. Kyseinen kurssi oli kyllä hieno kokemus, ja sen jälkeen voi edes puolivitsinä röyhistää rintaansa ja kehaista, että minä muuten olen ollut muun muassa sekä Kersti Juvan että Kristiina Drewsin oppilaana.
Olen toki ollut monissa muissakin ammateissa, joihin yleensä vaaditaan varsin perusteellinen koulutus. Olen ollut esimerkiksi tietoverkon valvojana, apuhoitajana, mikrotukihenkilönä, toimittajana, toimitussihteerinä, lokalisoijana, graafikkona ja kustannustoimittajana, kaikissa hommissa likipitäen kadulta reväistynä.
Lapsuudessa tuli tutuksi ammattinimike ”sekatyömies”, jota näki televisiossa mustavalkoisissa ajankohtaisohjelmissa, joissa kerrottiin jonkun pohjoisemman Suomen maalaispaikkakunnan työttömistä ja huonosti toimeentulevista vanhemmista miehistä. Näissä jutuissa sekatyömiehet olivat ammattitaidotonta porukkaa, joiden työttömyyskaudet katkeilivat korkeintaan ojankaivuuhommissa tai traktorikuskin apumiehenä – niistä jälkimmäistä muuten itsekin tein kyllä lukion kesäduunina. Tavallaan olen kokenut olevani eräänlainen sekatyömies itsekin.
Tuoreessa Parnassossa Niina Mero kirjoittaa, että kirjallisuus alkaa olla taidealoistakin viimeinen, jolle enää päädytään pelkästään ”elämällä kirjailijan elämää”, kuten klisee kuuluu, ja kirjallisuudessakin se alkaa olla koko ajan harvinaisempaa. Yhä useammilla kollegoilla on takanaan hyvinkin perusteellisia kirjallisuuden ja kirjoittamisen opintoja. Minulla ei niitä ole, ja sivistykseni kirjallisuuden klassikoidenkin suhteen on aikamoisen aukkoista.
(Olen esimerkiksi lukenut tähän mennessä yhden ainoan Dostojevskin – kyseessä on pienoisromaani Pelurit, joka on kyllä kertakaikkisen hieno tarina.)
En kyllä tiedä, olenko loppujen lopuksi elänyt varsinaisesti sellaista elämääkin, jota kirjailijan pitäisi elää. Näköjään olen kyllä elänyt sellaista elämää, että niitä kirjoja on tullut kirjoitettua valmiiksi, kuten reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläinen joskus sanoi.
Joka tapauksessa jossakin mielenpohjalla on aina silloin tällöin kolkutellut ajatus, olenko minä oikea kirjailija ja suomentaja, vaikka olen moisia ammattinimikkeitä käyttänyt jo toistakymmentä vuotta. Suomentajana minulta menikin monta vuotta, ennen kuin uskaltauduin hakemaan Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton jäseneksi, siis oikeiden kääntäjien seuraan. Hakemus meni kerralla läpi, olihan minulla sentään jo monen kirjasuomennoksen edestä näyttöjä. Kun sitten lopulta uskaltauduin kirjallisuuden kääntäjien jaoston kokouksiin, kävi ilmi että aika monella kirjallisuuden kääntäjällä on tausta ihan toisaalla kuin kielen tai kirjallisuuden opinnoissa, vaikka monet ovat niitäkin toki opiskelleet, jotkut valmistuneetkin.
Tulin laittaneeksi Kirjailijaliiton jäsenhakemuksen sisään heti toisen romaanin ilmestyttyä, kun tiesin että kaksi kirjaa tai vastaavanlaajuinen tuotanto on vähimmäisvaatimus – mutta vain vähimmäisvaatimus, sillä moni enemmänkin julkaissut on jätetty odottamaan ”tuotannon täydentymistä”, kuten termi kuuluu. Harvoin hakemus hylätään kokonaan.
Joka tapauksessa minun hakemukseni meni kerralla läpi. Silti mielenpohjalla kolkutteli edelleenkin, että en minä nyt sentään ole ihan oikea ammattimainen kirjailija. ”Ammattimaisuudella” tässä tarkoitan sitä, että ihminen tulee toimeen kirjoja kirjoittamalla, edes jotakuinkin täysipäiväisenä kirjailijana.
Tungin siis itseäni niin sanottujen ”oikeiden kirjailijoiden” joukkoon, vaikka en oikein osannut tuntea itseäni ”oikeaksi” kirjailijaksi. Pyörin Kirjailijaliiton ja muiden järjestöjen tilaisuuksissa ja juttelin kokeneempien ja nimekkäämpien kirjailijoiden kanssa kuin tasavertainen. He muuten ovat osoittautuneet erinomaisen mukavaksi sakiksi, joka ei katsonutkaan minua nenänvarttaan pitkin, ei vaikka kirjoitin tieteiskirjallisuutta, jota jossain piireissä pidettiin pitkään jostakin syystä vähän vähäarvoisempana kirjallisuutena. Opin sen, että kirjailijakollegat eivät kuulu niihin piireihin, ainakaan ne kirjailijakollegat, jotka käyvät järjestöjen tilaisuuksissa ja ryhtyvät ihan mielellään juttusille vähemmän tunnetun ja vähemmän julkaisseen kollegan kanssa.
Kului muutama vuosi. Sitten eräänä päivänä tuijotin apurahapäätöstä, jonka mukaan minulle oli myönnetty yksivuotinen apuraha ”luovaan kirjalliseen työhön”. Toisin sanoen minulle maksettiin kuukausittaista palkkaa siitä, että kirjoitan romaania. Pientä palkkaa, mutta palkkaa yhtä kaikki.
Minusta oli tullut ammattimainen, täysipäiväinen kirjailija. Edes siksi yhdeksi vuodeksi. Eikä se jäänyt ainoaksi vuosiapurahaksi.
Pakko se on vähitellen uskoa. Välillä uskominen on vaikeaa:
Tunnen itseni huonoksi amatöörisuomentajaksi joka ikinen kerta kun käännökseni tulee kustannustoimittajalta takaisin täynnä punakynämerkintöjä.
Olen tuntenut itseäni surkeaksi amatöörikirjoittelijaksi joka kerta kun hyvin suunnitellunkin romaani-idean toteuttaminen etenee yhden virkkeen päivävauhtia tai vieläkin hitaammin, kun tuntuu että tarina ei toimi, ja erityisesti kun Hunanin nelivuotisen syntyprosessin aikana tuntui erinäisiä kertoja siltä että nyt on tullut haukattua ihan liian iso pala, en minä saa tästä sekavasta materiaali- ja tekstikasasta aikaiseksi mitään järjellistä, kasassa pysyvää tarinaa.
Kirjailijatuttavat ovat havainneet, että meikäläisiä vaivaa yliluonnollinen olento, jonka nimi on Paskatekstikeiju. Jos illalla saa kirjoitettua jotakin mikä tuntuu hyvältä, fiksulta ja toimivalta, viimeistään yön aikana Paskatekstikeiju pelmahtaa paikalle ja ripottelee käsikirjoitukselle taikapölyä, joka muuttaa sen kököksi, kömpelöksi ja amatöörimäiseksi räpellykseksi.
Paskatekstikeiju on vakiovieras. Tietenkin se liittyy siihen, mitä on viime vuosina ruvettu kutsumaan ”huijarisyndroomaksi”. Jokaisen kirjan suunnittelu- ja kirjoitusprosessi on ollut niin erilainen, että on helppoa ruveta uskomaan siihen, että ne edelliset ovat olleet pelkkiä onnenkantamoisia, en minä oikeasti osaa tätä minun ammattiani, en minä ole mikään oikea kirjailija tai oikea suomentaja.
Minun kokemukseni mukaan lahjakkuus ei siis ole mikään ihmisen synnynnäinen, tai edes lapsuudessa lahjaksi saatu ominaisuus, ei luonteenpiirre, vaan jotakin joka välillä kukoistaa, välillä hiipuu, saattaa alkaa kukoistamaan uudelleen ja hiipuu ehkä uudelleen. Minun silmissäni ajatus synnynnäisestä taiteellisesta lahjakkuudesta – tai peräti perinnöllisestä taiteellisesta lahjakkuudesta – on ankea ja vahingollinen jäänne sääty-yhteiskunnasta, jolloin vanhempien ammatti ja yhteiskunnallinen asema määräsivät sen, mitä heidän lapsensa oli mahdollista tehdä elämänsä aikana. Mitään mahdollisuuksia ammatinvalintaan omien kykyjen tai kiinnostusten mukaan ei ollut. Nykyään tällainen surullinen kohtalo on meillä niin sanotuissa länsimaissa oikeastaan vain kuninkaallisten lapsilla.
En minä väitä, että suomalainen nyky-yhteiskuntakaan olisi vielä tarpeeksi tasa-arvoinen mahdollisuuksien suhteen, mutta paljon paremmalla tolalla ollaan kuin koskaan ennen. Nykyään alkaa olla myös mahdollista vaihtaa elämänuraa myöhemmällä iällä, joten on aivan mahdollista, että vaikkapa yli kolmekymppisestä lahjattomasta, työttömäksi jääneestä ja syrjäytymisvaarassa olleesta entisestä IT-tukihenkilöstä sukeutuu kohtuullisesti toimeentuleva neljä–viisikymppinen kirjallisuuden suomentaja ja kirjailija. Siihen ei tarvita mitään myyttistä lahjakkuutta, siihen tarvitaan hyvää onnea, jonkinlaista jääräpäisyyttä, jonkinlaista pakkomielteisyyttä tilaisuutta paneutua kirjoittamiseen – ja syvällä masennusoireiden alla kaiken aikaa kukkinutta katteetonta, mutta yhtä kaikki pinttynyttä optimismia.
Itämaisen viisauden, tai itämaisen kliseen mukaan kaikkeen pitäisi pystyä suhtautumaan kuin aloittelija. Ehkä niin, mutta ei totisesi nosta mielialaa, kun yrittää väsätä suomennosta tai romaania ja tuntee itsensä osaamattomaksi aloittelijaksi. Kun suomentaja ja kirjailija ovat ainoita ammatteja joita on kuvitellut osaavansa, ainoita ammatteja joissa on oikeastaan viihtynyt, ja ammatteja joissa haluaisi jatkaa eläkeikään saakka – tai pidemmällekin, koska tällä työhistorialla eläkkeestä tulee väistämättä niin pieni, että jotain on varmaankin pakko tehdä silloinkin. Optimismille on näissä hommissa totisesti käyttöä.
Mutta onneksi on sellaisiakin päiviä, että välillä hupenevat optimismivarannot saavat täydennystä, kun voi täydestä sydämestään tuntea olevansa ammattimainen kirjailija ja ammattimainen kirjallisuuden suomentaja.
Kun saa käsikirjoituksen loppuun, sen valtavan, epämääräisen materiaalikasankin.
Kun käsikirjoituksesta syntyy kustannustoimittajan – tai, Hunanin tapauksessa, kahden kustannustoimittajan – avulla painettu kirja.
Kun avaa Kirjavälityksen postittaman paketin, jossa on painokoneelta tuoksuvia lämpimäiskappaleita.
Kun egosurffaa netissä, ja löytää lehtiarvostelun tai kirjabloggauksen, joka ei olekaan nuiva tai hapan.
Tai kun tulee aamun uintireissulta kotiin, huomaa että kustantamosta on soitettu, soittaa takaisin ja kuulee, että oma romaani, minun romaanini!, on valittu Finlandia-palkintoehdokkaaksi.
Kun lukee tuttavien ja tuntemattomien kommentteja ehdokkuudesta, sitä valtavaa innostusta jonka ehdokkuus heissä herätti.
Kun joku tulee hakemaan signeerausta kirjaan. Kun saa kutsun kunniavieraaksi Turcoseen, Finnconiin tai tänne Lokaconiin.
Silloin tuntee olevansa kirjailija. Silloin on vähän parempi kestää niitäkin päiviä, jolloin Paskatekstikeiju on ripotellut taikapölyä käsikirjoitukselle ja huijarisyndrooma on täydessä kukassa. Sillä vaikka suurin osa kirjailijoista on omissa oloissaan viihtyviä ujoja introvertteja, ei olisi mitään järkeä kirjoittaa niitä kirjoja pelkästään itselleen, omaan pöytälaatikkoon itselle ihailtaviksi. Ihminen on yhteisöllinen eläin, aitososiaalinen eläin aivan kuten muurahaiset ja kaljurotat, ja introverttikirjailijakin on ja haluaa olla osa yhteisöä, kirjoittajien ja lukijoiden yhteisöä. Se tekee tästä työstä tekemisen arvoista.
Kiitos.
Pikainen muistutus siitä, että kirjailija-Mäkelä on tänä perjantaina ja lauantaina tavattavissa Keski-Suomessa. Perjantaina olemme Katri Alatalon kanssa puhumassa Multian kirjastossa kello 17–19. Lauantaina on sitten vuorossa scifiseura 42:n järjestämä Lokacon Jyväskylän kirjaston pääsalissa. Kuten tuosta alempaa selviää, ohjelmassa on muutakin kiinnostavaa kuin vain kunniavieraan puhe. Mahdollisista viime hetken muutoksista pysyy kärryillä vilkaisemalla Lokaconin omaa sivua.
Tervetuloa!
Tervehdys täältä työhuoneen liki maantasaisesta norsunluutornista! Halusin vain väliaikatiedottaa, että Wolandan käsikirjoituksen muokkaaminen edistyy hyvää vauhtia, ja ensimmäinen muiden nähtäväksi annettava versio valmistunee, aikataulun mukaisesti, lokakuun alussa. Sen saavat kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot – ja kustantamo. Kirjastahan ei ole vielä sopimusta eikä sellaista solmita ennen kuin kässäri on luettu ja työstämiskelpoiseksi havaittu, mutta muutamia merkkejä on ilmassa, että kässäriin tullaan suhtautumaan alustavan myönteisesti.
Mutta varmaahan julkaisu on vasta kun muste on kuivunut kustannussopimuksessa, eikä se silloinkaan ole ehdottoman varmaa.
Tässä välissä haluan kuitenkin kertoa, että kirjailija suostuu irtautumaan koneensa äärestä seuraavan reilun kuukauden mittaan pariinkin otteeseen:
24.9. J. Pekka Mäkelä: Hunan
Hunan vie lukijan 1930- ja 1940-lukujen sodissa kuohuvaan Kiinaan. Hunanin pohjana ovat kirjailijan Kiinassa lähetyssaarnaajan toimineen tädin päiväkirjat. Tehokkaan kontrastin tuovat sveitsiläisen itsensä etsijän ja tutkimusmatkailijan kokemukset ja kiinnostus paitsi Kiinaan myös kutsumustyötä tekeviin lähetteihin. Haastattelija Riitta Vaismaa.
Väinölänkatu 5, Helsinki.
Vapaa pääsy, tervetuloa!
Jyväskylän Science Fiction seura 42 järjestää Lokacon-tapahtuman lauantaina 19.10.2019 klo 10.30 – 16.00 Jyväskylän pääkirjaston Wolmarinsalissa. Tarkempi ohjelma julkistettaneen lähitulevaisuudessa.
Lisäksi minua on mahdollista nähdä Helsingin kirjamessuilla lokakuun viimeisen viikonlopun tietämissä vaeltelemassa eksyneen näköisenä käytävillä ja moikkaamassa tuttuja.
Jos olen oikein ymmärtänyt, Nick Caven keikkoihin liittyvän kirjoittelun oleellinen osa on kertoa kirjoittajan omasta Cave-historiasta. Omalla kohdallani se on, epäilemättä paneutuneempien harrastajien mielestä, perin pinnallinen. Olin pitkään oikeastaan pelkästään ensin radiosta ja sitten Berliinin taivaan alla -elokuvassa kuullun upean, huikean intensiivisen ”From Her to Eternityn” varassa. Sittemmin olen kyllä kuunnellut paljon muutakin, nähnyt dokumentin tai kaksi, lukenut haastatteluja ja käynyt useammallakin keikalla Roskildessa, Kulttuuritalolla, Porissa – ja eilen Musiikkitalossa.
Conversations with Nick Cave -kiertueen keskeinen elementti ovat, nimen mukaisesti, yleisön Cavelle esittämät kysymykset, kommentit ja muistot. Homma oli toteutettu erinomaisen hyvin: Musiikkitalon eri katsomoissa oli avustajia, jotka osoittivat valosauvoilla halukkaita kysyjiä Caven valittavaksi, ja ojensivat sitten kysyjälle langattoman mikrofonin. Kysyjät olivat järjestään tilanteen tasalla, pysyivät asiassa ja kysyivät kiinnostavia, väliin haastaviakin kysymyksiä. Toki monet kokivat tärkeäksi kertoa Caven musiikin merkityksestä heidän oman elämänsä jossakin hankalassa vaiheessa, mutta sekin kuuluu asiaan – etenkin kun Cave kertoi itse saaneensa poikansa kuoleman jälkeen paljon tukea ja rohkaisua saamistaan viesteistä oman läheisensä menettäneiltä.
Aika ajoin Cave istahti flyygelin ääreen soittamaan, ikään kuin radiokanavan väliaikamusiikkia keskustelun tauoksi. Yksinkertainen ja ehkä jopa suhteellisen mielikuvitukseton pianosäestys ei avannut Caven lauluihin uusia ulottuvuuksia: ei hän huonosti soittanut, mutta ei välttämättä suunnattoman sädehtivästikään. Olen joskus aikaisemmin valittanut, ettei Musiikkitalon suuren salin akustiikka oikein toimi rytmimusiikin yhteydessä. Nytkin ylettömän pitkä jälkikaiku – jota klassisempi musiikki tuntuu tarvitsevan – puuroutti rytmiikkaa ja sävyjä ainakin meidän istumapaikoillemme lavan edustalla. Keskusteluosuudet pysyivät onneksi hyvin ymmärrettävinä ja sekä Caven että yleisön puhe selkeinä laadukkaan äänentoiston ja ammattitaitoisten miksaajien ansiosta. Toki kaikuisuus söi illan asetelman tavoittelemaa intiimiyttä: oli mahdotonta olla olematta koko ajan tietoinen siitä, että ollaan ISOSSA HALLISSA.
Cave oli varannut flyygelin ääreen ilmeisen runsaan valikoiman lauluja, joista valita kulloiseenkin hetkeen ja edellisiin kysymyksiin sopivaa laulettavaa, mutta olen ymmärtänyt että kiertueen aikana suurin osa setistä on pysynyt aika lailla samana. ”Girl in Amber” – alkuaan studiossa täysin improvisoituna laulettu kappale – oli ilmeisesti tämän kerran harvinaisuus. jonka merkityksiä itselleen Cave valotti. Oman tuotannon lisäksi kuultiin yhden laulun verran Marc Bolania ja kiistämättömän jylhä tulkinta Leonard Cohenin ”Avalanchesta” – kuulemma ensimmäinen Cohen-laulu jonka Cave on koskaan kuullut.
Salin ”viinitarha”-rakenne monitasoisine katsomoineen ja lavalle Caven pianon ympärille asetellut kahvilamaiset pöytäryhmät synnyttivät välillä kyllä vähän koomisen vaikutelman siitä, että ollaan jonkun kauppakeskuksen ravintola-alueella…
Mutta pikkuvinoilusta huolimatta täytyy sanoa, että kolmituntinen ilta oli tehokas, intensiivinen ja antoisa. Setin vahvinta osaa olivat nimenomaan Caven ja yleisön jäsenten keskustelut, mutta soitto ja laulu välissä toki tukivat kokonaisuutta. Kolmituntinen setti pelkkää soolo-Caven laulua ja soittoa olisi voinut olla vähän puuduttava kokemus. Caven levytettyäkin tuotantoa kuuntelee taas pikkuisen eri korvalla ja eri mielentilalla.
