Kategoria: kirjailijaelämää

Siksi ehkä että kenties tuota niinku

· 3 kommenttia ·

Parnasson päätoimittaja Papinniemi ja reaalifantastikkokollega Jääskeläinen ovat äskettäin pohdiskelleet kirjoittamisen ja kirjailijuuden motiiveja. Tämän aloituslauseen jälkeen minun on tietenkin päädyttävä, mahdollisesti muutamien elaboraattien mutkien kautta, esittämään itselleni kysymys: Miksi minä kirjoitan?

Yksinkertainen – ja usein toistamani – vastaus on tietysti se, että olen aina tiennyt, että minusta tulee kirjailija, ja että kahden ammattijournalistin lapsena olen jo pienestä pitäen tottunut siihen, että kirjoittaminen on sitä, mitä ihminen tekee. Ja lukeminen. Opin lukemaan viisivuotiaana, kirjoittelin kaverin kanssa kuvitettuja seikkailukertomuksia pari vuotta myöhemmin. (En muista niistä muuta kuin virkkeen ”Hän putosi mereen kuin märkä säkki.” Täytyypä käyttää sitä jossakin.) Varhaisteini-ikäisenä kirjoittelin historiallisia seikkailuromaaneja. Epäilen, että ainakin yksi kässäri on vielä jossakin tallella. (Sikäli kuin muistan, se ei ole todellakaan julkaisukelpoista kamaa. Ei edes reippaasti editoituna.)

Sen jälkeen… kirjoitin hyvin pitkään oikeastaan aika vähän. Paitsi tenttivastauksia ja harjoitustyötä. Sekä kaikenlaista höpellystä ainejärjestölehti Sykloidiin. (Tein sinne myös jonnin verran piirroksia, joita on sittemmin leikkailtu ja liimailtu uudempiin Sykloideihin. Niin, ja suunnittelin yhden t-paidan.) Koko ajan kuitenkin tiesin vielä kirjoittavani. Tämä asenne – ja siitä puhuminen – riepoi epäilemättä muitakin kuin silloista avovaimoani, jolle tämä suurisuuntaisten suunnitelmien ja todellisuuden aikaansaamattomuuden ristiriita kävi lopulta hyvinkin pahasti hermoille. Luulen, että se on käynyt minunkin hermoilleni. Optimismi ei ole koskaan estänyt minua ahdistumasta.

Itse asiassa minulla oli tällaisesta asenteesta erinomainen varoittava esimerkki. Olin joskus muutamaa vuotta aikaisemmin hetken aikaa töissä Valintatalossa (pinkkien muovikassien aikaan) ja juttelin erään myymälää siivoavan kaverin kanssa. ”Oikeasti mä olen elokuvaohjaaja”, hän kertoi. Tapasin hänet uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin hän oli päässyt vähän lähemmäksi ammatillisia tavoitteitaan: sen sijaan, että hän olisi kuurannut elintarvikekaupan lattioita, hän myi kameroita valokuvausliikkeessä.

Tietyssä mielessähän kirjailijuus on eräänlaista lapsuuden (erään) ammattihaaveen tekohengittämistä niin kauan, että haaveet rapisevat ja tekohengittäminen alkaa tuntua… no, ainakin työtä, ainakin joskus. Monessa suhteessa ajatus ammattikirjailijaksi tulemisesta on yhtä lapsellinen ja naurettava kuin ajatus vaikkapa eläintutkijan, taistelulentäjän, arkeologin, tähtitieteilijän tai rockmuusikon* ammatista – paitsi että biologeilla, arkeologeilla, lentäjillä ja astronomeilla taitaa olla keskimäärin huomattavasti korkeammat tulot kuin kirjailijoilla. (Ja lentäjillä vielä hillittömän matala eläkeikä.) Toisaalta heitä on hyvin paljon vähemmän: jos kirjailijuuden kriteeriksi lasketaan vaikkapa Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys, meitä on tässä maassa sentään pitkälti yli viisisataa. Keskimääräinen kirjailija tienaa kirjoillaan vuodessa keskimäärin pari tonnia.

Itse en ole vielä päässyt niin korkeisiin tuloihin, mutta onneksi Suomessa sekä yhteinen valtiomme että joukko yksityisiä säätiöitä katsoo suomenkielisen kirjallisuuden moniäänisyyden ja -kulttuurisuuden sen verran tärkeäksi asiaksi, että rahoittaa meitä hieman suuremmilla summilla kuin mihin kirjojemme lukijat pystyvät. Tämä auttaa minua(kin) pitämään päätoimestani suomentamisesta parin vuoden välein muutaman kuukauden mittaisen palkattoman loman omien kirjojen väkertämiseksi. Aloitin näiden omien lomien pitämisen kuitenkin ennen kuin sain apurahoja (paitsi suomentamiseen), ja luultavasti pitäisin niitä siinäkin tapauksessa, että en saisi apurahoja.  Apurahattomat kirjoituslomat olisivat todennäköisesti taloudellisesta pakosta tosin lyhkäisempiä ja niitä olisi varaa pitää harvemmin kuin nyt. Papinniemen siteeraaman jaottelun mukaan kuulun siis ilmeisesti jonnekin postmodernien kirjailijoiden joukkoon: apurahoitus on toiminnalleni mukava lisä, mutta sen merkitys kirjailijuudelle on (vain) välineellinen.

Yksi kirjojen kirjoittamisen iloja on tietysti konkreettisten tulosten aikaan saaminen: kaikki se haaveilu, suunnittelu, naputtelu, tuskailu ja ähellys päätyy lopulta käsinkosketeltavaksi esinneeksi, sellaiseksi esineeksi, jonka kaltaisia olen lumoutuneena tutkiskellut jo liki viisivuotiaasta alkaen. (Ainakin niin kauan kuin joku niitä tekstejä suostuu kustantamaan ja maksamaan niiden painokulut.) Toisaalta kirjallisuuden suomentajan ammatissa tätä iloa pääsee kokemaan jonnin verran taajemmin, ja (hivenen) paremmin palkattuna. Konkreettista aikaansaamista on myös soittimien rakentaminen: jos pari muokattua rakennussarjaa otetaan lukuun, olen saanut aikaiseksi enemmän soittimia kuin romaaneja. Sekä suunnitteluun ja kaavailuun että konkreettiseen tekemiseen kuluvat tuntimäärät ovat molemmissa varmaankin samaa luokkaa.** En kuitenkaan menisi missään nimessä kutsumaan itseäni ”soitinrakentajaksi” samalla tavoin kuin ”kirjailijaksi”.

Status? Kirjailija on kohtuullisen arvostettu ammatti, ja kirjojen kirjoittamista arvostetaan silloinkin kun se ei ole ammatti: luultavasti enemmän kuin oman musiikkinsa soittamista ja laulamista, vaikka siinäkin on kysymys ikiaikaisen, kunnioitetun tarinankertoja–tarinanlaulaja-griot-perinteen modernista jatkamisesta. Ei minulla ole periaatteessa mitään sitä vastaan, että saan osakseni arvostusta: tosin usein on käynyt niin, että kiusaannun kehumisesta. Sattuneista syistä tunnen aika hyvin sen prosessin, joka on synnyttänyt sen mitä kehuja niin arvostaa, ja prosessin – ja mahdollisesti ideoiden alkuperän – tunteminen vaikeuttaa toisinaan melkoisesti mahdollisuuksia nähdä teksti itsenäisenä kohteena, erillään omasta henkilökohtaisesta historiasta(an). Sitä paitsi olen ujo, jossakin mielessä jopa epäsosiaalinen. Vaikka näistä luonteenpiirteistä on jonkinlaista apua itse kirjoittamiselle (ujo tarkkailija näkee enemmän kuin seurueen karismaattinen keskipiste, epäsosiaalinen käyttää aikaansa kirjoittamiseen eikä kavereiden kanssa heilumiseen), ne toisaalta hankaloittavat arvostuksen tuottaman statuksen sosiaalisista hedelmistä nauttimista.*** Ei, ei minua ole tosiaankaan kysytty Uutisvuotoon eikä Runoraatiin, mutta en tiedä, olisiko minulla erityisen paljon, syvällistä tai hauskaa sanottavaa kummassakaan ohjelmassa (joita molempia kyllä katson oikein mielelläni).

Sitä paitsi minulla on joistakin asioista aika vahvoja mielipiteitä. Tässä maassa on tällä hetkellä suhteellisen paapottua porukkaa, jotka pitäisivät minun joitakin mielipiteitäni liki pitäen maanpetoksena, jos tietäisivät minulla sellaisia mielipiteitä olevan. Osa kyseisistä porukoista on kohtuullisen väkivaltaista, joten olen ihan tyytyväinen siihen, ettei pärstävärkkini ole kovinkaan tunnettu.

Tämä on tietysti yksi syy kirjoittaa romaaneja: se on keino paasata ja aukoa päätään itselle tärkeistä(kin) asioista vähän turvallisemmin – ja niin, ettei joudu välittömästi lyömään tiskiin lähdeviitteitä (silloinkaan, kun niitä olisi). Parhaimmillaan lukija joutuu perehtymään minun näkemyksiini tajuamattaan ja tietämättä, että hänelle on juuri paasattu politiikkaa.****

Toisaalta minulla on ollut aina tapana pohtia asioita, ideoita, aatteita, historiaa, luonnontieteitä ja kaikkea muuta mahdollista kehittelemällä mielessäni tarinoita (tai sitten kuvittelemalla opettavani asiaa jollekulle toiselle, mikä on tietysti vain muunnelma tarinoinnista). ”Aina” tarkoittaa tässä tietenkin ”niin kauan kuin muistan”: en nimittäin tiedä, onko tämä tapa syntynyt ennen kuin rupesin haaveilemaan kirjojen kirjoittamisesta vai sen vuoksi. Toisinaan nämä kehitelmät ovat vuotaneet sanoiksi asti ja hämmentäneet kovin kulloistakin seuralaistani tai seuruettani, joka pääsee nauttimaan ajatusprosessin hedelmästä ilman sitä juuristoa ja puuta, joka hedelmää ilmassa kannattelee. Jos toinen kysyy ”Mitäpä mietit?” hänelle saattaa olla melkein ahdistavaa kuulla vaikkapa: ”Noo, mä tässä pohdiskelen mitä tapahtuisi, jos neanderthalinihmiset palaisivat takaisin Maapallolle.” On helpompaa vastata ”enpä mitään erityistä”.

Näiden tolkuttomien mielikuvitusjuttujen pitäminen vielä hetken aikaa omana tietonaan ja työstäminen romaaneiksi on eräänlainen tapa tehdä niitä ymmärrettävämmiksi, vaikka en mitenkään välttämättä kirjoita romaaniin sitä alkuperäistä puuta juurineen, vaan kiinnitän hedelmän vaikkapa kuumailmapallosta roikkuvaan pitkäänsiimaan.

Tavallaanhan tämä on jonkinlaista regressiota lapsuuteen ja lapsen tapaan prosessoida asioita leikin ja kuvitelmien kautta. Mutta kyllä se minulle sopii – olenhan minä tietysti Huizingani lukenut. Olen myös lukenut kulttuuriantropologiaa ja kuvittelen tietäväni jotakin rituaaleista, jossa ihminen on – kemikaalien, hurmoksen tai vain oman mielikuvituksensa avulla – hetken aikaa jotakin aivan muuta kuin ns. normaalisti. Kirjoittaminen on minun oma transsini, oma henkitanssini, oma luolamaalaukseni, oma rituaalini, oma temppelini, oma meditaatiokeinoni. Yksi niistä.

Eli minä kirjoitan siksi, että kirjoittaminen on sitä mitä ihminen tekee.

___

* Nämäkin ovat kuuluneet joskus kauan sitten haaveammatteihini – eläintutkijuus tosin niin nuorena, että kuvittelin eläintutkijoiden viettävän aikaansa lähinnä ajelemalla savannilla seepraraitaiseksi maalatulla Land-Roverilla. Taistelulentäjähaaveet rapisivat paitsi ilmeisten fyysisten puutteiden (huono kunto, huono näkö) lisäksi siihen, että sotahistoriaan perehtyminen teki minusta lopulta pasifistin. Ilmailun – ja ilmasodankäynnin – historia kyllä kiinnostaa edelleenkin.

** Myöskin sikäli, että kirjoittaessa voi osan (tietoisesta ja/tai tiedostamattomasta) aivokapasiteetistaan käyttää soittimien suunnitteluun, ja soitinrakennuksessa voi samalla kehitellä kirjaideoita, kunhan ei unohda missään vaiheessa että käsissä saattaa olla sähkötyökalu, jossa on erinäisiä satoja kierroksia minuutissa pyörivä terä.

*** Toisaalta tykkään kyllä esiintyäkin. Jos olen varma siitä, että minulla on jotakin mielekästä sanottavaa. Mutta enpä voisi kuvitella olevani erityisen mielellään minkään seurueen karismaattinen keskipiste. Jos olen sellaiseksi joskus vahingossa päätynyt, olen yleensä jälkeenpäin aika nolo.

**** Juu, tiedän kyllä, etten ole aina kovinkaan taitava tai hienovarainen tässä paasaamisasiassa. Yritän oppia siinä suhteessa paremmaksi, huomaamattomammaksi ja siis kavalammaksi.

Aikuisten osastolla

· 2 kommenttia ·

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tikkurilan kirjasto on jo kauan ollut suosikkikirjastojani. Löysin sen asuessani 90-luvulla Korsossa, kävin siellä varsin paljon muutettuani sittemmin takaisin Helsingin puolelle Pihlajistoon, muutettuamme Tapulikaupunkiin se oli vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kuntarajan (ja Kehä kolmosen) tuolla puolen eikä kävelymatka nykyäänkään ole mitenkään kohtuuttoman pitkä. Kuten Tikkurilan kirjastossa aikanaan työskennellyt ja sittemmin Urjalan esikoiskirjailijaseminaaria vetänyt runoilija Tommi Parkko on todennut,varsinainen kirjakokoelma on (suuren kaupungin keskeiseksi kirjastoksi) varsin tavanomainen, mutta musiikkiosasto loistava. Siitä saanemme osaltaan kiittää kirjasto- ja tekijänoikeusasioita mediassakin paljon esillä pitävää Heikki Poroilaa. Joka tapauksessa juuri tämän laitoksen ansiosta pystyin ruokkimaan musiikillisen tajuntani laajentamisvimmaa 90-luvun työttömyysvuosinakin, jolloin rahaa levyostoksiin ei juuri ollut.

Siinäkin mielessä oli mukavaa mennä Tikkurilan kirjastoon vaihteeksi myös esiintymään osana Ruoki päätäsi -tapahtumien sarjaa, jonka skaala ulottuu runoudesta ja musiikista tietokirjallisuuteen. Kiinnostusta tietysti lisäsi keskustelukumppani – tai ehkä pikemminkin haastateltava – Esko  Valtaoja: minähän olen ollut kiinnostunut tähtitieteestä aina siitä kohtalokkaasta 1970-luvun joulunaluspäivästä alkaen, jolloin äiti pisti minut siivoamaan kotimme kirjahyllyä ja käteen sattui Patrick Mooren klassikkoteos Tähtitaivas. Ehdin vähän aikaa haaveilla astronomiasta ammattiakin.

(Nykyisen toimenkuvani parhaita puoliahan on, että kaikki vanhat ja uudet kiinnostuksen kohteet ovat suomentajalle – kirjaimellisesti – rahan arvoista pääomaa: minähän olen suomentanut kaksi tähtitiedettä käsittelevää tietokirjaa ja suomentaisin mielelläni enemmänkin.)

Ristiinbuukkauksen vuoksi emme päässeetkään Lumme-saliin, vaan istuimme aivan mainiossa paikassa yläkerran aikuisten osastolla. Yleisöä oli kirjaston väen arvion mukaan satakunta henkeä, ja joukosta tuli monta hyvää kysymystä omien johdattelujeni täydennykseksi. Esko on leppoisa ja sanavalmis haastateltava, joten puolitoistatuntinen kului vallan mukavasti. Tapahtuma kuvattiin videolle, joka epäilemättä pääsee netinkäyttäjien näkyville lähipäivinä.

* * *

Tapahtuman ennakkomainonnassa minua jäi, oikeastaan taas kerran, mietityttämään ”toimittaja”-tittelin sinnikäs roikkuminen nimeni yhteydessä. Kahden pitkän linjan toimittajan lapsena kyseisen ammatin viehätys on aina ollut perin vähäistä, ja päädyinkin tekemään toimittajan töitä pariksi vuodeksi 90-luvulla lähinnä vahingossa ja siksi, ettei muuta ollut tarjolla. En viihtynyt, ala ei sopinut minun luonteelleni. Rumbaan kirjoittelin satunnaisesti haastatteluja ja levyarvosteluja 2000-luvun alkuun saakka, mutta senkin lopettamisesta taitaa olla jo seitsemisen vuotta. Sen jälkeen olen kirjoittanut muistaakseni yhden ainoan lehtijutun, edesmenneen Johnny Kniga kertoo -lehden julkaiseman artikkelin Stuka-syöksypommittajista. (Sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten kaikista vanhoista kiinnostuksenkohteista voi olla kummallista iloa.) Kaiken kaikkiaan työtuntimäärissä laskettuna olen aivan varmasti ollut vähemmän aikaa toimittaja kuin vaikkapa apuhoitaja (siihenkään ammattiin minulla ei ole muodollista koulutusta). Mutta ehkäpä toimittajuus on kuin kissantappovideo – sellainen synti, ettei siitä vapaudu edes säädetyn rangaistuksen suoritettuaan?

Ruokimme päitämme

·

Minua pääsee muuten näkemään livenä toisen kaljupäisen karvaturvan seurassa. Ensi tiistaina on nimittäin

Ruoki päätäsi – Neljä näkökulmaa kirjallisuuteen osa 3.

Aika: tiistaina 5.10.2010 kello 18-19.30
Paikka: Tikkurilan kirjasto, Lummesali, Lummetie 4, Vantaa

Kolmannessa tapahtumassa science fiction -kirjailija J. Pekka Mäkelä
haastattelee professori Esko Valtaojaa.

Hän loisti kuin pekoni yössä

· 9 kommenttia ·

Olen perin hidas lukemaan talouteemme tulevia lehtiä (ostamistani irtonumeroista puhumattakaan). Siksi paneuduin kuun alussa ilmestyneeseen Parnassoon vasta tällä viikolla. Vaivan arvoinen numero onkin kyseessä. Karri Kokon kansijuttu kustantamisen tulevaisuudesta oli tosin jotakuinkin tyhjänpäiväinen ja pinnallinen, mutta tykkäsin Harry Salmenniemen monisivuisesta ”Syysmyrskyt”-runosta (ehkä se oli riittävän tyhjänpäiväinen ja pinnallinen kaltaiselleni heikosti runoutta tuntevalle lukijalle?) ja Martti Anhavan herkullisesta esseestä Mitä on taide? -nimisistä kirjoista. Lasse Koskelan kirjoitus Tuntemattoman sotilaan johtamisopeista oli myös kiinnostava ja on epäilemättä antoisa Koskelan ja Pasi Lankisen Johtajakirjan mahdolliselle kohderyhmälle, joskin suurin osa asiasta oli meille (entisille) kaikenkarvaisten pomojen alaisille ennestään tuttua.

Eniten minuun – kirjailevaan suomentajaan – vetosi kuitenkin Arto Virtasen ”Lintu vai kala”, kommentti moniakin klassikoita suomennelleen kirjailijan Pentti Saarikosken käännöstöihin. Tästä asiasta on puhuttu paljon meidän kirjallisuuden suomentajien parissa, mutta kovin usein kommentoidessaan Saarikosken käännöstöiden heikkoa laatua jollekin ei-suomentavalle kulttuurin toimijalle ammattisuomentaja saa kuulla suunnilleen: ”Mutta Saarikoski oli persoona! Ei se nyt niin tarkkaa ole, ovatko ne käännökset ihan kohdallaan!” Tai jotakin siihen tapaan. Toisin sanoen Saarikoski oli varhainen Eijkens-Baijarsilaisen koulukunnan edustaja suomalaisessa kirjailijuudessa ainakin ollessaan suomentaja: tärkeämpää on imago kuin sisältö.

Virtanen keskittyy jutussaan ennen kaikkea Saul Bellowin Herzogin ja John Barthin Uivan oopperan suomennoksiin ja välillä siteeraa pätkiä Saarikosken käännöksestä, alkutekstistä ja omasta suomennosehdotuksestaan. Tällä tavalla on tietysti helppoa tuoda esiin karkeita(kin) virheitä ja kömpelyyksiä (kuten Virtasen jutun otsikon innoittanut sea robin -kalalajin eli kurnusimpun ”suomentaminen” merisatakieleksi). Itse en pidä Virtasen suomennosehdotuksia kovinkaan onnistuneina – Saarikosken jälkeä parempana, kyllä – mutta toisaalta: omista käännöksistäni olisi aivan yhtä helppoa poimia nolouksia, kömpelyyksiä ja muutama suoranainen virhekin.*

Saarikosken kohdalla tärkein syy tekstiin jääneisiin virheisiin lienee ollut kiire: hänelle suomentaminen oli puhtaasti pelkkää palkkatyötä, jotka piti tehdä nopeasti pois alta että pääsisi käyttämään aikaa arvokkaampiin kirjallisiin harrastuksiin. Tästä voi tietysti arvella, että kyse on ollut osittain myös välinpitämättömyydestä: kääntämisen laaduksi riitti se, mistä palkkion sai. Ja koska kääntäjä oli persoona, töitä riitti silti. Esi-internetiaalisella kirjoituskonekaudella monien detaljien selvittely oli sitä paitsi huomattavan paljon mutkikkaampaa, toisinaan jopa mahdotonta. Ilmeisesti myös kustannustoimittajat suhtautuivat Saarikoskeen persoonana eivätkä uskaltaneet käyttää punakynää niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Eikä lukijakunnankaan sivistys, englannin kielen taito tai mahdollisuudet tutustua englanninkielisiin alkuteoksiin olleet tuohon aikaan lainkaan niin hyviä kuin nyttemmin, joten moni karkeakin virhe on huomattu vasta paljon myöhemmin. Myös kustannustoimittajien – ja heidän apunaan käyttämiensä tuttavien – yleissivistys on luultavasti ollut paljon nykyistä kapea-alaisempaa.

Yhtä kaikki, tällaiset kommentit ovat kirjallisuuden ammattisuomentajalle joka tapauksessa tarpeellisia ”käsi sydämelle ja katse peiliin” -hetkiä. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että omien julkaistujen suomennosteni joukossa on (ainakin) muutamia, joiden jälki olisi voinut olla paljon parempaa. Usein syy on ollut sama kuin (todennäköisesti myös) Saarikoskella: kiire. Olen ottanut töitä liian kireillä aikatauluilla, tai löysäillyt liian pitkään edellisen käännöksen valmistumisen jälkeen niin, että seuraavan käännöksen deadlinen lähestyessä tulee aivan hillitön kiire. Kireisiin aikatauluihin on tietysti johtanut myös kirjallisuuden suomentamisen häpeällisen matala palkkiotaso: töitä on pakko ottaa niin paljon, että tulee jotenkin toimeen. Tässä suhteessa olen onneksi pystynyt hieman löysäämään tahtia: olen päässyt eroon vanhoista, pitkäaikaistyöttömyyden kauden veloistani ja saanut sen jälkeen parikin pientä perintösummaa, joten käännöspalkkioiden ansaitsemistahdin harventaminen on ollut mahdollista – ainakin tilapäisesti. Tietysti asiaa on auttanut myös, että kirjailija-Mäkelä on saanut merkittävästi enemmän apurahoja kuin suomentaja-Mäkelä, vaikka kirjailija-Mäkelän ansaitsemat tekijänoikeuskorvaukset ovatkin olleet täysin olemattomia suomentaja-Mäkelän tekijänoikeuspalkkioihin verrattuna.

Peiliin sopii tietysti katsoa myös juuri tämän kirjailija- ja suomentajaminän yhteispelin suhteen. Ainakin tähän asti olen yleensä kyennyt mieltämään itseni ennen kaikkea kirjallisuuden suomentajaksi, joka silloin tällöin kirjoittelee omiakin romaaneja. Tässä mielessä laadun pitäisi olla kunnia-asia, ja toivon mukaan se sellaisena pysyykin. Minulla on myös ollut suuri ilo saada suomennettavakseni enimmäkseen sellaisia romaaneja ja tietokirjoja, joiden takana olen voinut seistä: ne pitikin saada suomeksi, niiden suomentaminen oli tärkeää kulttuurityötä. Minä siis olen (luultavasti) Saarikoskea motivoituneempi suomentaja.

Mutta koska en ole samanlainen persoona kuin Saarikoski (Luojan kiitos!), huono käännösjälki vaikuttaa omalla kohdallani suoraan myös käännöstilausten määrään eli työllisyyteen ja sitä kautta toimeentulemiseen. ”Vapaana kirjailijana” eläminen on Suomen kokoisen lukijakunnan edessä täysin mahdotonta, paitsi ehkä joillekin persoonille ja muutamille apurahojen jumalien suosikeille. Laadun parantamiselle ja ylläpitämiselle on sekä tarvetta että tahtoa.

Töihin tästä, siis.

___

* Vasta pari vuotta sitten tulin huomanneeksi, että Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä -suomennoksessa Johnsonin syntymäpäiväksi on merkitty 8. elokuuta 1911. Alkuteoksessa on oikea kuukausi, toukokuu. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se elokuu on sinne hypännyt. Tässä tapauksessa ei voi edes syyttää kiirettä: tein ensimmäisen käännösversion harrastusmielessä puhdetöinä lähes kymmenen vuotta ennen kuin suomennos julkaistiin, ja kävin tekstiä läpi sekä itse että kustannustoimittajan kanssa kaikessa rauhassa.

Juhlan aika

·

Huomasin kyllä jo aikanaan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaarissa vuonna 2004, että runoilijat ovat aivan omaa porukkaansa.

Ei, en tarkoita missään negatiivisessa mielessä, päinvastoin. Se, että mainion seminaariporukkamme runoilijat viihtyivät niin hyvin toistensa seurassa johtui yksinkertaisesti siitä, että he tunsivat toisensa jo ennestään. Heillä on ollut yhteisiä lausuntailtoja, tapahtumia, lehtiä, yhteinen kiinnostuneiden piiri – oikeastaan hyvin samassa hengessä kuin meillä spekulatiivisen fiktion kirjoittajilla ja ystävillä. Kun kyseessä on kirjallisen kentän pieni ja vähän esoteerinen laita, kaikki hyötyvät siitä jos porukka pitää yhtä. Sekä tekijät että lukijat. Eikä porukkahenki tarkoita sitä, että muut pitäisi sulkea ulkopuolelle. Pentinkulman porukasta löytyi ystäviä sekä proosan että runouden tekijöistä.

Me spefistit voisimme ottaa runoilijoista ainakin yhdessä suhteessa. Mekin voisimme järjestää kirjan julkaisubileitä.

Itselläni on ollut tapana, että saadessani painotuoreen romaanin käteen kaadan itselleni tujakan lasillisen hyvää viskiä tai sytytän sikarin ja istahdan talomme pihamaan pergolaan tuijottamaan hämärtyvässä illassa työni tulosta. Koska en normaalisti polta, sikari kihahtaa päähän ihan yhtä sutjakkaasti kuin viski. Tämä yhden hengen juhla on hauska pikku perinne, mutta asian voisi tosiaan tehdä toisinkin.

Juuli Niemi oli mukana samaisessa esikoiskirjailijaseminaarissa, Saila Susiluotoon tutustuin viime keväänä Pentinkulma-kaverini Sanna Karlströmin kautta. En ole vielä ehtinyt lukea Juulin Yömatkoja enkä Sailan Carmenia – sainhan ne käsiini vasta pari tuntia sitten – mutta luulisin niiden kiilaavan sujuvasti ”nämä kirjat pitää lukea ensi tilassa” -pinossa aiemmin hankittujen kirjojen edelle omalta osaltaan siksi, että a) Juuli ja Saila ovat mukavia ihmisiä ja b) julkkaribileissä oli mukavaa jutella monenlaisten fiksujen, kiinnostavia ajatuksia heitelleiden ihmisten kanssa, ja mukavaa muutenkin.

Samalla rupesi tietysti itämään ajatus: Miksipä minä en voisi järjestää julkkareita sitten kun seuraava romaani ilmestyy?

Proosapuolella sellaista ei ole harrastettu niin paljon – ellei kyseessä ole niin iso kirjallisen kentän nimi, että uusi teos on Tapaus. Hyvin helposti julkaisun juhlistaminen jää korkeintaan kirjamessu- tai kirjatapahtumaesiintymiseen. Mutta miksipä ei? Varaisi sopivan paikan, kutsuisi mukaan ateljeekriitikot, kustannustoimittajat, läheiset, ystävät, naapurit, spefi-tutut ja muita mukavia ihmisiä, ehkä vähän toimittajakuntaakin, ja juhlistaisi harvinaislaatuista tapausta kunnolla. Ei se niin monimutkaista ole. Ja jos joku toinen sattuisi julkaisemaan samoihin aikoihin, bileet voisi yhdistää. Kyllä se viskilasillinen ja kirjankannentuijottelu maistuisivat hyvässä seurassakin. Saattaisivat maistua paremmaltakin. Ja koska tykkään lukea omaa tekstiäni – kuin runoilijat – ja vielä kehitellä siihen taustalle pikku äänimaisemia, olisi oiva tilaisuus päästä harrastamaan tätäkin pahetta.

Mmm, pitäisiköhän varata vaikkapa tuo Kappelin kellari esimerkiksi… tammikuun toiseksi päiväksi 2012?

Että tällainen tapaus

· 2 kommenttia ·

Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaarituttavani Riku Korhosen hengessä:

Reaalifantastisesti orientoitunut tieteiskirjailija, jonka sinne tai tänne tulevaan tai menneeseen sijoitettujen romaanien päähenkilö on usein elämäntilanteestaan ahdistunut, tavalla tai toisella yksinäinen, depressioon taipuvainen keski-ikäinen mies. Kirjoissa välitetään kanssaihmisistä ja vältetään kovin rytiseviä taisteluja. Sukupuoli: mies. Ikä: 48. Habitus: nörtihtävä, kaljuuntuva ja karvaturpainen t-paitojen ja mustien farkkujen kuluttaja, ujohko. Odotettu myynti: julkaisuvuonna 4–500 kpl, seuraavina saman verran.

Enää puuttuu se mainoslause. Ehdotuksia?

Post-Finncon

· 2 kommenttia ·

Alunperin tarkoituksenani oli raportoida Finnconista päivä kerrallaan. Mutta laiskuus – tai helteen vuoksi huonosti nukuttujen öiden aiheuttama väsymys – vei voiton.

Lyhyt tiivistelmä: Olin paikalla. Sain kiitosta. Tapasin mukavia ihmisiä. Kuulin kiinnostavia esityksiä. Kivaa oli.

Vähän pidempi tiivistelmä: Tämänvuotinen con poikkesi useammista edellisistä siinä, että samassa yhteydessä ei järjestetty Animeconia. Tavallaan tämä on sääli: Animekansa on värikästä, innostunutta, hyvätapaista ja näkee valtavasti vaivaa tapahtuman eteen. Manga ja anime käyttävät sitä paitsi niin paljon sf-aiheita, että nuoressa porukassa on hillittömästi potentiaalia tulla myös ”oikean” conin vakkarikävijöiksi.  Heissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, miten käsittämättömän paljon heitä tulee paikalle. Animeton coni vaikuttikin ensi silmäyksellä miltei autiolta ja harmaalta.

Muutamia tilaisuuteen pukeutuneita sentään löytyi, ja vaivaa oli nähty. Sisätiloissa väen määrän huomasi oikeastaan vasta siitä, että saleissa oli runsaasti väkeä, niinkin runsaasti että muutama esitelmä ja keskustelu jäi kuuntelematta, kun saliin ei voitu ottaa enempää ihmisiä.

Itse tulin kuunnelleeksi esityksiä oikeastaan kahdesta teemasta: kuvista ja suomalaisesta perinteestä.


Conin kunniavieraana toiminut emeritaprofessori Liisa Rantalaiho puhui ja näytti outouden kohtaamisia suomalaisessa nykytaiteessa. Graafikko Carita Forsgren perehdytti puolestaan pidempään fantasiataiteen perinteeseen luolamaalauksista Hieronymus Boschin ja William Blaken kautta Boris Vallejoon. Nämä esitykset ovat luultavasti erinomaisia johdatuksia tässä muutaman päivän sisällä tapahtuvalle, jokavuotisella Haihatus-käynnille. Se on oiva paikka kohdata kuvallista outoutta(kin).


Visuaalinen oli myös Petri Hiltusen esitys suomalaisesta poikakirjascifistä viime vuosisadan alusta aina 1980-luvulle asti. Yleisön naurunrähäköiden lomassa Petri perusteli erittäin pätevästi, miksi etenkään suomalaisella poikascifillä ei totisesti ollut mitään jakoa Finlandia-tason mitteläissä ennen Johanna Sinisaloa, vaikka Finlandia oli epäilemättä soinutkin useammankin kirjoittajan päässä: ”Mainitsinko jo rasismin?”


Lauantain iltakekkerit menivät taas perinteisellä kaavalla. Asuja palkittiin – ihan aiheesta – kunniavierasfilkkejä laulettiin ja, helteen vuoksi, suuri osa yleisöä istui Lozzin kasvihuonemaisen salin sijaan viereisellä terassilla, jossa ilmanala oli aika paljon miellyttävämpi. Hintataso puolestaan ei, joten väki valui varsin aikaisessa vaiheessa jo perinteiseen Jyväscon-jatkopaikkaan Sohwille.

Omaan osuuteeni olen jokseenkin tyytyväinen. Atorox-novellikilpailun kakkossija – käytännössä ensimmäisellä sf-lehdissä koskaan julkaistulla novellillani! – teki tietysti kutaa itsetunnolle, varsinkin kun ”Kolmekymmentä vuotta” sai muutenkin kehuja lukuisilta kohdalle sattuneilta ihmisiltä.

Olin mukana (Atorox-tilaisuuden lisäksi) kahdessa paneelissa. Lauantaina pääsimme Pasin, J-P:n ja ulkojäsen-Tiinan kanssa kertomaan jälleen monenlaisia näkemyksiämme siitä, mitä se reaalifantasia oikein on. Sunnuntain paleofiktio-paneelissa tuli vähän sellainen olo että mukaan olisi tarvittu joku joka olisi perehtynyt paremmin myös ulkomaiseen lajin kirjallisuuteen (Jean M. Untinen-Auelin lisäksikin), mutta yleisön myötävaikutuksella saimme silti aikaan kiinnostavana pysyneen ja ajatuksia poikineen keskustelun. Kuten tulin tunnustaneeksi, Nedujen taustatyön tekeminen jätti mielenpohjalle ajatuksen, että ehkä joskus voisi kirjoittaa jonkinlaista paleofiktiota itsekin, mutta aika näyttää kehittyykö tästä yhtään mitään.

Pohjimmiltaan conit ovat kuitenkin rentoja sosiaalisia tapahtumia. Itse aloitin niissä käymisen varsin myöhään, mutta silti on minullekin muodostunut vähitellen puolituttavajoukko, jota mielellään käy tapaamassa kerran vuodessa jossakin päin Suomea (ensi kesänä Turussa). Siinä sivussa on tietysti hauskaa oppia jotakin sf:n maailmasta ja ehkä vähän markkinoida omaakin kirjailijuuttaan ja kääntäjyyttään. Ja ottaa rennosti, kuten muutkin.

(Ja anteeksi mahdollisesti tavallista suurempi lyöntivirheiden määrä. Tämän miniläppärin näppäimistö on aika… mini. Mitä minun sormeni eivät ole.)

Puolentoista viikon päästä

·

Palasin eilen Roskilden festivaaleilta, mistä lisää jahka saan kuvia editoitua ja jotain kirjoitettua. Sitä ennen kuitenkin Finncon-mainontaa. Olen nähtävissä Jyväskylän Finncon-viikonloppuna ainakin seuraavissa tilaisuuksissa:

*

Stalkerina realismin ja fantasian välisellä vyöhykkeellä
Lauantai 17.7. 17:00  sali C4
Keskustelu reaalifantasiasta.

Pasi Ilmari Jääskeläinen, Juha-Pekka Koskinen, J Pekka Mäkelä, Tiina Raevaara

*

Paleofiktio
Sunnuntai 18.7. 15:00 sali C3

Paleofiktio scifi- ja fantasiakirjallisuudessa.

Aleksi Kuutio (pj.), Sarianna Silvonen, Boris Hurtta, J.Pekka Mäkelä

*

Muulloinkin voi tietysti tulla juttelemaan ja paiskaamaan tassua, jos siltä tuntuu.