Kategoria: kirjailijaelämää

Aikuisten osastolla

· 2 kommenttia ·

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tikkurilan kirjasto on jo kauan ollut suosikkikirjastojani. Löysin sen asuessani 90-luvulla Korsossa, kävin siellä varsin paljon muutettuani sittemmin takaisin Helsingin puolelle Pihlajistoon, muutettuamme Tapulikaupunkiin se oli vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kuntarajan (ja Kehä kolmosen) tuolla puolen eikä kävelymatka nykyäänkään ole mitenkään kohtuuttoman pitkä. Kuten Tikkurilan kirjastossa aikanaan työskennellyt ja sittemmin Urjalan esikoiskirjailijaseminaaria vetänyt runoilija Tommi Parkko on todennut,varsinainen kirjakokoelma on (suuren kaupungin keskeiseksi kirjastoksi) varsin tavanomainen, mutta musiikkiosasto loistava. Siitä saanemme osaltaan kiittää kirjasto- ja tekijänoikeusasioita mediassakin paljon esillä pitävää Heikki Poroilaa. Joka tapauksessa juuri tämän laitoksen ansiosta pystyin ruokkimaan musiikillisen tajuntani laajentamisvimmaa 90-luvun työttömyysvuosinakin, jolloin rahaa levyostoksiin ei juuri ollut.

Siinäkin mielessä oli mukavaa mennä Tikkurilan kirjastoon vaihteeksi myös esiintymään osana Ruoki päätäsi -tapahtumien sarjaa, jonka skaala ulottuu runoudesta ja musiikista tietokirjallisuuteen. Kiinnostusta tietysti lisäsi keskustelukumppani – tai ehkä pikemminkin haastateltava – Esko  Valtaoja: minähän olen ollut kiinnostunut tähtitieteestä aina siitä kohtalokkaasta 1970-luvun joulunaluspäivästä alkaen, jolloin äiti pisti minut siivoamaan kotimme kirjahyllyä ja käteen sattui Patrick Mooren klassikkoteos Tähtitaivas. Ehdin vähän aikaa haaveilla astronomiasta ammattiakin.

(Nykyisen toimenkuvani parhaita puoliahan on, että kaikki vanhat ja uudet kiinnostuksen kohteet ovat suomentajalle – kirjaimellisesti – rahan arvoista pääomaa: minähän olen suomentanut kaksi tähtitiedettä käsittelevää tietokirjaa ja suomentaisin mielelläni enemmänkin.)

Ristiinbuukkauksen vuoksi emme päässeetkään Lumme-saliin, vaan istuimme aivan mainiossa paikassa yläkerran aikuisten osastolla. Yleisöä oli kirjaston väen arvion mukaan satakunta henkeä, ja joukosta tuli monta hyvää kysymystä omien johdattelujeni täydennykseksi. Esko on leppoisa ja sanavalmis haastateltava, joten puolitoistatuntinen kului vallan mukavasti. Tapahtuma kuvattiin videolle, joka epäilemättä pääsee netinkäyttäjien näkyville lähipäivinä.

* * *

Tapahtuman ennakkomainonnassa minua jäi, oikeastaan taas kerran, mietityttämään ”toimittaja”-tittelin sinnikäs roikkuminen nimeni yhteydessä. Kahden pitkän linjan toimittajan lapsena kyseisen ammatin viehätys on aina ollut perin vähäistä, ja päädyinkin tekemään toimittajan töitä pariksi vuodeksi 90-luvulla lähinnä vahingossa ja siksi, ettei muuta ollut tarjolla. En viihtynyt, ala ei sopinut minun luonteelleni. Rumbaan kirjoittelin satunnaisesti haastatteluja ja levyarvosteluja 2000-luvun alkuun saakka, mutta senkin lopettamisesta taitaa olla jo seitsemisen vuotta. Sen jälkeen olen kirjoittanut muistaakseni yhden ainoan lehtijutun, edesmenneen Johnny Kniga kertoo -lehden julkaiseman artikkelin Stuka-syöksypommittajista. (Sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten kaikista vanhoista kiinnostuksenkohteista voi olla kummallista iloa.) Kaiken kaikkiaan työtuntimäärissä laskettuna olen aivan varmasti ollut vähemmän aikaa toimittaja kuin vaikkapa apuhoitaja (siihenkään ammattiin minulla ei ole muodollista koulutusta). Mutta ehkäpä toimittajuus on kuin kissantappovideo – sellainen synti, ettei siitä vapaudu edes säädetyn rangaistuksen suoritettuaan?

Ruokimme päitämme

·

Minua pääsee muuten näkemään livenä toisen kaljupäisen karvaturvan seurassa. Ensi tiistaina on nimittäin

Ruoki päätäsi – Neljä näkökulmaa kirjallisuuteen osa 3.

Aika: tiistaina 5.10.2010 kello 18-19.30
Paikka: Tikkurilan kirjasto, Lummesali, Lummetie 4, Vantaa

Kolmannessa tapahtumassa science fiction -kirjailija J. Pekka Mäkelä
haastattelee professori Esko Valtaojaa.

Hän loisti kuin pekoni yössä

· 9 kommenttia ·

Olen perin hidas lukemaan talouteemme tulevia lehtiä (ostamistani irtonumeroista puhumattakaan). Siksi paneuduin kuun alussa ilmestyneeseen Parnassoon vasta tällä viikolla. Vaivan arvoinen numero onkin kyseessä. Karri Kokon kansijuttu kustantamisen tulevaisuudesta oli tosin jotakuinkin tyhjänpäiväinen ja pinnallinen, mutta tykkäsin Harry Salmenniemen monisivuisesta ”Syysmyrskyt”-runosta (ehkä se oli riittävän tyhjänpäiväinen ja pinnallinen kaltaiselleni heikosti runoutta tuntevalle lukijalle?) ja Martti Anhavan herkullisesta esseestä Mitä on taide? -nimisistä kirjoista. Lasse Koskelan kirjoitus Tuntemattoman sotilaan johtamisopeista oli myös kiinnostava ja on epäilemättä antoisa Koskelan ja Pasi Lankisen Johtajakirjan mahdolliselle kohderyhmälle, joskin suurin osa asiasta oli meille (entisille) kaikenkarvaisten pomojen alaisille ennestään tuttua.

Eniten minuun – kirjailevaan suomentajaan – vetosi kuitenkin Arto Virtasen ”Lintu vai kala”, kommentti moniakin klassikoita suomennelleen kirjailijan Pentti Saarikosken käännöstöihin. Tästä asiasta on puhuttu paljon meidän kirjallisuuden suomentajien parissa, mutta kovin usein kommentoidessaan Saarikosken käännöstöiden heikkoa laatua jollekin ei-suomentavalle kulttuurin toimijalle ammattisuomentaja saa kuulla suunnilleen: ”Mutta Saarikoski oli persoona! Ei se nyt niin tarkkaa ole, ovatko ne käännökset ihan kohdallaan!” Tai jotakin siihen tapaan. Toisin sanoen Saarikoski oli varhainen Eijkens-Baijarsilaisen koulukunnan edustaja suomalaisessa kirjailijuudessa ainakin ollessaan suomentaja: tärkeämpää on imago kuin sisältö.

Virtanen keskittyy jutussaan ennen kaikkea Saul Bellowin Herzogin ja John Barthin Uivan oopperan suomennoksiin ja välillä siteeraa pätkiä Saarikosken käännöksestä, alkutekstistä ja omasta suomennosehdotuksestaan. Tällä tavalla on tietysti helppoa tuoda esiin karkeita(kin) virheitä ja kömpelyyksiä (kuten Virtasen jutun otsikon innoittanut sea robin -kalalajin eli kurnusimpun ”suomentaminen” merisatakieleksi). Itse en pidä Virtasen suomennosehdotuksia kovinkaan onnistuneina – Saarikosken jälkeä parempana, kyllä – mutta toisaalta: omista käännöksistäni olisi aivan yhtä helppoa poimia nolouksia, kömpelyyksiä ja muutama suoranainen virhekin.*

Saarikosken kohdalla tärkein syy tekstiin jääneisiin virheisiin lienee ollut kiire: hänelle suomentaminen oli puhtaasti pelkkää palkkatyötä, jotka piti tehdä nopeasti pois alta että pääsisi käyttämään aikaa arvokkaampiin kirjallisiin harrastuksiin. Tästä voi tietysti arvella, että kyse on ollut osittain myös välinpitämättömyydestä: kääntämisen laaduksi riitti se, mistä palkkion sai. Ja koska kääntäjä oli persoona, töitä riitti silti. Esi-internetiaalisella kirjoituskonekaudella monien detaljien selvittely oli sitä paitsi huomattavan paljon mutkikkaampaa, toisinaan jopa mahdotonta. Ilmeisesti myös kustannustoimittajat suhtautuivat Saarikoskeen persoonana eivätkä uskaltaneet käyttää punakynää niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Eikä lukijakunnankaan sivistys, englannin kielen taito tai mahdollisuudet tutustua englanninkielisiin alkuteoksiin olleet tuohon aikaan lainkaan niin hyviä kuin nyttemmin, joten moni karkeakin virhe on huomattu vasta paljon myöhemmin. Myös kustannustoimittajien – ja heidän apunaan käyttämiensä tuttavien – yleissivistys on luultavasti ollut paljon nykyistä kapea-alaisempaa.

Yhtä kaikki, tällaiset kommentit ovat kirjallisuuden ammattisuomentajalle joka tapauksessa tarpeellisia ”käsi sydämelle ja katse peiliin” -hetkiä. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että omien julkaistujen suomennosteni joukossa on (ainakin) muutamia, joiden jälki olisi voinut olla paljon parempaa. Usein syy on ollut sama kuin (todennäköisesti myös) Saarikoskella: kiire. Olen ottanut töitä liian kireillä aikatauluilla, tai löysäillyt liian pitkään edellisen käännöksen valmistumisen jälkeen niin, että seuraavan käännöksen deadlinen lähestyessä tulee aivan hillitön kiire. Kireisiin aikatauluihin on tietysti johtanut myös kirjallisuuden suomentamisen häpeällisen matala palkkiotaso: töitä on pakko ottaa niin paljon, että tulee jotenkin toimeen. Tässä suhteessa olen onneksi pystynyt hieman löysäämään tahtia: olen päässyt eroon vanhoista, pitkäaikaistyöttömyyden kauden veloistani ja saanut sen jälkeen parikin pientä perintösummaa, joten käännöspalkkioiden ansaitsemistahdin harventaminen on ollut mahdollista – ainakin tilapäisesti. Tietysti asiaa on auttanut myös, että kirjailija-Mäkelä on saanut merkittävästi enemmän apurahoja kuin suomentaja-Mäkelä, vaikka kirjailija-Mäkelän ansaitsemat tekijänoikeuskorvaukset ovatkin olleet täysin olemattomia suomentaja-Mäkelän tekijänoikeuspalkkioihin verrattuna.

Peiliin sopii tietysti katsoa myös juuri tämän kirjailija- ja suomentajaminän yhteispelin suhteen. Ainakin tähän asti olen yleensä kyennyt mieltämään itseni ennen kaikkea kirjallisuuden suomentajaksi, joka silloin tällöin kirjoittelee omiakin romaaneja. Tässä mielessä laadun pitäisi olla kunnia-asia, ja toivon mukaan se sellaisena pysyykin. Minulla on myös ollut suuri ilo saada suomennettavakseni enimmäkseen sellaisia romaaneja ja tietokirjoja, joiden takana olen voinut seistä: ne pitikin saada suomeksi, niiden suomentaminen oli tärkeää kulttuurityötä. Minä siis olen (luultavasti) Saarikoskea motivoituneempi suomentaja.

Mutta koska en ole samanlainen persoona kuin Saarikoski (Luojan kiitos!), huono käännösjälki vaikuttaa omalla kohdallani suoraan myös käännöstilausten määrään eli työllisyyteen ja sitä kautta toimeentulemiseen. ”Vapaana kirjailijana” eläminen on Suomen kokoisen lukijakunnan edessä täysin mahdotonta, paitsi ehkä joillekin persoonille ja muutamille apurahojen jumalien suosikeille. Laadun parantamiselle ja ylläpitämiselle on sekä tarvetta että tahtoa.

Töihin tästä, siis.

___

* Vasta pari vuotta sitten tulin huomanneeksi, että Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä -suomennoksessa Johnsonin syntymäpäiväksi on merkitty 8. elokuuta 1911. Alkuteoksessa on oikea kuukausi, toukokuu. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se elokuu on sinne hypännyt. Tässä tapauksessa ei voi edes syyttää kiirettä: tein ensimmäisen käännösversion harrastusmielessä puhdetöinä lähes kymmenen vuotta ennen kuin suomennos julkaistiin, ja kävin tekstiä läpi sekä itse että kustannustoimittajan kanssa kaikessa rauhassa.

Juhlan aika

·

Huomasin kyllä jo aikanaan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaarissa vuonna 2004, että runoilijat ovat aivan omaa porukkaansa.

Ei, en tarkoita missään negatiivisessa mielessä, päinvastoin. Se, että mainion seminaariporukkamme runoilijat viihtyivät niin hyvin toistensa seurassa johtui yksinkertaisesti siitä, että he tunsivat toisensa jo ennestään. Heillä on ollut yhteisiä lausuntailtoja, tapahtumia, lehtiä, yhteinen kiinnostuneiden piiri – oikeastaan hyvin samassa hengessä kuin meillä spekulatiivisen fiktion kirjoittajilla ja ystävillä. Kun kyseessä on kirjallisen kentän pieni ja vähän esoteerinen laita, kaikki hyötyvät siitä jos porukka pitää yhtä. Sekä tekijät että lukijat. Eikä porukkahenki tarkoita sitä, että muut pitäisi sulkea ulkopuolelle. Pentinkulman porukasta löytyi ystäviä sekä proosan että runouden tekijöistä.

Me spefistit voisimme ottaa runoilijoista ainakin yhdessä suhteessa. Mekin voisimme järjestää kirjan julkaisubileitä.

Itselläni on ollut tapana, että saadessani painotuoreen romaanin käteen kaadan itselleni tujakan lasillisen hyvää viskiä tai sytytän sikarin ja istahdan talomme pihamaan pergolaan tuijottamaan hämärtyvässä illassa työni tulosta. Koska en normaalisti polta, sikari kihahtaa päähän ihan yhtä sutjakkaasti kuin viski. Tämä yhden hengen juhla on hauska pikku perinne, mutta asian voisi tosiaan tehdä toisinkin.

Juuli Niemi oli mukana samaisessa esikoiskirjailijaseminaarissa, Saila Susiluotoon tutustuin viime keväänä Pentinkulma-kaverini Sanna Karlströmin kautta. En ole vielä ehtinyt lukea Juulin Yömatkoja enkä Sailan Carmenia – sainhan ne käsiini vasta pari tuntia sitten – mutta luulisin niiden kiilaavan sujuvasti ”nämä kirjat pitää lukea ensi tilassa” -pinossa aiemmin hankittujen kirjojen edelle omalta osaltaan siksi, että a) Juuli ja Saila ovat mukavia ihmisiä ja b) julkkaribileissä oli mukavaa jutella monenlaisten fiksujen, kiinnostavia ajatuksia heitelleiden ihmisten kanssa, ja mukavaa muutenkin.

Samalla rupesi tietysti itämään ajatus: Miksipä minä en voisi järjestää julkkareita sitten kun seuraava romaani ilmestyy?

Proosapuolella sellaista ei ole harrastettu niin paljon – ellei kyseessä ole niin iso kirjallisen kentän nimi, että uusi teos on Tapaus. Hyvin helposti julkaisun juhlistaminen jää korkeintaan kirjamessu- tai kirjatapahtumaesiintymiseen. Mutta miksipä ei? Varaisi sopivan paikan, kutsuisi mukaan ateljeekriitikot, kustannustoimittajat, läheiset, ystävät, naapurit, spefi-tutut ja muita mukavia ihmisiä, ehkä vähän toimittajakuntaakin, ja juhlistaisi harvinaislaatuista tapausta kunnolla. Ei se niin monimutkaista ole. Ja jos joku toinen sattuisi julkaisemaan samoihin aikoihin, bileet voisi yhdistää. Kyllä se viskilasillinen ja kirjankannentuijottelu maistuisivat hyvässä seurassakin. Saattaisivat maistua paremmaltakin. Ja koska tykkään lukea omaa tekstiäni – kuin runoilijat – ja vielä kehitellä siihen taustalle pikku äänimaisemia, olisi oiva tilaisuus päästä harrastamaan tätäkin pahetta.

Mmm, pitäisiköhän varata vaikkapa tuo Kappelin kellari esimerkiksi… tammikuun toiseksi päiväksi 2012?

Että tällainen tapaus

· 2 kommenttia ·

Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaarituttavani Riku Korhosen hengessä:

Reaalifantastisesti orientoitunut tieteiskirjailija, jonka sinne tai tänne tulevaan tai menneeseen sijoitettujen romaanien päähenkilö on usein elämäntilanteestaan ahdistunut, tavalla tai toisella yksinäinen, depressioon taipuvainen keski-ikäinen mies. Kirjoissa välitetään kanssaihmisistä ja vältetään kovin rytiseviä taisteluja. Sukupuoli: mies. Ikä: 48. Habitus: nörtihtävä, kaljuuntuva ja karvaturpainen t-paitojen ja mustien farkkujen kuluttaja, ujohko. Odotettu myynti: julkaisuvuonna 4–500 kpl, seuraavina saman verran.

Enää puuttuu se mainoslause. Ehdotuksia?

Post-Finncon

· 2 kommenttia ·

Alunperin tarkoituksenani oli raportoida Finnconista päivä kerrallaan. Mutta laiskuus – tai helteen vuoksi huonosti nukuttujen öiden aiheuttama väsymys – vei voiton.

Lyhyt tiivistelmä: Olin paikalla. Sain kiitosta. Tapasin mukavia ihmisiä. Kuulin kiinnostavia esityksiä. Kivaa oli.

Vähän pidempi tiivistelmä: Tämänvuotinen con poikkesi useammista edellisistä siinä, että samassa yhteydessä ei järjestetty Animeconia. Tavallaan tämä on sääli: Animekansa on värikästä, innostunutta, hyvätapaista ja näkee valtavasti vaivaa tapahtuman eteen. Manga ja anime käyttävät sitä paitsi niin paljon sf-aiheita, että nuoressa porukassa on hillittömästi potentiaalia tulla myös ”oikean” conin vakkarikävijöiksi.  Heissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, miten käsittämättömän paljon heitä tulee paikalle. Animeton coni vaikuttikin ensi silmäyksellä miltei autiolta ja harmaalta.

Muutamia tilaisuuteen pukeutuneita sentään löytyi, ja vaivaa oli nähty. Sisätiloissa väen määrän huomasi oikeastaan vasta siitä, että saleissa oli runsaasti väkeä, niinkin runsaasti että muutama esitelmä ja keskustelu jäi kuuntelematta, kun saliin ei voitu ottaa enempää ihmisiä.

Itse tulin kuunnelleeksi esityksiä oikeastaan kahdesta teemasta: kuvista ja suomalaisesta perinteestä.


Conin kunniavieraana toiminut emeritaprofessori Liisa Rantalaiho puhui ja näytti outouden kohtaamisia suomalaisessa nykytaiteessa. Graafikko Carita Forsgren perehdytti puolestaan pidempään fantasiataiteen perinteeseen luolamaalauksista Hieronymus Boschin ja William Blaken kautta Boris Vallejoon. Nämä esitykset ovat luultavasti erinomaisia johdatuksia tässä muutaman päivän sisällä tapahtuvalle, jokavuotisella Haihatus-käynnille. Se on oiva paikka kohdata kuvallista outoutta(kin).


Visuaalinen oli myös Petri Hiltusen esitys suomalaisesta poikakirjascifistä viime vuosisadan alusta aina 1980-luvulle asti. Yleisön naurunrähäköiden lomassa Petri perusteli erittäin pätevästi, miksi etenkään suomalaisella poikascifillä ei totisesti ollut mitään jakoa Finlandia-tason mitteläissä ennen Johanna Sinisaloa, vaikka Finlandia oli epäilemättä soinutkin useammankin kirjoittajan päässä: ”Mainitsinko jo rasismin?”


Lauantain iltakekkerit menivät taas perinteisellä kaavalla. Asuja palkittiin – ihan aiheesta – kunniavierasfilkkejä laulettiin ja, helteen vuoksi, suuri osa yleisöä istui Lozzin kasvihuonemaisen salin sijaan viereisellä terassilla, jossa ilmanala oli aika paljon miellyttävämpi. Hintataso puolestaan ei, joten väki valui varsin aikaisessa vaiheessa jo perinteiseen Jyväscon-jatkopaikkaan Sohwille.

Omaan osuuteeni olen jokseenkin tyytyväinen. Atorox-novellikilpailun kakkossija – käytännössä ensimmäisellä sf-lehdissä koskaan julkaistulla novellillani! – teki tietysti kutaa itsetunnolle, varsinkin kun ”Kolmekymmentä vuotta” sai muutenkin kehuja lukuisilta kohdalle sattuneilta ihmisiltä.

Olin mukana (Atorox-tilaisuuden lisäksi) kahdessa paneelissa. Lauantaina pääsimme Pasin, J-P:n ja ulkojäsen-Tiinan kanssa kertomaan jälleen monenlaisia näkemyksiämme siitä, mitä se reaalifantasia oikein on. Sunnuntain paleofiktio-paneelissa tuli vähän sellainen olo että mukaan olisi tarvittu joku joka olisi perehtynyt paremmin myös ulkomaiseen lajin kirjallisuuteen (Jean M. Untinen-Auelin lisäksikin), mutta yleisön myötävaikutuksella saimme silti aikaan kiinnostavana pysyneen ja ajatuksia poikineen keskustelun. Kuten tulin tunnustaneeksi, Nedujen taustatyön tekeminen jätti mielenpohjalle ajatuksen, että ehkä joskus voisi kirjoittaa jonkinlaista paleofiktiota itsekin, mutta aika näyttää kehittyykö tästä yhtään mitään.

Pohjimmiltaan conit ovat kuitenkin rentoja sosiaalisia tapahtumia. Itse aloitin niissä käymisen varsin myöhään, mutta silti on minullekin muodostunut vähitellen puolituttavajoukko, jota mielellään käy tapaamassa kerran vuodessa jossakin päin Suomea (ensi kesänä Turussa). Siinä sivussa on tietysti hauskaa oppia jotakin sf:n maailmasta ja ehkä vähän markkinoida omaakin kirjailijuuttaan ja kääntäjyyttään. Ja ottaa rennosti, kuten muutkin.

(Ja anteeksi mahdollisesti tavallista suurempi lyöntivirheiden määrä. Tämän miniläppärin näppäimistö on aika… mini. Mitä minun sormeni eivät ole.)

Puolentoista viikon päästä

·

Palasin eilen Roskilden festivaaleilta, mistä lisää jahka saan kuvia editoitua ja jotain kirjoitettua. Sitä ennen kuitenkin Finncon-mainontaa. Olen nähtävissä Jyväskylän Finncon-viikonloppuna ainakin seuraavissa tilaisuuksissa:

*

Stalkerina realismin ja fantasian välisellä vyöhykkeellä
Lauantai 17.7. 17:00  sali C4
Keskustelu reaalifantasiasta.

Pasi Ilmari Jääskeläinen, Juha-Pekka Koskinen, J Pekka Mäkelä, Tiina Raevaara

*

Paleofiktio
Sunnuntai 18.7. 15:00 sali C3

Paleofiktio scifi- ja fantasiakirjallisuudessa.

Aleksi Kuutio (pj.), Sarianna Silvonen, Boris Hurtta, J.Pekka Mäkelä

*

Muulloinkin voi tietysti tulla juttelemaan ja paiskaamaan tassua, jos siltä tuntuu.

Hei, minä täällä!

·

Viime päivinä ns. kirjallisissa piireissä – siis sellaisissa kirjallisissa piireissä, joiden liepeille minut on laskettu – on, sattuneista syistä, kiertänyt taajaan linkki viimesyksyiseen New Yorkerin pakinaan siitä, miten ei-bestseller-kirjailijat joutuvat markkinoimaan teoksiaan. Amerikkalaisia kirjallisia piirejä tuntevat ovat kertoneet, ettei juttu juurikaan liioittele. Uusien kirjojen kirjoittamiseen ei jää yhtään aikaa edellisten kirjojen ns. markkinoinnilta.

Huomaan, että olen itse asiassa jossain määrin käyttänytkin pakinan markkinointimenetelmiä – ihan vapaaehtoisesti ja kustantajan painostamatta. Pidän esimerkiksi tätä blogia, ja olen alusta lähtien myöntänyt, että yksi syy on omien tekemisteni markkinointi. Kirjailijatoveri on pohdiskellut bloggailunsa narsistisuutta: myönnän, että en ole ajatellut asiaa niin. Minusta tuntuu pikemminkin, että kirjojen kirjoittamisen kaltaisen narsismin rinnalla (”Hei, katsokaa! Minulla on hienompaa sanottavaa kuin muilla!”) nämä pienet lisäripellykset ovat aika vähäpätöistä ekstraa.

Itse olen keskittänyt kirjallisen ilmaisuni hyvinkin tarkoituksella nimenomaan kirjoihin ja suomennoksiin. Toisin kuin monet kollegat, en kirjoita lehtiin (enää), en pakinoi, minulla ei ole kolumnia missään paino- tai nettituotteessa. Tietyssä mielessä tämä blogi täyttää niiden paikkaa, täyttää sitä intoilun ja murjotuksen tarvetta johon olen aikaisemmin käyttänyt muutamiakin nettipalstoja ynnä Rumbaan kirjoittamiani juttuja, ennen kaikkea levyarvosteluja. Bloggailusta ei saa rahaa, mutta toisaalta: nykyisessä median tekijänoikeusilmapiirissä en myöskään joudu luovuttamaan päätösvaltaa näiden tekstien käyttöoikeudesta kenellekään muulle. Nämä ovat minun, minun, minun!