Kategoria: kirjailijaelämää

Pelaaja Yksi elävänä!

Taannoin ilmestyneen suomennokseni Ready Player One: romaanin kirjoittaja Ernest Cline vierailee parhaillaan Helsingissä. Hänet voi bongata tänään ylimääräisessä Helsingin scifimafia -baaritapaamisessa St. Urho’s Pubissa kello 18 jälkeen.

Seuraava tilaisuus on peräti huomenna kello 17 Aleksanterinkadun Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla, jossa Maria Pettersson haastattelee häntä. Signeerauksia saa haastattelun jälkeen.

Itse aion olla läsnä molemmissa tilaisuuksissa. Suomentamiensa kirjailijoiden tapaaminen on harvinaista herkkua, joten tilaisuus pitää toki käyttää hyväksi.

Urjalan yö, Joutsan oivalluksia

Kotiuduin vasta tänään reissulta, joka alkoi keskiviikkona matkalla Urjalaan esiintymään Pentinkulman päiviin kuuluneessa ensimmäisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa.

kuva: Tiina Helena KinnunenLoistavan suomentajakollegani Laura Jänisniemen perustaman Kiimankulman kääntäjätalon pihaan oli kokoontunut kahdeksisenkymmentä uteliasta kuulemaan, mitä tuleman piti. Ja ensimmäiseksi he saivat kuulla minua lausumassa, laulamassa sekä säestämässä lausumistani ja laulamistani efektoidulla baritonikitaralla.

(Viereinen kuva: Tiina Helena Kinnunen)

Puolituntinen setti sujui pääosin hyvin, ja sain siitä paljon kiitosta. Hiomisenkin varaa toki on. Ilta-aurinko valaisi pedaalilautaa sen verran pahasti etten nähnyt kunnolla efektieni led-merkkivalojen tilaa, ja iltatuuli leyhytteli tekstiplareja liuskalta toiselle. Pitkästi toistuviin viimeisiin perustuvat efektitaustat ovat sitä paitsi huomattavan ongelmallisia silloin kun lausuja/musikantti sattuu tuottamaan kitarasta ääniä joita ei ole aikonut tuottaa – esimerkiksi kolauttamalla kitaran kaulan nuottitelinettä vasten yrittäessään selata liuskoja takaisin sille aukeamalle, mitä oli parhaillaan lausumassa. Äänivalli karkasi vähän käsistä aloitusnumerossa, joten polkaisin efektin pois päältä ja lausuin tekstin loppuun ilman äänimaisemataustaa. Mutta muuten ei valittamista. Seuraavan kerran esitystä pääsee kuulemaan tuossa vieressä mainostetussa Turconen-tapahtumassa syyskuun lopulla.

Kiimankulman yö jatkui suomentajakollegoiden lukiessa katkelmia töistään. Kuulimme katkelmia rikosromaaneista, tutkielmia fonttien sensuelliudesta, laveaa kirjallisuuden kirjoa – ja vielä illan emännän kauniisti lukeman katkelman vain muutamaa päivää aikaisemmin menehtyneen loistavan kollegamme ja upean ihmisen Annikki Sunin suomennoksesta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosasta Jälleenlöydetty aika.

(Korjaus: Katkelma oli itse asiassa Andreï Makinen kirjasta Ikuisen rakkauden kosketuksia. Kiitos, Laura!)

Lopuksi suomalaisen kirjallisuuden norjantaja Tor Tveite pääsi ääneen haitarinsa kanssa. Hän oli ottanut kääntämisen ja (Pentinkulman päivien yleisen teeman) naisten lisäksi esityksensä teemoiksi euroviisut ja pohjoismaat. Kuulimme hienoja sovituksia muun muassa lauluista ”Valoa ikkunassa” ja ”Waterloo” – jälkimmäisen niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Hieno päätös hienolle illalle.

Seuraavana aamuna matka jatkui Keski-Suomeen ystävän mökille (kiitos, Maarit!). Jokakesäisten mökkivierailuiden vakioperinteeseen kuuluu käynti Joutsan keskustan tuntumassa huikeassa Haihatuksessa.

Haihatuksen kesänäyttely on aina osannut tarjota äkkivääriä oivalluksia, maailman kummallisuuksien tarkkailua oivalluksen ja omintakeisen huumorin(kin) kautta. Vuosien mittaan taiteilijakunta on jossain määrin ammattimaistunut, mutta ainakin vielä kierrätysmateriaalista toteutettuja oivalluksia ja riemastuksia riittää.

Itselleni spefikirjallisuus – siinä missä historiallinenkin kirjallisuus – on ennen kaikkea kirjoittajan omaa aikaa kuvastava peili, vääristävä ja epäreilu, mutta usein silti rehellisempi ja suorempi kuin ns. realistinen kirjallisuus. Haihatuksen teoksista voi hyvin usein sanoa aivan samaa.

Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä muutaman viikon. Kannattaa jälleen kerran käydä.

 

Con III

Eiliseen Finnconin illanviettoon tulin lähteneeksi ilman kameraa. Arvelin ilmeisesti, että viihdyn suurimman osan illasta jutustelemassa uusien ja vanhojen tuttujen kanssa Telakan terassilla ja missaan varsinaisen ohjelman naamiaispukuineen ja filk-lauluineen. Siinä olin ihan oikeassa.

Mutta muutama kuva viimeiseltä conipäivältä:

Esikoiskirjailija-emerita Saara Henriksson kyselee viisaita tämän vuoden esikoiskirjailijoilta J. S. Meresmaalta, Jenny Kangasvuolta ja Emmi Itärannalta.

Tiedetoimittaja Mikko Suomisen hämärä selkä ja uhkia avaruudesta. Valkokankaille heijastetussa simulaatiossa näkyy planeettojen radat Merkuriuksesta Marsiin sekä hillitön määrä pisteitä, jotka esittävät tunnettuja asteroideja. Punaiset pisteet ovat niitä, joiden katsotaan kulkevan Maan kannalta mahdollisesti vaarallisilla kiertoradoilla.

Petri Hiltusen vetämät definitiiviset paneelit ovat joka conin pakkokatsottavia ja -kuunneltavia. Definitiivinen maya-paneeli oli kuitenkin aikaisempia hivenen kuivakkaampi ja panelistit puhuivat aika ajoin jopa ihan… asiaa.

Itseoikeutettu pää ja kuningatar Marianne Leikomaa julistaa vuoden 2012 Finnconin päättyneeksi.

Finncon on maailmanlaajuisestikin jotakuinkin ainutlaatuinen tapahtuma. Se on ilmainen, perustuu innostuneen vapaaehtoistyövoiman varaan ja järjestetään kalliiden hotellien ja kongressikeskusten sijaan usein yliopistojen ja vastaavien laitosten tiloissa: mukana on sitä myöten myös paljon asiaohjelmaa muistakin tieteistä kuin vain kirjallisuudentutkimuksesta. Tältä pohjalta siitä on tullut myös yksi maailman suurimmista sf-tapaamisista: tänä vuonna paikalla vähintäänkin piipahti yli kolmetuhatta kirjallisuuden ja muiden taide- ja tiedemuotojen ystävää. Vapaaehtoisuus tuo mukanaan hyvän, rennon ilmapiirin, joten keski-ikäinen, kotona viihtyvä kirjailijanlorttikin tulee iloisena paikalle siitäkin huolimatta, ettei ole mukana yhdessäkään paneelikeskustelussa tai muussa ohjelmanumerossa.

Marianne kertoi, että järjestäjät olivat päättäneet järjestää minulle helpon vuoden, koska ensi kerralla minua sitten viedään kuin markkinapalloa. Vuoden 2013 Finnconiin Helsingin Kaapelitehtaalla on aikaa enää vähän yli yksitoista kuukautta.

Con I

Pari pikaista valokuvaa Finnconin perjantaipäivästä.

Tom Crosshill puhuu tarinan rakenteesta. Hyviä perusasioita tuli ilmi – tosin yhdessä vaiheessa en ehtinyt seurata puhetta tarkkaan, koska kirjasin muistiin Paluun rakenteeseen liittyvän idean, joka juuri oli juolahtanut mieleen, eikä käytössä ollut muuta muistiinpanovälinettä kuin (ei-aakkosnäppäimistöllä varustetun) kännykän muistikirjasovellus.

Anne Leinonen ja lisähaasteellinen lausuntatuokio.

Yleisö seuraa tapahtumia jalkojaan liikauttamatta.

Boris Hurtta.

Painotuore kirjahankinta.

Nyt unten mailla, coni alkaa varsinaisesti vasta huomenna.

Paikalle

Epäilemättä huomasittekin jo tuon viereiselle palstalle ilmestyneen tämänkesäisen Finnconin mainoksen. Tapahtumaan ei ole aikaa enää kuukauttakaan, joten suosittelen Tampereen matkajärjestelyjen aloittamista, jos niin ei ole jo tapahtunut. Finncon on perinteisesti ollut hieno, rento tapahtuma täynnä kiinnostavia ajatuksia ja mukavaa porukkaa. Itse en ole vielä mukana yhdessäkään paneelikeskustelussa tai muussa ohjelmanumerossa, mutta saattaahan sellaiseen vielä päätyä. Mutta ei se haittaa, hengailen mielihyvin mainiossa porukassa, kuuntelen kiinnostavia keskusteluja ja minullekin voi tulla juttelemaan.

Pentinkulman päivillä sen sijaan aion esiintyäkin. Kyseessä on elokuun 1. päivän illan ensi kertaa järjestettävä Kiimankulman yö -tapahtuma Kiimankulman kääntäjätalolla. Olen luvannut lausua tekstiä ja säestää lausuntaa baritonikitaralla ja efekteillä. Ehkä laulan pari lauluakin. Alkaisi kohta olla aika ruveta hahmottelemaan settiä…

… varsinkin kun tiedossa on toinenkin keikka vajaat kaksi kuukautta myöhemmin Turconen-tapahtumassa, johon minut on kutsuttu peräti kunniavieraaksi. Kuten myös ensi vuoden Finnconiin, mutta siihen on vielä yli vuosi.

Riskille alttiina

Tuttava postitti Naamattuun kuvan varoituskyltistä, jossa luki suunnilleen seuraavasti:

VAROITUS
Kirjailija työssä
sivulliset vaarassa päätyä tarinaan

Niin, myönnetään: niin se on. Kirjailija – tai kuka tahansa tarinankertoja – verottaa kohdalle sattuneiden kanssaihmisten elämästä palasia kuin mikäkin vampyyri. Turvassa eivät ole tuttavat, sukulaiset eivätkä ohikulkijatkaan. Itse asiassa ohikulkijat ovat suurimmassa vaarassa. Luullakseni suurin osa kirjailijoista välttelee minun laillani keräilemästä aiheitaan (ainakaan liian) avoimesti lähipiiristä. Ohikulkijat, tuntemattomat, ovat siinä suhteessa parempaa ainesta. Muutaman sivusta kuullun repliikin ympärille voi rakentaa paljon vapaammin tarinoita. Tai ohikulkijan olemuksen ympärille.

Muurahaispuun Iiriksellä oli nimi ja luonne jo ennen viimekesäistä Messilän kirjailijakokousta, mutta ulkoisen olemuksensa hän sai siellä tapaamaltani uudelta tuttavalta.* Moneenkin kirjaan on ripoteltu palasia, jotka ovat peräisin joko omasta tai (joskus) tuntemieni ihmisten elämästä. Harvoin kuitenkin ilmeisiin paikkoihin, ja lähes aina melkoisesti muutetussa muodossa. Jotkut Neduja lukeneista tuttavista ovat kuulemma pohtineet, mitkä asiat kirjassa ovat minun elämästäni niiltä ajoilta, kun itse asuin vanhassa puutalossa Korson pientaloalueella. Tunnustan: hyvin, hyvin harvat. Lähipiirin kokemuksia on ripoteltu kyllä moneenkin viidestä romaanistani, mutta minkäänlaiset avainromaanit eivät ole minun juttuni. Okei, yhden romaanin yhden kohtauksen tapahtumat liippasivat niin läheltä erään ihmisen yksityiselämää, että pyysin häneltä luvan käyttää kyseistä episodia, mutta se on poikkeus.

Paljon parempi hyödyntää niiden elämiä, joita en tunne ja jotka eivät tunne minua. Ja siirtää tarinat, keskustelunpätkät ja tapahtumat toiseen paikkaan, toiseen aikaan ja toisenlaisiin tilanteisiin.

*

Olen joskus tainnut kertoa, että pari viikkoa Alshainin painoonmenon jälkeen rupesin harmittelemaan, ettei ollut enää tilaisuutta lisätä kirjaan yhtä tai kahta viatonta pikku virkettä. Näin minun ei seuraavassa samaan maailmaan liittyvässä kirjassa tarvitsisi tempaista tyhjästä… paria pientä asiaa. Ei pieniä tarinan kannalta, eikä itse asiassa ikään kuin fyysisestikään, mutta sellaista, jotka olisivat olleet pieniä asioita Alshain-romaanissa.

Onni onnettomuudessa on, että tajusin vähän aikaa sitten, ettei Paluulle kehittelemäni rakenne ja miljöö itse asiassa toimi kovinkaan hyvin. Jatko-osa olisi tyyliltään ja rakenteeltaan lineaarisempi, tavanomaisempi ja tylsempi. Takaisin piirustuspöydälle, siis. Eräänä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen heräsin sitten mielessäni paljon lupaavamman oloinen perusidea. Ja, kuinka ollakaan, tämä idea ei vaadikaan niitä paria pikkuasia, joita en maininnut Alshainissa. Molempi parempi.

Saattaa tosin olla, että joudun keksimään Paluulle paremmin uuteen ideaan sopivan työnimen. Ans kattoo. Edessä on vielä monen monta ideointiyötä ennen kuin pääsen työstämään kertomusta täyspäiväisesti.

___
* Kyllä, olen kertonut asiasta hänelle, ja lähettänyt kirjankin. En tiedä, onko hän lukenut sitä – hän kyllä osaa jonnin verran suomea, mutten tiedä miten paljon lukee tällä kielellä – mutta ajatuksesta hän tuntui olevan vallan huvittunut. Loistava tyyppi.

”Suomalaisen spefi-kentän lempeä arkirealisti”

Niinhän siinä sitten kävi, että Tähtivaeltaja-palkinnon nappasi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. En lainkaan ihmettele: jahka alun hölmöhköstä vankilakohtauksesta päästään, käsissä on aikamoinen pläjäys tarinaksensa.

Uudessa Tähtivaeltaja-lehdessä minulla on puolestaan jalka tukevasti kansien välissä. Ensinnäkin lehdessä on suomennokseni Finncon-kunniavieras Liz Williamsin tarinasta ”La Malcontenta”, joka ei oikeastaan ole novelli, vaan Winterstrike-romaanin alkuluku. Mutta toimii kyllä novellinakin. Lehdessä on myös Elli Lepän varsin positiivinen arvio Muurahaispuusta.

Muutaman muun kriitikon tavoin Leppä kaipailee kirjaan dramaattista nostetta: myönnän kyllä, että tässä suhteessa tekstini pysyttelee varsin tiukasti maanpinnalla. Kirjan päähenkilökin olisi kuulemma kaivannut rosoa, ”ehkä jopa vihaisuutta dominoivaa isää kohtaan”. Sitä minä kyllä mielestäni kirjaan kirjoitin, Kari karjuu isälleen mutta paljon useammin itselleen, itsekseen: ahdistuu ja yksisilmäistyy, vihaa pelkojensa keskellä kaikkia toisintoimineita ja -ajatelleita. Mutta ehkä olisi pitänyt ärjyä kovempaa. Leppä on joka tapauksessa oikeassa, että kirja on ”ympäristöltään ja aihepiireiltään rajattu, suorastaan pieni”. Sellaiseksi minä sen kirjoitin.

Kiertoliikuntaa

Olen katsellut Malmin kirjaston ovensuussa olevaa koripunosarkkua jo hyvän tovin, itse arkkua ja sen kanteen kiinnitettyä lappua ”Kierrätyskirjoja – saa ottaa”. Muutama viikko sitten uskaltauduin lopulta toimimaan.

Talomme ullakolla on nimittäin ollut monta isoa muovilaatikollista kirjoja. Ne ovat hyvää, erinomaisen hyvässä kunnossa olevaa tavaraa, enimmäkseen peräisin äitivainaan kirjahyllyistä ja säilytetty sittemmin kosteudelta ja pölyltä suojassa. Lisäksi mukana on ollut jonkun verran kirjoja, joita emme ole sittenkään katsoneet tarvitsevamme. Joukosta on poimittu ne, joille tuntui löytyvän käyttöä ja/tai sija meidän kirjahyllyssämme. Muita on kaupiteltu useammallakin eri kirpparilla. Määrä on vähentynyt pikkuhiljaa, mutta silti niitä on paljon.

Eräänä aamuna, käydessäni viereisessä rakennuksessa aamu-uinnilla, pakkasin reppuun muutaman kirjan ja jätin ne vaivihkaa koripunosarkkuun. Seuraavana aamuna vilkaisin muina miehinä laatikkoa, jossa ei näkynyt enää yhtään edellisellä reissulla tuomaani teosta. ”Tuo vaan, kyllä ne kaikki  menee”, nyökytteli kirjastotäti sattuessaan korin ääreen muutamaa päivää myöhemmin tuodessani lisää kirjoja. Ja olen noudattanut kehotusta. Yleensä aamu-uinnille lähtiessäni repussa on viiden–kuuden kirjan pino, joka jää kirjastoon ja jatkaa sieltä matkaansa… jonkun kotiin.

Tässä kierrätyksessä kaikki voittavat. Lukijat saavat luettavaa, kirjat pääsevät lukeviin käsiin ja meidän ullakkomme palokuorma pienenee. Osa kirjoista on epäilemättä sellaisia, joita on vaikeaa muualta saada, kun painokset ovat aikaa sitten loppuneet tai menneet kustantamon varastosta makkeliin. Ajatus kirjojen tunkemisesta roskikseen tai (pehmeäkantisten tapauksessa) edes paperinkeräykseen on tuntunut niin vastenmieliseltä, etten ole siihen ryhtynyt. Nyt kirjat voivat jatkaa elämäänsä. Osa ehkä palaa samaan kierrätyskoriin ja sieltä jonkun toisen käsiin. Ehkäpä joku päätyy jopa kirjaston omiin kokoelmiin.

En ole selvästikään ainoa Malmin kirjaston korin ruokkija, ja Malmi ei ole varmastikaan ainoa kirjasto jossa kierrätyskori on. Minulle se on kuitenkin sujuvasti vakioreitin varrella, ja noita kirjoja on tuolla vielä jokunen odottamassa…