Olen viettänyt viikonloppua jälleen kerran Muusikoiden.netin mainion porukan kanssa Keski-Suomessa. Pari päivää soittoa, laulua, jutustelua, kupinottoa ja loistavaa seuraa palauttaa kummasti uskon ihmisyyteen. Ja musiikkiin. Ja hetkittäin jopa omaan soittotaitoon. Tällä kertaa tulin – vapaamuotoisen jammailun ohessa – soittaneeksi bassoa The Metersissä, Rolling Stonesissa ja Spiders from Marsissa, kitaroineeksi Freessä ja laulaneeksi Pertti Kurikan nimipäivissä. Toisin sanoen lyhyissä varttitunnin mittaisissa tribuutti- eli kunnianosoitusesityksissä. Koska en ole vieläkään saanut koottua itselleni vakituista bändiä, jokavuotinen miitinalusviikko kuluu stressailun ja epätoivoisen treenailun merkeissä. (Tällä kertaa lisästressiä tuli vielä edellisen torstain Taiteiden yö -paneelikeskustelun vetämisestä, joka sujui vallan mainiosti.) Onneksi stressi katosi jo ensimmäiseen onnistuneeseen settiin, ja lopputapahtuman ajan pystyin nauttimaan täpöllä myös itse soittamisesta.
Kirja oli mukana matkalukemisena, mutta lukemiselle riitti aikaa vasta kotiin palattua. 
Tapasin Kader Abdolahin Messilän kirjailijakokouksessa. Tyylikäs, mietteliäs ja rauhallinen herrasmies muuttui oman alustuksensa myötä riemukkaaksi esiintyjäksi kertoessaan hersyvän humoristisesti pohjimmiltaan aika traagisesta mutta myös tulevaisuudenuskon täyteisestä elämästään. Teinivuosinaan hän kehitti oman viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa, mutta joutui jättämään sekä perheensä että kotimaansa 1980-luvun lopulla oltuaan ensin mukana šhaahin korruptoituneen hallinnon vastaisessa toiminnassa ja sitten Ruhollah Khomeinin islamistisen vallankumouksen vastaisessa toiminnassa. Hän päätyi Hollantiin, mutta halusi päästä Yhdysvaltoihin. Kolme väärillä papereilla yritettyä maahanmuuttoa epäonnistuivat, ja hän päätti jäädä Hollantiin ja ruveta kuuluisaksi hollantilaiseksi kirjailijaksi. Hän opetteli kirjoittamaan hollantia muutamassa vuodessa ja onnistui tavoitteessaan. Nykyään hollantilaiset laskevat hänet yhdeksi maansa suurista nykykirjailijoista ja Talo moskeijan vieressä (Het huis van de moskee, 2005, suom. Sanna van Leeuwen 2011) on äänestetty hänen nykyisessä kotimaassaan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi hollantilaiseksi romaaniksi.
Abdolahin taustasta jotain tietäen on houkuttelevaa lukea kirjaa omaelämäkerrallisempana kuin se luultavasti onkaan, ja olettaa että kirjan (kolmannessa persoonassa kerrotun) tarinan muistiinmerkitsijäksi kerrottu vastarintaliikehahmo Šahbal olisi kirjailija itse. 
Tuskin on, ja luultavasti lopun muutamat yhtäläisyysviittaukset kirjailijan omaan elämätarinaan ovat tahallista harhaanjohtamista. Kenties.
Talo moskeijan vieressä on ennen kaikkea tarina mattokauppias Agha Džanista, oman talonsa ja sen vieressä olevan moskeijan perinnetietoisesta patriarkasta, siitä miten hänen elämänsä, uskonsa ja maailmankatsomuksensa joutuu kerran toisensa jälkeen koetteille ensin šhaahi Reza Pahlavin korruptoituneen ja amerikkalaisia nöyristelevän yksinvallan aikana ja sen jälkeen islamistisen vallankumouksen väkivaltaisissa pyörteissä. Agha Džhan on tottunut tekemään itse omia ja perheensä asioita (sekä moskeijaa koskevat) päätökset ja saamaan kunnioitusta ympäristöltään. Vähitellen ympäristö riistää häneltä vallan, arvovallan, perheen ja jopa itsekunnioituksen vähän kerrallaan. Perinteisiin arvoihin ja islamilaisten lakien kunnioittamiseen uskova Agha Džan saa huomata, että uudet islamistit eivät kunnioita hänen perinteistä uskonnollista katsantoaan tai hänelle perinteisesti moskeijan suojelijana kuulunutta arvoa. Liikekumppanit ja sukulaiset muuttuvat tuntemattomiksi, unohtavat vanhat palvelukset – tai katoavat, joko hirmuvaltiaiden teloittamina tai maasta paenneina. Vanhan talon seesteinen ja selkeä elämänrytmi katoaa, huoneista tulee hiljaisia, viimeisistä asukkaista pelokkaita. Tarina ei sittenkään pääty synkkyyteen ja kuolemaan, vaikkei Iranin poliittista tilannetta voi vieläkään, vuosikymmeniä kirjan tapahtumisen päättymisen jälkeen, pitää erityisen lohdullisena.
Talo moskeijan vieressä on selkeästi kerrottu tarina Agha Džanista ja hänen perheestään, Iranin lähihistoriasta ja fiktiivisestä Senedžanin pikkukaupungista. Kerrontatyyli on arkista, toteavaa, mutta sujuvaa: tätä romaania voisi positiivisessa mielessä kutsua lukuromaaniksi. Se on helppoa luettavaa, mutta samalla aukaisee lukijan silmiä Iranin lähihistorialle kulmista, jotka lehtiuutisten varassa jäisivät luultavasti huomaamatta. En ehkä laskisi Taloa lukemieni romaanien kaikkien aikojen parhaimmistoon, mutta kyllä sitä kelpaa suositella kenen tahansa kouraan.
Kaikesta tästä huolimatta on hyvin vaikeaa lukea Kesyttömiä teorioita (Las Teorias salvajes, suom. Einari Aaltonen 2012) ja olla hahmottamatta kirjaa ja sen henkilöitä sen Pola Oloixaracin kautta, jonka tapasin puolitoista kuukautta sitten Messilän kirjailijakokouksessa. Nuori, akateeminen, hämmentävä, yllättävä käänteissään, ei välttämättä paljasta itsestään juuri pintaa enempää. Enkä puhu nyt Polasta, en siitäkään Polasta joka vilahtaa eräiden bileiden vieraana oman romaaninsa lopulla.
