Kategoria: kirjailijaelämää

Viimeinen askelma on muita korkeampi

·

Vuosi ja pari päivää sitten istuimme hotellihuoneessamme Washingtonissa, kun tuli mieleen: ”Tänäänkö sen piti hypätä?” Netti toimi, ja kävi ilmi että ajatus oli tullut mieleen juuri oikeaan aikaan. Saimme yhteyden suoraan lähetykseen vain vähän ennen kuin Felix Baumgartner avasi ilmapallonsa paineistetun kapselin oven, astui pari askelmaa metallitikkailla ja hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta. Yhdeksän minuutin vapaapudotuksen ja laskuvarjojarrutuksen jälkeen hän laskeutui maanpinnalle.

Vaikuttava temppu, vaikka sen tieteellinen merkitys ehkä olikin suhteellisen vähäinen (kuten Bad Astronomy -blogin mainio Phil Plait toteaa). Vaikuttava on myös nyttemmin julkaistu hyvälaatuinen kypäräkameravideo, joka kannattaa suurentaa koko ruudun kokoiseksi:

.

.

Hyppyä vuosi sitten katsellessa Alas oli suunnittelupöydällä, ja vaikka peruslinjat olivatkin jo pitkälle hahmoteltuja, kaikki uudet ideanpoikaset olivat tervetulleita. Joten jos joku on tullut pohtineeksi, mahtoiko Baumgartnerin hyppy jotenkin vaikuttaa parin kirjan hahmon ratkaisuihin heidän elämänsä kriisitilanteissa, myönnän suoraan: kyllä vaikutti.

 

Uutta ”tuhlatun” tilalle

·

Helsingin Sanomien julkaiseman Teema-aikakauslehden numero 3/13 tuli postilaatikkoon ilmaisena näytenumerona. Sepä olikin sopivaa, käsitteleehän numero kirjoittamista monessa mielissä, romaaneista facebookpäivityksiin. Tunnetuilta kirjoittajilta keräiltyjä ohjeita on peräti yhdeksänkymmentäyhdeksän, parin rivin heitoista useampisivuisiin esseisiin.

Viehättävintä ohjeissa on niiden keskinäinen ristiriitaisuus. Kattaus ulottuu Suvi Aholan taannoisen kuukausipalkkalaisneuvon ”Älä tuhlaa sanojasi”* kaltaisista korniuksista tylsän latteisiin tyhjänpäiväisyyksiin ja mainioihin pikku oivallisuuksiin. Kyllä näistä teksteistä voisi kuvitella saavansa pientä rohkaisua, ehkä ideoitakin.

Samaan tähtää taannoin British Museumin kirjakaupasta hihaan tarttunut Jason Rekulakin The Writer’s Block – 786 ideas to jump-start your imagination (Running Press, 2001). Kirjan kuutiomainen muoto on tietysti pitkälti nimen sanaleikkiin liittyvä gimmick, mutta on sillä tarkoituskin: se ohjaa automaattisesti olemaan lukematta kirjaa alusta loppuun, vaan käyttämään sitä vähän Oblique Strategies -hengessä menemällä satunnaiselle sivulle katsomaan, olisiko siellä esitetystä iloa juuri nyt. Muutamilla aukeamilla on vain ”spark word” ja valokuva (esimerkiksi adoption ja valokuva mietteliäästä pikkutytöstä), toisilla vähän pidempi ehdotus (”kirjoita tapauksesta joka saattaisi aiheuttaa sinulle ongelmia jos ikinä olisit ehdokkaana vaaleissa”) tai kuvaus ongelmista joihin monet muut kirjoittajat ovat joutuneet (ja miten he ovat ne ratkaisseet).

Muodon ansiosta kirja on myös hauska sormeiltava silloinkin kun sen apua ei tarvitse. (Muodon ansiosta se on myös hankala sijoitettava kirjahyllyyn.) Ehkä silloinkin tulee sieltä joku ajatus poimittua ja ehkäpä siitä on iloa joskus myöhemmin. Ehkä.

* * *

Ai niin, pitipä puhumani eräästä omasta ideointimenetelmästäni, josta olen kyllä puhunut ennenkin, joskin ehkä vähän epätäsmällisesti: nukkumisesta. Se on tärkeä työväline ideoinnissani, ja Alasta kirjoittaessani käytin sitä paljonkin, osittain kirjan kimurantin rakenteen vuoksi: ”Hmm, nyt pitäisi keksiä tälle tyypille mielekästä tekemistä vähäksi aikaa jotta hän olisi sitten seuraavassa luvussa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. No, eiköhän asia aamuun mennessä selviä.” Samaa metodia olen käyttänyt usein myös käännöstöissä kohdalle tulleisiin ongelmiin.

Ei, kyse ei ole unista. Olen minä niitäkin hyödyntänyt aina kun kohdalle on tullut sopiva uni jonka olen muistanut vielä siinä vaiheessa kun olen kyennyt kirjoittamaan asioita muistiin.

Kyse on itse asiassa valveen ja nukkumisen välisestä tilasta. Silloin kykenee vielä tietoisesti pohtimaan ongelmaa, mutta osa mielestä seikkailee myös unimaisten odottamattomien ja toisinaan täysin tolkuttomien assosiaatioiden maailmassa. Tässä välitilassa on usein myös mahdollista painaa asioita mieleensä niin että ne ovat mielessä vielä herättyäkin. Parasta tässä mielessä on tietysti hidas herääminen aamulla, joko viikonloppumainen vuoteessa viivyttely tai sitten arkipäivien roikkuminen (vaimon kelloradion) torkkuherätysten varassa. Tällöin juolahtaneita ideoita on helpointa muistaa, mutta olen huomannut muistavani nykyään aika hyvin myös illalla nukahtaessa tai satunnaisten yövalvomisten aikana keksittyjä asioita. Ehkäpä olen onnistunut parantamaan taitojani harjoittelemalla? Pidän kyllä muistikirjaa ja kynää yöpöydällä, varmuuden vuoksi, mutta yleensä kirjaan asioita vasta heräämisen jälkeen. Yöllä viitsin harvoin sytytellä yövaloa, ettei toisen uni häiriinny, ja pimeässä kirjoittamastani käsialasta en saa itsekään kovin hyvin selvää.

Tällaisessa(kin) ideoinnissa on takana varmaankin useimmille tuttu ongelma: liiallinen itsekritiikki estää tarttumasta älyttömiin päähänpälkähdyksiin ja työstämästä niitä edelleen. Unen rajamailla syntyvät ideat eivät välttämättä ole yhtään seen sekopäisempiä kuin täysin valveilla syntyvätkään, mutta unen rajamailla niitä ei tule torpattua saman tien. Jotkut käyttävät samasta syystä erilaisia päänsekoittimia, mutta puoliuni on terveellisempi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia aiheuttava menetelmä.

Olen usein sanonut, että luovuus on jotakin pakkomielteen ja päähänpinttymän väliltä: ei mitään synnynnäistä tai perinnöllistä lahjakkuutta (en oikein usko sellaisen olemassaoloon**), ainoastaan osittain opittua ja treenattua taitoa, ennen kaikkea sitä että tulee säännöllisesti ja joskus jopa pakonomaisesti tarttuneeksi älyttömiltäkin tuntuviin päähänpälkähdyksiin ja suhtautuu niihin vakavasti edes pienen hetken ajan. Ajatellaan nyt esimerkiksi jotakin sellaista tolkuttomuutta kuin ”entäs jos alienit olisivat napanneet neandertalilaisia talteen ennen kuin ne kuolivat sukupuuttoon, ja entäs jos ne sitten tulisivat takaisin Maapallolle?” Eihän tuossa ole mitään järkeä, eihän? Samaa mieltä oli parikin kriitikkoa. Mutta kehuivat sitten moiselle tolkuttomuudelle rakennetun romaanin.

___
* Kuukausipalkkalaisneuvon tästä tekee Aholan kyvyttömyys ymmärtää, etteivät ei-kuukausipalkkaiset ammattikirjoittajat kykene elämään niillä tuhannen–kahdentuhannen euron vuosituloilla, joita kirjojen kirjoittamisesta yleensä saa. On tehtävä muitakin töitä, ja esimerkiksi lehtikolumnointi mahdollistaa sen että osan työaikaa voi käyttää myös Aholan hyväksymän kaltaiseen kirjoitteluun. Työkalukin – kyky tuottaa tekstiä – pysyy paremmassa kunnossa. (Itselleni on suomentamisesta sama hyöty.) Ahola viittaa kirjoituksessaan Juhani Karilan kolumniin – en löydä tähän hätään linkkiä – jossa tämä varoittelee puolihuolimattomien twiittausten, kolumnien ja fb-päivitysten syövän kirjailijan imagoa syvällisenä ja perusteellisesti harkitsevana ajattelijana. Jos jollakulla on tuollainen käsitys kirjailijoista, on ehkä hyväkin että sitä horjutetaan.
** Meillä on vain muutama miljoona geeniä, joista niistäkin suurin osa kuluu esimerkiksi sisäelimien toiminnan kartoittamiseen. Ei siinä mitättömän lyhkäisessä koodinpätkässä ole kertakaikkiaan tilaa esimerkiksi kirjallisen ”nerouden” kaltaisille myöhäissyntyisille monimutkaisille taidoille.

Tähän tultiin tasavuosia sitten

·

Huomasinpa juuri, että siirsin Yrttimaan aikakirja -blogin pois vuodatus.netistä 7. lokakuuta 2008, eli viisi vuotta ja päivä sitten. Vuodatuksessa blogi ehti olla kolme vuotta ja pari viikkoa. Siirtymisen syy olivat Vuodatuksen toimintaongelmien lisäksi sen siirtyminen Alma Medialle, yhtiölle joka oli vastikään potkinut juuri päätoimittajaksi palkkaamansa naisen kun yhtiön johdolle selvisi, että tämä asui julkisesti toisen naisen kanssa. Sitä paitsi tuntui hassulta, että minulla on oma ja maksettu verkkotunnus www.yrttimaa.net, mutta blogi oli ”vierailla”.

Ratkaisu on osoittautunut hyväksi. WordPressin blogiohjelmistoalusta on osoittautunut riittävän helppokäyttöiseksi että olen saanut tämän blogin näyttämään mieleiseltäni, ja systeemi on toiminut vallan luotettavasti. Vuodatukseen tuli muistaakseni myös jossakin vaiheessa minun lähtöni jälkeen joksikin aikaa mainoksia – ymmärrettävää sinänsä, jostainhan käyttäjille ilmaisen blogipalvelun on tuohta kiskottava – ja itse mainostan mieluiten korkeintaan omia töitäni ja tekemisiäni.

Yksi blogin päätehtävistä on tietysti kertoa yleisöllle kirjailija/suomentaja/ITE-musikantista nimeltä J. Pekka Mäkelä ja mitä tämä puuhaa ja millaisia uusia, eh, kulttuurituotteita on saatavilla. Nyt voin esimerkiksi kertoa suomentavani parhaillaan Sarah Lotzin romaania The Three, jonka alkuteos julkaistaan ensi vuonna, luultavasti samoihin aikoihin kun Karisto julkaisee suomennokseni. Siinä sivussa tieten suunnittelen ja pohjustan ensi vuoden isoa hankettani eli Hunan-romaania, ynnä muita kirjallisia ja musiikillisia hankkeitani. Kirjallisiin hankkeisiin kuuluu näköjään nyt myös eilisaamuna heräillessä mieleen putkahtanut tarinaidea, jonka nimi oli jo ennen vuoteesta nousemista Köysimetsä ja josta saattaa tulla nuorten tai ”nuorten aikuisten” romaani. Vielä on kokonaan auki, mihin väliin minä moisen aikataulutan. Tällä hetkellä siihen tuntuu joka tapauksessa putkahtelevan kaikenlaisia ideoita, joten kirjaan niitä ylös ja pidän tallessa.

Lisäksi olen käyttänyt blogia muuhunkin: olen kertonut lukemistani kirjoista, kuulemistani konserteista, taidenäyttelyistä ja paikoista johon olen matkustanut. Tavallaan tämä on ollut jatkoa 2000-luvun alussa lopettamalleni kaudelle Rumban musiikkikriitikkona, mutta vaikka paineita ja deadlineja (ja Rumban maksamia pikkuriikkisiä palkkioita). Olen myös jäsennellyt täällä ajatuksiani ideoista ja materiaaleista, jotka kenties liittyvät tuleviin kirjaprojekteihin. Olen yrittänyt jonnin verran myös valottaa omaa kirjoittamistani sekä muuta toimintaani kirjailijana että kääntäjänä.

Monta vuotta bloggaamisen aloittamisen jälkeen on tullut perustettua myös Facebookiin ”J. Pekka Mäkelä, kirjailija” -sivu. Sitä on näppärämpi käyttää pikaisiin päivityksiin – vaikkapa linkkeihin netissä julkaistuihin arvosteluihin ja haastatteluihin – tai sitten vain pikku heittoihin, joita varten ei tunnu aiheelliselta tehdä kokonaista bloggausta. (Tavallaan käytän sitä kuten jotkut käyttävät Twitteriä, johon en ole ainakaan vielä katsonut aiheelliseksi ryhtyä.)* ”Staattiset” www-sivut toimivat taas jonkinlaisena lähdekirjastona niille, jotka haluavat perustietoa siitä mitä minä olen tehnyt ja millaisia kirjoja julkaissut. Blogi on siinä välissä. En tiedä onko tämä, hah, hyvä mediastrategia, mutta toistaiseksi ajattelin tällaisessa viestinnän kolmijaossa pitäytyä.

___
* Facebook-sivuilla siitä tykänneet voisivat kyllä itsekin aloittaa keskusteluja vaikkapa kirjoistani tai kirjailijuuteeni liittyvistä asioista, mutta toistaiseksi niin ei ole juurikaan tapahtunut ilman minun aloitusviestejäni. Mutta ehkäpä vielä.

Messun arvoinen

·

Omalta osaltani Turun kirjamessut päättyivät jo eilen, joten univelatkin alkavat olla pääosin maksettuja. (Ei, en valvonut hyvin, vaan nukuin huonosti.) En olekaan käynyt Turun messuilla toviin, mikä on valitettavaa. Helsingin meluiseen, hälyisään ja ahtaaseen megatapahtumaan nähden Turun perinteikkäämpi (reilun kymmenen vuoden erolla) tapahtuma on pienimuotoisempi, intiimimpi ja leppoisampi. Näyttää siltä, että molemmille – ja monille muille – on riittämiin tilaa ja yleisöä. Jo näiden kahden välillä on tapahtunut selvää profiloitumista: siinä missä Helsingin messut painottuvat isoihin kustantamoihin, suomalaisen kirjallisuuden suurin tämän hetken tähtiin ja yhteiskunnalliseen (kauno- ja tieto)kirjallisuuteen, Turussa saavat enemmän tilaa pienet kustantajat ja kaikenlaiset kirjallisuusgenret, runot ja novellit. Mielenkiintoista kyllä, Turun messut monta vuotta lähinnä pienillä riviuutisilla sivuuttanut Helsingin Sanomatkin tuntui ottavan tänä vuonna tapahtuman tosissaan.

Kirjailijalle messut ovat tietysti, periaatteessa, ennen kaikkea myynninedistämistilaisuus, tilaisuus kertoa mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle, miksi juuri tämä kirja kaikista täällä messuilla esitellyistä saattaisi olla oikea ostos juuri sinulle. Ainakin siinä mielessä perjantainen lava-aika Erkki Kauhasen kanssa tuntui toimivan mainiosti. Johanna Sinisalolla oli erinomaisia kysymyksiä ja näkökulmia. Hän kiinnitti muun muassa huomiota meidän molempien kirjojen naishahmoihin. Alasissahan kolme viidestä kertojasta on naisia, ja yksi heistä on kirjan ainoa todella vahva hahmo, toimija eikä sivustaseuraaja, kuten kirjojeni keskeiset hahmot ovat niin usein. Yleisöä lavan edustalla oli mukavasti, ja he tuntuivat seuraavan juttujamme kiinnostuneina. Lauantainen kaffeklatsch scifi-seurojen osalta oli pienimuotoisempaa ja vapaampaa jutustelua, mutta mukavaa yhtä kaikki.

Markkinointiin kuuluu tietysti myös ns. jalkautuminen: kirjamessuilla me poistumme norsunluutorneistamme ja kuljemme joukossanne kuin ketkä tahansa teistä. Meidän kanssamme voi tulla juttelemaan astellessamme päämäärättömästi hallin käytäviä ja norkoillessamme erilaisilla osastoilla. Siksi haluankin pyytää anteeksi lukijalta, joka yhteisten tuttujen kertoman mukaan oli perjantaina halunnut saada minulta signeerauksen kirjaan, mutta ei uskaltanut lähestyä. Ensi kerralla yritän olla vähemmän pelottavan oloinen.

Kirjailijalle messut ovat samalla tilaisuus tavata kollegoja. Tokihan heitä tapaa kustantamojenkin tapahtumissa, mutta ei lisä haittaa lain: useimmat puurtavat tekstejään omissa oloissaan, omassa työ- tai makuuhuoneessaan, ja toverien kohtaaminen livenä on harvinaista herkkua. Niinpä tämänkin reissun parhaisiin hetkiin kuuluivat muutamat pitkäksi venähtäneet turinatuokiot puolituttujen kollegojen seurassa. Mielenkiintoista kyllä, niistä useimmat tapahtuivat nuorisokirjailijoiden osastolla: vaikka en itse kirjoitakaan (erityisesti juuri) nuorille, huomasin pian että sieltä löytyy mukavaa juttuseuraa.

(Viime aikoina olemme muutamien tuttujen kanssa kiinnittäneet huomiota siihen, että kirjailijat kohtaavat enimmäkseen tilaisuuksissa, jotka ovat joko kustantajien tai (Kirjailijaliiton kaltaisten) järjestöjen puuhaamia. Toimenpiteisiinkin on ryhdytty, ja sen seurauksena tulin taannoin huomanneeksi, että täältä Pohjois-Helsingistä voi lähteä baari-iltaan Hämeenlinnaan ilman että matkoihin kuluu välttämättä paljoakaan kauemmin kuin jos lähtisi Helsingin keskustaan: tuosta aivan läheltä sattuu nimittäin kulkemaan bussivuoro suoraan Tikkurilan asemalle, ja toisaalta suora bussiyhteytemme Rautatientorille kiemurtelee pientaloalueiden halki pienen iäisyyden.)

Messujen suurin ongelma on usein ollut kotimatkan kantamukset. Siinä suhteessa onnistuin tällä kertaa itsehillitsemään itseäni, matkaan tarttui vain Cosmic Comic Cafén näyttelystä sarjakuvataiteilija/Oma studio -työtoverilta Kivi Larmolalta ostettu uusi Georg Büchner -henkinen sarjakuvaromaani Timo (Kumiorava 2013) – ja Timo-paita, jolla voi hämmentää paidan kaimoja sopivissa tilaisuuksissa. Niin, ja uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion tuottelijaiden tekijöiden upouusin novellikokoelma Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat 2013).

Lisätään vielä loppuun Hanna van der Steenin ja Magdalena Hain loistavat vinkit kirjamessupöhinän parantamiseksi.

Turkuun!

·

Turun kirjamessut ovat alkamaisillaan, ja sieltä löytää minutkin ainakin perjantaina ja lauantaina. Varmimmat bongaustilaisuudet ovat seuraavat:

Fiore-lava perjantaina 13.50
Scifiä ja fantasiaa! Keskustelemassa J. Pekka Mäkelä: Alas (Like): Viisi ihmistä joutuu keskelle kaaosta ja kuolemaa, kun planeetan pinnan ja kiertoradan välistä liikennettä hoitava avaruushissi tuhoutuu sekä Erkki Kauhanen: Segrfellin unikuningas (Teos): Monella eri todellisuustasolla samaan aikaan tapahtuva tarina hajanaisesta kuningaskunnasta, vallasta, vääryydestä ja vastuuntunnosta. Haastattelijana Johanna Sinisalo.

Kaffeeklatsch scifiseurojen osastolla lauantaina 14.30–15.15:
J. Pekka Mäkelä ja Johanna Sinisalo.
Osasto kirppiksineen, badgemyyntilaareineen ja kahvipöytineen löytyy nyt aiemmista vuosista poiketen A-ja B-salien välissä olevan Auditorio 1:n yhteydestä. Osasto löytyy (ainakin kartan mukaan) helpoiten kun kääntyy heti vaatesäilytyksen jälkeen oikealle, ennen A-halliin johtavia ovia.

Lienen myös ainakin joissakin perjantain iltabileissä, mutta missä ja milloin on vaikeaa vielä sanoa. Tyrkyllä on useita tarjokkaita.

Jalat maassa

· 5 kommenttia ·

Yksi omissa oloissa kotona työskentelyn – lähityön, ei etätyön – parhaita puolia on mahdollisuus olla paljain jaloin. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä sukat jalassa – kengistä puhumattakaan – on vaikeaa ajatella ja tehdä työtä. Silloinkin kun olen ollut töissä muualla – etäällä – olen suosinut sisäkenkiä, jotka saa nopeasti potkaistua pois jalasta heti kun on käynyt hakemassa uuden kupillisen kahvia ja ryhtyy tekemään töitä.

Silloin harvoin kun ajan autolla pitkiä matkoja – autoilen ylipäänsä harvoin ja jos autoilen, yleensä vain pitkiä matkoja – ajan myös mielelläni paljain jaloin. Kun varpailla on tilaa heilua ja kipristellä, jalka pysyy rennompana ja reaktiokyky nopeampana. Olen pitäytynyt sinnikkäästi paljasjalkaisena myös taiji-tunneilla, vaikka suurimmalla osalla ryhmää on sisätossut.

(”Oikeat” kiinalaiset harrastavat taijia yleensä kengät jalassa, on opettaja kertonut, mutta syy on kuulemma ainakin osittain siinä, että japanilaiset harjoittavat budolajeja usein paljain jaloin ja mikä on japanilaista ei kiinalaisen mielestä voi olla hyväksi. Hieman maiden välistä historiaa tuntevana ymmärrän kyllä tunteen.)

Viime syksynä rupesin ihmettelemään, miksi kaikesta tästä huolimatta sipaisen aina automaattisesti pihakengät – kesällä sandaalit, talvella reiskat – jalkaan kun käväisen vaikkapa postilaatikolla. Eihän meidän pihamaalla ole mitään pelottavaa eikä mitään erityisen viiltävääkään. Keväällä päätin ryhtyä toimiin ja jätin systemaattisesti kengät eteiseen. Ajattelin, että otan kengät käyttöön vasta kun jalkapohjia alkaa paleltaa.

Alkuun välttelin pihatien kivituhkapintaa ja kiersin nurmikon kautta. Vähitellen en edes huomannut siirtymää sileiltä betonilaatoilta karhealle kivituhkalle, paitsi siinä mielessä että jalkapohjista levisi muuhun kehoon mukavaa kihelmöintiä, vahän niin kuin jalkapohjia hierottaessa (minkä elaboraatimpaa versiota on toisinaan markkinoitu ”vyöhyketerapiana”). Mielenkiintoista kyllä, huomasin vaistomaisesti pysytteleväni aina edellisellä materiaalilla niin pitkään kuin mahdollista, myös karhealla kivituhkalla, vaikka seuraavana, ihan postilaatikoiden luona, olisi ollut sileänmukavaa asfalttia. Ainakin osa tiedostamattomasta mielestä on perin konservatiivista.

Mutta kenkienlaitto-automatiikan olen saanut purettua. Toisinaan joudun piha- tai puutöihin mennessäni muistuttamaan itseäni, että nyt kengistä voisi olla hyötyä, kun on tekemisissä sälöjen ja muun terävän kanssa. Postilaatikkoa kauemmas mennessä käytän kyllä yhä kenkiä (kuten jalkapöydissä yhä kesähelteiden jäljiltä näkyvistä sandaali-rusketusrajoista huomaa). Mutta kotipihasta on tullut jalkapohjien valtakuntaa. Se on sitä edelleenkin, sillä niin kylmäksi maanpinta ei ole vielä jäähtynyt. Nurmikko tosin on kasteaamuina viileämpää, joten sitä kautta tulee nykyään harvemmin koukattua. Kenkäkauden alku häämöttänee kuitenkin lähitulevaisuudessa, sillä en ole enää niin cool kuin joskus parikymppisenä, jolloin saatoin kävellä paljain jaloin lumihangessakin ainakin lyhyitä matkoja.

Mutta vielä jalkapohjat saavat koskettaa kotiplaneettaansa.

Haastateltavana

·

Viime viikolla piipahdin brunssilla Kirjasfääri-blogin Taika Dahlbomin kanssa. Syntyi haastattelu.

Tunnin leppoisasta juttelurupeamasta jäi itselleni mieleen myös Taikan esittämä ajatus Neduista ”urbaanina fantasiana”. Itse olen ajatellut kirjaa scifinä – niinhän, hah, lukee kirjan kannessakin – mutta kun mietin, urbaani fantasia on monessa suhteessa vallan käypä luokitus. Tässähän ollaan monipuolisempia kuin olen kuvitellutkaan.

Varsinkin kun tuo tuleva romaani Hunan on todennäköisesti taas jotain aivan muuta.

Tovi taattuja tuloja

· 4 kommenttia ·

Postilaatikossa odotteli odottamaton kirje. Muistin kyllä hakeneeni kevättalvella valtion taiteilija-apurahaa – kuten haen, muiden kirjailijoiden tavoin, kaikkia muitakin omia alojani läheltä liippaavia apurahoja – mutta koska en ole tuota ennenkään saanut, en uskonut saavani nytkään. Toisin näköjään kävi.

Joten jos Eduskunta ei innostu yliviivaamaan budjetista tähän tarkoitukseen osoitettuja määrärahoja, minulla on ensi vuoden ajan säännölliset kuukausitulot, ensimmäistä kertaa yli… ööö… kymmeneen vuoteen. Ei isoja tuloja – vähän päälle 1600 euroa kuussa* – mutta kuitenkin. Tämä tietysti toisaalta heikentää mahdollisuuksia saada muita apurahoja tai ainakin pienentää melkoisesti niiden summia, mutta vuosiapurahaa pienempiä summia niistä on muutenkin tippunut.

Vuosiapurahapäätöksessä edellytetään, että selvitän apurahakauden päätyttyä kirjallisesti miten olen aikani käyttänyt, ja että käytän vähintään kaksi kolmasosaa apurahakaudesta ”luovaan kirjalliseen työskentelyyn”, mikä tarkoittaa apurahaslangissa omaa kirjallista tuotantoa erotuksena suomennostöistä (joiden luovuutta kukaan asiaa tunteva tuskin kyseenalaistaa). Toisin sanoen minulla on vuonna 2014 lupa harjoittaa suomentajantöitä korkeintaan kolmannes vuotta. Loppu on käytettävä romaaneihin, novelleihin – ja ehkäpä jopa siihen näytelmään, jota olen kehitellyt jo kauan ja josta olen jopa puhunut ihmisille jo pari vuotta.** Suomentaja-Mäkelälle tämä ei sinänsä tuota ongelmia, sillä en ole ehtinyt buukata itseäni tukkoon ensi vuodeksi. Vireillä on kyllä pari hanketta, mutta hyvässä lykyssä saan tehtyä ne pääosin jo tämän loppuvuoden aikana, edellyttäen ettei kumpikaan peruunnu, syystä tai toisesta. (Molemmissa hankkeissa on omanlaisiaan epävarmuustekijöitä, vaikka toinen saikin pikkuriikkisen huomaamatonta sivulause-ennakkopuffia tuoreessa Tähtivaeltajassa.)

Kirjailija-Mäkelä kyllä joutuu miettimään kirjoitushankkeiden aikataulutusta ja järjestystä. Maaliskuussa hakemusta tehdessäni olin maininnut työnimillä Hunan ja Basso kulkevat romaanihankkeet, mutta sittemmin kehittyi idea tarinasta, joka sai työnimen Itse ja jonka nostin ainakin mielessäni seuraavaksi romaanikseni. Yksi syistä oli, että nuo kaksi aikaisempaa suunnitelmaa vaatisivat paljon laajempaa pohjatyötä, pidempää miettimistä ja mielellään myös vähän matkustamista kirjojen tapahtumapaikoille, joten Itse vaikutti sellaiselta nopeammalta hankkeelta, jonka voisin tehdä sillä aikaa kun kypsyttelen muita kaikessa rauhassa. Etenkin Hunanilla on kaiken lisäksi vielä päähenkilö, jonka ajattelutavan sisäistäminen vaatii huomattavan paljon miettimistä, koska kyseessä on hyvinkin erilaisia valintoja erilaisista syistä elämässään tehnyt, erilaisena aikana elänyt henkilö. Muurahaispuussa selvisin samankaltaisesta tilanteesta sillä, ettei kirjan päähenkilökään pohjimmiltaan ymmärtänyt kyseistä tyyppiä. Toisaalta Alasin kirjoitusprosessi osoitti, että kirjan viidestä minäkertojasta etukäteen hankalimpana pitämäni hahmo kehittyi lopulta aika luontevasti ja huomasin alkavani vähitellen ymmärtää häntä – en välttämättä hyväksynyt edelleenkään hänen ajatteluaan enkä missään nimessä pitänyt hänestä ihmisenä, mutta aloin vähän paremmin ymmärtää häntä – kun taas etukäteen luontevimmaksi ja läheisimmäksi olettamani hahmo alkoi kirjoittamisen aikana ärsyttämään ja tympimään. Joten ehkä minulla alkaa olla rahkeita tonkia myös tämän uuden, vielä nimettömän romaanihenkilöni pääkoppaa. Muista(kin) raha-asioista johtuen on ehkä mahdollista tehdä kirjahanketta tukeva matkakin. Kenties. Jos hyvin käy.

Voi siis olla, että käytän suuren osan ensi vuotta suunnittelemalla ja kirjoittamalla Hunania, mikä kirjan lopulliseksi nimeksi sitten tuleekaan. Ja muutamaa novellia. Ja näytelmää. Toista vastaavaa tilaisuutta ei välttämättä tule, ainakaan ihan heti.

Sitä paitsi: eri mittaisia vuosiapurahoja haki muutama sata ihmistä, ja sellainen myönnettiin muutamalle kymmenelle. On siis ihmisiä, joiden mielestä minun kirjoittamiseni on poikkeuksellisen arvokasta ja tukemisen väärtiä. Kun takana on vielä ennakkopelkoja paljon sujuvampi ja miellyttävämpi Alas-kirjoituskokemus ja kirjan toistaiseksi saaman palautteen melkoinen positiivisuus, minulla on tällä hetkellä kohtuullisen hybristelevä käsitys omista kyvyistäni. Ei huolta, kyllä se siitä tasaantuu. Mutta toivottavasti ei ennen kuin minulla on ollut aikaa ja mahdollista antaa mojovan monisanainen kirjallinen vastaus tähän minulle heitettyyn tilaisuuteen ja haasteeseen.

___
* Summasta ei peritä veroja, mutta joudun itse maksamaan pakolliset eläkemaksut, joista tullee varmaankin yhteensä pari–kolme tonnia. MYEL-lainsäädännön mukaan perittävät apuraha-eläkemaksut ovat halvempia kuin YEL-lainsäädännön mukaan käännöspalkkioista ja muista ”oikeista” tuloista maksamani yrittäjäeläkemaksut, mutta tällä tulotasolla aika hintavia silti.
** Puhumisen motiivina on tietysti ennen painostaa itseäni oikeasti kirjoittamaan se helkutin teatteriesitys, lopultakin.