Kategoria: kirjailijaelämää

Sukelluksia muualle

·

Monilla kirjojeni henkilöillä on esikuva. Ei niin, että olisin repäissyt todellisuudesta jonkun henkilön* – tai oman vaikutelmani heistä – kokonaisena, kaikkinensa omaan tekstiini, mutta joitakin piirteitä heistä kyllä. En useinkaan kuvaa henkilöitteni ulkonäköä, mutta monen hahmon tapauksessa minulla on mielikuva siitä miltä he näyttävät, ja toisinaan. Muurahaispuun Iiris on sikäli poikkeuksellinen tapaus, että olen hahmon ulkoisen olemuksen esikuvalle peräti kertonut asiasta, ja hän oli asiasta melkoisen huvittunut. Eräässä toisessa romaanissani on kohtaus, jonka käyttämiseen pyysin luvan tapauksen esikuvan tilanteessa mukana olleelta.

Hunan, pitkälti historiallisena romaanina, on ollut tässä suhteessa hieman kimurantti tapaus, ja olen kaivellut netistä liudoittain valokuvia hahmottaakseni miljöitä, pukeutumista, hiustyylejä ja sen sellaisia – en taaskaan aio ympätä kirjaan kovin yksityiskohtaisia ulkonäkö-, vaate- tai hiustyylikuvauksia, vaan tarvitsen niitä lähinnä apuvälineiksi kirjoittamiseen. Kuvia etsiskellessä muutamien valokuvaajien nimet pomppasivat hyvinkin vahvasti esille. Yksi heistä oli saksalainen Hedda Morrison (1908-1991), joka kierteli Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa hyvin laajalti 1930–60-luvuilla. Toinen oli ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908–2004).

Eipä siis ihme, että kun Ateneum avasi komeasti kuratoidun valokuvanäyttelyn Cartier-Bressonin teoksista, katsoin välttämättömäksi käydä tutustumassa tarjontaan erityisesti hänen 1940-luvulla Kiinassa ottamiensa kuvien vuoksi: hän dokumentoi huikean kauniisti Kiinan (viimeisimmän) sisällissodan loppuvaiheita, Kuomingtangin korruptoituneen ja kaoottisen tasavallan romahdusta ja vanhan keskusjohtoisen hierarkian (ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi) palauttaneen Kansantasavallan syntyä. Niitä oli näyttelyssä yhden salillisen verran, hyvin harkittu valikoima, mutta näyttely kannattaa käydä katsomassa vaikkei Kiina niin kiinnostaisikaan.

Cartier-Bressonin kuvaustyyli on miltei maalauksellinen. Hän rakentaa hyvin huolellisia kompositioita, satsaa syvätarkkuuteen, yksityiskohtiin ja miltei kolmiulotteiseen kokonaisvaikutelmaan. Hänen kuviensa kautta katsoja tuntee, hetkittäin, voivansa sukeltaa hetkeksi kauan sitten kadonneeseen maailmaan, tuntea sen hälyt, tuoksut ja hiljaisuuden. Monissa kuvissa on hyvin pysähtynyt, joskus jopa raukea tunnelma: osaltaan tämä johtuu siitä, että tarvittavan syvätarkkuuden vuoksi Cartier-Bresson on joutunut käyttämään kamerassaan mahdollisimman pientä aukkoa ja yksityiskohtien toistumisen vuoksi mahdollisimman epäherkkää (ja siten pienirakeista) filmiä, jolloin valotusajasta on tullut väistämättä pitkä. Monet kuvista ovat miltei Escher-mäisen geometrisiä maisemia, joihin on, ikään kuin hetkeksi, putkahtanut joku ihminen. Tai tutkielmia ihmisistä, jotka ovat keskellä omaa maailmaansa, josta heillä ei ole kiire mihinkään muualle.

Osin edellä mainituista syistä valokuvissa nähdään huomiotaherättävän monia nukkuvia ja/tai sammuneita ihmisiä. Jonkun verran kokoelmaan kuuluu myös selkeitä hetken räpsäisyjä – hienoja sellaisia – mutta Cartier-Bressonin klassisimmat kuvat ovat ehdottomasti huolellisesti ja kiireettömästi rakennettuja, stillebeniä tai maalausta muistuttavia tutkielmia.

Ateneumin näyttelylle on annettu runsaasti tilaa ja teemoiteltuja saleja. Joissakin saleissa kuvien valaistus ei minusta toiminut aivan niin kuin pitäisi, ja detaljeja katsomaan kumartuessaan huomasi langettavansa oman varjonsa kuvan maisemaan itsensä ja muiden yleisön jäsenten kiusaksi. Joitakin klassikkokuvia oli myös revitelty koko väliseinän kokoisiksi, jolloin niiden laatu – ennen kaikkea syvätarkkuus ja sävykkyys – kärsivät kohtuuttoman paljon.

*

Ateneumista ilta jatkui muutamien satojen metrien päähän. Savoy-teatterissa oli jälleen kerran tilaisuus nähdä minulle aivan ennenkuulumatonta musiikkia.

Etelähelsinkiläinen paikallislehti onnistui haastattelussaan vertaamaan Hindi Zahraa erinäisiin amerikkalaisiin artisteihin, joiden musiikilla ei minun korvissani ole oikeastaan minkäänlaista tekemistä Hindi Zahran yhtyeen musiikin kanssa. Kieltämättä minultakin meni monen kappaleen verran hahmottaa, mistä hommassa on oikein kyse. Ensimmäinen kappale oli sulavalinjaista modernia etnopoppia, sitten tuli mukaan jazzaineksia ja lattarirytmejä, sitten mentiin taas jonnekin muualle. Puolitoistatuntisen setin päätteeksi täräytettiin kerrassaan komeasti jonnekin Saharan laitamille vereviin tuaregibluestunnelmiin. Ehkä tämä on sitten sitä maailmanmusiikkia kaikkein monikulttuurisimmillaan? Ei sillä että minä valittaisin – musiikki on minusta monikulttuurisena parhaimmillaan.

Zahra on sävykäs laulaja, ja kuusihenkisestä bändistä irtosi melkoinen sointien ja sävyjen kirjo. Tällä kertaa yleisö ei oikein intoutunut tanssimaan, mutta rytmeissä kyllä jaksettiin taputtaa mukana. Klubimaisemmassa ympäristössä meno olisi epäilemättä riehaantunut aika tavalla railakkaammaksi. Sen tämä musiikki olisi toki ansainnut.

Jälleen yksi hieno uusi artistilöytö seurattavaksi ja kuunneltavaksi. Onneksi en ole koskaan sortunut kuvittelemaan, että kaikki kiinnostava musiikki olisi tehty joskus jollakin tietyllä vuosikymmenellä tai -sadalla. Uutta upeaa tuntuu löytyvän koko ajan.

(Ja te jotka suinkin pääsette: malilainen Khaira Arby ensi keskiviikkona saattaisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen artisti. Itse en sinne valitettavasti jouda.)

___
* Kaksi tuttavaa – erittäin mukavia ihmisiä – on itse asiassa pyytänyt päästä henkilöksi romaaniini. Kummankaan toivetta en ole ainakaan vielä täyttänyt, mitä pyydän anteeksi. Mutta kukapa tietää…

Laitamanterelaisia Keski-maassa

·

Historiallisehkon romaanin kirjoittamiseen hyödyllinen lähdemateriaali löytyy joskus oudoistakin suunnista. Faktat on hyvä saada kohdalleen, mutta pelkkä normaali tietokirjallisuus ei välttämättä tarjoa kaikkea sellaista mitä tarvitaan. Tarvitaan tunnelmia, mielikuvia, joskus ennakko- ja harhaluulojakin.

Luin varhaisessa (ja jotakuinkin myöhäiskypsässä) nuoruudessa hyvinkin mielelläni Armas J. Pullan kirjoja. Tarkoitan ennen kaikkea sellaisia leppoisia historiallishenkisiä pakina- tai esseekokoelmia kuin mainonnan (ja propagandan) historiaa luotaileva Keisari kuninkaan vatsassa (1965) tai muodin historian kummallisuuksille hymähtelevä Kuusivarpaisesta kuninkaasta hameen mytologiaan (1966). Pullan kaunokirjallisesta tuotannosta en niin välittänyt – tiesin kyllä Ryhmy ja Romppanen -kirjojen olemassaolosta, mutta eivätpä ne kutkutelleet edes sitä puolta mielestäni jota sotahistoria kiinnosti. En myöskään tullut koskaan tarttuneeksi nimimerkki ”Kapteeni Leo Rainion” teoksiin, vaikka osan nimimerkin kirjoista oli kirjoittanut Pullan kanssa yhteistyössä Mika Waltari, jonka Sinuhe egyptiläinen oli minulle hyvinkin tärkeä romaani.

Tuskin olisin Rainioon tarttunut nytkään, ellei Lempeä korvanleikkaaja (1933) sijoittuisi Kiinaan – tai ainakin kuviteltuun Kiinaan sellaisena kuin edes jonkin verran uutisia seuraavat suomalaiset Kiinaa pitivät 1920–30-lukujen taitteessa. Historialliset faktat Kiinan kulttuurin pitkästä iästä ja monissa suhteissa korkeammasta sivistystasosta vielä barbaarisiin eurooppalaisiin verrattuna ovat kohdallaan, mutta Pulla-Rainion ajankohtaisten asioiden tiedot näyttävät jämähtäneen 1920-luvun kaoottisen sisällissodan, sotaherrojen ja kaaoksen tienoille. On hupaisaa verrata tämän romaanin klisee-kiinalaisia nykyisen mediakäsityksen klisee-kiinalaisiin: kiinalaiset ovat laiskoja, likaisia, raakoja, petollisia ja maa on yhtä kaaosta, vailla minkäänlaista keskus- tai esivallan  kunnioitusta. Maan väestö onkin vain kulissia parin suomalaisen, yhden englannittaren ja muutaman muun eurooppalaisen hauskan jännittäväksi tarkoitetulle kohellusseikkailulle jossakin kuvitteellisessa maakunnassa jossain Jangtsen yläjuoksulla. Hauskimmillaan kirja on itse asiassa vinoillessaan Euraasian toisella laidalla sijaitsevan juuri ja juuri teini-ikäisen Suomen tasavallan sisäpolitiikalle, kirjallisille piireille ja entiselle yhteistyökumppanille Waltarille. Niistä asioista Pulla on tiennytkin jotain.

Toisen 1930-luvun tunnetun nimimerkkikirjoittajan Serpin teos Kiinassa kuukin on kummempi (1935) on sitten aivan toinen juttu. Kokenut toimittaja, kirjailija sekä elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittaja Serp eli Seere Salminen asui Shanghaissa 1931–33 konsulimiehensä Akseli Salmisen kanssa, minkä lisäksi hän matkusteli myös (nykyisessä) Malesiassa ja Japanissa. Kirjaan on koottu alun perin eri aikakauslehdissä julkaistuja pakinoita parivuotisen rupeaman ajalta: tuokiokuvia, tarinoita, vaikutelmia. Mukaan otetut valokuvat ovat ajan painotekniikan vuoksi kovin karkealla rasterilla painettuja, olisi mukava päästä näkemään parempilaatuisia kopioita.

Serp myöntää moneen kertaan, ettei ”Idän Pariisi” Shanghai ollut tuolloin (lieneekö vieläkään?) kovinkaan edustava palaneen Kiinaa: eri länsimaiden läänityksiin jaetussa kaupungissa saattoi eurooppalainen elää vallan hyvin olematta juurikaan tekemisissä kiinalaisten kanssa, pakollisena elämään kuuluvaa palvelusväkeä lukuun ottamatta. Serp tuntuu itse uskaltautuneen, peloitteluista huolimatta, myös kiinalaisten pariin, mutta hän myöntää kyllä että kommunikaatio on jäänyt vajavaiseksi heikon kielitaidon vuoksi. Shanghain ulkopuolisten matkakohteiden valikoima jäi myöskin vähän rajalliseksi: hän ehti parin vuoden aikana käydä lähinnä maan (silloin) uudessa pääkaupungissa Nanjingissa ja eurooppalaisten kesähelteillä suosimassa vuoristolomakaupungissa Kulingissa.

Toisaalta Kiinaa likipitäen ryöstöhyödyntänyt eurooppalaisyhteisö on sekin kiinnostava palanen 1930-luvun alun historiaa, ja Serpillä on riittämiin älyä ja viisautta pohdiskella asioita paljon monenlaisemmilta puolilta kuin ylimielinen ja omahyväinen Pulla. Hän on myös kirjailijana valppaampi ja taitavampi siirtämään lukijansa vieraan kaupungin kaduille, asuntoihin ja puoteihin. Kiinassa kuukin on kummempi on sympaattinen pieni teos, jota näyttää löytyvän kirja kerrallaan -uusintapainoksena useammaltakin nettikauppiaalta.

Epätavallista kirjailijaelämää

·

Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehdessä siitä, millaista kirjailijan on käydä kirjamessuilla ihan vain turistina, esiintymättä missään, myymättä mitään. Pääsen tätä itsekin kokeilemaan tänä syksynä. Tänä vuonna ei ole sovittuna mitään esiintymisiä ensi viikonlopun Turun messuille tai lokakuun loppupuolen Helsingin messuille. Ensimmäistä kertaa jotakuinkin viiteentoista vuoteen en edes ole päivystämässä Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla, koska erosin liitosta viime vuoden lopussa.

Mutta näillä näkymin minut voi joka tapauksessa bongata sekä Turun että Helsingin messuilta, turistina. Introverttiudesta ja ujoudesta huolimatta en ole koskaan pahemmin ahdistunut väkijoukkojen seassa, ja messuilla voi tavata monia tuttuja joita ei ainakaan livenä juuri muuten näe. Saattaa hihaan tarttua jokunen kirjakin, joskin hyllytilan rajallisuus rajoittaa ostoinnokkuutta.

Kiusaan teitä tälläkin viikolla laulunväkermälläni. ”Tavallista elämää” sai ensiesityksensä viime lauantaina vaimoni Sarin viisikymmenvuotisjuhlissa, ei tosin tänä sovituksena: paikan päällä oli minun (laulu ja resonaattorikitara) lisäkseni soittamassa pianisti Oskari Jakonen, mies mm. tuossa sivupalkissakin mainostetun A Glance Beyond Naturen takana. (Siskon- ja kummipoikani on voinut bongata myös MoonTV:n Kaikkien aikojen karsinnat -ohjelmista.) Tämän äänitysversion soitoista, lauluista, ohjelmoinneista ja sovituksista vastaan yksin minä.

Tuo introssa ja säkeistöjen välissä kuultava ujellus ei muuten tule mistään syntetisaattorista tai thereministä. Sen minä soitin akustisella resonaattorikitaralla, slide-putkella ja EBow’lla.

.

Lauantaina Loviisaan

·

Pieni muistutus vain: Olen ensi lauantaina 19. syyskuuta Sonja Ilvetsalon haastateltavana Loviisan Kirjakahvilassa kello 13. Paikka on Hotel Degerby Bar Café osoitteessa Brandensteininkatu 17, 07900 Loviisa.

Pääasiallinen puheenaihe on edellinen romaanini Alas, mutta eiköhän juttua tule muustakin tuotannosta, tehdystä ja tulevasta.

Syrjästähuomaaja

·

Suomentajan ja kirjailijan hommissa olisi hyvin aiheellista lukea kohtuullisen paljon kotimaista proosaa, mielellään mahdollisimman laajalta alalta. Ammattitaito vaatisi sitä: kieli kehittyy, kirjakieli kehittyy, ja kirjakielen ammattilaisen olisi syytä pysyä kärryillä minne ja miten. Siinä suhteessa olen jotakuinkin huonosta omastatunnosta kärsivä ammattilainen: etenkin omien kirjaprojektien kesken ollessa tuntuu, ettei voi lukea muiden fiktiota tai siihen ei tunnu löytyvän aikaa, kun pitäisi lukea lähdemateriaalia omiin projekteihin.

Tämänpäiväisessä Minäkin luen -flashmobissa, Runebergin patsaan ympäri kiertävässä jonomuodostelmassa, kädessäni oli kuitenkin tuoretta kotimaista proosaa.

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (Tammi 2015) kertoo oululaisesta Aarnista, kömpelöstä ja syrjäänvetäytyvästä pojasta, joka paremman työn puutteessa päätyy 1960-luvun loppupuolella apupojaksi valokuvausliikkeeseen. Aikaisemmin lähinnä entisen koulunsa ja opettajiensa räjäyttämisestä haaveksinut Aarni löytää valokuvauksesta vähitellen keinon nähdä maailma uudella tavalla. Syrjästäkatsojuudesta tulee etu, ei enää haitta. Vuosien mittaan hänestä kehittyy taitava kuvaaja, ja ammattilaissuunnitelmat alkavat itää. Hän oppii ymmärtämään arvonsa valokuvataiteilijana, mutta maailma – ja Helsingin taidepiirit – eivät sitä ymmärrä. Seuraavat vuosikymmenet kuluvat Oulussa samaisen valokuvausliikkeen tiskin takana, pienessä studiossa ja vielä pienemmässä pimiössä tienaamassa perheelle toimeentuloa. Vanha nuoruudenystävä sen sijaan menestyy, saa nimeä, julkisuutta, arvostusta ja kiertää maailmaa arvostettuna lehtikuvaajana – eikä aina, Aarnin näkökulmasta katsottuna, ihan eettisin keinoin.

Minun kaltaiseni suhteellisen pienien piirien kirjailijan (ja harrastelijamuusikon) on helppo lukea Pitkää valotusaikaa omien pyrintöjen, haaveiden, itseluottamuksen ja räpistely-yritysten kautta. Minun laitani on kuten Aarnin, eikä lahjakkuus ei ole tullut minään synnyinlahjana: päähänpinttymät ja pakkomielteet omasta osaamisesta ja arvosta taiteilijana on pitänyt rakentaa ihan itse.* Menestys ei välttämättä seuraa kovaakaan uskoa omiin visioihin, joiden toteuttamisyritykset saattavat vaatia itseltä ja läheisiltä aikamoisia uhrauksia. Aina voi hokea mielessään kylläminävielä ja kyllänevielätajuavat, mutta ei siitä ole kovinkaan isoa iloa pankkitilin saldoa katsellessa. Joskus on pakko antaa periksi ja siirtää haaveet oman alan taiteellisesta menestymisestä jonnekin ylähyllylle odottamaan parempia aikoja.

Kirjallisuudessa – tai valokuvauksessa – tilanne ei sentään ole niin paha kuin musiikissa (jota Vanhatalo romaanissaan myöskin sivuaa Aarnin tyttären kautta). Jos lehdessä kirjoitetaan nuorista (kevyen) musiikin opiskelijoista, näkee kovin harvoin kirjoitettavan opiskelee musiikin ammattilaiseksi – paljon todennäköisempää on, että toimittaja arvelee haastateltavansa haaveilevan tähteydestä. Luullakseni nuoret ovat realistisempia kuin kulttuuria ja musiikkia heikosti tuntevat toimittajat, mutta ajatus siitä että tähteys on (ainoa) tavoittelemisen arvoinen asia musiikissa on joka tapauksessa perin epäterve ja kieroutunut.

Vanhatalo lomittaa tekstinsä paikoin epäkronologisesti ja antaa Aarnin vuosikymmenten pyristelylle näin eläkeikäisen Aarnin ajatusten tarjoamaa perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nuorena isäksi tulleena hänellä ei ole oikeastaan missään vaiheessa ollut tilaisuuttakaan pistää kaikkea peliin, heittäytyä yhden kortin varaan, antaa kaikkensa taiteelle. Hän on aina joutunut ottamaan huomioon myös läheisensä, heidänkin pyrintönsä ja vaikeutensa – toisinaan paremmin, toisinaan huonommin. Toisinaan hän on joutunut miettimään vuosikymmeniä, miksi läheinen on valinnut niin kuin on valinnut. Tämä tekee Aarnin tarinasta monomaanista taiteilijaelämäkertaa kiinnostavamman kaaren, joka kattaa myös omankin elämäni kannalta kiinnostavan jakson Suomen lähihistoriaa.

___
* Minun tapauksessani vanhemmat tosin ovat aina kannustaneet kirjoittamaan. Musiikin suhteen asia olikin sitten ihan toinen. Joka tapauksessa myytti synnynnäisestä (taiteellisesta) lahjakkuudesta lienee pelkkä myytti, vanha ja vahingollinen myytti.

Maailma tulee kylään

·

Uutinen alkoi levitä Facebookissa tänä aamuna. Spokanen metsäpalosavupilvien keskellä, Yhdysvaltain Washingtonin osavaltiossa, oli äänestetty ja äänestyspäätös vaikutti kiistattomalta.

Nyt tiedon pitäisi olla jo virallinen: seitsemäskymmenesviides Worldcon-tapahtuma järjestetään elokuun 9. – 13. päivinä Helsingin Messukeskuksessa.

Worldconia yritettiin saada Suomeen jo täksi vuodeksi, mutta (paikalla olleiden mukaan) suomalaisten kampanjointi asioista päättäneessä vuoden 2013 Worldconissa oli lähinnä kampanjoinnin opettelua. Nyt homma oli hanskassa, töitä tehtiin oikein ja oikeassa järjestyksessä ja vakavin vastustaja, Yhdysvaltain Washington D.C., jäi selvästi toiseksi.

Oma panokseni kampanjaan oli lähinnä maksaa tämänvuotisen tapahtuman jäsenmaksu ja antaa sitten (jäsenyyden tuomalla mandaatilla) ääni Helsingille. Näin ollen en voi kuin kiittää ja onnitella kampanjan eteen uurastanutta porukkaa. Kunnia kuuluu teille. Työ tosin on vasta alussa.

Worldconit ovat osallistujamäärältään jonkin verran pienempiä kuin säännöllisesti kymmenkuntatuhatta kävijää vetävät ilmaiset Finnconit, mutta tekemistä, miettimistä, suunnittelemista ja organisoimista riittää. Epäilemättä minäkin yritän tehdä osani.

Tässä on nimittäin loistava paikka näyttää maailmalle, minkä Finnconin suomalaiset ja ulkomaalaisetkin kävijät ovat tienneet jo kauan sitten: Miten loistavia, moniarvoisia, suvaitsevaisia ja hyvin järjestettyjä tapahtumia suomalaiset vapaaehtoiset kykenevät tekemään.

Vieterin vetäminen

·

Olen taas viettänyt viikkoa Anttolassa, kirjailijoiden TYK-kuntoutusryhmän jäsenenä. Ilmat ovat suosineet, tunnelma on ollut jotakuinkin leppoisaa – miltei kesäleirimäistä kiireettömyydessään – ja virallinen kuntoutusohjelma on jättänyt paljon aikaa ajattelemiseen ja lukemiseen.

Minut ja tanskanirlantilainen kirjailija/kääntäjä/muusikko Billy O’Shea (ja tämän viehättävä Charlotte-vaimo) esiteltiin toisillemme Archipelaconin viimeisenä iltana. Billy vaikutti – eikä pelkästään toimenkuviensa vuoksi – kerrassaan mainiolta tyypiltä ja yhteinen kääntäjäkollegamme vakuutteli myös, että Billyn romaani Kingdom of Clockwork (Black Swan, 2014) on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Täällä Anttolassa teokseen on ollut mahdollista perehtyä, ja vallan mainioksi kirja on osoittautunutkin.

Kirjan genremäärittely ”science fiction / steampunk” kertoo jonnin verran kirjan asetelmista. Eletään muutamia satoja vuosia tulevaisuudessa, suuren apokalypsin jälkeisessä ajassa. Entisajan yletön energiantuhlaus on kuluttanut maan resurssit pitkälti loppuun, monet saavutukset ovat kadonneet muistista myyttien hämäriin ja jossakin meidän aikamme Kööpenhaminan tietämissä sijaitsevan Kantarborgin pikkuvaltion teknologia toimii pitkälti – steampunkin hengessä – höyryllä ja tuulimyllyillä. Kirjan päähenkilö, nuori, lahjakas ja kekseliäs Karl Nielsen, päätyy ensin Kantarborgin kuninkaan kellosepäksi ja sitten myös tämän luotetuksi. Kuninkaan hallussa on entisten aikojen vieterivetoinen lelujunarata, ja sen mallin mukaan Nielsen rakentaa täysikokoisen, vieterin vetämän kellokoneiston kiidättämän veturin. Tahtomattaan hän sotkeutuu myös  hovin intrigeihin ja joutuu ensin vankimielisairaalaan ja sitten, vallankaappauksen myötä, kuninkaansa seuraksi pakomatkalle kauas pohjoisen tutkimattomille maille, pohjoisen vihollisvaltion selustaan.

O’Shea on tavoittanut tekstiinsä mainion vanhahtavan tyylin, joka toimii mainiosti tämän yhtä lailla vanhakantaisen henkisen matkakertomuksen tapahtumien kanssa synkassa. Kertoja-Nielsen raportoi menneen ajan matkakirjailijoiden – Marco Polon, Joshua Slocumin, Richard Henry Danan ja, fiktion puolella, Jules Vernen – hengessä retkikunnan kohdalle sattuneista kummallisista heimoista ja heidän oudoista tavoistaan. Näillä kuvauksilla olisi voinut toki herkutella enemmänkin, mutta O’Shea on halunnut pitää tarinansa kohtuullisen mittaisena. Loppupuolella hän tuntuu kiirehtivän vähän turhankin paljon: etenkin päätösepisodi olisi kyllä kestänyt vähän laveampaakin kuvailua. Nyt se hieman töksähtää – etenkin kun kirjan alkupuolella on muun muassa mainio, laajasti kuvailtu episodi, jossa kuningas ja hänen kelloseppänsä vierailevat kaupunginalaisessa luolastossa tekemässä herkullisia (väärin)tulkintoja näkemistään muinaisajan asioista.

Pikku puutteista huolimatta mukavan tunnelmallinen ja miellyttävä kertomus. Suosittelen kirjan tilaamista Black Swanin sivuilta.

Minun tieni jatkuu huomenna täältä Mikkelin kupeesta Jyväskylän kupeeseen, sillä perjantaina käynnistyvät Laukaassa kaikkien aikojen ensimmäiset Järvilinnan kääntäjäpäivät.

Jokakesäinen

·

Vain muutamaa päivää Berliinistä palaamisen jälkeen meidän tiemme vei vastakkaiseen suuntaan, jo perinteiselle visiitille rakkaan ystävämme Maaritin mökille. Ja yhtä perinteiseen tapaan kiersimme seuraavina päivinä monia Joutsan, Jyväskylän, Rutalahden ja Leivonmäen kohteita. Ensimmäinen kohteista oli paikka josta on kuljettu monesti ohi ja jossa on kerran poikettu pihalla, mutta ei koskaan sisällä: Rutalahden tanssipaikka Letkaliiteri.

Olen nähnyt Eino Grönin ison jousiyhtyeen säestämänä Elmun Kaivarin kansanjuhlassa joskus 1990-luvulla. Nyt mukana oli moderni trio: mies, hanuristi ja iPad. Näistä viimeksimainitun olisi voinut jättää suosiolla poiskin, sen verran pätevä hanuristi oli matkassa (valitettavasti en muista hänen nimeään). Laulajalla on ikää, mutta ääni on pysynyt kunnossa. Ja kun ohjelmisto koostui suuren luokan klassikoista, ei tällainen yleisön keski-ikää huomattavasti nuorempikaan kuulija voi valittaa – paitsi siitä iPadista, jolta striimatut tylsät standardisovitukset enemmänkin häiritsivät kuin sävyttivät. Ja lavalle kutsustusta vierailevasta artistista, jonka ”Päivänsäde ja menninkäinen” -tulkinta ei ollut tosiaankaan herkimpiä kyseisestä laulusta kuultuja tulkintoja.

Perinteisiä kohteita näillä kesäisillä Keski-Suomen reissuilla on tietenkin Haihatuksen kesänäyttely.

Ensimmäisistä kokemuskerroista Haihatus on muuttunut professionaalimmaksi, ammattimaisemmaksi ja, monessakin mielessä, laadukkaammaksi taidenäyttelyksi. Samalla on ehkä kuitenkin menetetty sitä vanhaa, riemukkaan räjähtänyttä ITE-henkeä. Nytkin valikoimassa oli hienoja teoksia, muttei ehkä sellaisia tajunnanräjäyttäviä oivalluksia kuin joskus. Risto Puurusen 3D-tilataideteos Shadows in the Air II pääsi tosin lähelle. Sakari Kannoston Done-sarja (yksityiskohta yllä) toimi myös.

Maija Saksmanin Haihatuksen perinteikkääseen urheiluselostamokoppiin kokoama installaatio toimi monilta yksityiskohdiltaan.

Toinen vakiokohde on ollut muutamana vuonna mainio Naamat-festivaali. Tällä kertaa visiitti jäi perjantai-illan piipahdukseksi, mutta ehdimme sentään kuulla Antti & Rannanjärven uustulkintoja väkivaltaisista pohjalaislauluista – eräänlaista oman aikansa gangsta-rappia tai narcocorridoa – sekä, ennen kaikkea, Pekko Käppi & K.H.H.L:n shamaanimenoa.

Trion Navetta-lavan keikka oli mielettömän intensiivinen tunti. Tätä täytyy saada lisää, levyllä ja livenä.

Odottamaton pieni löytö oli Peltolan Mäkitupalaismuseo Luhangan puolella. Pieni muutaman talon yhteisö kertoo eleettömästi maaseudun köyhimmistön elämästä paljon enemmän kuin kirjat tai elokuvat. Oli varsin koskettavaa kuulla, että joissakin paikan taloista on asuttu vielä 1960-luvun alussa.

Reissun matkalukemiseksi oli valikoitunut Tommi Liimatan, Sami Yaffan ja Otso Tiaisen nimiin merkitty Sound Tracker (Like 2014). Kyseessähän on samannimisen televisiosarjan oheistuote, ja nimenomaan oheistuote: itsenäisenä teoksena se tuskin toimii kovinkaan hyvin.

Suhtauduin aikoinaan televisiosarjaan jossain määrin epäluuloisesti, mutta se valloitti minut muutamalla jaksolla. Lähtökohta toimi hienosti: sarjassa ei yritettykään rakennella mitään yleiskuvaa maailman musiikkikulttuureista, vaan tehtiin muutama innoittunut pistokeikka sinne tänne – kuten kirja valottaa, usein sinne mistä Yaffa tunsi jonkun joka pystyi toimimaan ”fikserinä” ja järjestämään nelihenkisen ryhmän muusikoiden ja musiikin tekemisen ääreen. Yaffan muusikkous ja avoin mieli tuntuvat aukaisseen kiinnostavia portteja. Sarjasta välittyi soittamisen riemu ja musiikin rajaton, monikulttuurinen (hah!) teho.

Kirja valottaa jaksojen taustoja ja toimii parhaiten niin, että kunkin alueen luvut lukee katsottuaan kyseisen jakson ohjelmaa. Näin tarinat taustoittuvat ja täydentyvät.

Kirjan varsinainen kirjoittaja on Tommi Liimatta, joka on puhuttanut Yaffaa ja ohjaaja-Tiaista nauhurin pyöriessä sekä kirjoittanut mietteliään ja muuhun kirjaan nähden kovin elaboraatin akateemisen esipuheen: se ei ole missään mielessä huonoa tekstiä, päinvastoin, mutta aikamoisessa ristiriidassa muun kirjan löysän jutustelun kanssa. Väljä taitto ja runsas kuvitus tekevät teoksesta mukavan selailtavan.