Kategoria: kirjoittaminen

Myyntimenestyksiä

·

Kuten kaikki Stephen Jay Gouldinsa lukeneet tietävät, Edgar Allan Poen merkittävin menestysteos hänen elinaikanaan oli The Conchologist’s First Book. Se puuttuu Jaana Kaparin hienosta Kootut teokset -suomennoksesta (Teos 2006) hyvin yksinkertaisesta syystä: kyse oli Poen nimiin (hänen suostumuksellaan ja avustuksellaan) laitetusta halpalyhennelmästä englantilaisen Thomas Wyattin kalliista teoksesta Manual of Conchology. (Tuohon aikaan näkinkenkien keräily oli tärkeä osa biologian opetusta.)

Tässä suhteessa olen onnistunut pistämään Poea paremmaksi: ainoa toiseen painokseen (tähänastisena) elinaikanani päässyt teos on sentään kokonaan itse kirjoittamani Kotistudio. Uusi versio Oma studio on sekin lähtenyt hyvin liikkeelle. Olen itse asiassa melkoisen hämmästynyt, jos siitä ei oteta lisäpainoksia.

Tänään postiluukusta kolahti uusi Riffi-lehti ja sieltä löytyi melkoisen kehuva arvostelu kirjasta. Tämä on minulle tärkeää: äänitystekniikasta kirjoittaessani minulla on kovin helposti tuntu, että kirjoitan asiasta josta en oikeasti tiedä mitään. Minun on esimerkiksi tunnustettava että äänitin kokonaista rumpusettiä ensi kertaa vasta tänä kesänä, puoli vuotta sen jälkeen kun olin neuvonut Omassa studiossa moniakin keinoja äänittää rumpusettiä. (Äänitys onnistui mainiosti, joten ilmeisesti ainakin osa neuvoista oli ihan päteviä.) Riffi on tajunnut joka tapauksessa kirjan idean aivan oikein:

Lähestymiskulma on tietoisesti ei-oppikirjamainen ja tunnelmoiva pohdiskelu tuo enemmänkin mieleen vertaiskeskustelun kuin akateemisen oppirakennelman. Kirjaa voi suositella myös niille oppikirjansa jo sisäistäneille: Mäkelän ajatuksiin kun voi peilata sitten omia näkemyksiään ja tarpeen tullen perustella niitä itselleen uudestaan, tai päätyä johonkin uuteen metodiin.

On aina ilahduttavaa huomata, että lukijalle on välittynyt juuri se, mitä olen yrittänytkin sanoa. Täytyy vain toivoa, että Karstasta tuli yhtä ilmaisuvoimainen. Se nähdään muutaman viikon päästä, kun kirja tulee painosta ja pääsee lukijoiden ja kriitikoiden käsiin.

Se on siellä.

·

Karstan lähes valmis taitto lähti eilen sähkökustin polkemana kohti kustannustoimittajaa. Tästä seurasi tietenkin myös kirjahyllyjärjestyksellinen toimenpide.

Koska minä käsittelen (toivon mukaan) tekstiä seuraavan kerran vasta katsellessani sitä valmiiksi painetun kirjan sivuilta, kirjan materiaalia ja printtejä sisältävä mappi siirtyi käden ulottuvilta kirjahyllyn etäisimpään nurkkaan edellisten kirjojen mappien seuraksi.

Kirjan suhteen on kyllä vieläkin töitä edessä. Takakansiteksti pitää viimeistellä, ja varmaankin saan hyväksyttäväkseni myös uusimman kansiversion viimeistellyn version ennen kuin se lähetetään painoon. Kansi ei nimittäin olekaan tuo viereisessä laatikossa komeileva Verne-henkinen työ, vaan vallan toisenlainen. Ei huonompi, mutta erilainen ja modernimmin scifimpi – jos sanonta sallitaan. Tykkään siitäkin, ja Martinahon Lassen viivapiirros elää kyllä kirjan sisäsivuilla.

Seuraavaksi pitäisi varmaankin ostaa uusi harmaa mappi. Oikeastaan kaksi: toisen selkään nimi Muurahaispuu ja toisen selkään epävalmiimman tuntuinen Alshain II. Kumpaakaan en rupea täyttämään millään suurella kiireellä. Tämän hetken kaavailujen mukaan minulta ilmestyy vuonna 2010 korkeintaan novelli tai pari – tykästyin ajatukseen niiden kirjoittamisesta Tähtivaeltajassa julkaistun ”Kolmekymmentä vuotta” -tarinan myötä, joten koetan ideoida muutaman lisää. Romaaniprojektit viisi (Muurahaispuu) ja kuusi (seuraava Alshain-maailman kirja) saavat kypsyä kaikessa rauhassa. Tai jos ideoita rupeaa syntymään kovaa vauhtia ja käännöstöiden lomaan sopii muutaman kuukauden palkaton periodi, niin sitten kirjoitetaan ideat pois.

Versio 3.1

· Yksi kommentti ·

Karsta alkaa lähestyä valmistumistaan. Kustannustoimittajan tämän kierroksen kommentteja on ollut varsin niukalti, ja niistäkin kohtuullinen osa on ollut pikataiton tavutusvirheitä. En tiedä osaanko itse suhtautua tekstiin millään tavoin objektiivisesti, mutta tauon jälkeen teksti tuntuu oikeastaan ihan hyvältä. Eri asia sitten, onko se sitten hyvä vai huono merkki.

Sekaan on tässäkin vaiheessa ilmestynyt pariin kohtaan lyhyen kappaleen verran uutta tekstiä. Ei mitään oleellista, vain pieniä anekdoottimaisia detaljeja, jotka tuntuvat siltä että kertojahahmoni saattaisi juuri sillä kohtaa mainita asiasta. Luultavasti tällaisia mieleenjuolahduksia tulee vielä sittenkin kun kirja on lähtenyt painoon. Tavallaan minua harmittaa edelleenkin, että mieleen juolahti vasta Alshainin ollessa painossa idea lisätä tekstin sekaan yksi tieto, joka ei kyseiselle kirjalle olisi merkinnyt oikeastaan mitään – se olisi ollut vain yksi pieni turha tieto siinä missä kyseisen aurinkokunnan kahden sisemmän planeetan nimet – mutta olisi tehnyt helpommaksi aloittaa seuraavan Alshain-maailmaan sijoittuvan romaanin rakentaminen. Kyseessä olisi ollut, Tšehovin kielikuvaa käyttäen, sopiva ensimmäisen näytöksen seinällä roikkuva haulikko, jolla olisi voinut sujuvammin ampua seuraavassa näytöksessä. Nyt on selvittävä ilman.

Ensimmäisen kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden nähtäville päätyneen Karsta-version ensimmäinen luku päättyi virkkeeseen ”Näkemiin, äiti.” Vaikka en vielä silloin tiennytkään mitä kesällä tulee tapahtumaan, sanan olisi pitänyt olla kirjan asiayhteydessäkin ”Hyvästi”. Kirjan kertoja on erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä, hän on menettänyt oman äitinsä poliittiselle vainolle vuosia aikaisemmin. Minun äitini oli jälleen kerran lupautunut ateljeekriitikokseni ja hän sai käsikirjoitusnipun mukaansa joutuessaan taas kerran sairaalaan toukokuun lopussa. Tällä kertaa lukeminen ei kuitenkaan onnistunut, ja kirjoittaminenkin osoittautui hyvin vaikeaksi. Syyksi osoittautui sittemmin verisuonitukos vasemmassa aivopuoliskossa ja siitä seurannut lievä oikeanpuoleinen halvaus, muiden pitkäaikaisten sairauksien lisäksi. Karsta jäi häneltä lukematta.

Taakse jätetty, pöydältä löydetty

·

Kustannustoimittaja lähetti aamulla sähköpostia. Karstan versio 2.8 on saapunut onnellisesti hänen tietokoneelleen.

Finnconissa selitinkin tuota vähän noloa ja nörttiä versionumerointiani. Perusidea on se, että versio 1.0 syntyy siinä vaiheessa kun kirjoitan ensimmäisen kerran pisteen kirjan viimeisen virkkeen perään. Korjauskierrokset kasvattavat desimaalia: ensimmäinen printtaamani versio taisi olla 1.2, kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille lähti versio 1.4. Alkaessani kuun alussa käydä pikku hiljaa läpi heidän kommenttejaan ensimmäinen uusi versionumero oli 2.0, siitä edettiin vähitellen eteenpäin, kymmenys kerrallaan.

Tähän systeemiin on parikin syytä. Ylettömän omanarvontuntoisena kirjailijana haluan tietenkin, että elämäntyöstäni tulevaisuudessa tutkielmia tekevillä opiskelijaparoilla on mahdollisuus vähän paremmin tutustua tekstien synty- ja muokkautumisprosessiin: kovin montaa versionumeroa en printtaa, mutta ne ovat olemassa erillisinä tiedostoina. (Eri asia sitten, miten kauan ne pysyvät luettavassa kunnossa dvd-r- ja kovalevyillä…) Toinen on ns. kantapääviisautta: tekstinkäsittely- ja taitto-ohjelmilla (tässä tapauksessa Word 2007:lla ja InDesignilla) on toisinaan taipumus kompastua omaan nokkeluuteensa niin pahasti, että ne samalla sotkevat työn alla olleen tiedoston täysin lukukelvottomaan kuntoon. Mitä useampi erillinen versio tiedostosta on tallessa, sitä pienemmän lisätyön sotku aiheuttaa.

Juu, on minulla kaikesta myöskin varmuuskopioita kokonaan erillisillä kovalevyillä jotka eivät ole työtietokoneeni kuorien sisällä – yksi sijaitsee itseasiassa yrttimaa.netin palveluntarjoajan tiloissa jossakin Espoon suunnassa – mutta näissä asioissa kannattaa olla enemmän kuin vain vähän neuroottinen. Tietysti työn hukkaaminen voisi tehdä kirjalle hyvääkin – kuten Pirkko Saision Punaisen erokirjan kohdalla saattoi käydä – mutta minulla ei ole yksinkertaisesti varaa ottaa vielä paria kuukautta käännöspalkkiotonta aikaa koko roskan uudelleenkirjoittamiseen.

Jälleen kerran on tullut todistettua, miten korvaamattoman arvokkaita ateljeekriitikot ovat kirjailijalle – ainakin minulle. Kukin heistä lukee tekstiä omalla tavallaan, kiinnittää huomiota eri asioihin. Kaikki eivät välttämättä pidä lainkaan tarinasta tai sen ihmisistä, toiset ovat niistä innoissaan enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. Karstan tapauksessa pari 1.4:n ongelmaa nousi esiin useammankin kommenteissa: X:n kyseenalaisten toimien tapauksessa hänen ystäväpiiriinsä kiinnitettiin huomiota merkillisen vähän. Y puolestaan oli käsittämättömän hyvässä psyykkisessä kunnossa ollakseen viettänyt viimeiset viisi vuotta yksin – mutta hänen kertojan kanssa käymänsä pitkät keskustelut ovat toisaalta oleellisia kirjan tarinalle ja sen taustoille. Kertojan asenne Z:aan puolestaan muuttuu yllättävän totaalisesti yhden ainoan keskustelun jälkeen. Ensimmäisen ongelman ratkaisin irrottamalla X:n ystäväpiiristään: tämä tavallaan myös toi hänelle motivaatiota toimia kuten toimi, vaikka asiaa ei suoraan tekstissä sanotakaan. Y:n tapauksessa nostin kysymykseksi sen, onko hän todellakin ollut yksin – ja jos ei, niin missä muut ovat? Z:n (kertojan mielestä) epämiellyttäviä puolia alkoi näkyä lisää myös tarinan myöhemmissä vaiheissa.

Lisäksi vähensin ”ilmalukko”-sanan esiintymismääriä jokseenkin puoleen. Osittain tosin sillä keinolla, että nimesin uudelleen tietyntyyppiset ilmalukot ”paineoviksi” ja ”välikammioiksi”.

Olen huomannut ennenkin, että jossakin vaiheessa (alkuperäisversion) kirjoitusprosessia on pakko ruveta ajattelemaan: ”No, tää on nyt vaan tällainen välityö. Tehdään tää vauhdilla loppuun niin sitten pääsee suunnittelemaan niitä monitasoisempia ja hienompia romaaneja.” Karstan tapauksessahan minä pidin vielä reilun kuukauden tauon kesken kaiken, kun piti tehdä valmiiksi syksyllä aloitettu käännöstyö: sekin osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi. Paikoillaan jahnannut juonenkuljetus ja kirjoitusrytmi saivat aivan uutta vauhtia tauon jälkeen.

Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat onneksi löytäneet tästä ”välityöstäkin” myös tasoja, ja muuan jopa piti sitä tähänastisista parhaana kirjanani. Itsekin olen tykännyt tarinasta paljon enemmän palattuani sen ääreen pitkän tauon jälkeen. Versionumeroiden kasvaessa on myös sattunut silmiin sopivia paikkoja tuikata pikku detaljeja: esimerkiksi mitä juuri sillä aamiaisella syödään tai millaista uima-asua kertojahahmo käyttää. Minulla on jonninmoinen vastenmielisyys kuvailla ihmisten asuja tai esimerkiksi heidän ulkonäköään: edellinen on minusta liian fantsuu, ja jälkimmäinen tökkii muuten. Jos kertoja esimerkiksi  pitää jotakin henkilöä kauniina, kuvitelkoon lukija omasta mielestään kauniin ihmisen. Poikkeuksiakin on: Alshainin Omara Poitakin olemus kaksivärisiksi värjättyine hiuksineen ja kainalokarvoineen on peräisin eräästä unestani, ja päätyi siksi kirjaan asti. (Unihahmossa tosin oli enemmän piirteitä eräästä ystävästäni kuin mitä Omarassa – tai Leonin suhtautumisessa Omaraan.)

Viime päivinä olen palannut omaan, aiemmin kirjoitettuun tekstiini toisellakin tavalla. Päätin käännätyttää Tähtivaeltaja-lehdessä keväällä julkaistun ”Kolmekymmentä vuotta” -novellini englanniksi tutulla suomalaisen kirjallisuuden englannintajalla. Ideana on saada näytetekstiä Finnishwriters-sivustolle ja mahdollisesti muuhunkin vastaavanlaiseen promokäyttöön. Olen käynyt viime päivinä läpi Owen Witesmanin mainiota käännöstä ja samalla omaa tarinaani, joka onkin nyt aivan jotakin muuta kuin omaa tekstiäni. Kielenvaihdoksen myötä ”30 More Years” vaikuttaa vallan kiinnostavalta tarinalta: olisi mukava lukea tältä lupaavalta tieteiskirjailijalta lisääkin…

Viime aikoina on tullut myös harrastettua musiikin kanssa pläträämistä, ja hieman toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Olen kirjoittanut sekä Kotistudioon että Omaan studioon hyviä neuvoja rumpusetin äänittämisestä, vaikka en ole koskaan itse äänittänyt rumpusettiä. Nyt olen menettänyt poikuuteni siinäkin lajissa.

Minulle tyypilliseen tapaan noudatin (omia) vinkkejä tiettyyn pisteeseen asti ja käytin uusimmassa kirjaversiossa kuvailtua neljän mikin ”Glyn Johns -asettelua”, joka toimikin aivan niin hyvin kuin viisaammat ovat kertoneet. Tosin minulla ei ollut kahta identtistä isokalvoista kondensaattorimikrofonia, mutta onneksi venäläisen Oktavan (musta mikki pystyssä lattiatomin oikealla puolella) ja australialaisen Røden (korkeassa telineessä) epäsuhtainen pari on taajuusvasteeltaan riittävän lähellä toisiaan. Sain myös päähäni pistää ylimääräisen (halvan nauha-) mikin katonrajaan osoittamaan kohti virvelirumpua, ja siitä tietokoneelle tallentunut raita osoittautui ihan käyttökelpoiseksi. Äänityspaikka oli kyllä sitten sitäkin vääräoppisempi: entisen kasvihuoneen lasiseinät tuottivat kuitenkin vallan mainion, napakan rumpusoundin. Ongelmallisinta oli tilan heikko äänieristys: naapurustokin taatusti kuuli, että lähistöllä soitettiin rumpuja, joten sessiota ei olisikaan voinut järjestää muuten kuin arki-iltapäivänä. Muuten miltei idyllisen tilan toinen huono puoli alkoi näkyä iltapäivällä, kun aurinko rupesi paistamaan: sille on syynsä, miksi ”kasvihuoneilmiötä” kutsutaan ”kasvihuoneilmiöksi”…

Keskiaukeaman tytöt

·

Oikeastaan kyse on kyllä pikemminkin aikuisista naisista kuin tytöistä. Jarmo Papinniemi pohdiskeli taannoin omassa blogissaan, kuinka suureen osaan kirjojen aloitukset ja lopetukset on nostettu – mutta mitä tapahtuu täsmälleen kirjan puolessavälissä, keskiaukeamalla? Pitihän tuota sitten kaivaa omatkin kirjat esiin ja tutkia.

391 pääsee keskiaukeamalla itse asiaan. Nimetön päähenkilö, ”minä”, ja kirjan toinen keskeinen hahmo, ”sinä”, ovat ekaa kertaa sillai. Myöhempiä kertoja ei taida sitten loppujen lopuksi olla kovin montaa.

Alshainissa on keskiaukeamalla luvunvaihto. Edellisen luvun lopussa on puhe naisesta, (Maan vuosissa mitaten) noin nelikymppisestä kotihoitajasta, jota kertojavanhus kutsuu ”Sormustytöksi”. Seuraavan luvun alussa vanhus löytää väkivaltaisesti kuolleen miehen. Alshain on tosiaankin (ainakin toistaiseksi) ainoa romaanini, jossa on myös dekkarimainen sivujuoni.

Nedut puhuu keskikohdassaan sekin naisesta – tai pitäisikö sanoa naaraasta. Kyseinen henkilö kun ei satu kuulumaan Homo sapiens -lajiin, vaikka onkin lähisukua. Päähenkilö astelee portaat alas tutkimaan kellaria, jossa kyseinen naaraspuolinen henkilö majailee, mutta ei ole juuri silloin paikalla. Päähenkilö pohtii myös viimeiaikaisia uniaan, jotka eivät kuitenkaan ole (suoranaisesti) seksuaalisia. Ehkä se johtuu siitä, että Nedujen Jolle taitaa olla tähänastisista romaanieni päähenkilöistä ainoa, jolla on suunnilleen koko kirjan tapahtumajakson ajan säännöllistä ja suhteellisen tyydyttävää iho- ja sukupuolielämää?

Karsta ei ole vielä valmis joten keskiaukemana lopullisesta paikasta ei vielä ole lopullista varmuutta. Sain kuitenkin eilen valmiiksi sellaisen version (joka minun tylsässä merkintätavassa kulkee tunnuksella ”2.8”), jossa on otettu huomioon ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan korjausehdotukset ja kommentit. Tapani mukaan huitaisin tekstin InDesign-taitto-ohjelmaan ennen kuin lähetin sen sähköpostilla takaisin kustannustoimittajalle. Puolivälin aukeamalla 160-161 pohditaan siinäkin naisasiaa: tässä tapauksessa ihmetellään erään kertojan lähipiirin henkilön varsin… eh… värikästä menneisyyttä ja ihmetellään, saisiko se tämän kyseisen henkilön käyttäytymään itsetuhoisesti. Hmmm, oikeastaan tässäkin kirjassa tosiaan voisi sanoa olevan jonkinlainen dekkarihko juonne mukana.

Vaikuttaa siltä, että keskiaukeamien suhteen olen jokseenkin… tasalaatuinen kirjailija. ”Sinä” on suunnilleen kolmekymppinen ja Nedujen Efisddan ikää voi vain arvailla, mutta sekä Sormustyttö että Karstan Hwan ovat nelissäkymmenissä. Eivät siis varsinaisesti enää tyttöiässä. Mutta otsikko on tuollai jotenkin fraasimpi.

Kirjallisuushistoriallista tieteiskirjallisuutta

· 2 kommenttia ·

A S Byatt: Riivaus (Possession. A Romance.)

Suomentanut Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.

On brittiläisen kirjallisuuden suurmiehiin kuulunut viktoriaaninen runoilija Randolph Henry Ash, ja hänen aikanaan paljon vähemmälle huomiolle jäänyt aikalaisensa Christabel LaMotte. 1980-luvun loppupuolelle tultaessa Ash nähdään vähän pölyisenä aikansa kirjallisena suurmiehenä – sellaisena, jonka tekstejä ja merkitystä opitaan koulussa ja unohdetaan sen jälkeen. LaMotte on taas saanut enemmän huomiota kuin eläessään, kun feministinen kirjallisuudentutkimus on nostanut hänet varhaiseksi naisen aseman ja mahdollisuuksien allegoriseksi tulkiksi. Asiaan on vaikuttanut myös LaMotten ilmeisesti lesbolainen suhde pitkäaikaiseen ystävättäreensä ja asuinkumppaniinsa.

Nuori Ash-tutkija Roland Mitchell löytää sattumalta Ashin kirjeluonnoksen, joka viittaa tapaamiseen LaMotten kanssa. Selvittelyt johtavat hänet tekemisiin LaMotte-tutkija Maud Baileyn kanssa, ja vähitellen alkaa paljastua, että Ashin ja LaMotten välillä on ollut lyhyt, mutta kiihkeä romanssi. Kirjallisuuhdenhistorian tutkijoiden piirissä kysymys on todella isosta sensaatiosta, ja nuorten tutkijoiden esiin kaivamista asiakirjoista kiinnostuneet tahot onnistuvat sotkemaan Rolandin ja Maudin elämän aivan raiteiltaan.

Kuten moni arvio on todennut, Byatt leikittelee romanttisen kertomuksen kaavamaisuuksilla ja myös seksuaalisuutta koskevilla asenteilla. Useinmiten on rinnastettu LaMotten ja Ashin suhteen kiihkeys Maudin ja Rolandin suhteen ”estoisuuteen” – mutta toisaalta: Maudin ja Rolandin harkittu pidättäytyminen vähitellen läheisemmäksi käyvän suhteen viemisestä ihostelutasolle on aivan yhtä radikaalia kuin viktoriaanisen ajan runoilijoiden holtiton heittäytyminen toistensa käsivarsille ja yhteiseen vuoteeseen.

Byatt upottaa kertomukseensa melkoisen määrän Ashin ja LaMotten (kuviteltua) tuotantoa – ynnä (yhtä kuviteltujen) tutkijoiden analyyseja heidän tuotannostaan. Näitä täydentävät pitkät sitaatit runoilijoiden lähipiirin (myös kuvitelluista) päiväkirjoista. Byattille tämä tarjoaa tietysti herkullisen tilaisuuden leikitellä tyyleillä ja valottaa tapahtumia eri reittejä pitkin. Kirjan lukijalle sivujen ja lukujen mittaiset sitaatit tekevät tekstistä osin raskaampaa, mutta toisaalta valaisevat tarinan eri kerrostumia paljon useammalla tasolla kuin peruskerronnassa pysytteleminen olisi mahdollistanut. Byatt on sen verran taitava kirjoittaja (ja Alopaeus ja Lehto riittävän taitavia kääntäjiä) että kokonaisuus toimii ja pysyy kasassa.

Toisinaan tulee pohdittua, miten mielekästä on kirjoittaa romaaneja, jotka käsittelevät kirjailijoita tai kirjallisuutta. Tällainen aihevalinta tietysti on monien arvostelijoiden mieleen. Steven Hallin Haiteksti on epäilemättä saanut paljon enemmän kritiikin suitsutusta kuin keskinkertainen ja kaavamainen fantasiaromaani olisi ehkä ansainnutkaan. Myös Riivaus on ollut kritiikin lemmikki, mutta minun mielestäni suitsutukseen on tämän kirjan kohdalla paljon enemmän aihettakin.

No, ehkä tämän kirjan voi ottaa rohkaisuna käyttää Neduista lopulta raakattua kerronnallista ideaa tulevissa hankkeissa, vaikkapa siinä seuraavaksi suunnittelupöydällä olevassa ei-tieteisromaanissa Muurahaispuussa. Mutta nyt on aika siirtyä taas kirjallisuuden suomentajan ammattiin. Siinä lajissa minua nähtäneen livenä Finnconissa, sillä työn alle on näköjään päätymässä scifi-klassikko.

Kunhan saan lopultakin kaiken softan asennettua tähän itse koottuun, uudistettuun lattiatietokoneeseeni… hommaa on joutunut vaihteeksi tekemään moneen kertaan, Adoben Creative Suite 2:n aktivointiongelmien vuoksi. No, softien asentuessa on aikaa vaikkapa lukea tai kuunnella musiikkia.

Mustaa valkoisella

·

Tuossa muutama tunti sitten kannoin Liken konttoriin Liisankadulle paperinivaskan, jonka päällä luki Karsta, työversio 1.4. Takaisin kotiin tuli paperiarkki, jonka päällä lukee ”Kustannussopimus”.

Kustantaja osoittaa melkoista luottamusta kirjailijaansa ehdottamalla sopimuksen tekemistä samalla tapaamisella jolla kirjailija tuo käsikirjoituksen ensi kertaa näytille. Nyt ei voi kuin toivoa, että Karsta osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.

Itse olen tällä hetkellä täysin kyvytön arvioimaan kirjaa mitenkään. Viimeisiä korjauksia tehdessä teksti tuntui välillä vallan mainiolta, välillä taas kököltä kuin mikä.  Mutta nyt ollaan siinä vaiheessa kirjan tekoprosessia, jolloin kirjailijan on pakko ajatella jotakuinkin että ”no tää on tällainen välityö, koeta nyt saada se nopeasti pois käsistä että pääset sitten suunnittelemaan niitä suurteoksia…” Nedujen kohdalla oli samanlaisia kausia, ja loppujen lopuksi se on saanut melkoisen hyvää palautetta.

Nyt minulla on mainio tilaisuus ottaa tekstiin välimatkaa kun sitä pyörittelevät vuorostaan sekä kustannustoimittajat että ateljeekriitikoiksi värväämäni ystävät. Kun kommentit ja korjausehdotukset kantautuvat minulle, osaan itsekin huomata tekstistä puutteita, korjattavaa ja muokattavaa – sekä niitä kohtia ja ideoita, jotka tuntuvat oikeastaan aika hiton hyviltä.

(Kuten kuvasta näkyy, yhden printin teksti on loppupuoleltaan mustaa keltaisella: valkoinen paperi loppui kesken, vaaleankeltaista sattui pyörimään nurkissa.)

”… sillä Jupiter on aina ollut suosikkini.”

· 5 kommenttia ·

Noin. Karsta siis päättyy samaan lauseeseen, jolla se alkoi. Naputtelin nuo sanat yhdeksännentoista ja viimeisen luvun loppuun tuossa äsken sillä aikaa kun odottelin euroviisujen toisen semifinaalin tuloksia.

Loppulause oli tosin mietittynä jo kauan sitten, samoin kuin koko kirjan rytminen rakenne. Muuten jätin tällä kertaa vähän turhankin paljon asioita roikkumaan ”mietitään sitten kun ollaan siinä kohdassa” -pohjalta. Ei hyvä idea, näköjään. Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut välillä melkoista kitkuttamista. Eikä kysymys ole siitä, että kyse olisi mistään juonirakenteeltaan monimutkaisesta tiiliskivestä. Tämä on tiivis ja jossain määrin suoraviivainenkin kirja. Taisin itse luonnehtia sitä jossakin ”anti-avaruusoopperaksi”. En tiedä onko se sitä. Ehkä ”anti-avaruusaaria” tai ”anti-avaruuskansanlaulu”?

(Ja jos joku haluaa joskus maailmassa ohjata minun tieteisromaanista elokuvan, niin suosittelen Karstaa. Se nyt sattuu olemaan sellainen tarina, sellaisissa puitteissa.)

Nyt on siis kasassa kirjan versio 1.0. Huomenna saatan vilkaista tekstiä, sijoitella muutamia tällä hetkellä irrallisessa tiedostossa olevia pikku palasia niihin kohtiin mihin ne on tarkoitettu. Ehkäpä huomaan sijoittaa alkupään näyttämön seinälle vielä pari haulikkoa, joilla ammutaan myöhemmässä vaiheessa. Tai huomaan, että loppupuolella ammuskellaan haulikolla, jota ei ole nähty ensimmäisessä näytöksessä. Näin asia etenee.

Ensi viikolla editoin sitten version 1.1, ja teen pikaisen taiton. Koska taittaessa huomaa eri asioita, siitä tulee versio numero 1.2. Se lähtee sitten jo kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille.