Kategoria: kirjoittaminen

Noin kymmenen sääntöä VI

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:


• Päästä keksimäsi henkilöhahmot vapaaksi

Tee hahmoistasi niin uskottavia, niin todellisia, että he kykenevät yllättämään sinut ajattelemalla tai tekemällä jotakin, mitä et olisi voinut kuvitellakaan. Kirja ei ehkä äkkiä ole menossa ihan sinne minne kuvittelit, mutta se saattaa olla matkalla johonkin paljon kiinnostavampaan suuntaan. Ainakin hetken aikaa, kunnes seuraava hahmo ottaa tilanteen käsiinsä.

Vaikka minulla on tapana suunnitella kirjan rakenne hyvinkin tarkkaan etukäteen, annan mielelläni tilaa hahmojeni improvisaatiolle. Heidän ongelmiaan ja kinkkisiä tilanteitaan siinä kirjassa puidaan, ei minun, joten kyllähän heille pitää antaa jotakin sanansijaa oman elämänsä suhteen.


Noin kymmenen sääntöä V

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:


• Anna alitajunnallesi aikaa

Tee asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. Älä ajattele tekstiäsi: se on yhtä helppoa kuin olla ajattelematta vihreitä sarvikuonoja silloin kun on päättänyt olla ajattelematta vihreitä sarvikuonoja, joten auta itseasi olemaan ajattelematta. Itse olen huomannut krooliuinnin hyväksi menetelmäksi: mekaaninen toistuva liikerata altaan päädystä päätyyn ja takaisin, aina uudelleen, kuulo käytännössä pois pelistä kun korvat ovat vedenpinnassa keskellä pärskeitä, näkökentässä vain altaan pohjan kaakelia ja sisäänhengitysvaiheessa vilahdus naapuriradan uimareista. Taiji toimii myös, samoin pitkät kävelyretket pipodisko korvilla (jolloin keskittyminen suuntautuu kävelemiseen ja musiikkiin). Oikeaoppinen mietiskely ja jooga epäilemättä toimisivat myös.

Ja lumityöt. Kola on kirjallisuuden unsung hero.

Ja nukkuminen, kuten ps totesi edellisen säännön kommentissaan. Ennen kaikkea nukkuminen. Moni kirjallinen ongelma on ratkennut odottamattomalla tavalla käyttämällä paavoväyrysmenetelmää. Moni hahmo ja tapahtumakulku on saanut alkuitunsa puoliksi muistetusta unesta.

Omalla kohdallani muiden teksteihin paneutuminen ei auta. Siksi en oikeastaan koskaan lue fiktiota romaanien kirjoitusvaiheen aikana. Enkä katsele televisiota – no, sitä katselen hyvin vähän muutenkin, koska joudun elämänkumppanini vuoksi pakkokuuntelemaan televisiota kaiket illat. Tiedelehdet ja tieteellinen kirjallisuus toimivat minun kohdallani, kunhan tieteiden tarjonta on riittävän laajaa: pelkillä luonnontieteillä ei pitkälle pötkitä, tarvitaan historiaa, kielitiedettä, psykologiaa, sosiologiaa, uskontotiedettä…


Noin kymmenen sääntöä IV

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:


• Älä päästä itseästi tyhjän paperin ääreen

Olen kutsunut tätä ”vaaleansinisen värikynän säännöksi”. Kotistudion ja Oman studion kuvittaja (ja mm. Nytissä parhaillaan pyörivän Päällystakki-sarjakuvan tekijä) Kivi Larmola kertoi joskus, että lähtiessään työpäivän päätteeksi työhuoneelta hän asettaa esiin puhtaan paperiarkin ja suttaa siihen jotakin – aivan mitä tahansa söhryä – vaaleansinisellä värikynällä, joka ei näy kopioitaessa. Näin hän ei koskaan joudu aamulla tuijottamaan tyhjää paperia.

Olin huomannut jo aikaisemmin saman idean hyödyllisyyden kirjoittaessa. Päivän kirjoitustyötä ei pidä koskaan lopettaa luvun tai jakson loppuun. Aina pitää aloittaa seuraavaa. Edes muutama virke, yksikin riittää. Ei sen tarvitse olla valmista tekstiä, kunhan on jotakin – kunhan ajatus on aukaistu seuraavaan kohtaukseen. Luultavasti luvun alku menee seuraavana aamuna kokonaan uusiksi, mutta editoimalla päivä on paljon helpompaa aloittaa kuin tyhjällä tiedostolla.

Tämä on yksi tärkeä syy myös siihen, miksi mielelläni suunnittelen kirjan aloitusvirkkeen (ja lopetusvirkkeen) valmiiksi jo pitkän aikaa ennen varsinaisen kirjoitustyön aloittamista.


Noin kymmenen sääntöä III

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:


• Ateljeekriitikko on aarre

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä – osan aikaa. Ennen pitkää tulee vaihe, jolloin kultaakin kalliimpaa on kaveri, jolle kilauttaa.

Useimmat meistä kirjoittavat muillekin kuin itselleen. Niinpä on tärkeää selvittää jo ennen (mahdollista) julkaisua, miltä teksti muiden silmissä näyttää. Muuten kirjoittajalle tulee helposti pelko, onko pitkän työn tuloksena ainoastaan vähän monisanaisempi versio All work and no play makes Jack a dull boysta.

Kaikkien ateljeekriitikoiden ei tarvitse lukea tekstiä punakynän kanssa ja korjata lyöntivirheitä. Arvokasta on myös kertoa tekstin herättämiä tunnelmia ja mielikuvia. Nämä auttavat kirjoittamaa tarttumaan tekstissään siihen, mikä toimii ja hengittää, ja nostamaan sen paremmin esiin.


Noin kymmenen sääntöä II

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:


• Elä sellaista elämää, että kirjoja syntyy

Ei ole olemassa mitään sellaista kokemuksien kokoelmaa, joka toimisi pääsykokeena kirjailijuuteen. Perinteisesti kirjailijan vakuuttavuutta lukijan silmissä on kuitenkin katsottu nostavan, jos hän kykenee esittämään kirjoittavansa omista kokemuksistaan: tämän lukijakoulukunnan (koulukuntien) mielestä prostituutiosta kykenevät kirjoittamaan vakuuttavasti vain prostituoidut/prostituoitujen asiakkaat, mielenterveysongelmista vain sekopäät, sodasta vain sodan käyneet miehet, syrjäytymisestä vain spurgut, väkivallasta vain raiskauksen uhrit tai muuten nivusiin potkitut. Omassa onnellisessa hyvinvointikuplassaan pientaloalueen ja henkilöauton rikkumattomassa turvakuplassa tai äidinperintönä saadussa eiralaishuoneistossa kirjoittelevat ovat yhtä vakuuttavia kuin Johanna Iivanainen tulkitessaan heleällä tyttösen äänellä ”Lumi teki enkelin eteiseen” -itsemurhalaulua.

Tämä on tietenkin täyttä roskaa. Ihmisen pään perustavanlaatuisimpia ominaisuuksia on kyky asettautua toisen nahkoihin. Ilman tätä taitoa emme olisi keksineet edes napanöyhtää ja koko helkutin lajimme olisi kuollut sukupuuttoon viisisataatuhatta vuotta ennen kuin joku kaveriporukka kehitti hyvässä toverihengessä kirjoitustaidon – auttaakseen toisen nahkoihin asettumista.

Jotakin on silti hyvä elämässään kokea – se helpottaa toisen nahkoihin asettumista. Omia kokemuksia on sitä paitsi hauska upottaa tarinan sekaan, sinne tai tänne, ja katsoa sitten, tunnistavatko edes paikalla olleet todellisen tilanteen fiktioitua versiota.

(Spekulatiivisen fiktion hyviä puolia tosin on, etteivät kaikki edes huomaa päässeensä mukaan tarinaan. Olen kyllä itse kerran varmuuden vuoksi pyytänyt asianosaiselta lupaa käyttää tapausta eräässä kirjassani.)

Mutta tähän liittyy muutakin. Kuten reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläinen on todennut, elämän pitää olla sellaista että (todellisten tai myötäelettyjen) kokemusten paperille saattamiseen on tilaa ja aikaa. Ei ole mikään ihme, että pienten lasten äideistä kasvaa loistavia lyyrikkoja, tiiviin sanomisen mestareita. Leveää ja laveaa proosaa kirjoittavat helpommin ne, joilla ei ole jatkuvaa huomiota vaativia läheisiä (tai etäisiä) ympärillään, tai jotka ovat riittävän monomaanisia kyetäkseen jättämään nämä huomiotta. Tai joiden unentarve on niin vähäinen, että he kykenevät kirjoittamaan iltaisin, lasten nukkuessa sievissä pikku röykkiöissä. Tai joilla on sellaisia superkeskittymis- ja luomiskykyjä, joista me tavalliset kuolevaiset voimme vain haaveilla. Ihan totta, sellaisia ihmisiä on.


Noin kymmenen sääntöä I

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä, täytyy miettiä ja kehitellä. Aloitetaan vaikkapa tällä:


• Itsepähän rupesit kirjailijaksi

Ei sinua kukaan pakottanut kirjoittamaan kirjoja, novelleja, käsikirjoituksia, mitä sitten olekaan kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa. Kyse on omasta valinnastasi. Näin pienellä kielialueella ei kannata ruveta tekemään kaunokirjallisuutta rahan takia, vaan käytännöllisesti katsoen jokainen suomalainen kaunokirjailija on harrastaja (<-harras), amatööri (<-rakkaus). Joten hommasta on parasta nauttia.

Kirjoita, älä vain aio kirjoittaa. Muusikon soittotaito ei pysy kuosissa, jos hän ei soita, harjoittele, esitä. Kirjailijan kirjoitustaito ei pysy kuosissa, jos hän ei kirjoita.


Sopimus | sumipoS

Luin juuri uudelleen joulukuisen arvioni China Miévillen The City & The City -romaanista ja huomasin olleeni kirjan rikosjuonen suhteen negatiivisempi kuin muistinkaan. Toisaalta tykkäsin miljööstä, maailmasta ja tunnelmista, ja juuri nehän minuun ovat vedonneet esimerkiksi Tony Hillermanin dekkareissa, joissa rikos on vain tekosyy kurkistaa navajojen maailmaan ja sen nykykuulumisiin. Jo joulukuussa tuli myös mieleeni ajatus, jota en sitten kirjannut arvioon: ”Tämä voisi olla hyvä kirja esitellä Miéville suomalaiselle lukijakunnalle, sillä dekkarimaisuus voisi tuoda sille lukijoita myös genrerajojen tuolta puolen – ja sen Miéville totisesti ansaitsisi.”

Teoria pannaan nyt koetukselle, ja sitäpaitsi minä joudun arvioimaan suhdettani teokseen vielä pari kertaa uudelleen. Olen juuri allekirjoittanut siitä käännössopimuksen Kariston kanssa.

Miévillen Bas-Lag-maailmaan sijoittuviin kirjoihin verrattuna The City & The City on myös lyhyt – vain vähän yli kolmesataasivuinen – joten se on kustantajalle jossain määrin pienempi riski kuin Perdido Street Stationin kaltainen tiiliskivi. Mutta toivottavasti niiden aika koittaa tämän julkaisun hyvän menestyksen ansiosta.

Tämä sopimus tarkoittaa myös sitä, että minulla on käännöstöitä sovittuna pidemmäksi ajaksi kuin koskaan toistakymmentä vuotta kestäneellä suomentajan urallani: peräti neljä romaania, joista viimeisen – eli tämän Miévillen – deadline on ensi vuoden toukokuun alussa. Ilahduttavaa varmuutta epävarmalla alalla, epävarmoina aikoina.

Tämä tarkoittaa myös, että joudun justeeraamaan omien kirjojeni kirjoitusaikataulua. Olin löysästi suunnitellut ryhtyväni täysipäiväiseksi Muurahaispuun kirjoittajaksi ensi vuoden kevättalvella, mutta nyt seikkailenkin siihen aikaan Kontulan ja Suomen lähihistorian sijaan Besźelin ja Ul Qoman merkillisessä kaksoiskaupungissa. Täysipäiväiseen kirjoitustyöhön pääsen vasta toukokuulla, mutta näiden neljän kirjahankkeen aikataulut ovat kyllä vähän väljempiä kuin minulla on ollut tähän asti tapana, jolloin oman romaanin suunnittelua ja mahdollista pienimuotoista kirjoittelutyötäkin on mahdollista tehdä jo aikaisemmin. Ehkä.

Muurahaispuun julkaisu siirtyy joka tapauksessa keväälle 2012, mikä ei välttämättä ole huono asia. Minusta on tuntunut, että Karsta tuli hieman hukkuneeksi syksyn kirjavyöryn alle eivätkä kaikki siitä sinänsä kiinnostuneet kriitikotkaan ole vielä onnistuneet kaivautumaan niin syvälle arvostelukirjojen pinossaan että olisivat löytäneet sen. Keväällä mediatilaa saattaisi olla enemmän. Ehkä.

Taas sorvin ääreen

Taisin mainitakin ajatelleeni, että pidän rankan syksyn jälkeen tammikuun enimmäkseen lomaa. Harvinaista kyllä, sellaiseen ylellisyyteen oli jopa varaa. Suunnitelma toteutui sikäli, etten saanut aikaiseksi edes muutamaa niistä asioista jotka olin ajatellut siinä kuussa tekeväni, kuten Yrttimaa.netin sivujen ulkoasun pieni kohennus. Palkkatöitä tein lähinnä sen verran, että kävin läpi kustannustoimittajan Tohtori Verirahaan tekemät korjaukset, syötin ne tiedostoon ja lopulta vilkaisin vielä taittovedokset läpi. Nyt kirja on painossa.

Helmikuun toisena päivänä tulin miltei puolihuolimattomasti tarttuneeksi toisen talon kustannustoimittajan korjausmerkintöihin Nick Hornbyn Juliet, Nakedin alusta. Minähän käänsin puolet ensimmäisestä luvusta näytetyönä, koska en ole kyseisen kustantamon kaunokirjalliselle osastolle aikaisemmin tehnyt töitä (tietokirjapuolelle kyllä, mutta talo on iso ja siellä on monta kerrosta…). Näytekäännöksestä maksettiin korvaus, kuten asiaan kuuluukin.

Siinä vaiheessa en ollut lukenut vielä kirjasta mitään muuta kuin valokopioidut kaksi ensimmäistä lukua. Tammikuun työsuorituksiin kuului myös alkuteoksen lukeminen ensi kertaa läpi. Minun hyvä onneni käännöstöiden laadun suhteen jatkuu: Juliet, Naked on erinomainen romaani. Sen yksi päähenkilö on yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkisuudesta kadonnut legendaarinen laulaja/lauluntekijä, ja hahmo on huomattavasti uskottavampi – ja tragikoomisempi – kuin useimmat kohdalle sattuneet kaunokirjalliset rokkilegendat. Ehkä Tucker Crowessa on vähän samaa kuin Nedujen Jolle Peltolassa, jopa… niin, ja kirjan lopetus tuntui hykerryttävältä. Ehkä se oli odotettavissakin ja ehkä se oli jonkun mielestä jopa kulunut juttu, mutta minuun se vetosi.

Käännösnäytettäni oli lukenut erittäin pätevä ammattilainen, ja sen huomasi. Pätkä parani silmissä. Samalla vauhdilla jatkoin sitten tekstiä vähän eteenpäinkin. Minun tapauksessani kirjan alkupuolella työnopeus ei ole koskaan kovin suurta, joten siihen nähden olen tällä viikolla edennyt hämmästyttävän paljon.

Käännöstyötilanne on muutenkin erinomaisessa jamassa. Sovittuna on tällä hetkellä kolme kirjaa, kaikki kaunoa, laadukkaita ja kiinnostavia. Syksyn kiireestä viisastuneena (ainakin hetkeksi) olen saanut kaikille suhteellisen rauhalliset aikataulut – ja minulla on nyt jopa varaa vähän rauhallisempaan työtahtiin. (Minähän sain syksyllä pienen perinnön äidiltäni, siitä tämä harvinainen vakavaraisuus. Täl työl ehkä elää, muttei totisesti rikastu.)

Neljäskin kirja on alustavasti sovittu. Kyseessä on kirjailija, jonka suomentamista olen toivonut useammaltakin taholta jo muutamia vuosia, ja romaani jonka olen lukenut jo tovi sitten: ei ehkä lempparini kyseiseltä kirjailijalta, mutta luultavasti hyvä valinta ensimmäiseksi suomennokseksi – ja kääntäjälle jossain määrin haasteellinen työ.

Tämä käännösprojekti numero nelonen merkitsee sitä, että viimeisin deadline paukahti ensi vuoden kevääseen. Alustavasti olin ajatellut ryhtyväni kirjoittamaan Muurahaispuuta täysipäiväisesti jo talven taittuessa. Oma romaani saattaa vähän lykkäytyä, siis. Toisaalta nyt sovittujen käännösten aikataulut ovat sen verran väljiä, että saatan hyvinkin pystyä tekemään suomennokset etuajassa ja siten ryhtymään omiin puuhiin aikaisemmin. Aika näyttää.

Toisaalta en välttämättä ole Karstan kokemusten perusteella ihan varma siitä, kannattaisiko minun julkaistakaan syksyisin (kuten tuolla alkuperäisellä Muurahaispuu-aikataululla olisi voinut käydä). Tuntuu, että kirja on jäänyt vähän jalkoihin. Arvioita tipahtelee vasta nyt – uusimpana suhteellisen positiivinen arvio tämän viikon Me naisissa. Hesarikaan ei ole tainnut vielä noteerata koko kirjaa, ellei se tapahtunut kahden viikon Ranskan-reissumme aikana ja puutu muuten vain lehden nettiarkistosta.

Lähiaikoina on tarkoitus tarttua metaforisen sorvin lisäksi myös konkreettiseen yläjyrsimeen, nauhahiomakoneeseen ja sähköpistosahaan: seuraava soitinrakennushanke, siis. Mutta siitä lisää joskus.