Kategoria: kirjoittaminen

30 vuotta lontooksi

·

Ihan sellainen pieni tiedotustyyppinen asia, että viime vuoden ensimmäisessä Tähtivaeltajassa julkaistu novellini ”Kolmekymmentä vuotta” – joka on päässyt peräti tämän vuoden Atorox-ehdokkaiden joukkoon – on nyt luettavissa englanninkielisenä pdf-versiona ”30 More Years” Finnishwriters.com-sivustolla.

Owen F. Witesman teki mainion käännöksensä jo hyvän aikaa sitten. Sen julkaisun lykkääntyminen on johtunut osittain aikaansaamattomuudestani ja osittain siinä, että kokeilin onkia sillä erässä  järvessä, josta tällä kertaa ei kalaa noussut. Mutta järvihän se on tämä internjettikin.

Luultavasti käännätytän novellin myös ruotsiksi ja saksaksi.

Puuta päin

·

Välillä minusta tuntuu itsestänikin, etten tee seuraavan romaanini eteen yhtään mitään. Lähdeteokset odottavat lukemattomina tuossa vanhan Billnäsin päällä. Niiden selät tuijottavat minua syyttävästi tietokoneen näytön yläpuolella. Muurahaispuu-nimen selkäänsä saanut kansio kirjahyllyn päällä on vielä lähes tyhjä. Tiedän kyllä etten rupea varsinaiseen kirjoitustyöhön ennen kuin vasta ensi vuoden toukokuussa, mutta Karstan välillä raskaaksi käyneen kirjoitusprosessin opettamana tiedän myös, että homma toimii paremmin jos minulla on siinä vaiheessa jo varsin pitkälle suunniteltu runko valmiina.

Toisaalta huomaan ajattelevani tarinaa, sen ituja ja vivahteita tuon tuostakin. Oikeastaan päivittäin. Keräilen turuilta, toreilta ja kaverien puheista pieniä oljenpätkiä, jotta voisin tehdä tiiliä, joista voisin rakentaa romaanin.

Henkilögalleriakin on jonkin verran edennyt alkuperäisestä asetelmasta, jossa päähenkilö vihasi elämäänsä, olosuhteitaan, työpaikkaansa, työttömäksi joutumistaan, isäänsä ja ennen kaikkea isänsä palvomaa, kauan sitten kuollutta isoisäänsä, joka sitten tarinan mittaan osoittautuisikin melkoiseksi pikkusaatanaksi. Vastenmielisyyteni absoluuttista pahuutta (ja hyvyyttä) kohtaan on kuitenkin pakottanut miettimään ihmisistä vähemmän paperinohuita ja tylsiä.

Jossakin vaiheessa mietiskelin jonkunlaista metaromaania, jossa tulevaisuuden kirjallisuudentutkija analysoisi vuosikymmeniä aikaisemmin kirjoitettua teosta ja peilaisi sitä (todellisen) tekijänsä (kuviteltuun) elämäntarinaan. Tämähän olisi tietysti eräänlainen parannettu versio Nedujen alkuperäisestä kerrontaratkaisusta, joka kustannustoimittajan kanssa yhteistoimin lopulta hylättiin, koska se ei toiminut kovinkaan hyvin. Tulevan Muurahaispuun tapauksessa houkutus tällaiseen leikittelyyn on siinäkin mielessä melkoinen, että olen jo pitkän aikaa sitten päättänyt päähenkilöni palaavan lapsuudenkotiinsa, joka on jossakin noista kolmesta suuresta kerrostalosta, jotka olen kuvannut oman huoneeni ikkunasta luultavasti alkukeväällä 1975:

Copyright © 1975, 2009 J. Pekka Mäkelä

Tässä vaiheessa onkin hyvä leikitellä toteutustavoilla, suorittaa eräänlaista lateraalista kirjakelluntaa ja katsella kaikessa rauhassa, mihin suuntaan tarina vie. Jos hyviltä tuntuvia ideoita jää käyttämättä, onpahan sitten jotakin valmiina jotakin seuraavaa kirjaa varten.

Joskus kesällä käyn varmaankin kameran kanssa noilla seuduilla katselemassa paikkoja. Yritän myös bongata sopivankokoisen asunnon myyntiesittelyn ko. taloista: pari kansakouluaikaista kaveria asui niissä, mutta mielikuvia olisi hyvä vahvistaa. Kyseisissä taloissa asui myös erään vaikutuksen tehneen elokuvan päähenkilö, pohdin voiko tätä pikku kulttuuriviitettä käyttää hyväksi. Ainakin kyseisen päähenkilön tilapäinen yösija vain muutaman sadan metrin päässä tulee tavalla tai toisella kirjaan, se oli minullekin lapsena tärkeä paikka, ja luultavasti kaikille näillä kulmilla lapsuutensa viettäneille – väistämättä siis myös päähenkilölleni.

Tasan kymmenen sääntöä: kooste

· 4 kommenttia ·

Nämä pikku hiljaa väkertämäni kirjoittajan säännöt ovat saaneet hyvää palautetta, joten tehdäänpä vielä kunnon kooste:

I

Itsepähän rupesit kirjailijaksi

II

Elä sellaista elämää, että kirjoja syntyy

III

Ateljeekriitikko on aarre

IV

Älä päästä itseästi tyhjän paperin ääreen

V

Anna alitajunnallesi aikaa

VI

Päästä keksimäsi henkilöhahmot vapaaksi

VII

Lue tekstiäsi ääneen

VIII

Päästä teksti lepäämään

IX

Verkostoidu

X

Sinua vastaan suunnattu salaliitto on pelkkää huijausta

*
Oletan, että näitä huolellisemmin noudattamalla omakin tekstini saattaisi parantua…

Noin kymmenen sääntöä X

·

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Sinua vastaan suunnattu salaliitto on pelkkää huijausta

Kustantaja ei suostu julkaisemaan, ja jos julkaiseekin, ei ainakaan markkinoi tarpeeksi. Kriitikko ei arvostele, ja jos arvosteleekin, niin arvostelee väärin. Kirjakauppa ei ota myyntiin, ja jos ottaakin, niin sijoittaa myymälän peränurkkaan, mistä kukaan ei sitä löydä. Lukijat eivät osta, ja jos ostavatkin, niin vääristä syistä. Säätiöt eivät anna apurahaa, ja jos antavatkin, niin liian vähän.

Paranoia on tavallaan lohdullinen aate: se on ainoa maailmanselitys, joka on sekä johdonmukainen että selittää kaiken, ihan kaiken. On ehkä hivenen helpompaa olla väärinymmärretty kuin… huono.

Ja onhan niitäkin kirjailijoita – ihan oikeasti! – jotka on tyrmätty elinaikanaan ja löydetty sitten paljon myöhemmin mestariteoksiksi.

Toisaalta on niitäkin kirjailijoita, muusikoita ja muita taiteilijoita, joita valistuneemmat ja sivistyneemmät taiteenystävät ovat heidän omana aikanaan vähätelleet ”kaupallisena roskana, jota kukaan ei lue/kuuntele parinkymmenen vuoden päästä” – ja jotka ovat yhä edelleen kuolemattomia klassikoita. Luulen, että heitä on itse asiassa jopa vähän enemmän kuin elinaikanaan väärinymmärrettyjä neroja.

Ei välttämättä ole lainkaan huono idea tarttua silloin tällöin johonkin myynti- tai arvostelumenestykseen – tai klassikkoon – ja tutkiskella sitä: ”Mikä tässä oikein vetoaa ihmisiin paremmin kuin minun tekstissäni? Onko tässä sittenkin muutakin kuin pelkkää markkinointia, pienimmän yhteisen tekijän miellyttämistä ja hypeä? Voisinko oppia tästä jotakin, millä voin parantaa omaa kirjoittamistani ilman että luovun itselleni tärkeistä asioista omissa teksteissäni? Voinko hyödyntää joitakin tämän kirjoittajan keinoja oman sanomani välittämisessä?”

Noin kymmenen sääntöä IX

· 2 kommenttia ·

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Verkostoidu

Yksin omassa työhuoneessa nyhertäminen käy ajan mittaan hermoille. Hankkiudu siis ainakin silloin tällöin samanmielisten seuraan järjestöihin ja tapaamisiin. Jos et muuta keksi, perusta muutaman muun tyypin kanssa uusi kirjailijaryhmä tai -koulukunta… Hyvässä lykyssä voit törmätä potentiaaliseen ystävään tai tarkkasilmäiseen vapaaehtoiseen ateljeekriitikkoon. Jokunen ideakin saattaa lennellä ilmassa tarkkasilmäisimmän napattavana.*

Kirjoittamisharrastus vetää, ymmärrettävästi, puoleensa paljon sellaisia ihmisiä, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet syystä tai toisesta vaikeiksi. Minä olen luultavasti aika tyypillinen esimerkki: kroonisen ujo ja useimmiten omasta olemuksestaan enemmän tai vähemmän kiusaantunut nörtti. Verkostoituminen on auttanut asiaa.

Ns. genrekirjailijalle on jo genrensä tulevaisuuden tähden velvollisuus verkostoitua myös genrensä ulkopuolelle. Ei niistä dekkareista tullut merkittävää ja kulttuuris-yhteiskunnallisesti painavaa kirjallisuudenlajia ennen kuin dekkareiden kirjoittajat alkoivat suhtautua itseensä ”oikeina” kirjailijoina. Scifistä, fantasiasta tai kauhusta ei tule ”oikeaa” kirjallisuutta ennen kuin scifi-, fantasia- ja kauhukirjailijat alkavat hengailla Messilän kirjailijakokouksessa, Kirjailijaliitossa ja muissa porukoissa aivan kuin kuuluisivat sinne siinä missä dekkaristit tai historiallisten romaanien kirjoittajat. Kuten me kuulummekin.

Eivätkä kirjailijat ole lainkaan niin ennakkoluuloista sakkia kuin vain lehdistä lukemalla voisi kuvitella. P-päät eivät verkostoidu eivätkä käy tapaamassa kollegoitaan, joten heitä ei kannata pelätä. Livenä Johanna, Paula, Fflur, Christian, Carolyn, Kaari, Jukka, Matti, Kristiina ja Lise ovat tosi kivoja tyyppejä, vaikka kirjoittavatkin ihan erilaisia kirjoja, saavat enemmän rojalteja ja/tai palkintoja kuin sinä tai minä.

* Ainoa minun romaaneissani todellisen henkilön olemuksen ja oikean nimenkin saanut hahmo – Hypatian lisäksi – tuli kohdalle Mukkulan kirjailijakokouksessa. Henkilö ja muutamien ympäristön tyyppien reaktio häneen oli liian herkullinen tapaus käyttämättä jätettäväksi.

••••• |||| ― ˟ ∩

· 2 kommenttia ·

Luolamaalauksia (tai niitä esittäviä kuvia) ihaillessa silmä keskittyy väistämättä loisteliaisiin eläimenkuviin ja muihin, jotka puusilmälläkin on helppo huomata taiteellisiksi mestariteoksiksi – vielä kolmekymmentätuhatta vuotta niiden tekoaikaa ja teko-kontekstia myöhemminkin. Yleensä luolamaalausten selityksetkin jättävät jotakuinkin huomiotta samoissa yhteyksissä nähtävät vaatimattomammat aiheet: yksityiskohtaisten eläinlaumojen rinnalla on kaaria, pilkkuja, spiraaleja, sahalaitakuvioita, tikapuukuvioita ja muuta sälää. Ja sellaisia kämmenenkuvia, jonkalaisen väkersin itse (en tosin alkuperäismenetelmällä) Nedut-kirjan kanteen.

Kuten viimeviikkoinen New Scientist kertoi kansijutussaan, muutama tutkija on kuitenkin ryhtynyt tutkimaan juuri näitä säläkuvia, ja huomannut, että hyvin samanlaiset kuviot toistuvat melkoisen monessa paikassa maailmaa: Euroopassa (jossa luolia on eniten tutkittu, koska niitä on tutkittu täällä kauimmin), Amerikoissa, Afrikassa, Borneolla, Australiassa…

Nyt sitten pohditaan, onko näillä kuvioilla jokin symbolinen merkitys: siinä tapauksessahan nimittäin olisimme löytäneet hyvin, hyvin varhaisen kirjoitusjärjestelmän alkuidun parikymmentätuhatta vuotta varhaisemmalta ajalta kuin vanhimmat tähän asti tunnetut kirjoitukset.

Toinen kiinnostava kysymys on, johtuuko samojen merkkien esiintyminen eri puolilla maailmaa siitä että samoja (jokseenkin yksinkertaisia) merkkejä on keksitty ryhtyä käyttämään itsenäisesti – vai siksi, että ne ovat olleet käytössä jo silloin kun eri puolille maailmaa päätyneiden populaatioiden esi-isät elelivät samoilla kulmilla Itä-Afrikassa (ja siinä tapauksessa luultavasti merkkailivat sellaisia paikkoja ja kapineita, jotka ovat vuosituhansien saatossa maatuneet tai muuten kadonneet).

Jälkimmäinen selitys vaikuttaisi samalla monien tutkijoiden hellimään käsitykseen eräänlaisesta ”kognitiivisesta räjähdyksestä” nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin olisi tapahtunut jotakin – geneettinen mutaatio, kulttuurillinen murros? – joka sai ihmiset kehittämään symbolisen ajattelukyvyn ja sitä myöten erinäisiä muita asioita, joista sittemmin kehittyi kaikenlaisia keksintöjä ja kulttuureita. Jos merkeillä on nimittäin yhteinen alkuperä, symbolisen ajattelun alkuhämärä siirtyy nimittäin vähintään satakuntatuhatta vuotta aikaisempiin aikoihin.

Tässä pohdiskellaan tietysti asioita ja kehitellään teorioita, joita on tuskin koskaan mahdollista aukottomasti todistaa tai kumota. Silti voinee sanoa, että elämme tässäkin suhteessa mielenkiintoisia aikoja. Olemme itse asiassa eläneet jo parisensataatuhatta vuotta.

Noin kymmenen sääntöä VIII

· 2 kommenttia ·

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Päästä teksti lepäämään

Pidä kirjoitus- ja editointivaihe erillään. Kirjoittaessa on toisinaan syytä käydä ripustamassa alkupuolen lukuihin niitä kuuluisia haulikoita, jotta niillä voidaan ampua kirjan loppupuolen luvuissa, mutta muuten ei pahemmin kannata heittäytyä kesken kaiken editoimaan aikaisemmin kirjoitettua.

Ensinnäkin tekstille on siinä vaiheessa vielä sokea. Joko räikeät älyttömyydet ja kömpelyydet jäävät huomaamatta, tai koko hoito tuntuu silkalta kökkökikkareelta, mikä lannistaa helposti koko projektin. Kirjoita sinnikkäästi koko hoito loppuun saakka taaksesi vilkuilematta. Vasta kun olet saanut kirjan loppuun, voit ryhtyä käymään sitä läpi alusta alkaen – kunhan olet huilannut urakan jälkeen vähintäänkin muutamia päiviä.

Pidä sen jälkeen pitkä tauko. Printtaa korjailtu ja (kone)oikoluettu opus ja lähetä ateljeekriitikkojesi luettavaksi, mutta pysy siitä itse erossa siihen asti kunnes heiltä tulee palautetta – toivon mukaan vasta useiden viikkojen päästä. Sillä välin voit lukea mitä mieli tekee – mieluiten kuitenkin mahdollisimman erilaisia tekstejä kuin oma kirjasi.

Kun lopulta palaat tekstisi ääreen, se näyttää, tuntuu ja haisee aivan erilaiselta. Se tuntuu jonkun toisen kirjoittamalta, ja se saattaa jopa tuntua itse asiassa aika hyvältä. Ei täydelliseltä, mutta työstämisen, säätämisen ja viilailun väärtiltä.

Noin kymmenen sääntöä VII

·

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Lue tekstiäsi ääneen

Aakkoskirjoitus on enemmän tai vähemmän jähmettynyttä puhetta. Kirjoitetun tekstin on hyvä toimia myös puhuttuna – muunkin tekstin kuin pelkkien repliikkien. Niinpä: puhu tekstiäsi. Voit jopa nauhoittaa sitä. Voit antaa sitä myös jonkun toisen puhuttavaksi: tekstin ääneen lukeminen on muuten melkoisen tehokas menetelmä haravoida siitä kirjoitusvirheitä, kuten vanhan polven toimittajat tietävät.

Spekulatiivisen fiktion kirjoittajalle ääneen lukeminen on myös oiva keino testata, ovatko keksityt nimet lausumiskelpoisia. Vaikeasti lausuttavat nimet ovat myös vaikeasti muistettavia, joten etenkin pitkässä ja mutkikkaassa opuksessa saattaa olla aihetta kastaa tyyppejä vähän tolkullisemmin.