Kategoria: kirjoittaminen

Minä eilen, tiede tänään

·

Olen Nedut-romaanista puhuessani muistanut aina korostaa, että kansikuva on anakronistinen: graffiteja ja muita maalauksia, myös näitä kädenkuvia, alkoi ilmestyä luoliin vasta parinkymmentätuhatta vuotta sen jälkeen, kun ainoa alkuperäinen eurooppalainen ihmisrotu Homo sapiens neanderthalis oli (oikeasti) kuollut sukupuuttoon.

Pyydän anteeksi: olin näköjään väärässä.

Tänään Science Daily -uutissivusto tiesi kertoa, että uusien ajoitusmenetelmien myötä espanjalaisten luolien maalausten ikä on osoittautumassa jotakuinkin tuplaten vanhemmaksi kuin aikaisemmin arveltiin. Juttu vielä mainitsee erikseen nämä käsivarjokuvat (hand stencils), joita jotkut tutkijat jopa spekuloivat – neandertalilaisten tekemiksi!

Jos tämän spekulaation tueksi löytyy muitakin todisteita, kyseessä on paitsi mukava hytkäytys kirjailijalle, myös merkittävä tulos ihmiskunnan esihistorian tutkimukselle. Neandertalilaiskuvamme on on viimeisten vuosikymmenien mittaan muuttunut puoli-imbesilleistä jotakuinkin nykyihmisen veroiseksi toimijaksi, jolla oli (ainakin) valmiudet suunnilleen kaikkeen siihen mikä on aikaisemmin sujuvasti pistetty oman rotumme piikkiin. Aikaisemmin meikäläisten yksioikeutena pidetyn (mahdollisesti uskonnollis-maagisen) taiteen osoittautuminen entisten naapureiden (mahdollisesti jopa) keksinnöksi olisi silti aikamoinen jysäys.

Neduissa oli toinenkin spekulaatio, joka on sittemmin vahvistunut todennäköiseksi tieteelliseksi faktaksi: neandertalilaisten ja nykyihmisten lisääntyminen keskenään. Tähän oli kirjaa kirjoittaessa olemassa viitteitä ja spekulaatioita, mutta vahvistus tuli vasta vajaat kaksi vuotta myöhemmin, kun neandertalilaisten geenikartta onnistuttiin pitkän prosessin jälkeen lopulta selvittämään. Mutta (mahdollinen)* nedutaide tuli minullekin yllätyksenä.

(Kansikuva ei muuten syntynyt luomumenetelmällä: minä en painanut kättäni betoniseinää vasten ja purskutellut maalia suustani käden ympärille, en. Valokuvasin käteni mustaa kangasta vasten ja photoshoppasin alle valokuvan taloyhtiömme autotallin sisäkatosta. Lisäsin kuvaan pari pientä ”valumajälkeä”. Kustantamon graafikko vielä vähän venytti sormiani.)

(Sinänsä kiinnostavaa tämä vanha viehtymykseni kädenkuviin: Jossakin arkistojen kätköitä saattaa vieläkin putkahdella 70-tai 80-luvulla ottamiani valokopioita omasta kämmenestäni.)

___
* Kaikissa tieteissä on pakko käyttää runsaasti sanoja ”mahdollisesti”, ”kenties”, ”vaikuttaa siltä”, ”ei ole mahdotonta, että”… se erottaa tieteen uskonnoista.

Ihan ITE

· 2 kommenttia ·

Aina toisinaan omasta(kin) musiikistani käyttämän ITE-termi hämmentää. Etenkin kuvataiteiden puolella ITE-taide on jo vanha, vakiintunut käsite. Miksi ei musiikissakin?

Motiivi sanan käyttöönottoon syntyi kymmenkunta vuotta sitten, kun minua haastateltiin sähköpostin välityksellä Kotistudio-kirjan pakeilta juttuun, jossa käsiteltiin ura- ja koulutusmahdollisuuksia kevyen musiikin parissa. Juttukokonaisuuden ainoa tuntema kevyen musiikin ammattinimike oli… rocktähti! Tai poptähti. Tai iskelmätähti. Samapa se, mutta tähti kuitenkin. Kirjoitin toimittajalle pitkiä vastauksia jotka käsittelivät muitakin mahdollisia, realistisempia ja edes hivenen turvallisempia ammatillisia tavoitteita musiikin parissa – äänittäjästä studiomuusikon kautta videomusiikin tekijään tai muiden artistien lauluntekijään – ja toimittaja kiitti vastauksessaan: ”Tässä olisi aihetta toiseenkin juttuun”. Ilmestyttyään artikkeli kuitenkin keskittyi tähteyden tavoitteluun. En ollut siinä vaiheessa enää yllättynyt.

Eihän tämä tietenkään ole pelkästään ns. kevyen musiikin ilmiö. Myös klasaripuoli sortuu aatelisvallan ajoilta periytyvään tähteyden ja huippuyksilöyden palvontaan. Lahjakkuus nähdään helposti synnynnäisenä, ehkä periytyvänäkin, joka tapauksessa syynä nostaa kyseinen nero kanssaihmistensä yläpuolelle, antaa hänelle enemmän oikeuksia ureakefaliaan kuin muille. Rivimuusikkoutta, taustamuusikkoutta, orkesteripultissa soittamista tai kuorolaisena laulamista pidetään kovin kerkeästi epäonnistumisena: hän ei ollutkaan lahjakas. Musiikintekemisestä yritetään tehdä huippuyksilöiden yksinoikeutta.

Sitä sain minäkin osakseni, kun kiinnostuin tosissani musiikin tekemisestä vähän alle parikymppisenä. ”Ei sulla oo lahjoja”, sanoi isä. ”Kirjoittaisit mieluummin. Siinä sä oot hyvä.” Miksi pitäisi olla lahjakas voidakseen tehdä musiikkia? (Tai taidetta ylipäänsä.) Punk toi peliin terveempää asennetta: ”Jokainen osaa soittaa ja laulaa, eikä ole niin väliä vaikkei osaisikaan.”

Tämä vuonna 1986, kaksikymmentäneljävuotiaana, väkertämäni, yksin soittamani ja laulamani ralli eittämättä luottaa punk-henkiseen eetokseen, monessakin mielessä:

.

”Luotu huijaamaan” oli tehty ensimmäisen bändini Kumpula-projektin tuhkasta noussutta seuraavaa yhtye-yritystä varten. Minä ja Franz Orava -niminen viritys kuitenkin otti ja päätti hajota vain kolme päivää ennen ensimmäistä keikkaansa, joten tämä kasettineliraitanauhurilla väkerretty, pelkästään bändin korviin tarkoitetuksi lauludemoksi tarkoitettu nauhoitelma on sen ainoa koskaan tallennettu esitys.

Käytin äsken suunnilleen tunnin pikaisen uudelleenmiksauksen tekemiseen. Tulin muutama vuosi sitten digitoineeksi kaikki tallella olevat neliraitanauhoitukseni, mutta suurimmalle osalle en ole tullut tehneeksi tallennusta ja varmuuskopiointia ihmeempää. Tämä on ensimmäisiä neliraitanauhoituksiani ensimmäisellä neliraiturillani (joka oli ensimmäinen todella halpa neliraiturimalli, Fostex X-15: se maksoi vain kolme–neljä tuhatta markkaa) ja ensimmäinen tehtävä raitojen uudelleenkäsittelyssä oli vähentää niille aikoinaan uinutta hillitöntä kohinan määrää. Siihen on onneksi nykyään keinoja.

Kitarasoundi viittaa joskus noina vuosina omistamaani hienoon, mustaan Double Eagle -osista rakennettuun Fender Telecasterin kopioon, tai oikeammin Fender Esquiren kopioon. Siinä oli vain yksi mikrofoni, nimittäin, joten kitarasoundeissa ei ollut kauheasti pelivaraa, varsinkaan kun pedaaleja tai muita muokkausvälineitäkään ei suuremmin ollut. Rumpusoundit ovat peräisin englantilaisen MPC Electronicsin valmistamasta varsin vinkeästä laitteesta nimeltä The Kit. Useimmat tuon ajan (halvat) rytmi- ja rumpukoneet toistivat ainoastaan etukäteen ohjelmoituja komppeja, mutta ainoa valmista rytmiä soittava asia The Kitissä oli sen ”haihatti”. Muut rumpuäänet tehtiin naputtelemalla etupaneelin lämisköjä. Soundit eivät olleet kovinkaan realistisia, mutta lämiskät olivat kosketusherkkiä, joten soitossa oli dynamiikkaa. Ainakin silloin, jos niiden soittaja osasi soittaa rumpuja paremmin kuin minä…

(Tuota vekotinta käytettiin bänditreeneissäkin silloin, jos rumpalimme varsin epäluotettava Vauxhall ei suostunutkaan starttaamaan. Muulla bändillä oli vain pokassa pitelemistä, kun vakavamielinen, aina siistiä kauluspaitaa ja neulesolmiota käyttävä Mika soitti nukenlieden näköistä rumpukonetta palleropäisillä leikkipalikoilla…)

Kappaleen riffi on eräänlainen mukaelma erinäisistä AC/DC:n biiseistä (jotka puolestaan ovat mukaelmia Freen ”All Right Now’sta”) ja tekstin perusteella olin vielä tuohon aikaan säilyttänyt lapsenuskoni joidenkin ihmisten synnynnäiseen pahuuteen ja/tai itsekkyyteen (mikä tuntuu nyt yhtä naiivilta kuin usko synnynnäiseen lahjakkuuteen). Luullakseni uskoin vielä tuolloin, 24-vuotiaana, että minusta saattaisi tulla vielä jonkinlainen rokkitähti. Tai ainakin saattaisin olla jonkun kulttisuosiota nauttivan bändin basisti ja lauluntekijä. Niin ei ole vielä(kään) käynyt. On minulla jemmassa muutama omasta mielestäni vallan kelvollinen laulu – tätä parempia, siis – joista saattaisi kenties tullakin jotain jonkun parempiäänisen laulajan esittämänä. Vaikkapa, hah, ”hitti”.

Mutta se ei ole oleellista. Musiikin tekeminen on oleellista. Kenenkään ei pidä alistua siihen, että vain ”huipuilla” tai ”lahjakkailla” olisi lupa ilmaista itseään musiikilla.

Vaikka on minulla tällekin tekeleelle tulevaisuudensuunnitelmia, jos rehellisiä ollaan. Se kuvastaa omaa aikaansa – tai syntyään edeltäviä vuosia – monessakin mielessä, ja saattaa olla siinä suhteessa hyödyllinen eräälle mietintämyssyssä pyörivälle hankkeelle. Mutta siitä lisää sitten kun siitä on lisää kerrottavaa.

 

Entä sitten?

·

Lauantai-iltana tulimme katsoneeksi vanhalta digiboksilta klassikkoelokuvan Kuin surmaisi satakielen, joka olikin ehtinyt odotella katsotuksi tulemista jo kolmisen vuotta. Hieno elokuvanakin, mutta tuli tunne että pitäisi lukea vaikuttava kirja uudelleen.* Ainakin muistikuvani mukaan Harper Lee piti lapsen näkökulman paljon johdonmukaisemmin ja eheämmin kuin elokuva.

Sitä paitsi Harper Leetä voi oikeastaan pitää hyvinkin esikuvallisena kirjailijana. Hän kirjoitti kirjan, sanoi siinä sanottavansa ja vetäytyi sitten syrjään. Ei Lee sentään ihan niin irrallaan kirjallisista piireistä ollut kuin myytti kertoo – hänhän sentään perusti Dillin  hahmon lapsuudenystäväänsä Truman Capoteen, jonka kanssa hän teki sittemminkin yhteistyötä – mutta yhtä kaikki: esikoisromaani Kuin surmaisi satakielen (1960) on edelleenkin ainoa julkaistu teos. Lee ilmeisesti kirjoitti kahta muutakin kirjaa, mutta jätti ne kesken. Toivottavasti perikunnalla on tolkkua jättää käsikirjoitukset pöytälaatikkoon sittenkin kun lähes yhdeksänkymppisestä kirjailijattaresta aika jättää.

Harper Lee tuli mieleen myös selaillessani reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia, jossa on tuskailtu seuraavan romaanin kirjoittamisen tuskaa ja mahdollista hyödyttömyyttä: näin pienellä kielialueella romaani ei käytännössä koskaan tuota tekijälleen edes kohtuullista vaivanpalkkaa. Apurahat ja uusi lainauskorvausjärjestelmä toki avittavat hieman, mutta silti. Ulkomaisista julkaisuista voisi olla apua, jos kirjasta jostakin kumman syystä tulisi valtaisa menestys ja se ehkä jopa elokuvattaisiin: mutta sellainen on on vieläkin epätodennäköisempää kuin lottovoitto. Harper Lee sai lottovoittonsa – jonka hän myös ansaitsi – ja on ilmeisesti pystynyt, hyvin vaatimattomasti eläen, tulemaan toimeen Satakielen tuotoilla. Kesken jätetyt romaanihankkeet viittaavat kyllä siihen, että hänkin on joutunut pohtimaan pitkään ja paljon, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi sekä kirjallisen uran että koko loppuelämän kannalta.

Suomalainen kirjailija joutuu pohtimaan asiaa luultavasti jokaisen julkaisun jälkeen. En usko että kovin moni Finlandia-voittajakaan pystyy elämään yhden menestyksen tuotoilla kuin muutaman vuoden, eikä ole mitenkään itsestään selvää – tai edes todennäköistä – että seuraavat kirjat myyvät enempää kuin murto-osan hitin tuotoista.

Omat kirjani näyttävät kustantamojen tilitysten perusteella myyvän tasaisesti: ensimmäisen vuoden myynnit eivät ole kovin kaksisia, mutta eivät lukemat seuraavina vuosina mitenkään kauheasti laske. Tämä on tietysti sinänsä hyvä merkki, tai olisi, jos vuotuiset myyntilukemat olisivat muutamaa sataa suurempia. Niin kauan kuin kustantaja malttaa pitää painosten jämiä varastotilaa täyttämässä voi olettaa että parintuhannen painokset kuluvat pikku hiljaa loppuun. Uusintapainosten ottamisessa, sitten kun se aika tulee, ei välttämättä ole sitten mieltä.

Tietysti voi toivoa, että tilanne muuttuu. Muurahaispuu on aikaisemmasta tuotannosta jonnin verran poikkeava tarina, mikä saattaa herättää uusien lukijoiden kiinnostuksen, ja saamani privaattipalautteen perusteella näin on käynytkin. On tietysti aivan mahdollista, että vastaavasti osa vanhoista lukijoista jättää tämän kirjan väliin, ja myynnit pysyvät ennallaan. Minun kirjojani (sekä omia että käännöksiä) lainataan ilmeisen paljon, joten lainauskorvauksia tulee enemmän kuin myyntirojalteja. Toistaiseksi minulla on ollut aika hyvä apurahaonni (kop kop), joten vaikka tämän kirjailija/suomentajan proverbiaalinen ajopeli kulkeekin aika ajoin pelkillä tyhjenneen tankin bensahöyryillä, toistaiseksi matkaa on ollut mahdollista jatkaa, vaikka oikean auton omistamiseen ei olekaan varaa (eikä, luojan kiitos, tarvettakaan).

Mutta sitten se toinen kysymys: onko tässä mieltä? Onko minulla uutta sanottavaa? Pitäisikö todeta, että oleellinen on nyt ilmaistu, repikää siitä, muu olisi pelkkää vanhan toistoa?

En tiedä. Tiedän kyllä kierrättäväni teemoja ja osin henkilöitäkin kirjasta toiseen, vähän eri vaatteissa, vähän eri tilanteissa, vähän eri näkökulmista. Niin teki tietysti Mika Waltarikin, jonka historiallisia romaaneja ei kannata lukea peräperään (kuten minä tein), koska se ainainen herkkäuskoinen, mutta seksuaalisesti kyvykäs päähenkilö rupeaa ns. nyppimään. Waltarin kirjoittaminen oli ymmärtääkseni melkoista tuskailua, mutta hän jatkoi sitä sinnikkäästi ja ahkerasti. Ehkä hän ei osannut muuta. Tai ei osannut lopettaa. Ehkä muut vaihtoehdot olisivat tuntuneet vieläkin ikävämmiltä.

Siinä on yksi motiivi. Tämä on, kaikesta huolimatta, aika kivaa duunia. Minä olen sen verran epäsosiaalinen, että jaksan mielihyvin istua päivät kotosalla työhuoneessa ja pitää Naamattua virtuaalityöyhteisönäni. Ja kun ajattelee akuankkamaisen kirjavaa työhistoriaani muissa ammateissa, niin ainakin nämä hommat pitävät minut niin sanotusti poissa pahanteosta. Ja kun palautetta sentään tippuu pikkuhiljaa sekä uusista että vanhoista kirjoista – omista ja käännöksistä – ja se on pääosin positiivista niin… mikäs tässä, oikeastaan. Niin kauan kuin tilanne ei joltakin ratkaisevalta osaltaan muutu huonommaksi. Tai tule tilannetta, jossa pannumyssystä ei löydykään muhimasta paria–kolmea uudelta tuntuvaa tarinanideaa.

Mutta nyt pitää vaihtaa tuohon toiseen näytön ikkunaan. Nukuin viime yönä huonosti, ja yrittäessäni kieriskellä niin hiljaa ettei Kultuli heräisi, tulin kehitelleeksi Paluulle uutta ja entistä paremmin ideoita herättävää rakennetta. Siitä tarinasta voisi hyvinkin kehkeytyä jotakin, ehkä jopa kohtuullisen nopeasti. En minä nyt mitenkään voi vielä aikatauluttaa, että minulla olisi upouusi tieteisromaani esiteltävänä tai edes viimeistelyvaiheessa vuoden 2013 Finnconissa, mutta olisihan se aika komeaa.

Lupaus tämä ei ole. Eikä edes varovainen ennustus. Näissä hommissa ei voi mitenkään tietää käännös- sun muiden hankkeiden aikatauluja noin pitkälle. Mutta… ei se mahdotonta ole. Ehkä.

___
* Ellei Sean Stewartin romaanissa Mockingbird olisi esiintynyt ihan oikeitakin Mimus polyglottos -lajin lintuja, olisin kyllä suomentanut kirjan nimen (ja päähenkilön äidin kotijumalan) biologisesti virheellisesti, mutta poeettisesti toimivammasti Satakieleksi. En pelkästään Harper Leen ja etelävaltioihin sijoittuvan miljöön takia, mutta totta kai sekin vaikutti.

Heijastuksia

· 2 kommenttia ·

Tiistai oli erinomainen mediapäivä. Ensinnäkin YLE Lapin Kirjakammi-pakinassaan Juha Pikkarainen kehui Muurahaispuuta, ja kehui ajatuksella. (Pakina on sekä luettavissa että kuunneltavissa parin kuukauden ajan.) Tiistaina ilmestyi myös Karjalaisen haastattelu, jonka olimme Suonna Konosen kanssa tehneet viime perjantaina. (Ainakaan vielä juttua ei ole lehden nettisivuilla.) Samassa yhteydessä Com.picin Kimmo Brandtin Helsingin City-Centerin lasiovinipun lomasta ottama valokuvakin on varsin mainio (vaikka anoppi pitikin sitä pelottavana).

Uutta kirjaa on vielä toistaiseksi ehditty arvioida varsin harvakseltaan, joten minulle on hyvin kiinnostavaa lukea ja kuulla, mitä tästä aikaisemmasta tuotannosta jonnin verran poikkeavasta teoksesta on saatu irti. Siinä(kin) mielessä Pikkaraisen ja Konosen tekstien vertailu on hyvin kiinnostavaa.

Pikkarainen pohtii teosta muistitiedon, kuvitellun menneisyyden, epäluotettavan tarinankerronnan ja väärin muistamisen eheyttävän vaikutuksen kannalta. Hänelle kirja on ennen kaikkea menneisyyden (ja lapsuudenmuistojen) peilautumista nykyaikaan: me olemme sitä mitä olemme olleet tai mitä olemme kuvitelleet olleemme. Hän ei erityisemmin välitä kirjan tieteiskirjallisista elementeistä, mutta pitää paketista: ”hienosti rakennettu ja vahva lukukokemus”.

Kononen puolestaan lähtee siitä, että muurahaispuukin on pohjimmiltaan tieteisromaani, tai ainakin ”spekulatiivisilla mahdollisuuksilla leikittelevää fiktiota”, ja minä edelleen ”fantastinen realisti – tai reaalifantastikko, kuten hän itseään kutsuu”. Ja mikäpäs siinä. Kyllä minä itseni ja kirjani tuostakin tunnistan. Juttuun on poimittu myös mukavan jutustelun lomassa heittämäni varhaisen suunnitteluvaiheen ajatus Muurahaispuusta eräänlaisena ”huoraamiskirjana”, kun se kuitenkin lähestyy keskitien kirjallisuutta ja, oletettavasti, suurempaa ja ostavampaa yleisöä. Sen verran realistinen kirjailija minä kyllä olen, että tiedän ettei kuvitellun mainstream-yleisön kuviteltua makua mielistelemällä luultavasti myydä kovinkaan montaa kirjaa enempää. Tuntui vain, että oli asioita, joiden käsittelemiseen vähemmän scifistinen miljöö ja tarina saattaisi sopia paremmin. Ja reaalifantastikkona minulla on tietenkin oikeus tehdä tarinoita juuri sellaisista aineksista kuin minua milloinkin haluttaa.

Joka tapauksessa Muurahaispuun saama mediahuomio on toistaiseksi ollut erittäin lupaavaa. Ja jos kirjaa kerran pystyy lukemaan monella eri tavalla, monenlaisina kirjoina, lupailee se sitä, että kirja kestää useampaakin lukemista, ja aikaa. Paljon kauemmin kuin jo tarunomaisen yhden kirjanmyyntisesongin.

Minä ja kustantamoni, uusintana

·

Like kustannus täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Paljon on sinä aikana tapahtunut. Olen ollut tekemisissä firman kanssa jotakuinkin alusta alkaen, ja kirjoitin asiasta vanhaan blogiin aikoinaan Liken ollessa vasta yhdeksäntoistavuotias. Pistetäänpä vielä tännekin. Tästä tulee pitkä blogahdus…

(Korjasin ja päivitin pari silmiin sattunutta asiaa. Mutta pääosin teksti on kuuden vuoden takaa.)

Tarina alkaa 80-luvun puolivälissä Helsingin Kirkkokatu 6:n sittemmin puretussa tiilisessä piharakennuksessa, joka eräiden aikalaiskommenttien mukaan näytti ”ulkopuolelta navetalta, sisäpuolelta kaatopaikalta”. Nykyisessä Tieteiden talossa kadun varrella pidettiin mm. fysiikan ja matematiikan laskuharjoitustunteja, piharakennuksessa majaili matematiikan, fysiikan ja tietojenkäsittelyopin opiskelijoiden ainejärjestön Limes ry:n toimisto ja kirjapaino. Painon tuotantoon kuului omien ja muiden järjestöjen lehtiä, luonnontieteiden oppikirjoja, punk-fanzineja sekä jokunen elokuva-alan julkaisu, joita LImeksen ElokuvaKErho eli LIEKE toteutti. Tuohon aikaan elokuvakirjoja ei pahemmin suomeksi julkaistu, joten kerholaiset ystävineen katsoivat, että tässä olisi ns. sosiaalinen tilaus. Olin samaa mieltä Liekkeen elokuvailtojen vakiokävijänä. Notkuin toimistolla välillä miltei päivittäin, vaikka en aina mitään erityisen hyödyllistä järjestömme eteen tehnytkään, kahvinjuontia lukuun ottamatta.  Olin kuitenkin hyvää pataa painohommista huolehtivien Pablon ja Hannun sekä toimistopäivystäjien kanssa, joten ei minua kai kauhean pahalla siellä katseltu. Olinhan minä ollut joka tapauksessa Limeksen hallituksessa ja kulttuurisihteerinä, sekä kirjoitellut ja piirrellyt Sykloidi-lehteen.

Kahvin ja satunaisten talouskonjakkihuikkien lomassa oli kehittynyt ajatus kustannusyhtiön perustamisesta elokuva- ja musiikkikirjojen sun muun sellaisen tekemiseen. Se syntyi vasta vuonna 1987, jolloin olin parisuhdeteknisistä syistä jättänyt toimistossa notkumisen vähemmälle. Kuulin firman perustamisesta vasta jälkikäteen enkä siis päässyt perustajaosakkaaksi. Virallisesti tulin mukaan vasta vähän myöhemmän osakeannin myötä, mutta heittelin kyllä sitäkin ennen (pyytämättäkin) kaikenlaisia ideoita siitä mitä pitäisi julkaista. Tein myös joitakin pikkuhommia, mm. kirjoitin konekirjoitusliuskoilta tietokonelevykkeelle Raine Werner Fassbinderin elämäkerran filmografiaa. (Se opetti käyttämään WordPerfectin makroja: Fassbinderin työryhmässä oli monia hankalannimisiä jäseniä, kuten Hanna Schygulla ja Xaver Schwartzenberger.) Sittemmin olin muutaman vuoden yhtiön hallituksen varajäsenenäkin 90-luvun alussa.

Silloin tuore kustantamo oli jo joutunut luopumaan alkuperäisestä Lieke-nimestään. Ensimmäinen isompi lehtijuttu Hesarissa oli poikinut puhelinsoiton tamperelaista Liekkeen sukua edustavalta juristilta. Sukunimi oli suojattu, joten sitä ei saanut noin vain käyttää kaiken maailman epämääräisten firmojen nimissäkään. E-kirjain tipautettiin pois, ja Like oli syntynyt.

Minulla on aina ollut taipumusta päähänpinttymiin. Yksi niistä oli, että Peter Guralnickin lyhyt, mutta loistava elämäkerta Searching for Robert Johnson pitäisi saada suomennettua. (Robert Johnson -fiksaatio ei ollut mitenkään harvinaista meidän bluesista kiinnostuneiden kohdalla. Ensimmäinen cd-muodossa ostamani levytys oli Johnsonin Complete Recordings -boksi. Toinen oli klassikko sekin, eli Kari Peitsamon & Ankkulin Jatsin syvin olemus.) Puhuin hankkeesta Likellä moneen kertaan, ja jonkinlaisia tiedustelujakin lähetettiin. Kun olin 90-luvun alussa onnistunut hankkimaan ensimmäisen oman tietokoneeni ja työttömäksi päädyttyäni minulla oli aikaa, naputtelin jopa ihan oman suomennokseni. Annoin sen luettavaksi parille Likessä pyörivälle tyypille ja sain tekstistä kiitoksiakin, mutta asia ei johtanut mihinkään. Vielä…

* * *

1990-luvun puoliväliin mennessä Liken toiminta oli kasvanut ja ammattimaistunut. Limeksen nurkista oli muutettu ensin Vironkadulle (siihen nykyiseen notkelmakohtaan, joka vielä 1800-luvulla tunnettiin nimellä Paskalampi) ja sitten Kulmakadulle. Suurin osa firman perustaneesta, opiskelleesta kaveriporukasta oli hajautunut muille aloille duuniin. Hannu oli edelleen täysipäiväisesti (ja vähän ylikin) mukana, samoin Timppa. Firmaan tuli töihin nuorempaa väkeä, viihtyi pari vuotta, jätti jälkensä toimintaan ja siirtyi sitten muualle. (Esimerkiksi sittemmin kirjailijana menestynyt Katja Kallio ja televisiotoimittajanakin vaikuttanut Henrik Laine.)

Osakkaana pidin firmaan yhteyttä, kävin yhtiökokouksissa ja bileissä, tein joskus sekalaisia hanttihommiakin. Joskus vuoden 1995 lopussa Hannu yllättäen soitti ja kysyi minua kääntämään Cristopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkertaa. En tiedä, mistä olin tullut hänen mieleensä. Olin toki kirjoittanut musiikista paljonkin Rumbaan. Luulin silloin, että hän oli nähnyt muutamaa vuotta aikaisemmin väkertämäni Robert Johnson -käännöksen, mutta myöhemmin selvisi ettei hän ollut tiennyt mitään sen olemassaolosta.

No, puolityötön toimittajanretku (jota hommaa inhosin: se geneettisestä ammatinvalinnasta) oli tietenkin halukas heittäytymään toisenlaiseen duuniin. Haaste osoittautui paljon hankalammaksi kuin olin osannut kuvitellakaan ja vei tolkuttomasti aikaa. Mutta syntyi lopulta, ja ensimmäinen käännöstyöni julkaistiin syyskuussa 1996, vähän yli kymmenen vuotta sitten. Rokkitähtielämäkerrat eivät olleet tähän aikaan kovinkaan yleisiä ja Cobainin kuolemasta oli vain kaksi vuotta, joten kirja sai melkoisesti huomiota, jota säteili kääntäjäänkin. Minua haastateltiin Radiomafiaan ja Jyrkiin. Arvostelijat eivät olleet erityisen ihastuneita kirjasta eivätkä sen käännöksen laadusta, mikä tipautti sopivasti maan pinnalle. Ura oli kuitenkin urkenemassa, ja työstin parhaillaan ensimmäistä Philip K. Dick -suomennostani kirjasta Time Out Of Joint, joka kulki pitkään pressitiedotteissa nimellä Nyrjähtänyt aika. Onneksi ennen kirjan valmistumista minulle selvisi että kyseessä oli sitaatti Hamletista, joten painettuun versioon saatiin nimeksi paljon asianmukaisempi On aika sijoiltaan.

Julkaisuja alkoi tulla lisää: muusikkoelämäkertoja, lisää Dickiä,… välillä kirjojen kääntäminen jäi sivutoimeksi, kun onnistuin saamaan ”oikean” työpaikan silloisessa Brossco Systemsissä, missä käänsin ja lokalisoin manuaaleja, ohjelmia ja mainosmateriaalia mm. Applelle ja Adobelle. Oikean, hyvähenkisen työyhteisön jäsenenä oleminen oli upeaa vaihtelua kotona yksin nyhjäämiselle – ja säännöllisemmät tulot auttoivat kummasti purkamaan kasautuneita velkoja. Elämäntilanteeni alkoi olla muutenkin muuttumassa toisenlaiseksi. Kun Hannu soitti minulle kevättalvella 1999, kyse ei ollutkaan taas yhdestä käännöshankkeesta: hän tarvitsi konttorille taittajaa ja kustannustoimittajaa. Niitä hommia olin tehnyt ennenkin satunnaisesti, nyt oli tarjolla pysyvämpi kiinnitys. Siirtyminen ”omaan” firmaan ja mieluisammat, vaihtelevammat hommat saivat sanomaan kyllä.

* * *

Viihdyin Liken konttorihommissa parisen vuotta. Tein kirjojen taittoja (pari kanttakin), kustannustoimitin, luin käsikirjoituksia, toimin mikrotukihenkilönä ja niin edelleen. Viihdyin mukavassa työyhteisössä. Muutaman kerran jäin kuitenkin ”virkavapaalle” täysipäiväiseksi kääntäjäksi ja huomasin viihtyväni vieläkin paremmin. Elämäntilanteeni oli nyt perin toisenlainen kuin aikaisemmin – olin vastikään mennyt naimisiin ja eräänlainen virtuaalityöyhteisö oli syntynyt myös kääntäjäkollegoiden kesken – joten lopulta ”virkavapaa” piteni epämääräisen mittaiseksi ja palasin konttorihommiin vain kuukauden ajaksi paria vuotta myöhemmin, kun taittotyöhön tarvittiin heinäkuun sesonkikaudeksi kiireapulaista.

Konttorilla istuessa oli tullut Hannun kanssa puhetta Robert Johnsonista, ja minulle selvisi että hänelle selvisi vasta nyt, että käännös tosiaan oli olemassa. Minä puhaltelin työstäni pölyt, editoin sitä parhaan taitoni mukaan ja Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä saatiin painoon. Eräs ympyrä sulkeutui käännösurani osalta, ja melkoisen hyvin kaupaksi käynyt teos avasi ehkä osaltaan markkinoita myös myöhemmille bluesin ja muun juurimusiikin tekijöihin liittyvälle kirjallisuudelle.

Freelancer-kääntäjänä en tietenkään ole sidottu tekemään työtä vain yhdelle kustantajalle, ja pikku hiljaa töitä alkoi tulla muualtakin. Nemo oli tarjonnut Jalokivivarkaan tunnustuksia ensin Lindholmin Jussille, joka kuitenkin oli sillä hetkellä täystyöllistetty. Niinpä Jussi ilmestyi Kirjan ja ruusun päivänä Espalla SKTL:n kojulle, jossa minä olin päivystäjänä, ja vei minut Nemon kojulle neuvottelemaan. Kuulin bändikaverilta, että Johnny Kniga etsi rockia tuntevaa suomentajaa Red Hot Chili Peppersin historiikille, lähetin sähköpostia Jaskalle, ja tuttu mies palkkasi minut hommaan. Kariston väki etsi Sean Stewartin Kehä-romaanille sf:ää ja rockmusiikkia tuntevaa suomentajaa SKTL:n jäsenhakemistosta ja löysi minut. Useimmat näistä ovat poikineet myös myöhempiä hankkeita. Jossakin vaiheessa huomasin, etten ollut tehnyt Likelle yhtään käännöstä pariin vuoteen. Ei sillä etteikö muutamista projekteista olisi käyty keskusteluja, ne eivät vain aikataulu- tai muista syistä olleet johtaneet sopimukseen.

Omat 2000-luvun kirjani ovat kuitenkin kaikki ilmestyneet Likeltä. Se tapahtui oikeastaan varsin luonnostaan enkä oikeastaan edes ajatellut lähteä etsimään kustantajaa muualta. Paitsi että minulla oli lafkaan vanhoja yhteyksiä ja paljon tuttuja ihmisiä, se oli muun tuotantonsa ja profiilinsa osalta myös erinomaisen sopiva taho sekä Kotistudiolle että tieteisromaaneille.

* * *

Keväällä 2003 olin tehnyt päätöksen ryhtyä lopultakin kirjoittamaan mielessä pitkään (perusidealtaan itse asiassa kymmenkunta vuotta) pyörinyttä romaani-ideaa. Tällä kertaa tosissaan. Niin, että oikeasti varaan sille aikaa tehdä homma täysipäiväisenä työnä. Hyvin etukäteen suunnitellen, niin ettei juttu taas kerran nyykähdä ensimmäisen luvun jälkeen: ”Äh, ei tää oikein toimi.”

Samaan aikaan kehittelin strategiaa saada kirja julkaistua – mieluiten ilman tavanomaista vuoden (tms.) odottelua käsikirjoituspinossa. Joten tuumasta toimeen. Liken konttorilla käydessäni näin kotimaisesta kirjallisuudesta siihen aikaan vastanneen Artsin. Kuulumisten kyselemisen lomassa heitin sitten: ”Niin, mun on muuten tarkoitus kirjoittaa tossa kesällä tieteisromaani. Mä voisin tuoda sulle vähän alkua sitten kun sitä alkaa olla kasassa, ja sä voisit kertoa että tuntusko juttu toimivan.” Artsi myöntyi, vaikuttipa jopa jossain määrin kiinnostuneelta. Kotimaista scifiä ei silloin julkaistu senkään vertaa kuin nykyään, mutta Artsilla ei ollut myöskään erityisempiä ennakkoluuloja lajityyppiä kohtaan.

Kesäkuun mittaan väsäsin kuusi ensimmäistä lukua. Aivan ensimmäinen luku lopullisia alkusanojaan myöten (”Sinä kiusaat minua.”) oli itse asiassa ollut olemassa jo vuoden – siitä oli ollut tulossa yksi lisää pöytälaatikon kymmenien ensimmäisten lukujen seuraan. Nyt minulla oli kuitenkin Suunnitelma, jonka varassa sain hommaa eteenpäin. Lykkäsin kuusi lukua Artsille ja palasin jatkamaan kirjoittamista. Pari viikkoa myöhemmin Artsi soitteli: ”Nii, ootsää ajatellu millaista aikataulua tän julkaisulle?” Puhuimme aikataulut selviksi. Puhelun jälkeen kesti hyvän tovin ennen kuin pystyin jatkamaan kirjoittamista.

Kirjoitustyö alkoi olla loppuvaiheissaan kun minut pyydettiin kesätaittajaksi Liken konttorille. Harkitsin hetken, mutta toisaalta – olin väkertänyt omaa tekstiä jo toista kuukautta, kevään käännöstarkoituksiin saadut kirjastoapurahat oli jo kulutettu ja rahalle tarvetta. Uskoin pystyväni jatkamaan kirjan loppuun sivutoimisestikin. Itse asiassa joitakin pätkiä kirjoittelin töissäkin, kun muun porukan silmä vältti ja oli muutenkin rauhallisempi hetki. Flow pysyi mukavasti päällä. Artsi lykkäsi jossakin vaiheessa kommentoimansa alkuosan. Kuudennen luvun loppuvaiheissa oli oikeastaan ainoa suurempi muutospyyntö: ”Tässä vois olla vähän lisää äksöniä.” Pähkäilin tuota tovin, ja upotin lukuun pienen erillisen tarinanpätkän, ja vähän myöhempään kohtaan sitten toisen, joka sitoi edellisen kokonaisuuteen (ainakin omasta mielestäni).

Tässä vaiheessa kirjalla ei ollut vielä nimeä. Olin itsekseni kutsunut sitä puolivitsinä ”Aleksandria-romaaniksi”, mutta ajattelemattakaan että sitä voisi missään nimessä pitää lopullisena. Ensimmäinen vakavampi idea oli ”Aleksandria 391 jKr.”, mutta sekin näytti kornilta. Lopulta en keksinyt muuta kuin jättää numeron ympäriltä krumeluurit pois. Niin siitä tuli 391. Arvelin, että kannentekijä ilahtuisi lyhyestä nimestä.

Syksyllä sopimusta tehdessä Artsi kysäisi, oliko minulla mitään kansi-ideaa. Ilmoitin, että voisin jotakin heittää hänelle sähköpostitse. Väkersin pikaisesti kokoon dramaattisen mustapohjaisen kansikuvan Aleksandrian kartasta, Trajanuksen riemukaaren valokuvasta ja de Havilland Mosquito -tiedustelukoneen varjokuvasta. Kirjan nimi erottui kannesta läpitunkevan turkoosina. Seuraavan kerran konttorilla käydessäni näin kuvan printin Artsin käsikirjoitusnivaskan päällä ja tajusin kauhukseni, että tuosta oli hyvää vauhtia tulossa kirjan lopullinen kansikuva. Näytin kuvaideaa muutamalle ystävälle ja pyysin kommentteja. Sitä pidettiin kovin uhkaavan dramaattisena – mitä kirja itse ei välttämättä ollut, ja aivan tarkoituksella Muutin karttapohjan kellervän pergamentin väriseksi, täydensin yhdelmää ns. Antikytheran laitteen asteikolla, tein päälle tekstuurin. Kannen viimeisteli sitten Tommi konttorilla, mutta ratkaisut olivat kirjasimia lukuun ottamatta aika pitkälti minun tekosiani. Se erottui komeasti muiden sf-kirjojen seasta jo maanläheisiltä väreiltään – erottui ehkä turhankin paljon, niin ettei sf-romaania etsivä välttämättä tarttunut tuollaisennäköiseen kirjaan.

Kirjan julkaiseminen suhteellisen aikaisin keväällä ei sekään välttämättä ollut hyvä idea: arvostelut ja sitä kautta julkisuus ilmestyivät vasta loppukeväällä, jolloin kevään kirjanostosesonki oli jo ohi. Mutta sillä tavalla sentään vältyin jäämästä syksyn supertähtien jalkoihin. Ja pääsin Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin jo samana vuonna. Se nosti itsetuntoa: minut on laskettu Oikeaksi Kirjailijaksi! (Sitä tietysti laski se, ettei Hesari katsonut minua aiheelliseksi ehdokkaaksi omalle esikoiskirjailijapalkinnolleen. No, ei kaikkea voi saada…)*

Ei Kolmeysiykkösestä myyntimenestystä tullut, mutta kriittinenkin palaute sisälsi niin positiivisia aineksia, että seuraavaa romaania oli hyvä suunnitella. Artsi lähti Likeltä muihin hommiin ja Alshainin käsikirjoituspino päätyi sitten aikanaan Stellan pöydälle. Konttorilla pyöri nyttemmin paljon minulle uutta väkeä. Tavallaan putosin pois siinä vaiheessa, kun minulla kauan roikkunut Liken sisäinen sähköpostiosoite lakkasi olemasta voimassa – mikä oli ihan asiallista, eihän konttorin sisäinen kommunikaatio minulle kuulunut. Markkinoin tietysti omaa kirjaani rahkeiden mukaan, pyörin bileissä ja pikkujouluissa sekä yhtiökokouksissa. Nyttemmin Like oli jo niin vakavarainen firma, että kerran vuodessa tilille kilahti jopa pikkuisen osinkoa. Piipahdin Meritullinkadun kellarissa kuitenkin silloin tällöin tekemässä asiaa. Avainkin minulla oli edelleen. Siitä jouduin (jälleen aivan asiallisesti) luopumaan kustannuspuolen siirtyessä uusiin tiloihin Liisankadulla. Satuin tulemaan konttorille dramaattisella hetkellä: henkilökunnalle oli juuri hetkeä aikaisemmin ilmoitettu Liken kustannustoiminnan myynnistä Otavalle. Ylimääräinen yhtiökokouskutsu löytyi seuraavana iltapäivänä postilaatikosta.

Kokouksen myötä hahmottui sitten tämä juridis-taloudellinen kuvio: vanha Oy Like Kustannus Ltd., jonka osakas olin, muutti nimekseen Rosebud Books Oy. Otava perusti uuden, kokonaan omistamansa yhtiön nimeltä Like Kustannus Oy, jolle vanhan Liken kustannustoiminta (ja suurin osa henkilökuntaa) siirtyi. Rosebud huolehtii edelleen Like-kirjakaupoista ja messujen kirjamyynnistä. Joten kustantamo-osakkaan sijaan olen nykyään kirjakauppafirman osakas.

Muuten muutokset olivat kustantamon puolella – ainakin minun nähdäkseni – varsin vähäisiä. Syyskauden avajaiset jatkuivat edelleen Kirjalla, mikä on sääli: funkkissalin akustiikka on luokattoman kehno. Pidin ehdottomasti enemmän aikaisempien vuosien Tervasaaren bileistä. Sitä paitsi Terviksessä pystyttiin kuulakisojen ohella pitämään myös neppiskilpailu. Viimeisen järjestetyn skaban voitin minä, joten olen edelleenkin Liken hallitseva neppismestari. (Kulttuurihistoriallisena anekdoottina lisättäköön, että samaiseen kisaan osallistui myös Pentti Holappa, joka joutui valitettavasti keskeyttämään. Neppaamisen vaatima kumartelu ei tehnyt hyvää veteraanin selälle.) Alshainin markkinointiin on ehkä enemmän varaa, joskin kaikissa mainoksissa (ja useimmissa arvosteluissa) on edelleenkin kirjan kannen varhaisversio, jonka (tällä kertaa) väkersin jo ennen kuin kirjoitin itse kirjaa. Mielenkiintoinen oli Liken ilmoitus eräänviikkoisessa Vihreässä langassa: lehden profiiliin sopivan poliittisen kirjallisuuden lomassa oli ainoana kaunokirjallisena teoksena Alshain: ”Iso vihreä mies kirjoittaa ihmisläheistä scifiä!” Ja perässä sitaatti Langan toimittajakuntaan kuuluvan Vesa Sisätön KirjaIN-lehteen kirjoittamasta arviosta.

Ja bonuksena vielä artikkeli ”Minä ja toinenkin kustantamoni…

Kääntöpiiri syntyi samoihin aikoihin Liken kanssa 1980-luvun loppupuolella julkaisemaan nais- ja kehitysmaa-aiheista kirjallisuutta. Itse päädyin firman kanssa tekemisiin aluksi lähinnä siksi, että sen perustajiin kuuluneen Leena Reimanin aviomies oli isäni vanha työkaveri ja naapuri. Minut palkattiin sitten pystyttämään vuoden 1990 tienoilla tietokonelaitteistoa, jolla tehtiin sittemmin myös Kääntöpiirin kirjojen toimitustyötä ja taittoja. Siihen aikaan skannerin ja taitto-ohjelman saaminen toimimaan ongelmitta keskenään ja kaiken muun kanssa oli vieläkin hankalampaa kuin nykyään. Uskokaa pois. Kaiken lisäksi systeemiin tuli ongelmia juuri Kiinan-matkalle lähtöäni edeltävänä iltana, joten singahdin Korsosta Kumpulaan selvittämään asiaa. Jos oikein muistan, saimme homman suurin piirtein selvitettyäkin, peräti, muutaman tunnin ähellyksen jälkeen.

Kääntöpiirin alkuperäiseltä porukalta alkoi muiden töiden ja tekemisten vuoksi veto loppua 1990-luvun lopulla ja firma oli vajoamassa pöytälaatikkoon. Naiskustantamon avuksi tuli kuitenkin jonninmoista yhteistyötä koko ajan harrastanut mieskustantamo Like, ja osti yhtiön.

(Liken pitkäaikainen maine ”mieskustantamona” perustuu erään tarinan mukaan erääseen tapahtuma-ilmoitukseen, jonka loppulauseeksi oli kirjoitettu ”Kaikki halulliset tervetuloa!” – paitsi että lyöntivirheen takia siinä lukikin ”Kaikki kalulliset tervetuloa!” Tarinan mukaan kyseisen ilmoituksen laatija oli Liken alkuaikojen puuhamies ja nykyinen elokuvamoguli Mika Siltala.)

Kääntöpiiri pysyi muutamia vuosia erillisenä yhtiönä, ja sitä vetänyt kustannustoimittaja Kaisa organisoi toimintaa ja kirjoja ideoimaan osin Liken porukasta ja osittain muista kiinnostuneista koostuneen työryhmän, joka kokoontui parin kuukauden välein juttelemaan, kehittelemään ideoita ja kommentoimaan luettaviksi saamiaan potentiaalisia käännöshankkeita. Tämän työryhmän aikoja muistelen vilpittömällä kaiholla. Ajatusten ja ideoiden heittely kiireettömässä, paineettomassa ja hengeltään upeassa porukassa viinin ja pikkupurtavan lomassa oli juuri sellaista, mitä kulttuuritoiminta voi parhaimmillaan olla: usein puhe johti myös tekoihin. Olin muuten parin vuoden ajan myös Kääntöpiiri Oy:n hallituksen puheenjohtaja, mikä kuulostaa komeammalta kuin onkaan. Papereihin tarvittiin nimi ja minä olin – Liken silloisena taittaja/kustannustoimittajana – näppärästi paikalla.

Näiden aikojen hankkeita oli myös suomentaa Alison Bechtelin mainiota sarjakuvaa Dykes To Watch Out For, johon ystäväni Eva oli tutustuttanut minut vähän aikaisemmin. Käännös ei ollut omani (Stina Grönroos teki taatusti parempaa työtä kuin mihin minä olisin pystynyt) mutta minulla oli panokseni sarjan ensimmäiseksi tarkoitetun albumin materiaalin valinnassa. Niin, ja albumin suomenkielisessä nimessä, jota pallottelimme Evan kanssa sähköpostitse, kunnes päädyimme molempien mielestä kelvolliseen versioon. Pitkäänhän pressimateriaalissa pyöri nimiversio Varokaa! Lesboja liikkeellä! joka on ehkä jossain määrin väärin tulkittu väännös alkuperäisestä nimestä: ensimmäiset DTWOF-piirroksethan olivat yksittäisiä ”muotokuvia”, joissa oli sitten nimi ja runonsäe. Tältä pohjalta parempi suomennos olisi ehkä ollut Huomionarvoisia lesboja, mutta sekään ei tuntunut sitten oikein toimivalta. Pallottelumme päätyi sitten nimeen Lepakkoelämää, mitä on ihmetelty myös Alison Bechtelin blogissa, ja missä nimen merkitys on myös selitetty. Albumi ei sitten myynyt kovinkaan hyvin, mikä on sääli. DTWOF on hieno sarjakuva. Onneksi sitä on pystynyt seuraamaan Alison Bechtelin blogin kautta.

Kääntöpiirin nimissä julkaistiin muutakin, erittäin laadukasta kirjallisuutta Liken hoivissa tapahtuneen muutaman vuoden mittaisen uudelleen elpymisen myötä. Vähitellen toiminta kuitenkin hiipui ja yhtiö sulautettiin lopullisesti Likeen. Harmi, mutta minkäs teet. Firman molempien toimintakausien kirjoja on kuitenkin edelleen saatavissa Liken kautta, joten Kääntöpiirin kohtalo on sentään vähän parempi kuin monella muulla pienkustantamolla. Alkuperäisen Kääntöpiirin puuhaihmisiin kuulunut Leena Reiman pyörittää nykyään hienoa Pieni Karhu -lastenkirjakustantamoa, jolle minäkin Liken konttoriaikoinani tein jonkin verran taittohommia. (Aivan erityisesti on jäänyt mieleen Shel Silversteinin kirja Antelias puu, jota taitoin pala kurkussa ja kyynel silmässä. Kirjan lukeneet kyllä tajuavat, miksi.)

___
* Minullekin selvisi vasta taannoin, että Hesarin esikoiskirjailijapalkintokilpailuun pitää kustantajan erikseen ilmoittaa jokainen siihen mukaan haluttava teos.

Unen (raja)mailla

·

Joskus toistakymmentä vuotta sitten tein käännöstyötä jotakuinkin erikoisella vuorokausirytmillä: Tein töitä nelisen tuntia. Menin nukkumaan. Suunnilleen kolmen tunnin unien jälkeen heräsin (ilman kellonsoittoa) ja jatkoin työntekoa. Noin neljän tunnin rupeaman jälkeen alkoi uni painaa silmää ja menin nukkumaan. Heräsin taas noin kolmen tunnin päästä ja jatkoin työntekoa. Toisinaan kävin kaupassa ja söin jotakin. Sitten jatkoin samaan tahtiin.

Tätä jatkui muutamia viikkoja. Kuten arvata sopii, asuin silloin yksin enkä seurustellut kenenkään kanssa. Niinä viikkoina minulla ei ollut pahemmin edes sosiaalista elämää. Olin kyllä kavereihin yhteydessä netin välityksellä, mutta en juurikaan tavannut ketään. Olen usein naureskellut, että tällainen luonnoton vuorokausirytmi sopi hyvin suomennettavaan teokseen ja sen kirjoittajaan: kyseessä oli Philip K. Dickin Haudasta kohtuun.

Tiesin tosin jo siihen aikaan, että monet kokeet ja joidenkin tuttavien omat kokemukset – osin omatkin kokemukseni – olivat ristiriidassa normaalin, pohjoismaisen unirytmi-ihanteen kanssa: tarkoitan ajatusta siitä, että nukkumisen pitäisi tapahtua yöllä ja valvomisen päivällä, molemmat yhtenä, yhtenäisenä jaksona. Nyttemmin asiasta on ruvettu puhumaan enemmän ja avoimemmin: tämän aamun Hesarin Tiede-sivujen pääjuttuna oli laaja kirjoitus ”Nukummeko me väärin?” (jota ei ainakaan vielä löydy lehden ilmaisilta nettisivuilta) jossa pohdittiin vuorokausirytmin lisäksi tosin muitakin ihmisen biologian kannalta mahdollisesti virheellisiä nukkumakäytäntöjä (kuten yksin, hiljaa ja pimeässä nukkuminen).

Voi hyvin olla, että pitkät, makoisat yöunet ovat pohjimmiltaan ihmiselle yhtä suuri luonnottomuus kuin yhdessä paikassa asuminen tai viljatuotteiden syöminen.

Itse olen jo pitkään noudattanut varsin luontevasti perin konservatiivista pohjoismais-porvarillista vuorokausirytmiä sillä erotuksella, että olen kyennyt myöntämään itselleni, etten yleensä saa juuri mitään aikaiseksi aamupäivisin, joten on parempi lorvia vailla huonoa omaatuntoa kuin lorvia tuntien huonoa omaatuntoa. Kuulun silti niihin ihmisiin, joilla on taipumusta heräillä aamuyöstä: en muista että sitä olisi tapahtunut niin paljon siihen aikaan kun valvoin säännönmukaisesti pidempään ja heräsin myöhemmin. Nykyään sitä kuitenkin tapahtuu. Aikaisemmin aamuöinen valvominen on liittynyt minulla ahdistavaan tilanteeseen – taloudellisiin ongelmiin, ihmissuhdesotkuihin jnpp. – joten jossakin vaiheessa itse heräämisestä tuli ahdistava kokemus.

Olen kuitenkin vähitellen päässyt eroon siitä, että ahdistuisin itse valvomisesta. Parhaimmillaan aamuyön hiljaiset tunnit ovat nimittäin osoittautuneet melkoisen luovaksi ajaksi. Ei, en pomppaa jalkeille enkä kirjoita pimeässä muistikirjaan laajoja tekstejä. Loion sängyssä, katselen kattoa ja annan ajatusten vaeltaa. Omalla rytmillään, omia aikojaan. Siihen vuorokaudenaikaan olen kuitenkin riittävän lähellä unta, että ajatukset vaeltelevat omia latujaan, logiikasta ja asiayhteyksistä piittaaamatta. Odottamattomat assosiaatiot saattavat usein kiteytyä ideoiksi, tarinoiksi, näkökulmiksi. Ero uneen on, että mielekkäiden kokonaisuuksien koostaminen on kuitenkin paljon helpompaa ja tietoisempaa, ja että nämä ajatukset on helpompi muistaa vielä aamullakin.

(Voi tosin olla, että se aamulla muistettu versio on saanut lisäprosessointia mahdollisen uuden nukahtamisen jälkeisistä unista. Se on luultavasti idealle vain hyväksi.)

Muurahaispuun lukeneet kyllä huomaavat, että kirjaa on ideoitu tällaisessa lähes-mutta ei ihan-valvetietoisessa tilassa. Ei se ole kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun olen tätä ”tekniikkaa” käyttänyt. Eikä taatusti viimeinen. Enkä ole varmasti ainoa.

 

Tällä mennään

·

Pari tuntia sitten, ennen kuin lähdin kolaamaan pihaa, sähköpostitin kustannustoimittajalleni listan korjattavista asioista hänen edellisenä päivänä lähettämissään taittovedoksissa.

Korjattavaa ei ollut paljon, eikä tietysti tässä vaiheessa pitäisikään. Taittaja oli tehnyt hyvää työtä, ja tavutuksetkin olivat enimmäkseen asiallisia. Kunhan kustannustoimittaja on tarkemmalla silmällään käynyt hänkin taiton läpi, kirja lähtee painoon. Seuraavan kerran teksti nähdään valmiina kirjana.

Hyvillä mielin isukki tämän nuorimman lapsosensa maailmalle päästää.

Ja mulla on (virtuaali)paperitki siitä!

·

Liken kevätkatalogi on ilmestynyt, ja sieltä löytyy esittely myös Muurahaispuusta. Esittelysivulta löytyy katkelma kirjasta, samoin kuva sen kannesta. Kannen valokuvan olen ottanut itse vuoden 1975 tietämissä oman huoneeni ikkunasta. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy sijoittaa kirjan tapahtumia vain muutaman sadan metrin päähän talosta, jossa asuin (kahdessa eri asunnossa) suurimman osan lapsuuttani ja nuoruuttani, vuodet 1966–81.