Tekijä: jPekka

Mitä näkyy?

· 4 kommenttia ·

Jouduin asentamaan koneen ohjelmistot uusiksi. Se kovalevyistä, jolla oli käynnistysosio, tilttasi. Niin käy kaikille kovalevyille ennemmin tai myöhemmin. Onneksi kaikesta oleellisesta oli ajantasaiset varmuuskopiot (ja datat joka tapauksessa eri fyysisillä levyillä). Nyt käynnistys-, käyttöjärjestelmä- ja ohjelmisto-osio on pyörivän kovalevyn sijaan uudenaikaisella SSD-levyllä, joka on oikeastaan vain eräänlainen iso muistitikku. Ei pyöriviä osia, vie vähemmän sähköä, tuottaa vähemmän lämpöä, on äänetön. Ja perinteistä kovalevyä nopeampi.

(Myös Kontakt-sampleriohjelmiston tiedostot ovat omalla SSD-levyllään, ja niiden kohdalla nopeuden todella huomaa.)

Joka tapauksessa samalla tuli asennettua Firefoxin uusi versio (8.0), joka jostakin syystä näyttää blogin sivupalkin vasta näiden varsinaisten tekstien alapuolella. Internet Explorerissä kaikki näkyy ihan oikein. Mitenkäs teidän selaimillanne?

Sanovat että tieto…

·

Kate Bushilta on ilmestynyt uusi albumi, mutta koska en ole vielä ehtinyt kuulemaan sitä, suosikkini on yhä The Dreaming vuodelta 1982. Piti tarjoamani tänä sunnuntaina kyseisen levyn (Australian kansanmurhasta ja etnisistä puhdistuksista kertova) nimibiisi, mutta sen video on kaikessa kasariudessaan niin hirveä, että turvaudun sen sijaan albumin aloituskappaleeseen nimeltä ”Sat in Your Lap”.

.

.

Pelkojen keskellä

·

Olen ehkä maininnutkin, etten kuulu oopperataiteen ylimpiin ystäviin. En erityisemmin pidä laulutyylistä enkä (pahimmillaan) harlekiinikirjatasoisista tarinoista. J. Robert Oppenheimerin elämään ja maailman ensimmäisen ydinpommin räjäytykseen paneutuva John Adamsin säveltämä Doctor Atomic oli kuitenkin aiheensa perusteella kiinnostava. Olen aikaisemmin nähnyt  Nixon in Chinan, jossa tykkäsin myös musiikista: kuuntelin paljon alkuaikojen Rockradiota 1980-luvun alussa, jolloin toimittajilla oli valta soittaa mitä vain, joten Motörheadin ja David Bowien välissä saattoi aivan hyvin tulla biisi-pari Philip Glassia. Nixonin musiikissa oli hyvinkin paljon samoja aineksia.

(Kuva Kansallisoopperan sivuilta)

Doctor Atomicin musiikki on kuitenkin toisenlaista. Joskus toisen näytöksen alkupuolella olin tunnistavinani vuoteen 1945 sijoittuvan tarinan musiikin lähteeksi 1940–50-luvujen elokuvamusiikin, etenkin rikoselokuvat ja Bernard Herrmanin musiikin Hitchcockin elokuviin. Nyt äänimaailma (jota orkesteri- ja syntetisoija-ainesten lisäksi täydensi hillityhkö ääniefektien käyttö) tuntui ikään kuin loksahtavan paikoilleen epookinluojana. Laulutekniikasta, -tyylistä tai -melodioista en kyllä edelleenkään viehättynyt. Adams tuntui välttelevän järjestelmällisesti kaikkea, mitä kukaan voisi kuvitella lisäävänsä millekään ”Parhaat ooppera-aariat” -kokoelmille.

Yksi musiikin ongelma (minun kannaltani) oli libreton toteutus: kaikki teksti on peräisin muista lähteistä, asianosaisten muistelmista, John Donnelta, Baudelairelta, Bhagavad Gîtâsta, Muriel Rukeyserilta. Tekstejä ei ole tarkoitettu laulettaviksi, ja laulettuina niihin tulee yltiökirjallista, epäluontevaa, halvan teennäistä näennäisälyllisyyttä. Tällainen ilmaisu toimi hyvin Nixonin ironisoivissa poliittisissa puheissa, mutta ei Doctorin tutkijoiden, sotilaiden ja heidän omaistensa yksityisissä keskusteluissa ja pohdiskeluissa. Pääosanesittäjien laulullisia suorituksia en ole kykenevä arvioimaan, pääosin en niistä sen suuremmin pitänyt, joskin Mika Kares (Edvard Teller) esitti silloin tällöin minun korvaanikin vetoavaa äänenkäyttöä. Permannon viitosriviltä kuunneltuna laulajat jäivät sitä paitsi jonkin verran orkesterin pauhun* jalkoihin. En tiedä, oliko se hyvä vai huono asia.

Visuaalinen toteutus oli kuitenkin koko teoksen ajan huikeaa. Siihen oli satsattu aikaa, ajatusta, vaivaa ja rahaa, ynnä ihmisiä kuoroineen ja avustajineen.

___

* Eilisiltaisen jytkähtelyn perusteella en kyllä lainkaan ihmettele taannoisen Riffi-lehden laajan kuulonhuoltojutun artikkelin toteamuksia, että muusikoiden korvien kannalta klassinen musiikki on nykyään paljon vaarallisempaa kuin ns. rock. Jälkimmäisellä puolella kuulo-ongelmista puhutaan paljon ja kuuloa suojellaan, klasaripuolella asia tuntuu olevan edelleen tabu. Harvojen tutkimusten mukaan jopa 90 prosentilla orkesterimuusikoista saattaa olla kuulo-ongelmia.

Ja mulla on (virtuaali)paperitki siitä!

·

Liken kevätkatalogi on ilmestynyt, ja sieltä löytyy esittely myös Muurahaispuusta. Esittelysivulta löytyy katkelma kirjasta, samoin kuva sen kannesta. Kannen valokuvan olen ottanut itse vuoden 1975 tietämissä oman huoneeni ikkunasta. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy sijoittaa kirjan tapahtumia vain muutaman sadan metrin päähän talosta, jossa asuin (kahdessa eri asunnossa) suurimman osan lapsuuttani ja nuoruuttani, vuodet 1966–81.

Traanin takia

·

Tapio Koivukari luki viime kesänä Messilän kirjailijakokouksen Avoimen mikin illassa pätkän valmistumaisillaan olevaa romaaniaan Ariasman: kertomus valaanpyytäjistä (Johnny Kniga 2012), ja kun kirja sitten ilmestyi, piti se saada käsiin jo ihan tuon pätkän vetovoimasta.

Eletään 1600-luvun alkua. Islannin vesillä alkaa liikkua baskilaisten valaanpyytäjien suuria laivoja. Islantilaisten itsensä suhtautuminen vaihtelee ihmisestä ja tilanteesta riippuen ilahtuneisuudesta epäluuloon ja, lopulta, myös silmittömään vihaan. Kaukaa etelästä tulleiden suurten laivojen mukana syrjäisellä saarella tapahtuu pitkästä aikaa edes jotakin uutta. Toisaalta tummapintaisten etelänmiesten uskotaan tulleen pahoissa aikeissa, viemään rehellisten islantilaisten valaat (joita islantilaiset eivät itse osaa pyytää), lampaat, elinkeinot ja (tietenkin) naiset.

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin.

Ariasman perustuu vahvasti tositapahtumiin ja pian tapahtumien jälkeen muistiin kirjoitettuun aikalaiskertomukseen. Koivukarille pitkään pohdiskellun tarinan uuden version kirjoittaminen on epäilemättä motivoitunut osittain siksi että se on, monessakin suhteessa, edelleen perin ajankohtainen. Muukalaispelon harhaisimmat, lapsellisimmat ja naurettavimmatkin muodot putkahtelevat pintaan milloin mistäkin, joskus jopa akateemisten kansalaisten muka vakavaan tietoon perustuvina ”totuuksina”. Mutta tässä romaanissa kyse ei ole pelkästään siitä. Kirjan nimen motiivi selvisi vasta vähitellen, kun erään henkilön motiivit (ja mahdollisuudet) lietsoa muukalaisvihaa alkoivat paljastua. Toisaalta leppoisantahtisen tarinoinnin myötä paljastuu, miten lähellä kaukaisten maiden kansojen edustajien toiveet, haaveet, tarpeet ja tavoitteet pohjimmiltaan ovat. Ongelmana on kommunikaatio, ennen kaikkea sen puute, ja lyhytnäköinen tahtootahtoo-ajattelu, sekä auktoriteettiusko, johtajuuden ottaminen ja palvominen, joiden jalkoihin luontainen terve järki, reiluus ja inhimillisyys kovin kerkeästi jäävät.

Kirja kertoo, osin rivien välissäkin, myös siitä miten suuria ympäristömuutoksia ihmiset ovat aiheuttaneet jo kauan ennen teollistumisen aikakautta. Syy baskien yhä kauemmaksi ulottuville johtui siitä, ettei tuotetta enää saanut lähempää. Traania eli valaanrasvaa oli poltettu jo satoja vuosia (mm.) kirkkojen kynttilöissä, ja Biskajanlahden kotivesien muinoin runsas valaskanta oli teurastettu sukupuuttoon jo monta sukupolvea sitten. Islantilaiset ovat puolestaan jääneet rantavesien kalastajiksi, muistelemaan menneiden aikojen laivanrakentajia ja merenkulkijoita, koska menneiden aikojen laivanrakentajat ovat kaataneet saaren harvat metsät laiva- ja polttopuita saadakseen. Nuorempi polvi joutuu keräilemään satunnaisesti rantaan kulkeutuvia ajopuita ja rakentamaan pienet kalastusveneensä ja talonsa niistä, niistä ja rantaan ajautuneiden kuolleiden valaiden luista ja hetuloista. Muuta ei ole, paitsi kiviä ja kehnoja laitumia lampaille. Nämä asiat on hyvä muistaa nykymaailmassa, jolta on muutamassa vuosikymmenessä loppumassa sekä traanin korvikkeeksi keksitty maaöljy että moni harvinainen, mutta kommunikaatio- ja tietotekniikalle korvaamattoman arvokas metalli.

Koivukari kuvaa 1600-luvun maailmaa, merenkulkua ja valaanpyyntiä leppoisan tarinoivaan, murteensävyiseen tyyliin. Epäilen, etten olisi pysynyt merielämän kuvausten kohdalla kartalla lainkaan niin hyvin, ellen tietäisi asioista jo valmiiksi yhtä ja toista; paha toisaalta sanoa, olisiko lukunautinto siitä mitenkään suuresti vähentynyt. Sillä hieno kirja on kyseessä.

Viikontakaisia tunnelmia

·

Moussa Diallo Trion hienon keikan jälkitunnelmissa hieman Mousse Diallo Quintetia viime kesältä. ”Koulekanissa” on vähän turhan paljon instrumenttisooloja minun makuuni, mutta toisaalta ne eivät syö mukavasti keinahtelevan melodista tunnelmaa.

.

.

 

Kaltevia strategioita

·

Tulipa tuossa taannoin mieleen ajatus kehitellä jonkinlainen kirjallisuusversio Brian Enon ja Peter Schmidtin klassisista Oblique Strategies -korteista. Enon korttipakka on tarkoitettu musiikintekijöille, äänittäjille ja tuottajille. Ideana on tarjota apua pulmatilanteissa: jos mikään ei tunnu etenevän, vedetään pakasta kortti, jossa saattaa olla vaikkapa neuvo Tarkastele tekemiesi asioiden järjestystä tai Koristele, koristele tai Vettä tai Tarkastele huolellisesti kaikkein nolostuttavimpia asioita ja korosta niitä. Monet neuvoista saattaisivat toimia kirjoittajalle (tai suomentajalle, tai minkä tahansa muun taiteen tekijälle) oikeastaan suuremmitta muutoksitta.

En kuitenkaan ruvennut hommaan. Ensinnäkin Oblique Strategies -korttipakka on (tai sen pitäisi olla) tekijänoikeuden suojaamaa aineistoa, joten sitä ei pidä kenenkään ilman tekijöiden lupaa räpeltää ominensa. Toiseksi kortteja on aika tavalla ja niiden hyvä suomentaminen ja lokalisoiminen vaatisi hyvinkin työtä. Ja töitä minulla on näinä aikoina ihan kiitettävästi, onneksi.

Joten turvaudun luuseriratkaisuun: tarjoan linkin eräälle monista Oblique Strategies -sivuista. Saatte itse tehdä omat käännöksenne, tulkintanne ja sovelluksenne.

Nörtgasmi

· 2 kommenttia ·

Viime aikoina on taas piisannut pitkiä työpäiviä, kun olen paukuttanut valmiiksi Ernest Clinen romaanin Ready Player One suomennosta. Eilen tekstitiedosto lopulta lähti kustantajalle. Nyt on vuorossa muutama päivä huilaamista ja flunssanjämien parantelua, sitten seuraavan käännösprojektin (Steph Swainstonin Uusi maailma) kimppuun.

Ready Player Onea (jonka suomenkielinen nimi on vielä mietintämyssyissä) on alkuteoksen arvosteluissa luonnehdittu muiden muassa termillä nerdgasm. Ei mikään ihme. Suuri osa 2040-luvulle sijoittuvan kirjan tarinaa tapahtuu eräänlaisen miljoonien (jos ei miljardien) käyttäjien nettipeli-virtuaalimaailman sisällä. Tämä virtuaaliympäristö on monille paljon miellyttävämpi päivittäinen ympäristö kuin ilmastonmuutoksen, laman, nälänhätien ja yleisen ankeuden täyteinen todellinen maailma. Etenkin, kun virtuaalimaailman kehittäneen firman omistaja sattui testamenttaamaan miljardiomaisuutensa sille käyttäjälle, joka ensimmäisenä ratkaisee tehtävien ja arvoitusten sarjan ja löytää virtuaalimaailmaan kätketyn ”pääsiäismunan”. Kyseinen herra sattui olemaan 80-luvun tietokone- ja konsolipelien sekä musiikin ylin ihailija, joten Ready Player Onen lukija pääsee myös tutustumaan moneen jo unohtumassa olleeseen peliin, bändiin ja peliautomaattiin.

Pelasin itsekin jonkin verran 80-luvun lopulla ja 90-luvulla: nykyään tuntuu, ettei aika riitä, kun pelit ovat niin realistisia, mutkikkaita ja monitasoisia, että niitä pitäisi ennen pelaamista oikeasti opetella pelaamaan. Tässä suomennoksessa on joka tapauksessa ollut syytä turvautua vähän kokeneempien harrastajien apuun, netin lisäksi. Clinen suosima musiikki ei ollut sekään ihan sitä mitä itse vuosikymmenellä kuuntelin, mutta koska kuuntelin myös radiota, useimmat kirjassa mainitut esittäjät ja hitit ovat melkoisen tuttuja. Ajatus tulevaisuuteen sijoittuvasta tieteisromaanista, jonka keskeisiä elementtejä on nostalgisointi, on muutenkin aika vinkeä. Olen joskus itsekin leikitellyt  tulevaisuusidealla, jossa kovin kaivattaisiin nykyhetkeä, mutta minulla se on vielä jäänyt idean asteelle. Ei Cline sitä kaivoa silti tyhjentänyt: Ready Player Onessa on paljon muutakin kiinnostavaa, ja omassa kehitelmässäni kehittelynmahdollisuuksia.

Kääntäessäni pohdin moneen kertaan, miten monessa kohtaa perin visuaalinen romaani taipuisi elokuvaksi. Informaatiota, tapahtumia ja erilaisia kohtauksia on niin paljon, että oletin jutun vaativan oikeastaan aika pitkän (ja kalliin!) televisiosarjan tekemistä, että homma toimisi. Käsikirjoittajana tunnettu Cline on kuitenkin saanut myytyä tarinansa oikeudet nimenomaan elokuvattavaksi. Odotamme mielenkiinnolla, saadaanko homma toimimaan ja teattereihin. Ja millaista on katsella isolta kankaalta 3D-lasien läpi vaikkapa ”täydellistä Pac-Man -peliä”, tai Tempestiä.