Tulipa tuossa mieleeni ilahduttaa teitä intoiluilla sellaisista levyistä, jotka ovat joskus tehneet minuun suuren vaikutuksen, tavalla tai toisella. Aloittamisen kyseenalaisen kunnian saa ensimmäinen levy, jonka hankkimiseen tulin nähneeksi melkoisen määrän suoranaista vaivaa.

Rockradio aloitti Yleisradion rinnakkaisohjelman kanavalla kesäkuussa 1980. Lähetysaikaa oli ruhtinaalliset kaksi–kolme tuntia kolme kertaa viikossa (ellei samana päivänä sattunut olemaan Könkämäjoen piirikunnallisia kiekonheittokisoja tai muuta yhteiskunnallisesti arvokkaampaa ohjelmaa), ja ohjelman nimestä huolimatta sieltä saattoi tulla likipitäen mitä tahansa: kuten olen erinäisiä kertoja todennut, Motörheadin perään saattoi paukahtaa Philip Glassia, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Sellaisia radioiden pitääkin olla!

Tähän aikaan oli vielä yleisenä tapana äänittää radiosta parhaita biisejä kasetille. Oma sormeni painoi recciä juontajan alkukehujen ansiosta, kun soimaan pärähti vastikään ensimmäisen omakustannelevynsä julkaiseen brittiyhtye The Blues Bandin ”Talk To Me Baby”.

En ollut siihen mennessä tainnut juurikaan kuulla slide-kitaransoittoa.* En ollut juurikaan kuunnellut bluespohjaista musiikkia.** Olin tietysti kuunnellut jonkin verran 50-luvun musiikkia*** ja olin tähän aikaan ruvennut kuuntelemaan paljon brittiläistä uuden aallon musiikkia, jossa oli enemmän bluesvaikutteita kuin siihen aikaan tajusinkaan: esimerkiksi The Clashin juuret ovat pubrockissa ja pubrockin juuret ovat tukevasti bluesissa, mikä kyllä kuuluu. En ollut koskaan erityisemmin innostunut Hurriganesista tai Dr. Feelgoodista, jotka ovat olleet portteja useimmille ikäisilleni bluesharrastajille.

Mutta jokin siinä vetosi. Ehkäpä biisin mieletön, ylitsepursuava innostus. Ehkä siitä säteili jopa tyylilajia tuntemattomallekin, että nämä sedät todella rakastavat tätä musiikkia. Jalka ainakin rupesi väpättämään. Biisin groove on edelleenkin aivan hillitön. Niin, ja sitten tietysti se Riffi. Kyllähän minulle selvisi pian, että ”Talk To Me Baby” on alkuaan Elmore Jamesin laulu ja sen Riffi on Elmore Jamesin tavaramerkkiriffi, mutta silti Blues Bandin Dave Kelly soittaa sen kuin olisi juuri keksinyt koko jutun.

Levyn löytäminen osoittautui odotettua hankalammaksi. Sen ajan ilmeisimmässä ostopaikassa, Aleksanterinkadun Musafasulla, koko bändistä ei ollut kuultukaan. Jos en ihan väärin muista, pengoin puhelinkopin puhelinluettelosta kaikki kantakaupungin levykaupat osoitteineen ja kulutin päivän kiertämällä niitä ja kuulemassa eioota. Lopulta jossakin**** huvittunut myyjä totesi: ”No, just tänään tuli pari kappaletta lisää.” Kovin usein käy niin, että yhden (tai kahden) biisin perusteella ostettu LP osoittautuu muuten puolivillaiseksi pettymykseksi, mutta The Official Bluesband Bootleg Album osoittautui kyllä hämmästyttävän tasalaatuiseksi. Samoin The Blues Bandin seuraavat levyt, joita taisi ehtiä ilmestyä parikin ennen kuin tuli lopulta tilaisuus nähdä bändi keikalla ensin Kaivarissa, sitten Kulttuuritalolla.

The Blues Band osoittautui porttiteoreettisesti täydelliseksi johdatukseksi etenkin brittiläisen bluespohjaisen musiikin historiaan. Bändin jäsenten taustalta löytyy meriittejä ja yhteyksiä: rumpali Hughie Flint soitti aikoinaan Bluesbreakersissa,***** laulaja/harpisti Paul Jones Manfred Mannin yhtyeessä, kitaristi Tom McGuinness perusteli aikoinaan kellaribändejä sellaisten tyyppien kanssa jotka sittemmin perustivat Rolling Stonesin. Ja niin edelleen. Minulla on edelleenkin melkoinen vimma etsiä ja huomata yhteyksiä artistien ja heidän vaikutteidensa välillä, ja epäilen The Blues Bandin olevan yksi keskeinen syy.

Niin, eikä tämän levyn sytyttämä rakkauden roihu slide-kitarointiinkaan ole sittemmin sammunut. Kiinnostavaa kyllä, Elmore Jamesista ei ole koskaan kehittynyt suuria suosikkeja, vaikka hän on ollut niin vahvasti hengessä mukana siinä miten olen soittotekniikasta innostunut. Ehkä minä onnistuin ohittamaan hänet onnistuessani suhteellisen nopeasti pääsemään käsiksi hänen oppi-isäänsä Robert Johnsoniin?

No, joka tapauksessa… The Blues Band on edelleen olemassa, rumpalia lukuun ottamatta samassa kokoonpanossa kuin esikoislevyllään, keikkailee ja levyttää. Tähän loppuun kuitenkin videoton video eräästä toisesta esikoisen herkkupalasta, ”Come on Inistä”.
.

___

* Tai ainakaan tiennyt kuulevani slide-kitarointia. Jälkeenpäin kyllä tajusin, että esimerkiksi teiniaikojeni suosikin Electric Light Orchestran ”Rockaria!”-hitin kitarariffi on soitettu slidellä.
** Jos ei lasketa suurinta osaa rockmusiikkia, joka on tietysti melkein järjestään bluespohjaista.
*** Vaikka fiftarikamassa minua aikanaan innosti doo-wop paljon rockabillyä enemmän.
**** Saattoi olla Eronen Viiskulmassa, en muista varmasti.
***** Tästä on suora linkki erään toiseen samana kesänä ilmestyneeseen minun tärkeään levyyni, josta varmaankin lisää myöhemmin.