Tekijä: jPekka

Albumialbumi I

Tulipa tuossa mieleeni ilahduttaa teitä intoiluilla sellaisista levyistä, jotka ovat joskus tehneet minuun suuren vaikutuksen, tavalla tai toisella. Aloittamisen kyseenalaisen kunnian saa ensimmäinen levy, jonka hankkimiseen tulin nähneeksi melkoisen määrän suoranaista vaivaa.

Rockradio aloitti Yleisradion rinnakkaisohjelman kanavalla kesäkuussa 1980. Lähetysaikaa oli ruhtinaalliset kaksi–kolme tuntia kolme kertaa viikossa (ellei samana päivänä sattunut olemaan Könkämäjoen piirikunnallisia kiekonheittokisoja tai muuta yhteiskunnallisesti arvokkaampaa ohjelmaa), ja ohjelman nimestä huolimatta sieltä saattoi tulla likipitäen mitä tahansa: kuten olen erinäisiä kertoja todennut, Motörheadin perään saattoi paukahtaa Philip Glassia, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Sellaisia radioiden pitääkin olla!

Tähän aikaan oli vielä yleisenä tapana äänittää radiosta parhaita biisejä kasetille. Oma sormeni painoi recciä juontajan alkukehujen ansiosta, kun soimaan pärähti vastikään ensimmäisen omakustannelevynsä julkaiseen brittiyhtye The Blues Bandin ”Talk To Me Baby”.

En ollut siihen mennessä tainnut juurikaan kuulla slide-kitaransoittoa.* En ollut juurikaan kuunnellut bluespohjaista musiikkia.** Olin tietysti kuunnellut jonkin verran 50-luvun musiikkia*** ja olin tähän aikaan ruvennut kuuntelemaan paljon brittiläistä uuden aallon musiikkia, jossa oli enemmän bluesvaikutteita kuin siihen aikaan tajusinkaan: esimerkiksi The Clashin juuret ovat pubrockissa ja pubrockin juuret ovat tukevasti bluesissa, mikä kyllä kuuluu. En ollut koskaan erityisemmin innostunut Hurriganesista tai Dr. Feelgoodista, jotka ovat olleet portteja useimmille ikäisilleni bluesharrastajille.

Mutta jokin siinä vetosi. Ehkäpä biisin mieletön, ylitsepursuava innostus. Ehkä siitä säteili jopa tyylilajia tuntemattomallekin, että nämä sedät todella rakastavat tätä musiikkia. Jalka ainakin rupesi väpättämään. Biisin groove on edelleenkin aivan hillitön. Niin, ja sitten tietysti se Riffi. Kyllähän minulle selvisi pian, että ”Talk To Me Baby” on alkuaan Elmore Jamesin laulu ja sen Riffi on Elmore Jamesin tavaramerkkiriffi, mutta silti Blues Bandin Dave Kelly soittaa sen kuin olisi juuri keksinyt koko jutun.

Levyn löytäminen osoittautui odotettua hankalammaksi. Sen ajan ilmeisimmässä ostopaikassa, Aleksanterinkadun Musafasulla, koko bändistä ei ollut kuultukaan. Jos en ihan väärin muista, pengoin puhelinkopin puhelinluettelosta kaikki kantakaupungin levykaupat osoitteineen ja kulutin päivän kiertämällä niitä ja kuulemassa eioota. Lopulta jossakin**** huvittunut myyjä totesi: ”No, just tänään tuli pari kappaletta lisää.” Kovin usein käy niin, että yhden (tai kahden) biisin perusteella ostettu LP osoittautuu muuten puolivillaiseksi pettymykseksi, mutta The Official Bluesband Bootleg Album osoittautui kyllä hämmästyttävän tasalaatuiseksi. Samoin The Blues Bandin seuraavat levyt, joita taisi ehtiä ilmestyä parikin ennen kuin tuli lopulta tilaisuus nähdä bändi keikalla ensin Kaivarissa, sitten Kulttuuritalolla.

The Blues Band osoittautui porttiteoreettisesti täydelliseksi johdatukseksi etenkin brittiläisen bluespohjaisen musiikin historiaan. Bändin jäsenten taustalta löytyy meriittejä ja yhteyksiä: rumpali Hughie Flint soitti aikoinaan Bluesbreakersissa,***** laulaja/harpisti Paul Jones Manfred Mannin yhtyeessä, kitaristi Tom McGuinness perusteli aikoinaan kellaribändejä sellaisten tyyppien kanssa jotka sittemmin perustivat Rolling Stonesin. Ja niin edelleen. Minulla on edelleenkin melkoinen vimma etsiä ja huomata yhteyksiä artistien ja heidän vaikutteidensa välillä, ja epäilen The Blues Bandin olevan yksi keskeinen syy.

Niin, eikä tämän levyn sytyttämä rakkauden roihu slide-kitarointiinkaan ole sittemmin sammunut. Kiinnostavaa kyllä, Elmore Jamesista ei ole koskaan kehittynyt suuria suosikkeja, vaikka hän on ollut niin vahvasti hengessä mukana siinä miten olen soittotekniikasta innostunut. Ehkä minä onnistuin ohittamaan hänet onnistuessani suhteellisen nopeasti pääsemään käsiksi hänen oppi-isäänsä Robert Johnsoniin?

No, joka tapauksessa… The Blues Band on edelleen olemassa, rumpalia lukuun ottamatta samassa kokoonpanossa kuin esikoislevyllään, keikkailee ja levyttää. Tähän loppuun kuitenkin videoton video eräästä toisesta esikoisen herkkupalasta, ”Come on Inistä”.
.

___

* Tai ainakaan tiennyt kuulevani slide-kitarointia. Jälkeenpäin kyllä tajusin, että esimerkiksi teiniaikojeni suosikin Electric Light Orchestran ”Rockaria!”-hitin kitarariffi on soitettu slidellä.
** Jos ei lasketa suurinta osaa rockmusiikkia, joka on tietysti melkein järjestään bluespohjaista.
*** Vaikka fiftarikamassa minua aikanaan innosti doo-wop paljon rockabillyä enemmän.
**** Saattoi olla Eronen Viiskulmassa, en muista varmasti.
***** Tästä on suora linkki erään toiseen samana kesänä ilmestyneeseen minun tärkeään levyyni, josta varmaankin lisää myöhemmin.

Kohtaaminen

Amerikkalaistunut intialaissyntyinen laulaja Kiran Ahluwalia on minulle uusi tuttavuus, mutta häntä tällä videolla säestävä malilainen tuaregibändi Tinariwen on tietenkin vanha tuttu. Myös kappale on tuttu, alkuaan pakistanilaisen qawwali-legendan Nusrat Fateh Ali Khanin ohjelmistoon kuulunut ”Musst Musst”.

.

 

Wårldcon 2016!

Worldconit ovat vuosittaisia sf-väen tapaamisia, vähän niin kuin kotoisat Finnconimme. Mittakaava (ja kansainvälinen huomio) ovat tietysti vähän toisenlaiset. Worldconeissa jaetaan mm. arvostetut Hugo-palkinnot. Enimmäkseen niitä on järjestetty (perinnesyistä) Yhdysvalloissa, mutta on viime vuosina poikettu mm. Australiassa ja Japanissa.

Itse en ole koskaan Worldconissa käynyt, mutta oiva tilaisuus saattaisi olla muutaman vuoden päästä, sillä ensimmäinen suomalainen Worldconin järjestämishakemus on vireillä: vuosi olisi 2016, paikkakunta Åcon-tapahtumista tuttu Maarianhamina.

Erinomaisessa seurassa

Omien kirjojeni kustantaja* Like julkaisi hetki sitten aikamoisen uutisen:

Like Kustannus Oy laajentaa kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimintaansa. Harri Haanpää aloittaa tammikuussa Liken kustannuspäällikkönä ja kehittää kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannusohjelmaa yhdessä kustannustoimittaja Stella Vuoman ja julkaisujohtaja Päivi Paappasen kanssa.

Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyy ensi syksynä Likeltä. Oksanen toteaa: ”Liken kirjallinen profiili edustaa itselleni tärkeitä arvoja, kuten sananvapauden ja ihmisoikeuksien kunnioittamista ja yhteiskunnallista valveilla oloa – välittämistä, niin ihmisen kuin maailman tilasta. Liken joukkoihin on helppo liittyä.”

Myös Riikka Ala-Harja julkaisee seuraavan kirjansa Likeltä. ”Haluan työskennellä Harri Haanpään kanssa”, hän toteaa.

Vaikuttava lista ihmisiä, enkä tarkoita pelkästään edellä mainittuja uusia likeläisiä. Aika näyttää, miten tulokkaat vaikuttavat firmaan, sen ihmisiin ja ilmapiiriin. Muutama menestyjä lisää tietää luultavasti enemmän pätäkkää myös vähemmän menestyvälle, mutta tärkeäksi katsotulle kirjallisuudelle.

___

* Käännöksiähän teen, freelancerina, muillekin kustantajille, ja olen itse asiassa tehnyt niitä viime vuosina paljon enemmän muille kuin Likelle.

Mestarin kädet

Matti Yrjänä Joensuun ohella päivän suru-uutisten joukossa oli myös tieto Hubert Sumlinin poismenosta kahdeksankymmentävuotiaana. Sumlin ei ehkä ole maailman tunnetuin nimi edes bluespiireissä, mutta etenkin hänen 1950-luvun yhteistyönsä Howlin’ Wolfin kanssa viitoittaa edelleenkin tietä, jolla bluespohjainen kitaransoitto on siitä lähtien kulkenut.

.

Kotitekoista tanssimusiikkia

Mietin, pistänkö tämän kuulolle, kun en ole välttämättä toteutukseen täysin tyytyväinen. Mutta kun sattui sopivasti tämä kansallinen homotanssipäiväkin…

Nedujen päähenkilö Jolle Peltola oli soittanut 1980-luvulla bändeissä ja säveltänyt muutaman hitinkin Dystokio-nimiselle yhtyeelle, ennen kuin erosi siitä. Yksi niistä oli nimeltään ”Tanssi paha pois”, jonka sanoituksen katkelma aloittaa romaanin. Olen aina ollut aikeissa tehdä tekstiin oikeasti laulun, mutta asian aikaansaaminen tapahtui vasta nyt. Itse asiassa tässä bloggauksessa kuultavan äänitteen pohjasointukulku on alkuaan ajateltu ihan muuntekstiseen lauluun, mutta tulin kokeilleeksi, mitenkäs tämä teksti ja tämä soinnutus ja rytmiikka pelaisivat yhteen. Tällaista tuli.

Kuvitteellinen Dystokio olisi tuskin levyttänyt kappaletta ihan tällaisena, vaikka tässäkin, ehm, tulkinnassa on kahdeksankymmentäluvun puolivälin aineksia: (koneellisen) rumpalin otteessa on vähän Affea, laulajassa vähän Kaukoa (huonona päivänä). Mutta tuon ajan suomirokkihitissä tuskin olisi soitettu dobroa (paitsi Dave Lindholmin levyllä) tai läntätty keskelle kappaletta puolipsykedeelistä piano-viivesooloa. Kirjaan painettua sanoituskatkelmaa tuli sitäkin kirjoitettua jonnin verran uusiksi.

Näkee sitten, miltä pläjäys kuulostaa omaan korvaan vaikkapa muutaman kuukauden kuluttua.

Ei-me

Hesari arvioi Toiset näyttävästi kulttuuriosaston etusivulla. Mainiota.* Vesa Sisättö tulkitsee Miévillen Besźel/Ul Qoman kahtiajakoa samalla tavoin kuin minäkin niin usein: kerjäläiset, narkkarit, syrjäytyneet,…

Juttelin Toisista taannoin tuttavien kanssa ja mieleeni palautui odottamatta muistikuvia Lontoosta. Viimeisestä reissusta sinne päin taitaa olla jo yli kaksikymmentäviisi vuotta. Tykkäsin paikasta, mutta viimeisellä reissulla olimme lähdössä junamatkalle Skotlantiin ja tuli nähtyä Charing Crossin rautatiaseman ympäristön kaduilla nukkuvia kodittomia. Lontoon vapaamielisyys, rentous ja suvaitsevaisuus näytti toisen puolensa: välinpitämättömyyden ja – näkemätöntämisen.

Kyse ei ole Lontoossakaan pelkästään syrjäytyneistä. Brittiläinen luokkayhteiskunta osaa olla näkemättä kaikkea muutakin, joka ei liity omaan elin- ja tuttavapiiriin, vaikka tämä väärää murretta** murretta vääntävä toiseus asuisi naapurikorttelissa. Heidät on näkemätönnetty ainakin niin kauan, kuin heidän toimintansa ei häiritse meidän normaalia elämää. Brittiläisessä vasemmistopolitiikassa mukana toimineelle Miévillelle tämä on epäilemättä perin tuttu ja tutkiskelun arvoinen ilmiö.

Sama toistuu tietysti – ehkä vähemmän irvokkaassa  muodossa*** – myös Suomessa. Viimeistään kevään eduskuntavaalien jälkeen on tuntunut, että perussuomalainen vähemmistö ja me muut suomalaiset suhtaudumme toisiimme kuin vieraisiin kansakuntiin, joilla on toisenlaiset tavat, toisenlainen kieli, toisenlainen uskonto, toiset arvot. Tai vähäisemmällä, pinnallisemmalla tasolla: Tulin viikonloppuna linkittäneeksi Naamattuun Saku Tuomisen firmatyökulttuuria arvostelevan Kodin Kuvalehden kolumnin. Tuomisen teesit sopivat oikeastaan aika hyvin siihen miten minä teen työtäni, miten minun on mahdollista tehdä työtäni. Mutta kuten muutamakin linkkiini kommantoinut tuttava huomautti, meidän kummankaan ei pidä näkemätöntää, että meidän omakin elämämme pyörii perin vahvasti niiden varassa, joille emme itsekään soisi samanlaista työkulttuuria. Jos oikein kuluneen klišeen kautta asian ilmaisisi: Tuominen saisi luultavasti raivokohtauksen, jos hänen aamiaiscroissanttiensa leipoja noudattaisi hänen työkulttuuriteesejään.

___

* Suomennoksesta ei sanottu sanaakaan, taaskaan, mutta onhan tässä tottunut jo suhtautumaan kääntäjän työhön kuin basisti omaansa: jos siihen ei kiinnitetä huomiota, ei ole tullut mokattuakaan.
** Ei välttämättä edes väärää kieltä puhuva: murre erottelee englantilaisjuurisetkin toistensa lomissa eläviin erillisiin, kohtaamattomiin kansakuntiin.
*** <dramaattisella äänellä ukkospilvien säestämänä:> Ainakin toistaiseksi.

Kuu, joulu-

Tämäkään ei ole tuoretta Kate Bushia, uusi albumi on vielä perehdynnän alla. Alkaneen kahdennentoista kuun – ja edelleen jatkuvan pikkujoulukauden – kunniaksi soitetaan vuonna 1979 tallennettu tulkinta ”December Will Be Magic Againista”.

.

.