Kirjailijakollega ja Urjala-tuttu Terhi Rannela haastoi omassa blogissaan kertomaan muistoja toisesta kirjasta. Minun tapauksessani siis Alshainista.
*
Tämä ei ole varsinaisesti muisto, mutta kuitenkin: alkusyksystä, iltojen pimetessä, kun eteläisellä taivaalla loistaa Joutsenen, Lyyran ja Kotkan tähdistöjen ”kesäkolmio”, minulla on edelleenkin tapana pysähtyä katsomaan taivaalle ja etsiä katseellani ß Aquilae eli Alshain, joka erottuu usein kaupungissakin paljon kirkkaamman Altairin vierestä, vastapäätä γ Aquilaea eli Tarazedia. Tein niin jo hyvän aikaa ennen kuin sain kirjoitettua ensimmäistäkään romaania: kuten olen kertonut, Alshain oli valittu tähteni jo kauan. Ei, en kykene vieläkään palauttamaan mieleeni, miksi. Ehkä siksi, että kyseessä on suhteellisen lähellä – ”vain” viidenkymmenen valovuoden päässä – omaa Aurinkoamme sijaitseva, värinsä puolesta Aurinkoa lähellä oleva tähti (joka on kuitenkin aivan eri kehitysvaiheessa: pikku hiljaa vuosituhansien mittaan kuoleva, tällä hetkellä vielä turpoava, laajeneva ja jäähtyvä jättiläinen).
*
Lokakuun viimeisenä sunnuntaina 2004 heräsin aikaisin ja lähdin kohti Pasilaa ja Helsingin kirjamessuja, koska olin lupautunut mukaan paneelikeskusteluun tai päivystämään Kääntäjäliiton osastolla. Istuin jo bussi 72:ssa puolivälissä Pasilaa tajutessani, että olin liikkeellä tuntia liian aikaisin: edellisenä yönä oli siirrytty kesäajasta normaaliaikaan. Minua ei lainkaan huvittanut notkua ylimääräistä tuntia messuilla – olin ollut siellä riittämiin jo edellisinä päivinä – joten tein kuten monesti muulloinkin halutessani tappaa tunnin verran ylimääräistä aikaa rahaa kuluttamatta: nousin Sörkassa seiskan ratikkaan ja kiersin sen mukana reittiä täyden ympyrän. Minulla oli mukana lukemistakin, mutta päätin sen sijaan kirjoittaa muistikirjaani unen, jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt. Unessa olin kävellyt vilkkaan tien vartta pitkän matkan ja kiivennyt sitten korkean talon katolle katselemaan maisemia. Unessa tein tämän retken säännöllisesti, miltei päivittäin. Tästä kehittyi Alshainin ”Tuhkaa”-jakson päähenkilö.
*
Myös Omara Poitakin hahmo on peräisin unesta, jossa esiintyi hiuksensa ja kainalokarvansa punamustaraidallisiksi värjännyt, sitruunankeltaista silmämeikkiä käyttänyt nainen. Hän muistutti aika paljon erästä ystävääni, jolla tosin en ole koskaan nähnyt värjättyjä kainalokarvoja tai sitruunankeltaista silmämeikkiä. Ystäväni on myös hieman nuorempi.
Sinänsä olen sitä mieltä, että kainalokarvojen värjääminen ja kuvioiminen olisi paljon viehättävämpi muoti kuin niiden tylsä poisajeleminen.
*
Omaran tyttären Veran hahmo – ja hänen osansa nimi – ovat osin peräisin (kaikista maailman lauluntekijöistä juuri) Edu Kettusen laulusta ”Häkkilintu”. Erinäisistä syistä yhdistän kappaleen (ja sitä myötä osin Veran hahmonkin) erääseen toiseen naispuoliseen ystävääni, jonka elämäntilanteet ja -kokemukset ovat tosin kovin toisenlaiset, onneksi.
En ole erityisemmin seurannut Edu Kettusen musiikillisia tekemisiä, mutta Elävien maassa -levy tuli minulle aikanaan Rumban arvostelukappaleena ja teki inhimillisyydellään melkoisen vaikutuksen.
*
Alshainin ilmestyttyä muistan istuneeni Finnconin jatkoilla Jerrmanin Tonin kanssa Ravintola Kaisaniemen terassilla, missä Toni täydensi vasta Hesarissa julkaistua, perin kehuvaa arvosteluaan muutamilla jutuilla, joista hän ei ollut pitänyt. Yksi oli nimenomaan Veran hahmo, joka oli hänestä aivan liian pissis. Kiinnostavaa kyllä ne naispuoliset tutut ja kirjoittajat, jotka ovat Verasta jotakin maininneet, ovat pitäneet häntä hyvinkin uskottavana nuorena naisena.
Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos 2010) on saanut melkoisesti huomiota, eikä ihan syyttä. Sinänsä melko tavanomainen ja tylsähkökin juonikuvio pelastuu toimivalla kerronnallisella ratkaisulla: äänessä ovat Angien itsensä lisäksi vuoroon Piian ja Markon nuorimman lapsen pehmopossu, kulmilla pyörivä musta kissa ja perheen rähjäinen farmariauto, kukin omalla tyylillään. Ankea arki ja kaoottiset juhlahetket pelastuvat hilpeän naivistisen karnivalismin kautta vallan hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Tyyli näkyy myös kirjan graafisessa asussa, joka heittää välillä melkein överiksikin luettavuuden kustannuksella.
