Helsingin Sanomien julkaiseman Teema-aikakauslehden numero 3/13 tuli postilaatikkoon ilmaisena näytenumerona. Sepä olikin sopivaa, käsitteleehän numero kirjoittamista monessa mielissä, romaaneista facebookpäivityksiin. Tunnetuilta kirjoittajilta keräiltyjä ohjeita on peräti yhdeksänkymmentäyhdeksän, parin rivin heitoista useampisivuisiin esseisiin.

Viehättävintä ohjeissa on niiden keskinäinen ristiriitaisuus. Kattaus ulottuu Suvi Aholan taannoisen kuukausipalkkalaisneuvon ”Älä tuhlaa sanojasi”* kaltaisista korniuksista tylsän latteisiin tyhjänpäiväisyyksiin ja mainioihin pikku oivallisuuksiin. Kyllä näistä teksteistä voisi kuvitella saavansa pientä rohkaisua, ehkä ideoitakin.

Samaan tähtää taannoin British Museumin kirjakaupasta hihaan tarttunut Jason Rekulakin The Writer’s Block – 786 ideas to jump-start your imagination (Running Press, 2001). Kirjan kuutiomainen muoto on tietysti pitkälti nimen sanaleikkiin liittyvä gimmick, mutta on sillä tarkoituskin: se ohjaa automaattisesti olemaan lukematta kirjaa alusta loppuun, vaan käyttämään sitä vähän Oblique Strategies -hengessä menemällä satunnaiselle sivulle katsomaan, olisiko siellä esitetystä iloa juuri nyt. Muutamilla aukeamilla on vain ”spark word” ja valokuva (esimerkiksi adoption ja valokuva mietteliäästä pikkutytöstä), toisilla vähän pidempi ehdotus (”kirjoita tapauksesta joka saattaisi aiheuttaa sinulle ongelmia jos ikinä olisit ehdokkaana vaaleissa”) tai kuvaus ongelmista joihin monet muut kirjoittajat ovat joutuneet (ja miten he ovat ne ratkaisseet).

Muodon ansiosta kirja on myös hauska sormeiltava silloinkin kun sen apua ei tarvitse. (Muodon ansiosta se on myös hankala sijoitettava kirjahyllyyn.) Ehkä silloinkin tulee sieltä joku ajatus poimittua ja ehkäpä siitä on iloa joskus myöhemmin. Ehkä.

* * *

Ai niin, pitipä puhumani eräästä omasta ideointimenetelmästäni, josta olen kyllä puhunut ennenkin, joskin ehkä vähän epätäsmällisesti: nukkumisesta. Se on tärkeä työväline ideoinnissani, ja Alasta kirjoittaessani käytin sitä paljonkin, osittain kirjan kimurantin rakenteen vuoksi: ”Hmm, nyt pitäisi keksiä tälle tyypille mielekästä tekemistä vähäksi aikaa jotta hän olisi sitten seuraavassa luvussa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. No, eiköhän asia aamuun mennessä selviä.” Samaa metodia olen käyttänyt usein myös käännöstöissä kohdalle tulleisiin ongelmiin.

Ei, kyse ei ole unista. Olen minä niitäkin hyödyntänyt aina kun kohdalle on tullut sopiva uni jonka olen muistanut vielä siinä vaiheessa kun olen kyennyt kirjoittamaan asioita muistiin.

Kyse on itse asiassa valveen ja nukkumisen välisestä tilasta. Silloin kykenee vielä tietoisesti pohtimaan ongelmaa, mutta osa mielestä seikkailee myös unimaisten odottamattomien ja toisinaan täysin tolkuttomien assosiaatioiden maailmassa. Tässä välitilassa on usein myös mahdollista painaa asioita mieleensä niin että ne ovat mielessä vielä herättyäkin. Parasta tässä mielessä on tietysti hidas herääminen aamulla, joko viikonloppumainen vuoteessa viivyttely tai sitten arkipäivien roikkuminen (vaimon kelloradion) torkkuherätysten varassa. Tällöin juolahtaneita ideoita on helpointa muistaa, mutta olen huomannut muistavani nykyään aika hyvin myös illalla nukahtaessa tai satunnaisten yövalvomisten aikana keksittyjä asioita. Ehkäpä olen onnistunut parantamaan taitojani harjoittelemalla? Pidän kyllä muistikirjaa ja kynää yöpöydällä, varmuuden vuoksi, mutta yleensä kirjaan asioita vasta heräämisen jälkeen. Yöllä viitsin harvoin sytytellä yövaloa, ettei toisen uni häiriinny, ja pimeässä kirjoittamastani käsialasta en saa itsekään kovin hyvin selvää.

Tällaisessa(kin) ideoinnissa on takana varmaankin useimmille tuttu ongelma: liiallinen itsekritiikki estää tarttumasta älyttömiin päähänpälkähdyksiin ja työstämästä niitä edelleen. Unen rajamailla syntyvät ideat eivät välttämättä ole yhtään seen sekopäisempiä kuin täysin valveilla syntyvätkään, mutta unen rajamailla niitä ei tule torpattua saman tien. Jotkut käyttävät samasta syystä erilaisia päänsekoittimia, mutta puoliuni on terveellisempi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia aiheuttava menetelmä.

Olen usein sanonut, että luovuus on jotakin pakkomielteen ja päähänpinttymän väliltä: ei mitään synnynnäistä tai perinnöllistä lahjakkuutta (en oikein usko sellaisen olemassaoloon**), ainoastaan osittain opittua ja treenattua taitoa, ennen kaikkea sitä että tulee säännöllisesti ja joskus jopa pakonomaisesti tarttuneeksi älyttömiltäkin tuntuviin päähänpälkähdyksiin ja suhtautuu niihin vakavasti edes pienen hetken ajan. Ajatellaan nyt esimerkiksi jotakin sellaista tolkuttomuutta kuin ”entäs jos alienit olisivat napanneet neandertalilaisia talteen ennen kuin ne kuolivat sukupuuttoon, ja entäs jos ne sitten tulisivat takaisin Maapallolle?” Eihän tuossa ole mitään järkeä, eihän? Samaa mieltä oli parikin kriitikkoa. Mutta kehuivat sitten moiselle tolkuttomuudelle rakennetun romaanin.

___
* Kuukausipalkkalaisneuvon tästä tekee Aholan kyvyttömyys ymmärtää, etteivät ei-kuukausipalkkaiset ammattikirjoittajat kykene elämään niillä tuhannen–kahdentuhannen euron vuosituloilla, joita kirjojen kirjoittamisesta yleensä saa. On tehtävä muitakin töitä, ja esimerkiksi lehtikolumnointi mahdollistaa sen että osan työaikaa voi käyttää myös Aholan hyväksymän kaltaiseen kirjoitteluun. Työkalukin – kyky tuottaa tekstiä – pysyy paremmassa kunnossa. (Itselleni on suomentamisesta sama hyöty.) Ahola viittaa kirjoituksessaan Juhani Karilan kolumniin – en löydä tähän hätään linkkiä – jossa tämä varoittelee puolihuolimattomien twiittausten, kolumnien ja fb-päivitysten syövän kirjailijan imagoa syvällisenä ja perusteellisesti harkitsevana ajattelijana. Jos jollakulla on tuollainen käsitys kirjailijoista, on ehkä hyväkin että sitä horjutetaan.
** Meillä on vain muutama miljoona geeniä, joista niistäkin suurin osa kuluu esimerkiksi sisäelimien toiminnan kartoittamiseen. Ei siinä mitättömän lyhkäisessä koodinpätkässä ole kertakaikkiaan tilaa esimerkiksi kirjallisen ”nerouden” kaltaisille myöhäissyntyisille monimutkaisille taidoille.